Liikunta ja minä

Koska kirjoitan blogia pitkälti fiilispohjalta, tänään en julkaise maanantaimarinoita. Marisemista olisi ehkä paljonkin, mutta juuri nyt ei ole sellainen olo, että haluaisin mistään lähteä valittamaan. Minun oli tarkoitus viime viikolla postata toisenkin kerran, mutta jostain syystä se venyi, venyi, venyi ja lopulta jäi. Maanantait ovat minulle kuitenkin parhaita kirjoituspäiviä, koska silloin minulla on vapaailta. Lauantai on viikon toinen päivä, jolloin illalla ei yleensä ole menoa, mutta silloin koetan rentoutua muilla tavoin kuin kirjoittamalla.

Minulla on jo jonkin aikaa ollut mielessä neljä eri postausta, jotka haluaisin kirjoittaa. Yksi liittyy pelkoihin, toinen kirjoittamiseeni, kolmas matkakuumeeseen (joka muuten saanee helpotusta huhtikuussa!) ja neljäs urheiluun tai liikuntaan. Olin itse asiassa vielä kirjoittamista aloittaessanikin hieman epävarma siitä, mihin aiheeseen oikeastaan tänään haluaisin paneutua. Lopulta päätin, että liikunnasta voisi olla hyvä aloittaa.



Varmasti kaikki, jotka minut tuntevat tai ovat blogia jonkin verran lukeneet, tietävät että liikunta ja urheilu ovat hyvin tärkeä osa elämääni. En ehkä normaalisti kirjoita treenaamisestani, mutta tänään siihen tulee muutos ainakin näin kertaluontoisesti.
Päälajini on pesäpallo. Aloitin pelaamisen Ulvilan Pesä-Veikoissa yhdeksänvuotiaana vain pari vuotta sen jälkeen, kun olin vannonut, etten ikinä pelaa pesäpalloa. Tuleva kausi on minulle neljästoista. Olen ehtinyt pelata Ulvilan lisäksi Kankaanpään Mailassa, Mynämäen Vesassa ja nyt viimeisimpänä Turku-Pesiksessä.

Pesäpallo oli pitkään kakkosharrastus. Aloitin kahdeksanvuotiaana klarinetin soittamisen ja viidennellä luokalla opiskelun Palmgren-konservatoriossa, jossa kävin kolmena iltana viikossa. En ajatellut, että olisin tarvinnut yhtään enempää liikuntaa, kuin mitä harjoituksissa käymisestä ja satunnaisesta lenkkeilystä tuli. Enkä välttämättä tarvinnutkaan, koska minulla ei varsinaisesti ollut tavoitteita. Ehkä halusin pelata jonain päivänä Ykköspesistä, mutta en nähnyt sitä välttämättä kovin realistisena tai luulin, että se ei vaatisi niin paljon.

Vasta abivuonna urheilusta tuli oikeasti tärkeää. Kotona oli rankkaa isän sairastamisen takia, stressasin kirjoituksia, kolmannelle asteelle hakemista (en tiennyt mitä hakisin ja pelkäsin, etten pääse minnekään), mahdollisesti tulevaa yksinasumista ja edessä häämöttävää soittotutkintoa. Kaiken sen stressin pyrin purkamaan urheiluun. Ajelin Kankaanpäähän kolme tai neljä kertaa viikossa, kävin salilla, lenkkeilemässä, loikkimassa ja juoksemassa. Varsinkin kevätpuolella treenaaminen meni jopa vähän överiksi. Treenasin monena päivänä viikossa kaksi kertaa ja lepopäivinäkin kävin tunnin hölkkälenkeillä. Treeni ei purrut, ja kaikki tökki. Valmentajaa kiinnosti lähinnä olinko laihtunut. Sillä ei ollut väliä paranivatko testitulokset tai lajitaidot. Minua ei juuri käsketty hidastamaan, eikä kukaan varsinkaan heittänyt ilmoille sanaa ”ylikunto”, vaikka se saattoi olla, jos ei todellisuutta, niin ainakin melko lähellä.

Toisaalta sinä vuonna menin myös lajitaidollisesti ja fyysisesti eteenpäin isoin harppauksin, kun vihdoin huhtikuussa tajusin hiukan arvioida tilannetta uudelleen ja hidastaa. Sitäkin tärkeämpää on kuitenkin se, että urheilusta ja liikunnasta tuli osa jokapäiväistä elämää. En enää osaisi vain jäädä joka päivä sohvan pohjalle. Toki esimerkiksi jouluna saattaa tulla kolmekin lepopäivää peräkkäin, mutta siinä useimmiten jo menee raja, ja on pakko päästä liikkumaan.



Tällä hetkellä treenaan vähintään seitsemän kertaa viikossa. Käyn salilla, lajitreeneissä, lenkkeilemässä ja joskus juoksemassa. Teen toisinaan kuntopiirejä ja poljen kuntopyörää. Lisäksi aloitin eilen 30 päivän joogahaasteen ja toivon, että saan siitäkin osan jokapäiväistä tekemistä. Juoksemista ja lenkkeilyä minun pitäisi lisätä. Nyt vain on ulkona ollut niin liukasta, että vaikea lähteä ulos juoksemaan, eikä Kupittaa ole juuri houkutellut, koska yläkerran juoksualusta ainakin viime vuonna vielä oli niin kova, että penikat ja nilkat kärsivät.

Viime aikoina liikunta ei ole kuitenkaan antanut enää aivan samanlaista tyydytystä kuin aiemmin. Motivaatiota on ollut paikoitellen hankala löytää. Toisaalta nautin treenaamisesta yhtä lailla kuin ennenkin, mutta treenaamaan lähteminen on vaikeampaa. Varsinkin salille tai lenkille lähteminen on välillä hiukan pakkopullaa, mutta olen painanut useimmiten sisulla läpi.

Nyt yksi ongelmista tuntuu olevan se, että vaikka treenaan kuinka paljon tai kuinka hyvin, treenistä ei jää käteen mitään. Lajipuoli tuntuu kiertävän kehää. Toisaalta keskimääräinen suoritusvarmuus on ehkä kasvanut, pallo jää useammin räpylään kuin ennen ja lyönnit lähtevät mailasta aiempaa kovemmin, joskaan eivät tarkemmin. Toisaalta huonoja päiviä tulee edelleen. Eilen en saanut juuri mitään kiinni ja heitot roiskuivat pitkin seiniä. Ja useimmiten, kun tulee huonoja päiviä, minua myös alkaa ärsyttää ja turhauttaa, ja treenit menevät vieläkin huonommin. Fysiikkapuolella ei taas tunnu tapahtuvan mitään. Kuntopiirit ovat aina yhtä tuskaisia (tai sitten en vain itse huomaa muutosta), eivätkä salitulokset juuri muutu. Luulen, että sinne ratkaisu löytyy keittiön puolelta, sillä syömiseni eivät ole olleet kovin järkevällä pohjalla viime aikoina. Syön liian vähän ja osittain väärinkin. Lähinnä kuitenkin liian vähän.

Luulen, että hankaluuksien ytimessä on tavoitteiden puute. Olen tavallisesti hyvin tavoiteorientoitunut ihminen. Aina pitäisi olla jotakin, mihin tähtää. Nyt kuitenkin, kun ensi kausi on hieman vaakalaudalla, eikä aivan varmaksi edes ole tietoa siitä, missä pelaan (koska koetan päästä tekemään harjoittelua), en ole oikein osannut asettaa itselleni tavoitteita. Aiempina vuosina se on ollut helppoa, kun on ollut jokin tietty sarjataso, jolla haluaisi pelata, mutta Turussa ei ole enää kuin maakuntasarja, jossa joka tapauksessa päässee pelaamaan, koska meitä on aika vähän. Tavallaan on kuin tyhjän päällä. Toisaalta varsinkin viime kauden jälkeen voi tavallaan olla hyvä, jos tiedossa on rennompi kausi, mutta kaipaan sitä, että on jotain mihin tähdätä. Ehkä siksi minua haluttaisi nyt kokeilla telinevoimistelua, vaikka pelkäisin varmaan kuollakseni. Haluaisin sanoa, että tavoitteeni on edelleen Ykköspesiksessä, mutta en tiedä, miten realistinen tavoite se enää on. Olen kuitenkin jo 23-vuotias ja olen pelannut vain yhden kauden suomensarjassa. En myöskään tiedä, mihin tuuli minut valmistumisen jälkeen kuljettaa, joten tulevaisuus on todellakin vielä avoin.

En oikeastaan tiedä välttämättä, mitä tällä tekstillä halusin sanoa. Tunsin kuitenkin, että se oli kirjoitettava, joten tässä se on.

Maanantaimarinoita osa 3: Elsass-Lothringen ja Pjotr Kropotkin - Mitä pitää osata?

Minä tein sen! Kanditutkinto on uloshakemista vaille valmis! Tosin vielä täytyy odotella, että kotimaisen kirjallisuuden aineopinnoista tulee kokonaisuusmerkintä... Miksi kaikki kestää? Globaalihistorian tentin tarkistamiseen meni kolme viikkoa ja olin koko sen ajan kuin tulisilla hiilillä, koska en tiennyt pääsinkö edes läpi. Onneksi tuli hyvä arvosana, eikä sitä tarvitse enää murehtia. Nyt kun vain saisi tutkinnon ulos vielä tässä kuussa. Nyt vasta oikeasti uskallan kirjoittaa tämän postauksen, kun poliittisen historian loppumerkintä on taskussa. Ei sillä, että kukaan tätä välttämättä lukisi, mutta ihan siksi, että en kiroa itseäni tai muuta. Huh.

Arvostan suuresti Suomen koulutusjärjestelmää. Yliopistomme eivät ehkä ole maailman huippuja millään alalla, mutta meillä on kaikilla yhtäläiset mahdollisuudet koulutukseen ainakin taloudellisesta näkökulmasta katsoen. Mahdollisuuksien tasa-arvo vallitsee, toisin sanoen. Olen ollut täydellisen tyytyväinen siihen, että hain ja pääsin yliopistoon. Olen ihan siellä, missä minun pitääkin, vaikka ajoittain epätoivo uhkaakin iskeä (en osaa mitään, en tajua mitään, en kuitenkaan saa töitä ja niin edelleen.) Olen kuitenkin tietyllä tapaa joutunut pettymään joihinkin tekemiini valintoihin, koska opetus tai tavoitteet eivät ole olleet aivan sitä, mitä odotin.

Isoin kana minulla on kynittävä poliittisen historian kanssa. Olen törmännyt perusopinnoissa paikoitellen sellaisiin tenttikysymyksiin ja tehtäviin, että en ymmärrä, minkä takia sellaiset asiat olisivat millään tavalla olennaisia. Minulle on ainakin koko viisitoistavuotisen koulu- ja opiskelu-urani aikana toitotettu sitä, että ulkoa opetteleminen ei kannata. Paitsi ehkä, kun puhutaan kielistä, matematiikan kaavoista tai joistain satunnaisista vuosiluvuista kuten 1809 ja 1917. Sitten yhtäkkiä minun pitäisi muistaa kuusisataasivuisesta tenttimateriaalista neljän virkkeen pätkä tai pystyä kirjoittamaan kahdensadan sivun tenttikirja tiiviiseen muotoon puolessatoista tunnissa (se oli tietysti vain toinen tenttikysymyksistä, jotta ei olisi liian helppoa.)

Suomalaisten maailmat -kurssilla kysyttiin, millaisia poliittisia muutoksia Suomessa on tapahtunut 1809 vuoden jälkeen. Pääsin läpi vasta kolmannella kerralla. Ideologioiden muotoutuminen -kurssin tentissä piti vastata kysymykseen Pjotr Kropotkinin ajattelusta. Kropotkinista oli muutaman sadan luentomateriaalissa kolme diaa, joista yhdessä oli kuva. Globaalihistorian tentissä piti pohtia alueen merkitystä transnationaalisessa historiassa Elsass-Lothringenin historian kautta. Elsass-Lothringenista oli kirjoitettu koko materiaalissa neljä virkettä sikäli, kun minä ne kaikki jälkeenpäin löysin. Tiesittekö muuten, että Elsass-Lothringen on englanniksi Alsace-Lorraine. Minä tiedän. Nyt. Onneksi tenttini ei kaatunut siihen, etten tiennyt mikä Elsass-Lothringen on, sillä olin ilmeisesti ymmärtänyt alueen merkityksen suurin piirtein oikein ja Afrikan dekolonisaatiota koskeva vastaukseni oli luultavasti melko hyvä.

Toki, jos olisin kunnollinen historianopiskelija olisin tiennyt mikä Elsass-Lothringen on. Itse asiassa minua hävettää, etten tiennyt, mutta joka tapauksessa pidän melko erikoisena sitä, että sivuaineopiskelijoilta odotetaan niin paljon harrastuneisuutta kuin tämä tentti tuntui vaativan. Ylipäänsä poliittinen historia on tuntunut vaativan todella pikkutarkkaa ja spesifistä osaamista. Yksi suurimmista syistä siihen, että en lopulta edes halunnut lähteä jatkamaan aineopintoihin on se, että en koe olevani riittävän hyvä tai tarpeeksi kiinnostunut selvitäkseni. En osaa tai edes halua opetella historian tapahtumia niin täsmällisesti, että oikeasti tietäisin kaikesta kaiken. Toki aineopinnoissa on erikoistumismahdollisuuksia, joten voisin tietää paljon esimerkiksi yhteiskuntahistoriasta tai kansainvälisestä historiasta, mutta silti ajatus hirvitti. Olen reputtanut koko elämäni aikana yhteensä viisi tenttiä. Kaikki yliopistossa, joista yksi oli suomen kielen, yksi sosiaalipolitiikan ja kolme poliittisen historian tenttejä. Jotenkin tuntuu, että yliopisto on tavallaan tappanut rakkauteni historiaa kohtaan. Se on lähes tappanut luovuutenikin.

Poliittisen historian tyyli opettaa opiskelijoita opettelemaan ulkoa tenttikirjoja on minusta huono ja tuntuu väärältä. Miksi opettelisin ulkoa jotakin, jonka löydän helposti kirjasta, kun sitä tietoa tarvitsen? Toki haluan vain tietää joitakin asioita, mutta ennen kaikkea haluan ymmärtää. Pohdin Globaalihistorian tentin jälkeen paljon sitä, miten tenttiä olisi ehkä voinut parantaa. Toki ongelmia tuottaa se, että lukemistani teoksista toinen oli pakollinen ja toiselle oli myös vaihtoehtoinen teos, mutta kuitenkin. Rehellisesti sanottuna, uskon, että parhaan käsitykseni osaamisestani olisi saanut kysymällä esimerkiksi sitä, miten alueen merkitys transnationaalisessa historiassa näkyy Afrikan dekolonisaatiossa. Olisin joutunut yhdistämään molempien tenttikirjojen tietoja. Se olisi vaatinut soveltamista ja ymmärtämistä sen sijaan, että minun olisi tarvinnut koettaa kaivaa jostakin muistini uumenista Elsass-Lothringen, josta ei ole ainakaan minun muistaakseni puhuttu ainakaan yliopistossa.

Toki ymmärrän, että tentaattoreille on helpompaa, kun ei tarvitse alkaa miettiä yhdistettyjä tenttikysymyksiä, mutta minulle tämä tyyli ainakin aiheutti aika isoakin ahdistusta välillä. En ole ihminen, joka opettelisi yksityiskohtia. Opettelen isoja kokonaisuuksia ja pyrin ymmärtämään. En usko, että ulkoa opetteleminen ylipäätään palvelee ketään kuin harvoin. Onnekseni voin kuitenkin sanoa, että se on nyt ohi.

Ja jos jollekin jäi epäselväksi, tarkoitukseni ei ollut horjuttaa kenenkään kiinnostusta poliittista historiaa kohtaan tai sanoa, että Turussa järjestelmä on täysin typerä. Voin käsi sydämellä sanoa oppineeni oikeasti paljon, mutta joskus tunsin joutuvani maksamaan opiskelusta henkisesti jonkin verran enemmän kuin oli hyväksi. Tarkoitukseni ei myöskään ollut vain valittaa vaan lähinnä tuoda esiin sitä, mikä minun mielestäni systeemissä mättää ja mitenm sitä ehkä voisi parantaa.



Ja kuvittelenko vaan, vai onko tämä biisi aivan mielettömän kova?