Joulupipareita muutaman vuoden takaa. Ja kyllä. Iso on tasan niin valtava kuin miltä se näyttää. Me emme ole tänä jouluna vielä päässeet aivan leivontapuuhiin. Oikeastaan tarkoitukseni oli aloittaa kaverini Sinin kanssa jo itsenäisyyspäivänä, mutta aikataulut menivätkin uusiksi, eikä leivontasessioon ollut mahdollisuutta. Tänään kuitenkin 5-vuotias serkkutyttöni (joka jo aiemmin syksyllä seikkaili mukana sienestysretkellä) tulee iltapäivällä piparkakkutalkoisiin minun ja äitini seuraksi, joten tiedossa on hikinen ja jauhoinen iltapuhde.
Serkkuni on melkoisen vilkas, melkoisen puhelias ja melkoisen jääräpää. Joskus muutama vuosi sitten piparien tekemisestä ei meinannut tulla mitään, koska tyttö oli "pahanteossa" aina kun silmä vältti. Jos hän ei yrittänyt tehdä pipareita sarjatuotannolla (nopeasti muotti taikinaan ja ylös, ihan sama vaikka tekniikka olisi tuottanut vain sormenpäänkokoisia pipareita), hän kaapi taikinaa leivonta-alustalta sormella. Taikina oli sinä vuonna hieman epäonnistunut, ja takertui alustaan aika tahmeasti. Äiti irrotti pipareita pellille rapsuttamalla niitä irti, ja totta kai naperon piti päästä yrittämään samaa. Lapsen rapsutus vain sattuu olemaan sen verran kovempi, että piparit taipuivat rullalle, ja ne jouduttiin leipomaan uudelleen.
Meillä on ollut muutenkin muutama erikoisempi muisto vuosien varrelta piparien leipomisesta. Yhtenä vuonna jouduimme leipomaan pipareita muistaakseni kolme kertaa(ensimmäinen kerta tehtiin ilmeisesti melko ajoissa), koska joku kävi aina syömässä ne. (En siis minä. Eikä veljeni. Joku.) Äiti meni itse asiassa jopa niin pitkälle, että alkoi lopulta piilotella pipareita, jotta edes osa säästyisi jouluksi. Veljeni ja minä kuitenkin perustimme muutaman kerran etsintäpartion heti, kun jäimme kaksin kotiin vanhempien lähdettyä kauppaan. Etsintä tuotti useimmiten tulosta. Paras piilo on ehkä ollut perimmäisen pikkueteisen kaapissa.
Olemme tehneet vuosien varrella myös paljon piparkakkutaloja ja -kuusia(tähtipipareita ladottu pinoon). Varsinkin talojen rakentaminen on usein ollut melko kovan työn alla. Kuorrute ei yleensä toimi tai sitä ei saa purkista ulos, seinät paisuvat liikaa tai paistuvat ontoiksi ja katto putoaa lattialle heti kättelyssä. Olemme kuitenkin tehneet jokusen oikeasti ihan hienonkin talon. Ja pipariperheen tekeminen on eräänlainen traditio (tosin en ole varma, tietääkö äiti siitä) niin kuin on Coca-Cola leivontajuomanakin. Ja se, että isä kävi aina ryöstämässä pelliltä raa'an piparin, joka useimmiten oli vielä se pellin paras. Ehkä kuormasta syöminen oli sallittua, koska isä oli yleensä uuninvahtivuorossa.
Ehkä hauskin leivontatarina liittyy taikinaan. Taikinahan yleensä tehdään edellisenä päivänä ja laitetaan ainakin yöksi jääkaappiin tai kylmään paikkaan. Meillä taikina oli useimmiten saunassa (nykyään jääkaapissa, koska kissat, joita muuten on jo kaksi, tykkäävät oleskella lauteilla). Äiti tasoitti taikinan pinnan aina sileäksi astian reunoja myöten ja sanoi sen olevan jollain lailla tärkeä asia taikinan kannalta. En ikinä kyseenalaistanut sitä. Sitten pari joulua sitten tein Sinin kanssa piparitaikinaa ja tasoitin taikinan pinnan ennen kuin laitoin sen jääkaappiin. Sini hämmästeli tapaa, koska heillä ei niin tehty. Selvisikin, että äiti tasoitti taikinan pinnan, jotta näkisi onko joku käynyt syömässä taikinaa salaa. Hän oli monena jouluna ollut iloinen huomatessaan, että taikinan pinta on yhtä sileä kuin edellisenäkin päivänä. Äiti ei kuitenkaan tiennyt, että koska minä luulin tasoittamisen olevan jotenkin olennaista taikinan onnistumisen kannalta, olin aina peittänyt omat (ja muidenkin!) maistelujäljet taikinasta. Taikinaa oli siis syöty, mutta jäljet oli tasoiteltu pois. Vielä hauskempaa tästä ehkä tekee sen, että äiti oli oppinut tasoittelutaktiikan omalta äidiltään, ja tiesi kaikki metkut, eikä silti huomannut. Äiti oli vieläpä itse ollut juurikin se muidenkin jälkien korjaaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti