5 asiaa yliopistosta

Olisi ehkä väärin sanoa, että elämä alkaa taas tuntua normaalimmalta. Oikeastaan nyt se tuntuu vielä vähemmän tavalliselta kuin aiemmin. Alan vihdoin tajuta, mitä isän menettäminen oikeasti tarkoittaa. On hetkiä, jolloin tajuaa, miten suuri pala kaikesta on pudonnut pois, mutta silloin ei auta kuin ajatella, että nyt isällä ainakin kaikki on hyvin.

Mutta koska aika ei pysähtynyt vaan elämä jatkuu, on bloginkin jatkettava eteenpäin.

Aloin tässä yhtenä päivänä pohtia asioita, joita en oikeastaan missään vaiheessa olisi yliopistosta uskonut. Pidin niitä ehkä urbaanilegendoina tai vain sanahelinänä, mutta tässä reilun kolmen vuoden aikana on saanut huomata, että on kyse aika lailla eri maailmasta kuin esimerkiksi lukio.

Tämän kliseisempää kuvaa Turusta ei saa, mutta onhan noi näkymät aika ihanat.

Tässä siis viisi asiaa yliopistosta, jotka vieläkin välillä hämmentävät.


1. Olemme kaikki osa tasa-arvoista, akateemista yhteisöä.

Minä ja harjoitteluparini olimme tänään puhumassa harjoitteluumme liittyvistä asioista tiedekunnan viestintäsuunnittelijan ja laitoksen sihteerin kanssa. He olivat selkeästi asiantuntijan asemassa meihin verrattuina, mutta silti uskalsin puhua vapaasti ja esittää omia ajatuksiani. Sama tilanne oli harjoittelun ohjaajien kanssa.

Yliopistossa olen oppinut siihen, että omatkin mielipiteet ovat oikeasti tärkeitä, ja että ne saa tuoda esiin. Me (ainakin humanistisessa tiedekunnassa ja meidän oppiaineessamme) olemme oikeasti jo opiskelijoina akateemisen yhteisön tärkeitä jäseniä. Peruskoulussa tai lukiossa ei tullut samaa tunnetta, sillä opettaja oli aina selkeästi auktoriteetti. Totta kai oli, mutta jotenkin pidän yliopiston tyylistä enemmän.

Tosin, kun olimme ensimmäisen vuoden opiskelijoita, ja Kaisa Häkkinen oli professorimme, oli hänelle lähetty sähköposti johdantokurssin numeroarvioinnista äärimmäisen ystävällinen, kunnioittava ja kaikin puolin korrekti. Ihan koska hän oli Kaisa Häkkinen.


2. Yliopistossa pitää osata olla itsenäinen.

Kun yläkoulu oli päättymässä meille varoitettiin, ettei lukiossa kukaan enää sitten vahdi teidän tekemisiänne. No, kuinkas kävi. Aina siellä oli joku kurkkimassa olan takaa ja katsomassa, että teet kaiken ja opit sen mitä pitää. Kurssien valinnassa autettiin ja lukujärjestys jopa tehtiin valmiiksi, jos et sitä itse saanut tehtyä. Yliopistossa tällaista huolenpitoa ei harrasteta. On oma vika, jos ei ilmoittaudu kursseille tai laske opintopisteitään. On oma vika, jos ei pääse tentistä läpi. Oma vika on myös se, jos valmistumiseen menee tuhottoman pitkään. Kukaan ei vahdi, että olet suorittanut kaiken tarvittavan (ennen kuin siinä vaiheessa, kun koetat oikeasti saada paperit kasaan). Kukaan ei myöskään todellakaan (muutamia poikkeusaloja lukuun ottamatta) tule osoittamaan sinulle, mitä aineita ja kursseja sinun pitää suorittaa. Pakolliset kurssit ovat pakollisia kursseja, mutta muuten saa olla aika vapaasti, kunhan vähimmäispistemäärät täyttyvät, ja tutkintoon tulee edes yksi kokonaisuus.

Syksy on saapunut Turkuun! Eilen sateli tosin jotain lumen tapaista, vaikkei maahan asti selvinnytkään.


3. "Ihan sama" saa aivan uuden merkityksen.

Mikään työ ei ole pieni tai merkityksetön. Kaikki otetaan hyvin vakavasti ja tehdään tosissaan. Ihan sama onko kyseessä kandi, gradu vai kurssin välityö. Lähteiden on oltava luotettavia ja tarkistettuja. Ne pitää merkitä oikein, ja kaiken pitää olla linjassa. Virkerakenteita käännetään ja väännetään, jotta niistä tulisi järkevämpiä. Pilkut tarkastetaan sen seitsemän kertaa.

Aiemmin "ihan sama" on ollut sanapari, jolla tarkoitetaan ihan oikeasti sitä, ettei kiinnosta. Ei ollut merkitystä sillä, olivatko pilkut oikeissa paikoissa tai oliko lähde luotettava eikä esimerkiksi Wikipedia-sivu. Ei ollut väliä, olivatko työn värit ja fontit linjassa keskenään tai oliko dialla liikaa tekstiä. Nykyään "ihan sama"-ratkaisut ovat useimmiten sellaisia, että asian eteen on tehty työtä joskus toistakin tuntia tuloksetta, ja se jätetään parhaaseen mahdolliseen kuntoon ja toivotaan, etteivät opettajat rankaise. Useimmiten "ihan sama"-ratkaisuja tehdään kello kuuden ja kahdentoista välissä illalla.

Kulutimme eilen ryhmätyötä tehdessämme puoli tuntia siihen, että yritimme tuloksetta metsästää kunnollista lähdettä väitteelle, että toisen kotimaisen kielen opetus alkaa uuden opetussuunnitelman mukaan jo kuudennella luokalla. Lopulta "ihan sama"-ratkaisumme oli Helsingin kaupungin sivut, koska kunnollista opetussuunnitelmaa emme saaneet mistään käsiimme. Luulimme hoitavamme ryhmätyön lopun kahdessa tunnissa. Istuimme kirjastossa eilen neljä tuntia ja tänään vielä hoidimme viimeistelyä. Nyt on värimaailma kunnossa, laatikot oikeissa paikoissa ja rivivälit tasattuja. Lähdeluettelokin on kunnossa. Työ menikin hetki sitten palautukseen.¨


Feeniks-kirjaston sohvat ovat ylivoimaisesti suosikkilukupaikkojani yliopistolla.

4. Yliopiston "kouluruoka" on oikeasti hyvää.

En oikeastaan tiedä voiko yliopiston ruokaa sanoa kouluruuaksi. Mehän emme ole enää koulussa ja joudumme ihan itse ruokamme maksamaan. On se silti sen arvoista. 2,60€ useimmiten herkullisesta ja terveellisestä ateriasta ei todellakaan ole liikaa. Sitä paitsi, täällä saa itse valita, mitä syö! Unican ravintoloita on lähes joka kulman takana, kaikissa eri ruokalistat ja sama edullinen hinta. Joskus tosin juoksuruuille ehtii vain johonkin tiettyyn ravintolaan matkan varrella, mutta ravintoloissakin on aina tarjolla useampaa sorttia. Ja juoksuruuilla tarkoitan luentojen välissä pikapikaa huiviin kiskaistu ateria. Kiitos akateemisten varttien syömiseen ja siirtymiseen on aikaa kokonaiset puoli tuntia.


5. Luentojen häiritseminen on todella ärsyttävää

Olin ensimmäisenä vuonna itse toisinaan luennoilla hieman levoton ja saatoin supista vieruskaverin kanssa jotakin. Meillä oli kuitenkin niin pienet luennot, että siitä harvemmin syntyi mitenkään hirveän suurta ongelmaa, vaikkei se tietenkään hyväkään asia ollut. Opin kuitenkin melko nopeasti siihen, ettei luennoilla tai tunneilla jutella.

Saatan edelleen olla luennoilla se, joka tekee jotain aivan muuta kuin keskittyy asiaan. Useimmiten teen tätä niillä luennoilla, joiden sisällön olen kuullut moneen kertaan aiemminkin tai jotka eivät yksinkertaisesti vain tippaakaan kiinnosta (esimerkiksi akateeminen kapitalismi hurahti yli niin, että olisin taittanut niskani, jos olisin sitä koettanut seurata). Mutta sen verran olen oppinut, että luennoilla ei puhuta. Minulle on periaatteessa ihan sama, mitä luennolla tekee, mutta hiljaa pitää olla. Höpöttäminen on paitsi häiritsevää niille, jotka oikeasti haluavat kuunnella myös äärimmäisen epäkunnioittavaa luennoitsijaa kohtaan. Ihan sama, saako hän palkkaa opettamisesta, me emme ole enää peruskoulussa, jossa tyhmyys meni nuoruuden piikkiin. Sosiaalitieteissä minua varmaan vihataan, koska välillä mulkoilen supisevia ihmisiä pahasti, vaikka teen itse jotain muuta ja kuuntelen puolihuolimattomasti.

Myös ihmiset, jotka alkavat pakata ennen kuin luento on päättynyt, ovat raivostuttavia. Ihan sama, vaikka kello olisi jo varttia vaille. Jos luennoitsija ei ole sanonut, että nyt lopetetaan, me emme lopeta. Jos luennoitsija kysyy, onko jäänyt jotain epäselvää, ja joku kysyy jotain, silloin ei pidä rapistella ja jutella ja riehua. Mitä jos joku muu haluaa kuulla vastauksen samaan kysymykseen, eikä satu istumaan etupenkissä?





Niall Horan - This Town. Olen kuunnellut tätä ihan liikaa.

Isä

Edellisestä postauksesta on vierähtänyt jo hyvä tovi, mutta kerrankin sille on oikeasti hyvä selitys. Kiirettä voi toki syyttää, mutta isomman loven kirjoitusintoihini teki rakkaan isän menettäminen lokakuun seitsemäntenä päivänä.

Voisin tässä kertoa teille isän taistelusta aivoissa riehunutta syöpää vastaan. Siitä, miten se alkoi jo, kun minä olin vielä äitini sisällä lekottelemassa, tai siitä, miten se palasi ensin kun olin viisivuotias, toisen kerran kun olin kahdeksantoista ja kolmannen kerran vuoden 2014 keväällä kaksi ja puoli vuotta sitten. Voisin kertoa siitä, miten oudolta ja vaikealta tuntui käydä kotona näiden viimeisten vuosien aikana, kun isä oli joka kerta hieman huonommassa kunnossa ja omaishoitajana häärännyt äitini joka kerta hieman väsyneempi ja ärtyneempi. Voisin kertoa miten pieni isä oli, kun näin hänet viimeisen kerran.

Mutta mikään mainitsemistani asioista ei ole tärkeä. Vaikka pidän vanhempiani vahvoina ja rohkeina enkä voi mitenkään kuvailla sitä arvostusta, jota tunnen heitä kohtaan tämän kaiken jälkeen, isän taistelu ei ole tarinana enää tärkeä. Tärkeämpää kuin se, miten isä kuoli on se, miten isä eli, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

En ole tuntenut elämässäni montaa yhtä kilttiä, herttaista ja pitkäpinnaista ihmistä kuin isä. Silti otimme toisinaan yhteen, mutta usein vasta pitkän ärsyttämisen tai huonosti tehtyjen kotitöiden jälkeen. Isä jaksoi aina saarnata pöydille jätetyistä Aku Ankoista, astioista tiskialtaassa, vaikka astianpesukone oli tyhjä ja sohvalla lojuneista sukista. Isä tosin jätti itse aina eniten sukkia ympäriinsä, joten en ole aivan varma, mihin hän saarnansa pohjasi. Isä muistutteli meille aina myös siitä, miten "just joo", "just" ja "joo" eivät ole kunnon sanoja, eikä niitä saa käyttää, koska ne eivät tarkoita mitään.

Siitä huolimatta, että en muista isän olleen ikinä mitenkään suuri lukijaihminen tai millään tavalla kielellisesti lahjakas, monet parhaista häneen liittyvistä muistoistani koskevat juuri kirjoja tai lukemista. Ikävintä tässä ehkä on se, että en ole sitä aiemmin tajunnut.

Kun olimme nuorempia, isä ja äiti lukivat veljelleni ja minulle aina iltasatuja. Makasimme poikittain äidin ja isän sängyllä, lukija aina keskellä ja lapset molemmissa reunoissa. Useimmiten iltasatu oli joko Pieni sininen auto (Riston suosikki) tai Kanien kuumatka (minun suosikkini). Samojen satujen lukeminen alkoi vanhempiani jossain kohdin hieman puuduttaa, ja heillä olikin tapana koettaa hiukan oikaista. Äiti ilmeisesti oikoi joitakin sanoja tai lauseita, mutta isä käänsi tylysti useamman sivun kerrallaan. Tai yritti, sillä me halusimme aina kuulla koko tarinan, ja totta kai me osasimme ne ulkoa. Eivät siis päässeet oikaisemaan. En muista asian todellista laitaa, mutta annan ajan kullata muistot ja väitän, etteivät he kovin usein yrittäneet oikaista.

Kun oli noin kuusi- tai seitsemänvuotias, minulla oli pahvikirja, joka kertoi karhuperheestä, jonka lapset söivät kaikki mansikat komerosta ja saivat vatsavaivoja. Luin sitä yhdessä isän kanssa ja koetin oppia lukemaan. Lukemaan en oppinut, mutta opin jälleen yhden kirjan ulkoa, vaikka kuvittelinkin lukevani sitä. Mutta lukemista tärkeämpää oli isän kanssa vietetty aika. Sitten, kun opin itse lukemaan, luin melko usein isälle ääneen. Hän kuunteli mielellään äänikirjoja tai kun muut lukivat. Oli kuulemma nuorempana lukenut melko paljonkin, mutta ensimmäisen leikkauksen jälkeen lukemisesta oli tullut aiempaa hitaampaa ja hankalampaa.

Meidän perheellä oli myös tapana pitää elokuvailtoja aina, kun kerkesimme. Katsoimme milloin mitäkin elokuvia. En ikinä tule unohtamaan sitä, miten isä väisteli ruudussa lenteleviä esineitä tai irvisti aina tietyllä tavalla, kun tapahtui jotain jännittävää. Isä seurasi elokuvissa usein myös taustahenkilöitä ja -tapahtumia ja saattoi hyvinkin spontaanisti alkaa nauraa niitä (tapa, jonka minä olen perinyt). Ja isän nauru! Se oli yksi parhaista asioista koko maailmassa. Ai niin, isä oli meistä myös ainoa, joka oli oikeasti sitä mieltä, että kaikki Harry Potter -elokuvat pitäisi joskus katsoa ensimmäisestä viimeiseen yhdellä istumalla.

Kirjojen, lukemisen ja elokuvien lisäksi meidän perhettä, ja minua ja isää, on aina yhdistänyt myös urheilu ja liikunta. Kun olimme pieniä, kävimme usein pelailemassa jalkapalloa, lyömässä, pulkkailemassa, hiihtämässä tai luistelemassa. Isä oli aina kärsivällinen ja jaksoi tehdä monetkin asiat kahteen kertaan, jotta sekä minä että kaikessa paljon parempi Risto (totta kai, meillä on lähes kolme vuotta ikäeroa) saimme viettää isän kanssa aikaa. Hiihtäminen oli monena talvena ihan isän ja minun yhteinen juttu. Vedimme monot jalkaan ja pyrähdimme joko läheiselle pururadalle tai Massille hiihtämään. Kesäisin ja silloin kun ei ollut lunta, kävimme paljon kävelemässä. Mäet oli aina juostava kilpaa ylös, ja voin kertoa, että sain pistää kaiken peliin, jotta voitin kisat. Kävelylenkit olivat useimmiten täynnä puhetta, sillä olen lähtökohtaisesti hyvin puhelias, ja isä oli hyvä kuuntelija. Pesäpallo oli monien keskustelujen aihe. Pesäpallo muutenkin lähensi meitä. Isä oli maailman huonoin lukkari, eikä lopulta osannut kunnolla enää heittääkään, mutta kävimme siitä huolimatta harjoittelemassa yhdessä vielä silloinkin, kun olin kotona jo lähtökuopissa saatuani hyväksymiskirjeen yliopistoon.

Olen hyvinkin perillä siitä, että isä näyttää siltä, että hänen päässään olisi tötteröhattu. Ei ole minun kuvaustaidoistani ollut kiinni.

Isä oli paras isä, jonka olisin koskaan voinut kuvitella saavani. Olin isän pikku prinsessa, ja vaikka joskus epäilinkin sitä, tiedän sen nyt. En olisi koskaan voinut kiittää häntä kylliksi kaikesta siitä, mitä hän on minun vuokseni tehnyt ja mitä hän on minulle opettanut.





Täytyy vielä kiittää kerran kaikkia, sillä tuki, jota olen saanut on ollut aivan uskomatonta. Kiitos siis kaikille.