Eivätkä he arkaile valehdella.
Tatuoijan tottuneet kädet piirtävät kapinan merkkiä kymmeneen ihoon, ja kymmenen toivetta kirjoitetaan kostealle kellarin seinälle. Tyttö istuu nurkassa käsissään keltainen kukka. Menneisyys nauraa karheaa naurua, ja villasukat puristavat varpaat hengiltä. Äiti huutaa kotiin iltapalalle, mutta kukaan ei saa enää kadota.
Eivätkä he tahdo hymyillä.
Auringon viimeisissä säteissä he juoksevat ylös. Laitapuolen kulkijat retkottavat penkeillä onnettomina. Tai ehkä onnellisina. Isien muistot leijuvat ilmassa painostavina ja kovina. Halkeileva asfaltti pilkkaa valkea-asuista joukkoa, mutta kenenkään silmissä ei näy kauhua, ja he sytyttävät soihtunsa vedestä.
Eivätkä he välitä kuiskata.
Karanneet lapset laskevat tynnyrikyydillä jokea alas, ja tuulettomalla pellolla keinuvat ruiskaunokit ja heinä. Kaupungin valot taittuvat sieluttomina taivasta vasten. He seisovat kylki kyljessä ja sitovat kädet yhteen merkiksi ikuisesta rintamasta. He vannovat kymmenen valaa, joista ei peräännytä, ja Kuun noustessa Pariisi nukahtaa levottomaan uneen.
Eivätkä he pelkää kuolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti