Little Princess Trust ja -30 cm

Minulla on ollut pitkät hiukset aina siitä asti, kun ne lähtivät kasvamaan. Pikku-Hannahan oli syntyessään kalju, eikä yksivuotiskuvassakaan rusetti meinaa pysyä paikallaan, koska hiuksia on niin vähän. Sitten jotain tapahtui ja jo parivuotiaana päätä koristi aikamoinen pehko. Kerhoiässä minulla oli jo hyvinkin pitkät hiukset.

Ensimmäisellä luokalla kasvatin otsatukan pois ja sen jälkeen meni monta vuotta niin, että hiuksista nipsittiin vain latvoista pari senttiä kerran, pari vuodessa ihan tasoittamismielessä. Peruskoulun aikana hiukseni taisivat lyhimmillään olla puoleen selkään ja pisimmillään reilusti takapuolen päälle. Taisin olla jo lukiossa, kun hiuksista viimein napattiin useampi kymmenen senttiä pituutta, minkä jälkeen latvat ylsivät enää lapaluiden alle. Sen jälkeen hiukset ovat sitten aina yltäneet jonnekin lapaluiden puolivälin ja puolenselän väliin.

Hiusten leikkaaminen on minulle jostain syystä tosi iso asia. Olin pohtinut sitä aiempina vuosina jo satunnaisesti, mutta en ollut koskaan tarttunut toimeen. Pikku hiljaa hiusten leikkauspituus oli lyhentynyt, mutta kovin radikaalia muutosta en ollut missään vaiheessa tehnyt.

Pitkät hiukset ovat ehkä aina olleet tavallaan osa identiteettiäni. Siinä vaiheessa kun useimmat alkoivat leikata hiuksiaan lyhyiksi, minä pidin omani pitkinä. Ehkä ne symboloivat tavallaan sitä, että halusin olla vain tavallinen, kiltti naapurin Elovena-tyttö. Hiukset ovat aina olleet myös yksi niistä harvoista asioista, joista olen itsessäni pitänyt oikeasti kauniina. Lisäksi isälleni on ollut aina tärkeää, että minulla on pitkät hiukset, sillä se on hänestä todellinen naisellisuuden symboli. Ehkä ne olivat myös tavallaan osa lapsuuttani. Äiti letitti hiukseni usein. Harrastin kansantanssia ja Helkanuoria, joissa molemmissa puettiin kansallispuku päälle ja letitettiin hiukset nätisti.

Sitten kuulin Little Princess Trustista ja kävi näin:

Tässä on hiuksia vähän päälle 20 senttimetrin edestä.

Little Princess Trust on brittiläinen organisaatio, joka paitsi kerää rahaa myös valmistuttaa peruukkeja lapsille, jotka kärsivät esimerkiksi syövästä tai muista syistä hiuksettomuudesta. Little Princess Trustin kautta hiuksia voi lahjoittaa toki vain brittilasten tarpeisiin, mutta se tuntuu järkevältä ratkaisulta, koska Suomessa ei ainakaan minun tietääkseni hiuslahjoituksia oteta missään vastaan.

Little Princess Trustin hiusten lahjoitusohjeet ovat aika helpot. Hiusten pitää olla kuivat ja hyväkuntoiset. Sillä ei ole väliä, miltä sukupuolelta hiukset tulevat, mutta niiden pitää olla luonnollisen väriset (saa olla myös värjätyt.) Hiukset saavat olla muuten käytännössä millaiset tahansa: suorat tai kiharat; saa olla permanentti tai kemikaaleilla suoristettu (mitä tämä on???). Hiuksissa saa olla hiukan harmaata, kuitenkin alle 10 prosenttia. Eikä haittaa, vaikka hiukset olisivat olleet pitkäänkin säilössä, kunhan ovat poninhännällä tai letillä, eikä niitä ole käsitelty jälkeenpäin. Lähetettävien hiusten pitää olla vähintään 17 cm pitkiä (kerrostetuissa hiuksissa lyhimmät hiukset!).

Hiukset tosiaan pitää pestä ja kuivata, ja laittaa letille tai poninhännälle niin, että molemmissa päissä on kumi- tai hiuslenkki. Hiukset pitää lähettää läpinäkyvässä muovipussissa ja pakatussa kirjekuoressa. Kuoreen laitetaan mukaan myös lipare, johon on kirjoitettu omia tietoja, ja jonka perusteella sitten saa sähköpostiinsa "kunniakirjan". Toivon kovasti, että saan omat hiukseni tällä viikolla lähtemään, ja että ne ovat sellaiset, että ne kelpaavat.

Little Princess Trust antaa tavallaan mahdollisuuden tehdä itselleen jotain kivaa, mutta samalla auttaa muita. Kaipaan välillä elämässäni sitä auttamisen mahdollisuutta ja olen onnellinen, että tämä löytyi.

Tiesittekö, että kun peruukkeja tehdään, jopa kymmenen senttiä hiuksista menee ihan vain siihen kiinnittämiseen, eli peruukista ei tule läheskään yhtä pitkä kuin lähetetyistä hiuksista! Lisäksi yhden ihmisen lahjoitus ei yleensä riitä kokonaisen peruukin tekemiseen, vaan lahjoituksia voidaan käyttää kuusikin yhtä peruukkia varten.

Tavoistani poiketen tässä ihan omasta naamasta kuva. Pahoittelut kuvan kapeudesta.

Olen hurjan tyytyväinen näihin "uusiin" hiuksiin. Pituus on superkiva, joskin hiukan lyhyempi kuin mitä odotin, ja tukka tuntuu kevyemmältä kuin ikinä. Luulen, että tätä voi jopa olla hauska pitää auki. Syöminen hiukset auki oli tosin aika tuskaista, sillä kuontalo tuntui haluavan oman osansa keitostani. Se pyrki lautaselle, vaikka miten olisi koettanut piilottaa selän tai korvien taakse.

Huomista odotan hiukan kauhunsekaisin tuntein, sillä hiukseni ovat oikeastaan luonnonkiharat. Sitä ei juurikaan ole aiemmin nähnyt, ja luulin itsekin hyvin pitkään että ne ovat vain "taipuisat", kunnes pikkuserkkuni alkoi puhua kiharoista, kun hän leikkasi hiuksiani. Hiukset taipuvat jo nyt paljon enemmän kuin mihin olen tottunut, ja saa nähdä, mitä aamu tuo tullessaan. Äiti ainakin maalaili jo uhkakuvia kesyttämättömästä pehkosta. Toisaalta voi olla, että ne jäävät vain taipuisiksi.



P.S. Kävin muuten eilen uudelleen Kullaanvuorella. Olihan siellä näkötornillakin viitat. Ei vaan innokkuuksissamme oltu niitä huomattu. Hups!

Luontoseikkailu Kullaanvuorella

Vihdoinkin! Olen halunnut kohta viikon kirjoittaa tämän postauksen, mutta tämä viikko on ollut melko hektinen.

Sunnuntaina ja maanantaina olin yksinkertaisesti liian laiska, mutta tiistaina ja keskiviikkona olen molempina päivinä lähtenyt kouluun jo aamupäivällä ja tullut kotiin vasta puoli yhdentoista jälkeen, tiistaina kun oli Sportapprot (Campussportin järjestämä liikuntatapahtuma, jossa on normaalien ryhmäliikuntojen lisäksi paljon lajikokeiluja ja liikunta/terveysluentoja ja keskiviikkona fuksien kastajaiset. Sportapproille olisi pitänyt ilmoittautua jo ensimmäisen kahden minuutin aikana, jotta olisin päässyt kaikille niille tunneille, joille olisin halunnut, sillä ilmoittautuminen alkoi 12.00 ja 12.12 oli jo yli puolet tunneista täynnä ja kaikki loput ilmoittautumista vaativat tunnit menivät päällekkäin luentojeni kanssa. Keskiviikkoiset fuksikastajaiset taas on jo perinne. En kovin usein haalareitani ulkoiluta, mutta kastajaisiin pitää aina mennä. Tänä vuonna meillä aloitti niin vähän fukseja, että neljännenkin vuoden opiskelijat laskettiin jo vanhoiksi. Oli tosi outo fiilis olla "vanha".

Eilen pamahti vielä illaksi neljän tunnin luento. En muistanut sitä yhtään ja meinasi tulla pieni paniikki neljältä, kun istuin luentosaliin ja luennoitsija sanoi, että nyt tuleekin pitkä rupeama ja että kahdeksan aikoihin sitten päästään. "Eikä, mulla on vaan yksi banaani. Kuka nyt menee Kupittaan Liigaan tuomariksi?" Onneksi mulla on parhaita joukkuekavereita, jotka hoisivat mun velvollisuudet ja onneksi oli se yksi banaani, enkä kuollut nälkään.



Joka tapauksessa, tarkoitukseni oli kirjoittaa viime lauantain luontopolkuseikkailusta. Janina istui perjantaina bussiin ja matkasi tänne viikonloppuvierailulle. Oltiin jo aiemmin päätetty, että lähdetään luontopolulle aamupäivällä. Raisiossa on paljon kaikenlaisia kivoja luontopolkuja (täällä voi tutustua niihin) ja oltiin käyty yhdellä lyhyellä jo vuosi takaperin, mutta nyt kaivattiin hiukan pitempää reittiä. Ei oltu ihan varma, minne päin haluttiin mennä, mutta pienen pohdinnan jälkeen päätettiin kipaista Kullaanpolulle. Kullaanpolku tai Kullaanvuoren luontopolku on osa Kuhankuonon retkeilyreitistöä. Se on pituudeltaan, lähteestä riippuen, noin 11-13 kilometriä ja sen korkein kohta on hieman päälle 70 metrin korkeudessa Kullaanvuoren huipulla. Hieman hajontaa oli siinä, minkä verran aikaa kannattaa reissuun varata. Tai oikeastaan ajaksi sanottiin aina 4-5 tuntia, mutta toisessa paikassa väitettiin, että reissu on hankalakulkuinen ja siksi pitää varata pitkä aika ja toinen väitti reitin olevan helppo, mutta pitkä. En ole varma, kumman näistä allekirjoittaisin, mutta jotain neljän ja viiden tunnin välistä meidänkin retkemme kesti. Oltiin aika väsyneitä, kun päästiin takaisin kotiin, mutta oli kyllä aika hyvä fiilis kipeistä jaloista huolimatta.

Hämähäkit olivat seiteillään vallanneet aika monet kanervamättäät.

Luonnolla liikkumisessa on jotain ihanaa. Rauhallista ja kaunista. Ilma tuntuu paljon puhtaammalta ja raikkaammalta. Ja jostain syystä on kiva kompuroida kiviin ja juuriin ja liukastella mudassa ja sileillä kallioilla. Kullaanpolku oli siitä vähän ikävä, että saatiin kävellä metsässä vain muutama kilometri ennen kuin tultiin Raision ABC:lle. KYLLÄ! Luontopolku kulki ABC:n vierestä asfalttiviidakosta. Oltiin vähän harmistuneita, vaikka sitten suunnilleen reissun puolivälissä oltiin melko tyytyväisiä, koska piipahdettiin hakemaan liikennemyymälästä vähän matkaevästä. Onneksi päästiin vajaan kymmenen minuutin kävelemisen jälkeen takaisin polulle, joskin autojen äänet kuuluivat vielä valitettavan pitkään.

Näkeekö tässä joku muu pitkänenäisen siilin tai norsun??

Kullaanpolulla oli todella paljon isoja kiviä ja kalliota, ehkä juuri sen takia, että kiivettiin Kullaanvuorelle. Mistään oikeasta vuorestahan ei tietenkään ole kyse, koska Suomessa ei ole vuoria, mutta 70 metrin korkeudesta oli jo aika mahtavat näköalat. Siellä oli kuitenkin paljon kivaa kasvillisuuttakin, siitä todisteena olkoon tuo söpö kärpässieni (joo, ei sinänsä ehkä kiva, eikä sinänsä kasvillisuutta). Ja siellä oli parissa paikassa enemmän ja erilaisempia jäkälälajeja kuin olen ikinä nähnyt! Jäkälää ei kovin usein ole tullut nähtyä, ja olin siitä ehkä jopa luvattoman innoissani.





Vajaan kahden tunnin talsimisen jälkeen päästiin tosiaan vuoren huipulle asti. Kiivettiin siellä vielä näkötornin päälle ja näkymät olivat kyllä aivan tajuttoman hienot. Näkötorni oli hiukan huteran oloinen aivan huipulta. Tornissa nimittäin oli välitasanne, jolle pääsi portaita pitkin ja sen päälle oli rakennettu vielä toinen kerros, jonne täytyi kiivetä tikkaita pitkin. En varsinaisesti pelkää korkeita paikkoja, mutta pelkään putoamista ja vähän ahtaita paikkoja, minkä takia tikkaita pitkin kiipeäminen huteralta alustalta huteralle alustalle ei ole lempipuuhiani. Ylös kiivettiinkin lähinnä sitten kuvailemaan, koska ei sinne kärsinyt muuten vain jäädä hengailemaan.

Jäätiin sitten siihen alatasanteelle syömään ja hengähtämään ja alettiin kuunnella, että nyt on muitakin matkaajia tulossa. Jotain vanhempia naisia siellä kiipesi kalliota pitkin näkötornille päin. Olin ihan varma, että tulijoita on kaksi, Janina veikkasi neljää ja yhtäkkiä mummokerhon päiväretkeläisiä olikin paikalla lähemmäs kahtakymmentä. Hilpaistiin aika hätäiseen alas tornista ja jatkettiin matkaa siihen suuntaan, mistä rouvat olivat tulleet. Nauratti ja hämmensi melko lailla heidän retkikohteensa, sillä sileää kallionreunaa pitkin kiipeäminen ei ollut edes meille helppoa, saati sitten vanhemmille ihmisille!





Osoittautui sitten virheeksi lähteä siihen suuntaan, mistä retkikunta oli tullut, sillä reilun kahden kilometrin kävelemisen jälkeen todettiin, että oltiin paineltu näkötornilta väärään suuntaan ja jouduttiin palaamaan takaisin omia jälkiämme pitkin. Oltiin melko närkästyneitä, sillä reitistö oli huonosti merkitty. Me metsästimme vain puihin kiinnitettyjä lipareita, joiden mukaan reitti jatkui siihen suuntaan, mihin näkötornilta lähdimme. Jos olisimme tutustuneet karttaan tarkemmin, olisimme ehkä huomanneet, että reitti haarautuu tornilta kahteen suuntaan, ja kävelimme ensin Karevan kierrolle, vaikka Kullaanpolkua tosiaan olimme kiertämässä. Rehellisesti sanottuna olen sitä mieltä, että vaikka karttaan toki olisi voinut kiinnittää enemmän huomiota, myös näkötornilla olisi voinut olla viitat, että tämä reitti lähtee tähän ja tämä tähän suuntaan. Talsittiin siis ainakin neljä kilometriä ylimääräistä ja löydettiin lopulta oikea reitti. Kyltit olivat noin viidenkymmenen metrin päässä tornista, keskellä metsää mäen alla. Ei siis todellakaan nähty niitä tornilta tai edes tornista.

Tyhmä lehmä työnsi päänsä tolpan taakse (ehkä kuvaajassa oli vika?)



Loppureitistä aika pitkä matka kuljettiin sitten ihan maantiellä ja peltojen ja joen reunaa. Meni melko lailla maatilamatkailuksi ja saatiinkin parit kuvat lehmistä aika läheltäkin. Reitti kulki siis jonkin maitotilan läpi. Siellä oli aivan jumalattomasti lehmiä! En ole aikuisiällä tainnut kertaakaan nähdä lehmää oikeasti läheltä, joten kokemus oli aika vieras.

Ihan loppumatkasta kuljettiin keskellä teollisuusaluetta ja lähiötä, mikä ei todellakaan enää tuntunut luontopolulta ja retkestä jäikin siinä suhteessa (ja kipeiden jalkojen takia) hiukan paha maku. Muuten retki oli kyllä oikeinkin mukava, mutta olisi sitä luontoa voinut olla vähän enemmänkin ja asutusta vähemmän.

Tässä vielä kuva siltapadon toiselta puolelta, näyttää kiehtovasti luonnon ja urbaanin sekoitukselta.

Ehdottomasti tahdon uudelleenkin luontopolkuilemaan, toivottavasti vielä tänä syksynä! Kova hinku olisi käydä kiertelemässä Raisionlahdella tai etsiä Turusta jokin hauska luontopolku. Jos on ehdotuksia, otan mielelläni vastaan!

Opiskeluahdistusta jo nyt!

Nyt on polkaistu käyntiin kaikki ensimmäisen kahden viikon aikana alkavat kurssit. Kuten jo aiemmin kerroin, lukujärjestykseni tosiaan vaihtelee kolmen viikon välein, joten kursseja alkaa ja loppuu aika tiuhaa tahtia koko syksyn. Marraskuussa on käynnissä enää viisi kurssia ja joulukuun kahdella ensimmäisellä viikolla neljä. Sitten siirrytäänkin jo joululoman viettoon.

Olin ja olen edelleen todella innoissani siitä, että syksyyn mahtuu paljon luentokursseja. En ole edes laskenut, montako niitä ihan tosissaan on, mutta teen joka tapauksessa vain yhden kirjatentin (se ratkaiseva tentti, joka vielä erottaa minua kanditutkinnosta). Siitä huolimatta opintopisteitä tulee syksyltä kertymään nelisenkymmentä. Ihan perspektiiviksi niille, jotka eivät tiedä, Kela vaatii yhdeksän kuukauden opintotukien nostamiseksi 45 pistettä. Kevätpuolelle minulle ei tosin kovin montaa kurssia enää sitten jääkään, vaikka kaipa päälle kuudenkymmenen opintopisteen tänäkin vuonna päästään.

Neljässäkymmenessä opintopisteessä on se huono puoli, että puhutaan yli tuhannesta työtunnista. Rehellisesti sanottuna, minä en ainakaan käytä aivan niin paljon aikaa opiskeluun, mutta silti määrä on aika raju, varsinkin kun siihen päälle lisätään treenit ja työt. Mutta jos tätä matemaattisesti lähtee tarkemmin ratkomaan, niin alkaa hiukan huvittaa. Yksi opintopistehän vastaa noin 27 työtuntia eli 40 opintopistettä vaatii 1080 tuntia. Syyslukukauden aikana opiskellaan (tai minä ainakin) yhteensä noin 15 viikkoa. Jos 1080 tuntia jaetaan viidellätoista, tulee 72. Eli viikkotyömäärän "pitäisi" olla 72 tuntia. Jos työviikko on viisipäiväinen, joka päivälle pitää mahduttaa 14,4 tuntia opiskelua. Loput kymmenen tuntia saakin sitten käyttää miten huvittaa. Jos taas työviikko on oikeasti viikko,ei puhuta kuin 10,3 tunnista. Kukaanhan ei toki pakota olemaan sellainen sekopää opintojen suhteen kuin minä olen. Ja minähän tosiaan en tule käyttämään yli tuhatta tuntia opiskeluun syksyn aikana. Mutta silti. Haluan kaiken tässä heti nyt, koska ei ole mitään tietoa, pidetäänkö kaikkia tahtomiani kursseja ensi vuonna, joka kuitenkin on viimeinen kokonainen yliopistovuoteni, ellei jotakin erikoista tapahdu.

Luettavaa ja aikaa vieviä tehtäviä näihin kursseihin toki liittyy. Puhutaan yli tuhannesta tekstisivusta, kolmesta itse tehtävästä projektista ja muutaman tarkistamisesta. Toki löytyy listalta myös tenttejä ja luentopäiväkirja. Hommaa siis riittää. Nyt vain pitäisi aika nopealla tahdilla alkaa tehdä päätöksiä.



Tässä kohtaa on menossa hieman sormi suuhun. Olisi kaksi kiinnostavaa projektikurssia, joista olisi hyötyä työelämässä ja joista toista en enää voi jättää pois. Olisi sosiaalitieteiden kursseja, joita en todellakaan halua jättää pois. Ne vain valitettavasti kaikki täytyy tehdä näin syksyllä kirjatenttejä lukuunottamatta, koska ne on laskettu niin, että pääaineopiskelijat pääsevät siirtymään erikoisaloilleen yhteisistä opinnoista. Olisi kielipolitiikkaa ja mediakurssia. Jotain pitäisi ehkä jättää pois, jotta oikeasti jaksaisi ja selviäisi kaikesta, varsinkin jos aikoo pärjätä myös taloudellisesti eli tehdä töitä ja henkisesti eli ottaa vähän omaakin aikaa. Kielipolitiikka ja kielisuunnittelu sekä Uusi media ja vuorovaikutus -kurssit ovat luultavasti ensimmäisiä lähtölistalla, mutta mikäli päädyn jotakin jättämään pois.

Pieni ongelma on se, että mikäli tässä kohtaa jättää jonkin kurssin pois, on kevään kursseja laskettava tarkkaan, jotta opintopisteitä kertyy riittävä määrä. Kelan vaatimiin pisteisiin on melko helppo päästä, mutta aikataulussa valmistuminen vaatisi sen 60 opintopistettä vuoden aikana. En ole asiaan sen enempää vielä perehtynyt, mutta ei näytä erityisen lupaavalta, sillä kevään kurssitarjonta on melkoisen heikko, ellen sitten yritä saada jostakin harjoittelupaikkaa.



Samalla kaiken tämän hullun "minä luen kaiken mahdollisen"-kunnianhimoni keskellä, mietin sitä, miten voin olla niin lusmu, että en ole vielä saanut kandia ulos tai aloittanut gradun kirjoittamista. Monet vuosikurssilaiseni nimittäin kirjoittavat jo gradujaan ja ovat kovalla vauhdilla menossa kohti maisterintutkintoa tai opiskelevat pedagogisia valmistuakseen joskus ihan oikeasti ammattipätevyyden kera. Toisaalta, mikään kiire kandin ulossaamiseen ei sinänsä ole, koska opinnot etenevät näinkin, mutta helpottaahan se työnhakua. Ja toisaalta en halua kirjoittaa gradua ennen kuin tiedän, mistä ihan oikeasti haluan sen vääntää. Ja toisaalta, minä en edes aio lukea pedagogisia.

Ehkä tässä kaikessa on vain kyse minun halustani tietää ja osata kaikki? Joskus (mahdollisesti jo nyt) olisi ehkä vain parempi keskittyä joihinkin asioihin ja tehdä ne hyvin. Projektilaboratorio ja Kieliasiantuntija yhteisöviestinnän tukena ovat varmasti sellaisia kursseja, joiden arvo tulee olemaan korvaamaton tulevaisuuden työtehtävissä. Onhan kuitenkin olemassa täysin realistinen mahdollisuus siihen, että työskentelisin jonain päivänä esimiestehtävissä, niin kuin monet kielten ja viestinnän asiantuntijat.

Juuri nyt kurssitaakka ei toki ole erityisen paha, koska toinen projektikurssi on vasta aluillaan ja toinen alkaa ensi viikolla, eikä tähtäimessä ole seuraavan kuukauden sisään kuin yksi tentti, johon vaaditaan kirjamateriaaliin tutustumista, toinen kurssi täytynee jättää myöhemmälle, vaikka se tietää kandin lykkäämistä edelleen. Miksi valitseminen ja päätösten tekeminen on näin vaikeaa?

Kirjoja, kirjoja, kirjoja!

Yliopiston aloittamisen jälkeen lukemisesta on tullut jotenkin raskasta. Tiedä sitten, johtuuko se ajanpuutteesta, huonosta omastatunnosta vai siitä, että olen opiskellut kirjallisuutta sivuaineena, ja lukeminen on tuntunut työltä. Luulen että isoimpia ongelmia ovat olleet omatunto ja työläys.

Huomasin viime talvena kanditutkielmaani kirjoittaessa, että en saanut kirjoitettua yhtään mitään muutakaan, kun kandi oli kesken. Tuntui inhottavasti lusmuilulta ja työn välttelyltä, jos kirjoitti jotakin muuta kuin tutkielmaa, joten en kirjoittanut lähes mitään. En tiedä miten järkevä se ratkaisu on ollut, sillä kirjoittaminen on minulle yksi tärkeimmistä asioista koko maailmassa. Samalla tavalla uskon, että lukemisesta on tullut velvollisuus. Kun oli koko ajan kasa kaunokirjallisia teoksia, jotka olisi pitänyt lukea ja joita ei tahtonut lukea, ei tullut luettua niitä, mutta eipä juuri mitään muutakaan. Se oli ikään kuin kierre, jota ei oikein voinut pysäyttää. Lukeminen on helpompaa, kun siitä nauttii, mutta jos toisten kirjojen lukeminen ei huvita ja toisten lukemisesta tulee paha mieli ja huono omatunto, eipä paljon tee mieli lukea.

Nyt kun kotimaisen kirjallisuuden sivuaine on kutakuinkin paketissa (pitäisi vaivautua Sirkkalaan hakemaan loppumerkintä), voin hyvillä mielin taas paneutua kirjojen pariin, varsinkin kun syksyn aikana ei ole tarkoitus tehdä kovin montaa kirjatenttiäkään. Päätinkin siis koota listan kirjoista, joita haluaisin seuraavaksi lukea. Osan listaamistani teoksista olen lukenut ennenkin, mutta haluan lukea uudelleen ja osa on uusia tuttavuuksia. Muutaman kirjoista olen aloittanut, mutta jättänyt syystä tai toisesta kesken. Tässä listassa on vain osa niistä kirjoista, joita haluan lukea, mutta nämä olivat päällimmäisinä mielessä.

Lukulista - nämä kirjat tahdon lukea

Alcott, Louisa M.: Pikku naisia -sarja
En oikein tiedä mistä rakkauteni Marchin perheen tyttöihin alkoi, mutta rakastan heistä kertovia kirjoja. Olen lukenut kaikki neljä, ja hyllyssänikin keikkuu kaksi, mutta minusta tuntuu siltä että on taas aika palata niiden pariin.

Austen, Jane: Northanger Abbey
Austenin tuotantoon olen tutustunut enemmän elokuvien muodossa. Northanger Abbey on Ylpeyden ja ennakkoluulon jälkeen ehdoton suosikkini, ja vaikkei se kirjana kuulemma ole erityisen hyvä, tahdon sen silti lukea.

Brontë, Charlotte: Kotiopettajattaren romaani
Sain Jane Eyren mummiltani lahjaksi jo joitakin vuosia sitten, mutta en ole kirjaa tullut lukeneeksi. Tämä on kuitenkin yksi niitä teoksia, jotka pitää lukea.

Brontë, Emily: Humiseva harju
Tämän romaanin kohdalla pätee sama juttu kuin edellisen kanssa: pitää lukea. Tätä tosin en saanut mummilta, vaan ystäväni bongasi sen kirpputorilta ja toi minulle. Joskus yläkoulussa luin lyhennetyn version äidinkielessä, mutta sen lähemmäs en ole tätä teosta vielä päässyt.



Collins, Suzanne: Matkijanärhi
Olen lukenut sarjan muut osat, vain Matkijanärhi on edelleen lukematta. En ole myöskään voinut vielä katsoa tästä tehtyjä elokuvia, koska haluan lukea kirjan ensin.

Dickens, Charles: A Christmas Carol
Luin tämän joskus nuorempana suomeksi, mutta haluaisin palata kirjan pariin englanniksi, sillä alkuperäiskielinen versio on seisonut hyllyssä jo joitakin vuosia. Yksi suosikkitarinoistani.

Golding, William: Kärpästen herra
Tästä en ihan tarkkaan tiedä, miksi sen haluan lukea, mutta on ollut mielessä jo muutaman vuoden.

Harris, Joanne: Pieni suklaapuoti
Elokuva on yksi kaikkien aikojen suosikeitani. En rehellisesti sanottuna ollut edes tajunnut, että tästä on oikeasti kirja, ennen kuin törmäsin siihen alennusmyynnissä ja olihan se pakko napata mukaan.

Hemingway, Ernest: Vanhus ja meri
Tämän kanssa on jälleen sama juttu. En yhtään tiedä, miksi sen haluan lukea, mutta haluanpa vain.

Hietamies, Eve: Tarhapäivä, Puolinainen
Äiti osti Hietamiehen Tarhapäivää edeltävän Yösyötön joitakin vuosia sitten Ideaparkin reissullamme. Luin itse kirjan äidin jälkeen ja nauroin itseni lähes kipeäksi. Hietamiehellä on ihanan humoristinen ja kepeä kirjoitustyyli. Tarhapäivää en jostain syystä saanut luettua loppuun asti, kun sen aloitin, mutta tarkoituksena olisi piakkoin lukaista sekä se että Puolinainen.

Hiidensalo, Venla: Mediahuora
Tämän ostin Suomalaisesta kirjakaupasta tarjouksesta Teemestarin kirjan ja Puolinaisen kanssa. Lukiossa opettajamme kertoi tästä, ja koska kiinnostus heräsi, päätin napata tämänkin mukaani, kun satuin kolmea kirjaa keväällä metsästämään.

Hiltunen, Pekka: ISO
Tämäkin oli ALE-löyty, Prismasta tosin. Jokin sen juonikuvauksessa kiinnosti. Tätäkin olen joitakin kymmeniä sivuja lukenut, ja sen kieli on kovin kiinnostavaa.

Hugo, Victor: Kurjat (Les Misérables)
Klassikko. En ole elokuvaakaan nähnyt. Sekin pitäisi laittaa katsottavien listalle.

Itäranta, Emmi: Teemestarin kirja
Olen päässyt romaanin lukemisessa lähes puoliväliin, mutta jostain syystä loppuun asti en ole saanut luettua. Täytyy sanoa, että se kummastuttaa minua suuresti, sillä kirja on kerrassaan ihastuttava (jos näin vanhanaikaisesti voi vielä sanoa). Siinä on jotain äärettömän kaunista ja utuista, vaikka yhtä aikaa se on kaunistelematon kuvaus siitä, mitä maailmalle voi tapahtua.



Jansson, Tove: Muumi-kirjat
Muumit ovat parhaita. Olen siitä aiemminkin puhunut.

Kivelä, Anneli: Uusia tuulia Katajamäellä
Tavoitteenani on saada luettua kaikki omistamani kirjat. Sain tämän joululahjaksi joitakin vuosia sitten, ja kyllä sen lukeminen jo syyhyttäisi.

Kivi, Aleksis: Seitsemän veljestä
En vieläkään ymmärrä, miten on mahdollista, että olen päässyt lukiosta ja kotimaisen kirjallisuuden perus- ja aineopinnoista läpi lukematta tätä. Olen aloittanut ja jättänyt kesken tämän teoksen useammin kuin minkään muun. Jostain syystä lukeminen on aina tökkäissyt johonkin, mutta onhan tämä nyt ihan pakko lukea!

Lee, Harper: Kuin surmaisi satakielen
Tämäkin on ollut lukulistallani tuntemattomista syistä jo pitemmän aikaa. Ehkä tämänkin kohdalla klassikkostatus edesauttaa asiaa.

Leino, Marko: Joulutarina
Bongasin tämän parilla eurolla kirpputorilta. Haluan lukea tämän joulukuussa, koska no, joulu. Elokuvasta pidän sen verran paljon, että arvelin kirjankin olevan lukemisen arvoinen.

Lewis, C.S.: Narnian tarinat
Kuten jossain aiemmassa postauksessa sanoinkin, Velho ja leijona oli yksi ensimmäisiä romaaneja, jonka luin itse. Siitä kasvoi rakkaus koko kirjasarjaa kohtaan. Myös kirjojen pohjalta tehdyt elokuvat ovat olleet loistavia.

Montgomery, L.M.: Anna-sarja, Pieni runotyttö
Pieni runotyttö oli pienenä yksi isoimpia suosikeitani ja on sitä edelleen. Pitäisi jälleen päästä lukemaan Uudenkuun Emilian seikkailuista. Vihervaaran Annan tarinaan en ole vielä tutustunut, mutta koska Montgomery on sen kirjoittanut, se ei voi olla huono.

Munro, Alice: Kallis elämä
Tämäkin on lahjakirja, johon jo haluaisin paneutua!

Murakami, Haruki: Norwegian Wood
Tässä jälleen lahjakirja. Aloitin sen lukemisen kyllä jonkin aikaa sitten, mutta ei ollut aivan oikea aika sille, koska kirja ilmeisesti vaatii aikamoista avomielisyyttä ja keskittymistä.

Pekkola, Pasi: Unelmansieppaaja
En muista, mistä tämä kirja sattui mukaani, mutta tämänkin olen ostanut halvalla jostakin. Sen juonikuvaus kiehtoi minua, sillä se tuntui yhdistelevän paljo niitä asioita, jotka minua kiinnostavat.

Picoult, Jodi: Sisareni puolesta
Kiinnostus tähänkin kirjaan lähti elokuvasta. Olen kuullut, että kirja on elokuvaa parempi, ja elokuvasta pidän erittäin paljon.

Riordan, Rick: Percy Jackson and the Olympians; The Titans' Curse; The Battle of the Labyrinth; The Last Olympian
Näin ensimmäisen Percy Jackson -elokuvan jo vuosia sitten elokuvateatterissa. Sen jälkeen syttyi palava halu lukea lisää Percystä. En kuitenkaan päässyt ensimmäistä kahta kirjaa pitemmälle. Tarkoitus olisi kuitenkin lukea loputkin.



Rowling, J.K.: Harry Potter -sarja
Aika palata Tylypahkaan, varsinkin kun Viisasten kiven kuvitettu versio on äärettömän kaunis.

Rönkkonen, Henrikka: Mielikuvituspoikaystävä
Tästä kirjasta olen kuullut hirveästi kaikkea hyvää. Vaatii kirjastoreissua, jonka toivottavasti pystyn tekemään pian.

Tervo, Jari: Layla
Tämänkin olen saanut lahjaksi jo pitemmän aikaa sitten. Jälleen erittäin mielenkiintoisenoloinen romaani.

Tolstoy, Leo: Anna Karenina
Tämän kohdalle voisi kirjoittaa samat asiat kuin Kurjat-teoksen kohdalle. Klassikko, josta on tehty elokuva, joka sekin pitää lisätä katselulistalle. Ja kirja toki luettavien kasaan.

Valtonen, Jussi: He eivät tiedä mitä tekevät
Nenäpäivän jälkeen olen suhtautunut Finlandia-voittajiin hieman epäileväisesti. Mikko Rimmisen teos oli äärimmäisen hämmentävä ja outo (ja myös lukemiseen tottunut mummini oli tätä mieltä, ei vain lukioikäinen minä), minkä takia ehkä tämänkin romaanin aloittaminen hieman hirvittää. Kirja kuitenkin löytyy hyllystä, koska sain sen muistaakseni syntymäpäivälahjaksi.

Westö, Kjell: Missä kuljimme kerran
Luennoitsijamme puhui tästä ensimmäisellä sosiaalitieteiden luennolla. Se piti oikeasti lukea jo johonkin kirjallisuuden kurssiin, mutta kai siihen näin jälkeenkin päin voi tutustua?




Tämä biisi tällä kertaa viime viikolla alkaneen saksan opiskelun kunniaksi.

Yliopistolla oli eilen Avajaiskarnevaalit, jotka ovat periaatteessa yliopiston järjestöjen esittäytymistilaisuus ja muutenkin virallinen aloitus lukuvuodelle. Porukkaa oli ahtautunut Yliopistonmäelle aivan tolkuttomasti, hyvä että mahtui kävelemään. Jos ei mitään muuta jäänyt retkeltä käteen kuin Kiekun ja ViNon esitteet, niin ainakin sain karkkia.