Niin tärkeää, kuin onkin puhua koko maailmaa järisyttävästä epidemiasta, minä en aihetta tämän enempää aio tänään nostaa esiin. Sen sijaan aion puhua työnhausta, kuinka ollakaan. Olen ollut työttömänä taas joulukuun kahdennestakymmenennestä päivästä asti. Viime vuoden lopulla olin siis lajittelemassa postipaketteja, mutta sen jälkeen ei uutta työtä ole minun haaviini vielä uinut. Hakemuksia olen lähetellyt jonkin verran, mutta en ole päässyt edes työhaastatteluihin. Ymmärrän sen kyllä tavallaan. Kilpailu on kovaa. Mutta miksi kilpailu on niin kovaa? Tarviiko sen olla niin kovaa? Haenko minä töitä, joihin en kelpaa? Odotanko työltä liikaa?
Tässä kohtaa, ennen kuin jatkaa lukemista pitemmälle, on hyvä huomioida, että kirjoitan vain omasta näkökulmastani ja sen perusteella, mitä olen esimerkiksi ystäviltäni kuullut. On myös hyvä huomata, että jotkin esimerkkini erityisesti kahvinkeittohommiin liittyen ovat kärjistettyjä. Lisäksi tahdon muistuttaa, että pidän kaikkia työtehtäviä oikeasti suuressa arvossa, koska kaikkia tarvitaan tai yhteiskuntamme ei pyörisi samalla tavalla ja koska jostakin jokaisen on leipänsä saatava. (Puhelinmyyjätkin tekevät oikeasti vain työtään.) En siis missään tapauksessa yritä vihjailla jonkun tehtävän olevan vähemmän tärkeä kuin toisen, vaan tarkastelen kaikkea nimenomaan omasta koulutuksestani ja kokemuksestani lähtien.
Viittaan myös itseeni usein tässä vastavalmistuneena tai osana vastavalmistuneiden joukkoa, vaikka olen valmistunut lähes kaksi vuotta sitten. Tässä kuitenkin käsitän vastavalmistuneeksi kaikki, joiden valmistumisesta on viisi vuotta tai alle.
LinkedIn-keskustelun helmiä – odotat työltä liikaa
Luin muistaakseni ennen joulua LinkedIn-keskustelua, jossa todettiin nuorten vastavalmistuneiden vaativan työltään liikaa. Halutaan heti johtajan pallille ja koville palkoille, eivätkä kahvinkeittohommat maistu. Nuorten pitäisi olla valmiimpia tekemään hanttihommia ja kipuamaan aivan yrityksen "pohjalta" ylös. Ihan ruokapalkasta ei puhuttu, mutta en usko, että oltiin kaukana. Tämä ei toki ollut kollektiivinen näkökulma asiaan, vain joidenkin harvojen mielipide, mutta se sai minut silti miettimään.On totta, että monet nuoret vastavalmistuneet, minä mukaan lukien, varmasti hakevat asiantuntijapaikkoja ja toivovat, että työstä saa sen verran rahaa, että siitä riittää muuhunkin kuin vuokranmaksuun. Leivän päälle olisi kiva saada vaikka juustoa ja säästötilille edes lantti kuussa. Lainakin pitäisi maksaa pois jonain päivänä.
On myös totta, että toisinaan ei ole hirveästi vaihtoehtoja, varsinkaan, koska kilpailutilanne on, mikä on.
Miksi kaikki työ ei kelpaa?
Kelvata on tässä ehkä huono sana. Kyllä kaikki työ kelpaa. Kai. Tavallaan. Kyllä. Mitä tahansa työtä tekee jonkin aikaa, mutta mihin tahansa työhön ei hakeudu. Eikä se tee niistä töistä yhtään huonompia. Ne eivät vain ole töitä, joista minä innostun. Minä innostun töistä, joissa saan toteuttaa itseäni ja saan ottaa vastuuta. Innostun monenlaisista tehtävistä, arvostan luovuutta, järjestelmällisyyttä, ihmisten auttamista, tuloshakuisuutta... Paljon vaikutusta on työpaikan ilmapiirillä.On silti tietenkin myös töitä, joihin ei tahdo tai kykene. En esimerkiksi voisi alkaa siivoojaksi, koska kärsin atooppisesta ihottumasta ja käteni ovat jo normaalioloissa kuivat ja rikki. Samasta syystä olen skeptinen esimerkiksi pikaruokalatyöstä – en tiedä, miten kuluttavaa se olisi iholleni. Olen jakanut mainoksia ja lehtiä, olen lajitellut postipaketteja, poiminut mansikoita ja ollut puhelinmyyjä (oikeasti sisäänostaja). En varsinaisesti vieroksu näitäkään töitä, mutta varsinkin viiden yliopistossa puurretun vuoden jälkeen sitä toivoisi, että työ vastaisi edes etäisesti koulutusta. Ja ei, se että sanotaan, että lehti on valmis vasta, kun se pääsee asiakkaalle, ei tee lehdenjakajasta viestintätyöntekijää.
Nykyään haetaan usein työtä, jolla tuntuu olevan merkitystä ja joka tuntuu miellyttävältä. Arvostan suuresti yritystoiminnan sisäistä ja ulkoista läpinäkyvyyttä ja sitä, että oman työn ohessa koetetaan tehdä jotakin ympäristön tai yhteiskunnan hyväksi. Minulla on Parcerolla viettämästäni ajasta monenlaisia mielipiteitä, mutta pidin siellä todella paljon siitä, miten tarkkaan kierrättäminen hoidettiin. Se on koko maailman tai jo Suomenkin mittakaavassa pieni teko, mutta teko kuitenkin.
Palkkaa juniori!
Ei ole ihan yksinkertaista löytää työtä, joka osuu omaan osaamiseen ja koulutukseen ja kokemukseen täydellisesti. Harvoilla vastavalmistuneilla on sellaista ammatillista pääomaa, jota ehkä vaaditaan asiantuntijatehtävissä ja varsinkin johtotehtävissä. Monet harjoittelupaikatkin asettavat hakijoissaan etusijalle sellaiset, joilla on jo vähän kokemusta. Kyllä harjoittelupaikat. Mistä sitä kokemusta saa, jos ei harjoittelupaikoista? Ja jos harjoittelupaikka ei mene kokeneemmalle, se menee sellaisella, joka saa sen osaksi tutkintoaan ja voi mahdollisesti nostaa opintotukea samaan aikaan, jolloin palkkaa ei ehkä tarvitse lainkaan maksaa, tai jolla on korkeakoulun rahoitustuki. Ilmaista työvoimaa siis. Toivon vain, että ulkopuolisella rahoituksella pyörivät harjoitteluohjelmat oikeasti harjoituttavat, kouluttavat ja kehittävät harjoittelijaa, eivätkä vain heitä työpöydän ääreen ilman sen suurempia seremonioita ja käske hommiin. Toki töitä tekemällä oppii parhaiten, mutta jotain opastusta usein kaivataan!Ainakin minä tunnen olevani väliinputoajavaiheessa. Jatkuvasti tuuliajolla. En pysty kiinnittymään mihinkään kunnolla, koska tietoa tulevasta ei ole. Toinen jalkani tuntuu koko ajan olevan ulkona jo asunnostanikin. Harjoittelupaikan saaminen ei ole itsestäänselvää. Harjoittelupaikan palkalla selviäminen vielä vähemmän. Asiantuntijatehtävän saaminen ei ole itsestäänselvää. Asiantuntijatehtävän löytäminen Turun alueelta vielä vähemmän. Kokemus- ja koulutustasoni uppoavat melko sulavasti harjoittelu- ja asiantuntijatehtävien vaatimusten puoliväliin. Ei ihan tarpeeksi toiseen, mutta ehkä vähän liikaa toiseen. Minun motiivejani hakea järjestösihteeriksi on myös kyseeenalaistettu ja arveltu, että en pysyisi työpaikalle lojaalina edes vuotta. Jo pian valmistumisen jälkeen muutamat harjoittelupaikkojen haastattelijat huokaisivat ja totesivat "toivottavasti saat jotain parempaa". No, aika vähän niitä "parempia" paikkoja on, jos ei lasketa ihan oikeita asiantuntijapaikkoja, joita tosiaan aika vaikea saada.
Missä ovat kaikki ne junioripaikat, joista joskus puhutaan? Ne, joissa vastavalmistunut pääsisi hyppäämään työelämään helposti, työntekijän palkalla, mutta vähän pienemmällä vastuulla ja odotuksilla. Ei viestintäalalla ainakaan. Tai jos tiedätte jonkun, kertokaa ihmeessä!
Monet vastavalmistuneet, varsinkin korkeakoulutetut, joista nyt toki lähtökohtaisesti puhun, ovat opiskelleet ja työskennelleet vuosikausia tavoitteidensa eteen. Sen eteen, että pääsisivät töihin, jotka heitä oikeasti kiinnostavat ja josta saa sen verran palkkaa, ettei tarvitse koko ajan roikkua Kelan luukulla. Heillä tai meillä, jos olen rehellinen, on varmasti sekä asiantuntijuutta että ammattitaitoa, mutta niitä on vaikea jalostaa, jos ei saa töitä.
Ymmärrän työnantajia, jotka tahtovat palkata kokeneempia työntekijöitä. Se on turvallisempaa, se on helpompaa ja se on varmempaa. Kokenut työntekijä tietää mitä hän tekee, milloin hänen pitää se tehdä ja miten hänen pitää se tehdä. Tai ainakin oletusarvoisesti. Toki substanssiosaaminen on paikasta riippuen erilaista ja toki toimintatavat vaihtelevat, mutta kokenut työntekijä on aina helpompi valinta kuin kokematon juniori, jonka osaamisesta, luotettavuudesta tai lojaaliudesta ei oikeasti voi olla varma, koska niistä ei ole näyttöä. Mutta silti, jonain päivänä nykyisiä kokemattomia junioreita on pakko palkata myös asiantuntijatehtäviin. Eivät ne kokeneet tekijät ikuisesti työelämässä hengaa.
Mitä työltä oikeasti odotan?
Okei. Sanon tämän nyt suoraan ja sanon sen vain kerran: Kahvinkeittotyö ei kiinnosta minua. Ei siis ainakaan siinä mielessä, että menisin töihin esimerkisi viestintätoimistoon, jossa tärkein tehtäväni olisi varmistaa, että kahvia on koko ajan keitettynä, vessapaperit ovat ruodussa ja kynät teroitettuina. Tärkeähän se on, totta kai, mutta se ei ole minua varten. Minulla on asiantuntijakoulutus, totta kai tahdon asiantuntijatehtäviin. Tai todellisuudessa en ole siitäkään niin tarkka. Viestintäassistentti? Sopii. Viestintäkoordinaattori? Käy. Harjoittelija? Jos palkalla elää, miksei! Olen tosin kuullut myös jonkinlaista "kritiikkiä" sitä kohtaan, että kieliä opiskelleet hakeutuvat viestinnän tehtäviin. Aivan kuin kieli ei olisi viestintää.Sivumennen sanoen, oletteko huomanneet, miten ristiriitaisia ja epäjohdonmukaisia nimitykset ja palkkaus joskus ovat? Toisinaan vaikuttaa siltä, että viestintäassistentin pitäisi tehdä samoja tehtäviä kuin viestintäasiantuntija mutta puolella palkasta.
Minulle merkitsee enemmän työpaikan ilmapiiri, mielenkiintoiset ja monipuoliset työtehtävät, työpaikan arvot ja joustavuus kuin raha tai titteli. Minun vaakakupissani painaa se, että en tahdo elää tehdäkseni töitä. Tahdon tehdä töitä, jotta voin vapaa-ajalla tehdä kaikkea muuta, kuten kirjoittaa, lukea, kuunnella musiikkia ja podcasteja, urheilla... Mutta koska tilanne on se, että suurin osa viestinnän paikoista on asiantuntijapaikkoja tai vastaavia, niitä on pakko hakea ja tavoitella ihan tosissaan. Eivät minun, tai kenenkään muunkaan, työllistymismahdollisuudet parane liiallisella valikoimisella tai sillä, että ei edes yritä. En minäkään kaikkea hae. Olen todennut, että viestintäpäällikön tehtävät olisivat todennäköisesti minulle turhan haastavia, enkä ole myöskään lainkaan varma, kiinnostavatko johtotehtävät minua. Siksi en niihin tähtääkään. Mutta muuten, totta kai haen asiantuntijatehtäviä.
Odotanko työpaikalta liikaa?
Ei, en usko odottavani. Olen paiskinut lujasti töitä ammattitaitoni kasvattamisen eteen. Olen opiskellut ja työskennellyt jonkin verran myös oman alani tehtävissä. Enkä edes odota ihmeitä. En toivo pääseväni heti johtoportaaseen. En edes tahdo päästä heti johtoportaaseen. Palkkatoiveeni ei oikeastaan koskaan ylitä 3 500 € kuukaudessa, harvoin edes 3 000 €. Ja vaikka hakisinkin heti johtoportaaseen ja toivoisin isohkoa palkkaa, odottaisinko silti liikaa? Ehkä en. En usko, että pitkä työura aina takaa osaamisen tai kyvykkyyden. Enkä todellakaan usko, että lyhyt työura tarkoittaisi automaattisesti sitä, että ei pärjää missään muissa kuin kaikista yksinkertaisimmissa tehtävissä. Onhan se realistista ja järkevää, että pitää aloittaa pohjalta, mutta miten pohjalta? Ei kuitenkaan aivan sieltä kahvikeittimen vierestä, vai mitä?Hiiop, ajatuksia? Millaisia töitä vastavalmistuneiden pitää hakea? Mitä työltä saa odottaa?
P.s. Niall Horanin uusi albumi Heartbreak Weather on ilmestynyt! En malta odottaa, että saan sen käsiini! En ole vielä edes kuunnellut kaikkia kappaleita, koska haluan odottaa, että saan kuunnella albumin kaikessa rauhassa alusta loppuun. Levitän peiton ja tyynyjä lattialle, laitan levyn soittimeen ja vain kuuntelen.
P.p.s. Jos haluatte seurata kirjallisia seikkailujani, voitte suunnata Instagramiin, jossa pidän kirjagram-tiliä kuudennenkerroksenkirjat.
