Olen pelannut pesäpalloa kymmenen vuotta. Neljä Ulvilassa, kaksi Kankaanpäässä, yhden Ulvilassa ja lopulta kolme Kankaanpäässä. Kaksi seuraa. Ulvilan Pesä-Veikot ja Kankaanpään Maila. Virallisesti olen UPV:n kasvatti, mutta loppujen lopuksi olen oppinut KaMan paidassa pelatessani enemmän, kuin olisin Ulvilassa koskaan voinut oppia.
Varsinkin viimeinen juniorivuoteni oli kultaista aikaa. En ole koskaan nauttinut treenaamisesta tai pelaamisesta yhtä paljon. Sain itsevarmuutta. Tuli onnistumisia. Löysin oman paikkani joukkueessa. Löysin oman paikkani itsessäni ja elämässäni. Tein töitä kovempaa kuin koskaan ennen, liikaakin. Maalis-huhtikuussa kehitykseni lähes pysähtyi ja treeni maistui puulta. Oli pakko tutkia omaa toimintaa ja todeta, että ehkä se lepokin on hyväksi. Kun kroppa palautui, tuntui elämä alkavan uudestaan. Toukokuussa into kasvoi jälleen ja vaikka pelaaminen takkusi, tuntui treenaaminen hyvältä.
Kesäkuun alussa alkoivat Tyttöjen Superpesiksen lisäksi Naisten maakuntasarjan pelit, joissa olin huomattavasti suuremmassa roolissa. B-tytöissä pelasin kesän aikana vain muutaman pelin ja nekin jokerina, maakuntasarjassa olin kaksi kertaa jokerina ja jokaisessa muussa pelissä yhdeksikössä.Vakiinnutin paikkani kolmosvahtina ja tajusin ensimmäistä kertaa todella, ettei kentällä ole turhia paikkoja. Kaikki ovat tärkeitä.
Henkilökohtaisella tasolla kesä oli todella tasainen. Tein varmaa työtä räpylän kanssa. Mailan varressa en ollut enää aivan yhtä heikko kuin edellisinä vuosina, mutta parannettavaa jäi. Ja hyvä niin. Tuleville vuosille on hyvä jättää töitä tehtäväksi. Tärkeintä oli kuitenkin se, että huomasin oman kehitykseni. Vuoden aikana sekä lajitaidot, että fysiikka ottivat aimo harppauksia eteenpäin ja pitkästä aikaa tunnen itseni vahvaksi ja hyödylliseksi.
Kesän lopussa meidät palkittiin. Kova työ tuotti tulosta ja vaikka Tyttöjen Superpesiksessä emme päässeet kahden aiemman vuoden tapaan kymmenen parhaan joukkoon, ei kesä loppunut katastrofiin. Joukkue nousi sarjaporrasta ylemmäs ja ensi kesänä Kankaanpäässä pelataan Naisten Suomensarjaa. Yksi tavoite ja haave toteutui vuosien uurastuksen jälkeen.
Kaikki ovat tärkeitä. Sen tämä joukkue minulle opetti. Sen, ja tuhat muuta asiaa. Joukkue, jossa pelasin, opetti olemaan pelkäämättä epäonnistumista. Opetti olemaan pelkäämättä tulevaa. Opetti pelaamaan joukkueelle. Opetti keskittymään jokaiseen suoritukseen sataprosenttisesti. Opetti olemaan antamatta periksi.
Ihmisistä, jotka joukkueen parissa toimivat, tuli minulle todella tärkeitä. On vaikea kuvitella elämää ilman, että näen heitä viikottain. Jokainen heistä on ansainnut minun täyden kunnioitukseni ja suuret kiitokset. He ovat ihmisiä, jotka tulen muistamaan koko ikäni. Näitä ihmisiä tulee ikävä.
Kuvat on ottanut Juha Levonen (juha.levonen.fi)
