Kuulumisia

Kevät 2020. Kesä 2020. Syksy 2020. Tuntuu, kuin viimeiset kuukaudet olisivat yhtä aikaa kestäneet vuosia ja olleet vain sekuntien mittaisia. Asioita on tapahtunut paljon.

Pelasimme lyhennetyn pesäpallokauden, kun vihdoin pääsimme eroon kokoontumiskielloista. Olin töissä Pesäpalloliitolla pari kuukautta. Aloitin luovan kirjoittamisen perusopinnot Turun avoimessa yliopistossa. Luin kirjoja. Kirjoitin. Ryhdyin yrittäjäksi. (lisätietoja!) Bloggerin luomistila on muuttanut muotoaan, enkä osaa enää käyttää tätä.

Huokailukevät. Koronakauhut. Kiinni menneet liikuntapaikat. Zoom-treenit joukkuekavereiden kanssa. Saamattomuus. Työttömyyshuolet. Kasapäin luettuja kirjoja.

Vuoristoratakesä. Ihania hetkiä ja vähän vähemmän ihania hetkiä. Stressiä ja hiekkarannalla lojumista. Pesäpalloa, pesäpalloa, pesäpalloa.

Hujaussyksy. Kaikki tapahtui hirveän nopeasti. Yrittäjyys, paperisota (joka on vieläkin kesken, koska kaikki virastojen ohjeet ovat teoreettisia, eivät käytönnöllisiä), ensimmäiset työt. Pesäpallokauden päätös ja uuden alku. Kaksi luovan kirjoittamisen kurssia. Kasvavat joulufiilikset, jotka ehtivät vielä kuolla pois.

Tänä vuonna olen ollut enemmän oma itseni kuin pitkään aikaan. Tärisevä stressipallo minä, mutta myös se vanha Hanna, joka innostui asioista ja suhtautui niihin intohimoisesti. Kasvava feminismi on nostanut päätään.

Outo vuosi ja oudommaksi tuntuu menevän. Ei auta kuin koittaa pitää pää pinnalla.

"Mä voin olla sun kaveri tänään, kun X on poissa."

Olen aika pitkään jo pallotellut ja pohtinut tämän postauksen kirjoittamista. Tämä on tavallaan pelottava postaus. Pelottava minulle. Henkilökohtainen ja aika paljastava. Ehkä. Saattaa olla, että se riippuu lukijasta. Mutta haluan olla avoimempi elämässäni. Kaikkien niiden ihmisten kanssa, jotka merkitsevät minulle jotakin. Perheeni, sukulaisteni, vanhojen ystävieni, uusien ystävieni, joukkuekavereideni, niiden mahdollisten lukijoiden, jotka eivät minua henkilökohtaisesti tunne... Haluan antaa teille enemmän itsestäni. Päästää teidät lähemmäs.

Minun on vaikea saada ystäviä. En luo helposti läheisiä suhteita muihin, koska en päästä ketään helposti kovin lähelle. Puhun paljon, kyllä. Kerron asioita, joita on tapahtunut, jotka ovat minua jollain tavalla koskettaneet. Olen kertonut monille isäni ja mummini kuolemista, ystävyyssuhteiden katkeamisesta ja saattanut jopa mainita koulukiusaamisesta, mutta hyvin harvoille olen puhunut siitä, miltä minusta on tuntunut. Voin kertoa faktoja. Voin kertoa, miten olen nähnyt asiat ja miten muistan tapahtuneen, mutta juuri koskaan en kerro, miten raskasta on menettää ihminen toisensa jälkeen tavalla tai toisella ja miten raskasta on, kun vasta vuosia myöhemmin tajuaa, miten paljon ne kaikki menetykset ovat minuun vaikuttaneet.

Alakoulussa kävivät valitettavan tutuiksi vihjaukset siitä, että kyllä sä nyt kelpaat, kun joku on poissa. Kyllä mä tänään olen sun kaveri, kun ei oo mitään parempaakaan tarjolla. Niin on sanottu minulle sekä suoraan, että annettu ymmärtää. Toki, inhoan sitä, että luetaan rivien väleistä merkityksiä, joita siellä ei ole tai joita sinne ei ainakaan ole tarkoitettu, mutta en tiedä, miten muutenkaan voisin ottaa vastaan lauseen: "ku mulla ei oo ketään kavereita", ihmiseltä, jonka kanssa olen viettänyt viimeisen kolmen kuukauden aikana kaikki välitunnit ja monena päivänä aikaa myös koulun jälkeen. En varsinkaan, kun oman vastalauseeni jälkeen ("mähän oon sun kaveri") toinen pyöräyttää silmiään ja toteaa: "kyllä sä tiedät, mitä mä tarkotan". Kyllä, kyllä tiesin. Tiedän edelleen. Kelpasin, koska ne, joiden seura oikeasti kiinnosti, eivät etsineet joukkoonsa uusia kavereita. Eikä näin käynyt kerran. Ei ehkä edes kahdesti. Luulen, että osan olen jo unohtanut. Osa ehkä tapahtui vielä lukioiässäkin. Tai jos olivatkin tapahtuneet aiemmin, niistä muistuteltiin vielä myöhemmin. Tai ehkä minä luin rivien välistä asioita, joita sinne ei tarkoitettu. Toivon koko sydämestäni, että en ole aiheuttanut kenellekään tätä tunnetta.

Ensiluokkalaisena kuljin samaa matkaa kouluun erään luokkatoverini kanssa joka päivä jouluun saakka. Joskus viiden minuutin matkat venyivät puolituntisiksi, koska jäimme leikkimään. Olimme usein supersankareita tai sankarikoiria. Lähes aina sankareita kuitenkin. Joululoman jälkeen kaverini äiti soitti äidilleni, emmekä enää kulkeneet samaa matkaa koskaan. Syitä kuulin ainakin kolme: koska kaveri halusi itsenäistyä, koska niin vain oli parempi ja koska kaveri ei enää vain pitänyt minusta. Emme olleet kavereita enää pitkään.

Vähän vanhempana leikimme toisen kaverin kanssa hänen luonaan sisaruksia, jotka olivat salakuljettaneet loukkaantuneen joutsenen kellariin vanhempiensa tietämättä. Seuraavana päivänä koulussa kaveri ja toinen luokkakaverimme pilkkasivat minua leikistä. Mekään emme olleet kauaa kavereita.

Minut valittiin luokan hymytytöksi viidennellä ja kuudennella luokalla. Viidennellä sain kynän, kuudennella patsaan, joka on edelleen lapsuudenkodissani vitriinissä. Siinä on tahra. Ei fyysistä, näkyvää jälkeä, mutta tahra kuitenkin. "Pojat vaan äänesti sua läpällä."

Minulla ei oikeastaan ole koulukavereista jäljellä juuri ketään. En osannut pitää yhteyttä, eikä kai oikein kukaan muukaan. Lukioystävienikin kanssa välit katkesivat. Muutaman kanssa pysyimme läheisinä vielä joitakin vuosia sen jälkeen, kun olin muuttanut pois paikkakunnalta. Jälkeenpäin minusta on tuntunut, että minun olisi ehkä pitänyt nähdä aiemmin, etteivät ne ystävyyssuhteet olleet enää hyväksi minulle tai heille.

Joukkueissakaan ei ole aina ollut helppoa. Olen tuntenut itseni vuosikausia ulkopuoliseksi. Joko siksi, että en kuulunut koulussa oikeisiin kaveriporukoihin tai siksi, että tulin toiselta paikkakunnalta ja muut olivat kavereita muutenki. Jossain kohtaa lakkasin ehkä yrittämästä. Pesäpallo on pesäpalloa ja joukkue joukkue, vaikka en vapaa-ajalla heidän kanssaan hengailisikaan. Vasta nykyisessä joukkueessani olen alkanut tuntea jotakin kuuluvuuden tunnetta. Silti olen joskus arka menemään mukaan, sanomaan joo, kysymään tuleeko joku jonnekin, koska mitä jos he ovat kutsuneet minut vain, koska on pakko, tai mitä jos he sanovat ei tai vielä pahempaa kyllä, vaikka eivät tahtoisi, vain, koska he ovat joukkuekavereitani.

Kaikkein eniten maailmassa pelkään tulevani hylätyksi tai unohdetuksi tai että vielä törmään ihmiseen, joka on ystäväni, koska vain odottaa jotakin toista. Haluan harvoin tehdä aloitetta, koska en halua olla kenellekään vaivaksi. En halua olla taakka, pakottaa ketään keksimään tekosyitä tai pakottaa ketään tekemään mitään, mikä heitä ei huvita. Joskus puhun itseni viime hetkellä ympäri, enkä lähetäkään spontaania tekstiviestiä kysyäkseni kuulumisia tai pyytääkseni jotakuta kahville, kävelylle, treenaamaan... Joskus pakotan itseni painamaan "lähetä" ja joskus kadun sitä sillä silmänräpäyksellä. En useinkaan saa edes soitettua sukulaisilleni, en varsinkaan, jos minulla ei ole muuta asiaa kuin kuulumisten kysely. Ja koska en soita muuten, en soita silloinkaan, kun on asiaa, koska en halua, että kukaan ajattelee, että pidän yhteyttä ainoastaan silloin, kun tarvitsen jotakin.

Nykyään luen ihmisiä helposti väärin. Odotan hetkeä, jona he toteavat, että minusta on liikaa vaivaa tai että olen liian vaativa ystävä. Lähes kaikkien läheisimpien ystävieni kanssa olen käynyt läpi vaiheen, jonka aikana olen ollut vakuuttunut siitä, että he eivät voi sietää minua, mutta eivät osaa päästää irti tai jotain.

Joidenkin ystävieni kanssa olen nostanut tämän esille. Varsinkin niiden, jotka ovat olleet alunperin vain perhetuttuja ja joita olen nähnyt vain erikoistilanteissa. Olen sanonut, että pelkään, että he ovat kavereitani vain, koska heidän on pakko tai koska niin on ollut tapana ja he ovat tottuneet siihen. He ovat vakuuttaneet, että ovat ystäviäni ihan omasta halustaan. Olisi heidän vähättelemistään väittää vastaan, mutta joskus ajatus edelleen uhkaa ottaa vallan.

En tee ystävyyttä kanssani tietenkään aina helpoksi. Olen äkkipikainen, turhankin suorasainainen, joskus pidättyvä ja sanon paljon typeriä, noloja asioita. En ole se sosiaalisesti lahjakkain ihminen missään tapauksessa. Tuskin olisin, vaikka seuralaiseni olisivat kirjaimellisesti puupökkelöitä. Mutta yritän olla paras versio itsestäni. Yritän niellä ärsytyksen, tiuskaisut ja kiukun, jota muut eivät ole ansainneet. En aina onnistu. En varsinkaan silloin, kun olen väsynyt tai kun suru, ahdistus ja kiukku puristavat minun sydäntäni pienemmäksi. Kun en haluaisi mitään muuta niin paljon, kuin olla yksin, hautautua peiton alle edes tunniksi. Joskus ehkä päiväksi. Mutta yritän. Ehkä jonain päivänä se onnistuu. Sitäkin odottaessa toivon ja koen, että silti ansaitsen elämääni ihmisiä, jotka välittävät minusta minuna ja joiden seurassa minun ei tarvitse pelätä reaktioitani tai sanojani.

Onneksi niitä ihmisiä on. Kiitos teille.

Työnhausta taas – odotanko työpaikalta liikaa?

Hyvää torstaita! Ja hyvää maaliskuuta. Huh! Täällä ollaan ainakin toistaiseksi ja tietääkseni virusvapaita ja toivon samaa kohtaloa myös kaikille lukijoille.

Niin tärkeää, kuin onkin puhua koko maailmaa järisyttävästä epidemiasta, minä en aihetta tämän enempää aio tänään nostaa esiin. Sen sijaan aion puhua työnhausta, kuinka ollakaan. Olen ollut työttömänä taas joulukuun kahdennestakymmenennestä päivästä asti. Viime vuoden lopulla olin siis lajittelemassa postipaketteja, mutta sen jälkeen ei uutta työtä ole minun haaviini vielä uinut. Hakemuksia olen lähetellyt jonkin verran, mutta en ole päässyt edes työhaastatteluihin. Ymmärrän sen kyllä tavallaan. Kilpailu on kovaa. Mutta miksi kilpailu on niin kovaa? Tarviiko sen olla niin kovaa? Haenko minä töitä, joihin en kelpaa? Odotanko työltä liikaa?

Tässä kohtaa, ennen kuin jatkaa lukemista pitemmälle, on hyvä huomioida, että kirjoitan vain omasta näkökulmastani ja sen perusteella, mitä olen esimerkiksi ystäviltäni kuullut. On myös hyvä huomata, että jotkin esimerkkini erityisesti kahvinkeittohommiin liittyen ovat kärjistettyjä. Lisäksi tahdon muistuttaa, että pidän kaikkia työtehtäviä oikeasti suuressa arvossa, koska kaikkia tarvitaan tai yhteiskuntamme ei pyörisi samalla tavalla ja koska jostakin jokaisen on leipänsä saatava. (Puhelinmyyjätkin tekevät oikeasti vain työtään.) En siis missään tapauksessa yritä vihjailla jonkun tehtävän olevan vähemmän tärkeä kuin toisen, vaan tarkastelen kaikkea nimenomaan omasta koulutuksestani ja kokemuksestani lähtien.

Viittaan myös itseeni usein tässä vastavalmistuneena tai osana vastavalmistuneiden joukkoa, vaikka olen valmistunut lähes kaksi vuotta sitten. Tässä kuitenkin käsitän vastavalmistuneeksi kaikki, joiden valmistumisesta on viisi vuotta tai alle.

LinkedIn-keskustelun helmiä – odotat työltä liikaa

Luin muistaakseni ennen joulua LinkedIn-keskustelua, jossa todettiin nuorten vastavalmistuneiden vaativan työltään liikaa. Halutaan heti johtajan pallille ja koville palkoille, eivätkä kahvinkeittohommat maistu. Nuorten pitäisi olla valmiimpia tekemään hanttihommia ja kipuamaan aivan yrityksen "pohjalta" ylös. Ihan ruokapalkasta ei puhuttu, mutta en usko, että oltiin kaukana. Tämä ei toki ollut kollektiivinen näkökulma asiaan, vain joidenkin harvojen mielipide, mutta se sai minut silti miettimään.

On totta, että monet nuoret vastavalmistuneet, minä mukaan lukien, varmasti hakevat asiantuntijapaikkoja ja toivovat, että työstä saa sen verran rahaa, että siitä riittää muuhunkin kuin vuokranmaksuun. Leivän päälle olisi kiva saada vaikka juustoa ja säästötilille edes lantti kuussa. Lainakin pitäisi maksaa pois jonain päivänä.

On myös totta, että toisinaan ei ole hirveästi vaihtoehtoja, varsinkaan, koska kilpailutilanne on, mikä on.

Miksi kaikki työ ei kelpaa?

Kelvata on tässä ehkä huono sana. Kyllä kaikki työ kelpaa. Kai. Tavallaan. Kyllä. Mitä tahansa työtä tekee jonkin aikaa, mutta mihin tahansa työhön ei hakeudu. Eikä se tee niistä töistä yhtään huonompia. Ne eivät vain ole töitä, joista minä innostun. Minä innostun töistä, joissa saan toteuttaa itseäni ja saan ottaa vastuuta. Innostun monenlaisista tehtävistä, arvostan luovuutta, järjestelmällisyyttä, ihmisten auttamista, tuloshakuisuutta... Paljon vaikutusta on työpaikan ilmapiirillä.

On silti tietenkin myös töitä, joihin ei tahdo tai kykene. En esimerkiksi voisi alkaa siivoojaksi, koska kärsin atooppisesta ihottumasta ja käteni ovat jo normaalioloissa kuivat ja rikki. Samasta syystä olen skeptinen esimerkiksi pikaruokalatyöstä – en tiedä, miten kuluttavaa se olisi iholleni. Olen jakanut mainoksia ja lehtiä, olen lajitellut postipaketteja, poiminut mansikoita ja ollut puhelinmyyjä (oikeasti sisäänostaja). En varsinaisesti vieroksu näitäkään töitä, mutta varsinkin viiden yliopistossa puurretun vuoden jälkeen sitä toivoisi, että työ vastaisi edes etäisesti koulutusta. Ja ei, se että sanotaan, että lehti on valmis vasta, kun se pääsee asiakkaalle, ei tee lehdenjakajasta viestintätyöntekijää.

Nykyään haetaan usein työtä, jolla tuntuu olevan merkitystä ja joka tuntuu miellyttävältä. Arvostan suuresti yritystoiminnan sisäistä ja ulkoista läpinäkyvyyttä ja sitä, että oman työn ohessa koetetaan tehdä jotakin ympäristön tai yhteiskunnan hyväksi. Minulla on Parcerolla viettämästäni ajasta monenlaisia mielipiteitä, mutta pidin siellä todella paljon siitä, miten tarkkaan kierrättäminen hoidettiin. Se on koko maailman tai jo Suomenkin mittakaavassa pieni teko, mutta teko kuitenkin.

Palkkaa juniori! 

Ei ole ihan yksinkertaista löytää työtä, joka osuu omaan osaamiseen ja koulutukseen ja kokemukseen täydellisesti. Harvoilla vastavalmistuneilla on sellaista ammatillista pääomaa, jota ehkä vaaditaan asiantuntijatehtävissä ja varsinkin johtotehtävissä. Monet harjoittelupaikatkin asettavat hakijoissaan etusijalle sellaiset, joilla on jo vähän kokemusta. Kyllä harjoittelupaikat. Mistä sitä kokemusta saa, jos ei harjoittelupaikoista? Ja jos harjoittelupaikka ei mene kokeneemmalle, se menee sellaisella, joka saa sen osaksi tutkintoaan ja voi mahdollisesti nostaa opintotukea samaan aikaan, jolloin palkkaa ei ehkä tarvitse lainkaan maksaa, tai jolla on korkeakoulun rahoitustuki. Ilmaista työvoimaa siis. Toivon vain, että ulkopuolisella rahoituksella pyörivät harjoitteluohjelmat oikeasti harjoituttavat, kouluttavat ja kehittävät harjoittelijaa, eivätkä vain heitä työpöydän ääreen ilman sen suurempia seremonioita ja käske hommiin. Toki töitä tekemällä oppii parhaiten, mutta jotain opastusta usein kaivataan!

Ainakin minä tunnen olevani väliinputoajavaiheessa. Jatkuvasti tuuliajolla. En pysty kiinnittymään mihinkään kunnolla, koska tietoa tulevasta ei ole. Toinen jalkani tuntuu koko ajan olevan ulkona jo asunnostanikin. Harjoittelupaikan saaminen ei ole itsestäänselvää. Harjoittelupaikan palkalla selviäminen vielä vähemmän. Asiantuntijatehtävän saaminen ei ole itsestäänselvää. Asiantuntijatehtävän löytäminen Turun alueelta vielä vähemmän. Kokemus- ja koulutustasoni uppoavat melko sulavasti harjoittelu- ja asiantuntijatehtävien vaatimusten puoliväliin. Ei ihan tarpeeksi toiseen, mutta ehkä vähän liikaa toiseen. Minun motiivejani hakea järjestösihteeriksi on myös kyseeenalaistettu ja arveltu, että en pysyisi työpaikalle lojaalina edes vuotta. Jo pian valmistumisen jälkeen muutamat harjoittelupaikkojen haastattelijat huokaisivat ja totesivat "toivottavasti saat jotain parempaa". No, aika vähän niitä "parempia" paikkoja on, jos ei lasketa ihan oikeita asiantuntijapaikkoja, joita tosiaan aika vaikea saada.

Missä ovat kaikki ne junioripaikat, joista joskus puhutaan? Ne, joissa vastavalmistunut pääsisi hyppäämään työelämään helposti, työntekijän palkalla, mutta vähän pienemmällä vastuulla ja odotuksilla. Ei viestintäalalla ainakaan. Tai jos tiedätte jonkun, kertokaa ihmeessä!

Monet vastavalmistuneet, varsinkin korkeakoulutetut, joista nyt toki lähtökohtaisesti puhun, ovat opiskelleet ja työskennelleet vuosikausia tavoitteidensa eteen. Sen eteen, että pääsisivät töihin, jotka heitä oikeasti kiinnostavat ja josta saa sen verran palkkaa, ettei tarvitse koko ajan roikkua Kelan luukulla. Heillä tai meillä, jos olen rehellinen, on varmasti sekä asiantuntijuutta että ammattitaitoa, mutta niitä on vaikea jalostaa, jos ei saa töitä.

Ymmärrän työnantajia, jotka tahtovat palkata kokeneempia työntekijöitä. Se on turvallisempaa, se on helpompaa ja se on varmempaa. Kokenut työntekijä tietää mitä hän tekee, milloin hänen pitää se tehdä ja miten hänen pitää se tehdä. Tai ainakin oletusarvoisesti. Toki substanssiosaaminen on paikasta riippuen erilaista ja toki toimintatavat vaihtelevat, mutta kokenut työntekijä on aina helpompi valinta kuin kokematon juniori, jonka osaamisesta, luotettavuudesta tai lojaaliudesta ei oikeasti voi olla varma, koska niistä ei ole näyttöä. Mutta silti, jonain päivänä nykyisiä kokemattomia junioreita on pakko palkata myös asiantuntijatehtäviin. Eivät ne kokeneet tekijät ikuisesti työelämässä hengaa.

Mitä työltä oikeasti odotan?

Okei. Sanon tämän nyt suoraan ja sanon sen vain kerran: Kahvinkeittotyö ei kiinnosta minua. Ei siis ainakaan siinä mielessä, että menisin töihin esimerkisi viestintätoimistoon, jossa tärkein tehtäväni olisi varmistaa, että kahvia on koko ajan keitettynä, vessapaperit ovat ruodussa ja kynät teroitettuina. Tärkeähän se on, totta kai, mutta se ei ole minua varten. Minulla on asiantuntijakoulutus, totta kai tahdon asiantuntijatehtäviin. Tai todellisuudessa en ole siitäkään niin tarkka. Viestintäassistentti? Sopii. Viestintäkoordinaattori? Käy. Harjoittelija? Jos palkalla elää, miksei! Olen tosin kuullut myös jonkinlaista "kritiikkiä" sitä kohtaan, että kieliä opiskelleet hakeutuvat viestinnän tehtäviin. Aivan kuin kieli ei olisi viestintää.

Sivumennen sanoen, oletteko huomanneet, miten ristiriitaisia ja epäjohdonmukaisia nimitykset ja palkkaus joskus ovat? Toisinaan vaikuttaa siltä, että viestintäassistentin pitäisi tehdä samoja tehtäviä kuin viestintäasiantuntija mutta puolella palkasta.

Minulle merkitsee enemmän työpaikan ilmapiiri, mielenkiintoiset ja monipuoliset työtehtävät, työpaikan arvot ja joustavuus kuin raha tai titteli. Minun vaakakupissani painaa se, että en tahdo elää tehdäkseni töitä. Tahdon tehdä töitä, jotta voin vapaa-ajalla tehdä kaikkea muuta, kuten kirjoittaa, lukea, kuunnella musiikkia ja podcasteja, urheilla... Mutta koska tilanne on se, että suurin osa viestinnän paikoista on asiantuntijapaikkoja tai vastaavia, niitä on pakko hakea ja tavoitella ihan tosissaan. Eivät minun, tai kenenkään muunkaan, työllistymismahdollisuudet parane liiallisella valikoimisella tai sillä, että ei edes yritä. En minäkään kaikkea hae. Olen todennut, että viestintäpäällikön tehtävät olisivat todennäköisesti minulle turhan haastavia, enkä ole myöskään lainkaan varma, kiinnostavatko johtotehtävät minua. Siksi en niihin tähtääkään. Mutta muuten, totta kai haen asiantuntijatehtäviä.

Odotanko työpaikalta liikaa?

Ei, en usko odottavani. Olen paiskinut lujasti töitä ammattitaitoni kasvattamisen eteen. Olen opiskellut ja työskennellyt jonkin verran myös oman alani tehtävissä. Enkä edes odota ihmeitä. En toivo pääseväni heti johtoportaaseen. En edes tahdo päästä heti johtoportaaseen. Palkkatoiveeni ei oikeastaan koskaan ylitä 3 500 € kuukaudessa, harvoin edes 3 000 €. Ja vaikka hakisinkin heti johtoportaaseen ja toivoisin isohkoa palkkaa, odottaisinko silti liikaa? Ehkä en. En usko, että pitkä työura aina takaa osaamisen tai kyvykkyyden. Enkä todellakaan usko, että lyhyt työura tarkoittaisi automaattisesti sitä, että ei pärjää missään muissa kuin kaikista yksinkertaisimmissa tehtävissä. Onhan se realistista ja järkevää, että pitää aloittaa pohjalta, mutta miten pohjalta? Ei kuitenkaan aivan sieltä kahvikeittimen vierestä, vai mitä?

Hiiop, ajatuksia? Millaisia töitä vastavalmistuneiden pitää hakea? Mitä työltä saa odottaa?

P.s. Niall Horanin uusi albumi Heartbreak Weather on ilmestynyt! En malta odottaa, että saan sen käsiini! En ole vielä edes kuunnellut kaikkia kappaleita, koska haluan odottaa, että saan kuunnella albumin kaikessa rauhassa alusta loppuun. Levitän peiton ja tyynyjä lattialle, laitan levyn soittimeen ja vain kuuntelen.
P.p.s. Jos haluatte seurata kirjallisia seikkailujani, voitte suunnata Instagramiin, jossa pidän kirjagram-tiliä kuudennenkerroksenkirjat.