lauantai 7. heinäkuuta 2018

Viimeistä kertaa yliopistosta?

Viimeisestä postauksesta on taas kulunut aika pitkä aika. Koetin kirjoittaa kuulumispostausta tuossa välissä, mutta jostain syystä sen kirjoittaminen oli niin vaikeaa, että se jäi tekemättä. Viime postauksen jälkeen on kuitenkin tapahtunut kaikenlaista. Olen ollut kolarissa (auto piti vaihtaa, mutta mitään sen vakavampaa ei onneksi tapahtunut), juhlinut tätini synttäreitä ja serkkuni valmistujaisia, aloittanut pelikauden, treenannut, ollut pari viikkoa kesätöissä pesiskoulussa, viettänyt juhannusta koiravahtina, käynyt luontopolulla vaeltelemassa ja valmistunut maisteriksi (ja juhlistanut sitä sukulaisten kanssa).

Kuulumispostausta ei siis tällä kertaa tule. Mitään päätä huimaavan kiinnostavaa ei sikäli tietenkään ole edes tapahtunut. Uskoisin, että selviätte siis ilman. Nyt minulla on muita suunnitelmia. Olen puhunut täällä blogissa opiskelustani aiemminkin aika paljon ja nyt on tullut aika ehkä viimeiselle yliopistopostaukselle.




Olin peruskoulussa ja lukiossa aina ysin tyttö. Sain hyviä arvosanoja, olin hyväkäytöksinen (useimmiten) ja opettajat tykkäsivät minusta. Lukion jälkeen, kuten moni varmaan odotti, suuntasin yliopistoon. Ammattikorkeakoulut eivät oikeastaan edes käyneet todellisina vaihtoehtoina mielessäni, minä kun olin päättänyt jo 7-vuotiaana, että tahdon yliopistoon, vaikken oikeasti edes tiennyt, mitä se tarkoittaa. Harkitsin puolivakavissani myös oikeus-, liikunta- ja lääketiedettä. Varsinkin lääkiksen kanssa kuitenkin todellisuus oli se, että minulla ei olisi oikeasti ollut mahdollisuuksia päästä sisään. Olin lukenut lukiossa lyhyen matematiikan ja muutenkin luonnontieteistä vain pakolliset kurssit. Ammattikorkeakoulussa restonomikoulutus olisi saattanut kiinnostaa tai fysioterapia, mutta nyt niiden perään on vähän hassu haikailla. Lopulta enemmän vaakakupissa painoi se, mitä halusin tehdä ja opiskella kuin se, miten paljon tulevasta ammatista ehkä saisi rahaa.

Hain opiskelemaan historiaa ja suomen kieltä Turkuun ja Tampereelle. Ajattelin lähtökohtaisesti, että jos pääsisin kaikkiin, menisin ensisijaisesti Turkuun opiskelemaan historiaa, sitten Turkuun opiskelemaan suomen kieltä, Tampereelle opiskelemaan suomen kieltä ja lopuksi Tampereelle historiaa. Tai se oli minun ajatusprosessini tuottama tärkeysjärjestys hakukohteille. Tampereelle en joistain syystä oikeasti halunnut lukemaan historiaa. Kun minä hain, yhteishaussa kaikkia hakukohteita ei tarvinnut laittaa tärkeysjärjestykseen. Vain Turkuun piti päättää, halusinko ennemmin lukemaan historiaa vai suomea. Päädyin historiaan, mutta kaduin sitä päätöstä jo pääsykoekirjoja lukiessani. Aioin silti hakea täysillä molempiin, koska en osaa luovuttaa edes sellaisten asioiden kanssa, jotka eivät varsinaisesti enää kiinnosta. Se, että pääsin lopulta vain Turkuun lukemaan suomen kieltä osoittautui elämäni tärkeimmäksi "epäonnistumiseksi". En siis tietenkään tarkoita, että olisi mitenkään paha asia, jos ei pääse heti opiskelemaan tai jos pääsee vain yhteen paikkaan, mutta olin odottanut pääseväni useampaan paikkaan, ja siksi puhun siitä toisinaan "epäonnistumisena".

Kävi hyvin nopeasti selväksi, että suomen kieli oli juuri se oppiaine, jonka oli tarkoitus olla minun pääaineeni. Aika nopeasti ymmärsin, että haluaisin tulevaisuudessa tehdä töitä juuri suomen kielen kanssa. Mainittakoon tässä kohtaa, että olin lukion aikana sanonut, että en lähtisi yliopistoon lukemaan kieliainetta pääaineenani ja voin ihan rehellisesti sanoa, että vasta siinä vaiheessa, kun sain hyväksymiskirjeeni, jossa toivotettiin tervetulleeksi kieli- ja käännöstieteiden laitoksen opiskelijaksi, ymmärsin, että olin sittenkin menossa opiskelemaan kieliainetta.

Ensimmäisenä vuonna aloitin pääaineen lisäksi kotimaisen kirjallisuuden opinnot. Menin myös ranskan jatkokursseille kielikeskukseen. Kirjallisuutta luin, koska se kiinnosti ja koska olin vakuuttunut, että vaikka en oikeastaan halunnut, tulisin tekemään pedagogiset opinnot. Minulle myös toitotettiin useammasta suunnasta, että kyllä ne pedagogiset kannattaa suorittaa. Kannattaa kuluttaa vuosi elämästä siihen, että vääntää ne kasaan, koska niistä voi sitten olla hyötyä. En ollut vakuuttunut, sillä opettaminen ei oikeastaan yläkouluvuosien jälkeen ole minua juuri kiinnostanut. Kuitenkin päätin silloin uskoa muita. Päätin tehdä niin kuin oletin, että yhteiskunta ja yliopisto minulta odottivat. Lienee ehkä hyvä muistuttaa, että aloitin opinnot, kun olin 19-vuotias. Aivan lapsi siis vielä (ei sillä, että kokisin nytkään olevani varsinaisesti aikuinen) ja melko altis vaikutteille.

Vielä toisena vuonna olin vakuuttunut, että opiskelisin opettajaksi. Silloin lisäsin listalle poliittisen historian sivuaineen myötä myös tavoitteen saada pätevyys opettaa myös historiaa ja yhteiskuntaoppia. Yhteiskuntaoppi putosi hyvin nopeasti kuvioista, mutta historia pysyi tavoitteena aina kolmannen vuoden loppuun asti, kunnes totesin, etten ehkä olisi sittenkään valmis tekemään sitä työtä, minkä se olisi vaatinut. Olen kirjoittanut tästä aiemminkin, mutta jostain syystä, vaikka historia on minulle erittäin rakas asia, oli poliittinen historia vaikeaa ja välillä jopa vähän vastenmielistä. Tunsin omat taitoni riittämättömiksi. Aloin ajatella kauhulla aineopintoja ja pidemmän päälle jopa historian opettamista. Poliittinen historia vaati paljon enemmän pilkun viilaamista ja ulkoa muistamista kuin mihin olin tottunut. Päätinkin kolmannen vuoden päätteeksi, että pelkät perusopinnot saisivat riittää. Kolmantena vuonna pakersin kanditutkielmani parissa. Kirjoitin diskurssianalyyttisen tutkielman Satakunnan Kansan pesäpallouutisista. Vaikka sillä ei mitään erityisen suurta tieteellistä arvoa olekaan, oli sitä hauska tehdä. Diskurssianalyysistä tulikin yllättävän hyödyllinen työkalu myös gradulleni ja oli hyvä, että olin käyttänyt sitä jo kandivaiheessa.

Kandiksi pitäisi yleensä valmistua kolmessa vuodessa, mutta minulla valmistuminen lipsahti neljännen vuoden helmikuulle, koska yksi poliittisen historian kurssi roikkui. Minulla olisi ollut riittävästi opintopisteitä ilmankin, mutta halusin sivuaineesta täyden kokonaisuuden todistukseen. Neljäntenä vuonna siirryin pääaineessa syventäviin opintoihin, tein sosiaalitieteiden perusopinnot ja aloitin saksan opinnot kielikeskuksessa. Syksy oli rankka. Isä kuoli lokakuussa, joukkueen tilanne oli pitkään melko epävarma ja syyslukukaudelle mahdutin neljänkymmenen opintopisteen edestä kursseja. Oli tavallaan onni, että olin kasannut itselleni hurjan määrän kursseja, sillä niiden kanssa pysyin kiireisenä enkä ehtinyt murehtia enkä varsinkaan lamaantua. Neljäntenä vuonna oikeastaan varmistui se, että en opiskelisi pedagogisia. En halunnut opettajaksi enkä nähnyt siinä mitään järkeä, että olisin tehnyt vuoden rajun työrupeaman vain, koska sitä minulta odotettiin. En halua olla huono missään mitä teen, enkä usko, että minusta olisi voinut tulla hyvä opettaja, jos se ei minua kiinnosta. Ja onhan kuitenkin mahdollisuus myöhemmin vielä täydentää koulutusta, jos näyttää siltä, että nykyisellä tutkinnolla ei ura urkene.

Viides vuosi oli hyvin erilainen kuin aiemmat. Opintoni koostuivat harjoittelun lopusta (aloitin siis syksyllä 2016 oppiaineen some-markkinoijana ja sain sen päätökseen joulukuussa 2017), kahdesta saksan kurssista, gradun kirjoittamiseen valmistavasta metodikurssista ja itse gradun kirjoittamisesta. Tutkielmani käsitteli ammattinimikkeiden sukupuolittuneisuutta ja sitä, miten ihmiset suhtautuvat sekä nimikkeisiin itseensä että asiasta käytyyn keskusteluun. Sain oikeasti hyvin mielenkiintoisia tuloksia, vaikka ei tästäkään tutkielmasta varmaan tulevaisuudessa hirveästi tulla puhumaan. Puhuttaisiinpa! Olisin kerrankin asiantuntija, ja aihe oli ainakin minusta todella mielenkiintoinen. Jos kandin kykeni halutessaan kirjoittamaan viikossa, vaati gradu aika paljon enemmän työtä. Minulla piti kiirettä ehtiä omaan tavoitteeseeni eli saada ensimmäinen versio valmiiksi ennen Pariisin matkaa. Onnistuin lopulta niukasti ja pääsin viettämään lomaa rauhassa. Ensimmäisen vaiheen jälkeen oli vielä kasapäin töitä. Lisää lähteitä, analyysin tarkentamista, teorian tarkentamista, muotoilullisia asioita, ja kun ne olivat kunnossa, kansitus ja palautus. Pahinta oli odottaminen. Oliko gradu riittävän hyvä, jotta olisin itse arvosanaan tai palautteeseen tyytyväinen? Ehtisinkö valmistua toukokuun puolella?

Valmistuin lopulta 24.5.2018 filosofian maisteriksi. Ehdin juuri sopivasti vielä kesäkuun publiikkiinkin, joka oli erittäin hieno kokemus. Kulkue, kaunista laulua, hienoja, mahtipontisia ja vähän eriskummallisia puheita, muistolahjojen jako ja kuvaus. Publiikin jälkeen kävimme äidin (ja tietysti muiden valmistuneiden) kanssa vielä lyhyesti oppiaineen toimistolla tapaamassa henkilökuntaa. Täytyy sanoa, että jopa toimistoa tulee vähän ikävä. En ihan hirveästi siellä käynyt, mutta varsinkin viimeisen vuoden aikana siellä tuli vierailtua yllättävänkin tiheään ohjaajaa tapaamassa ja alkusyksyllä graduja lukemassa.



Minulle opiskeluaika oli erityisesti juuri sitä, opiskeluaikaa. En verkostoitunut paljoa tai osallistunut moniinkaan sosiaalisiin tapahtumiin. Opiskelin, treenasin ja tein töitä. En ole muutenkaan aina erityisen sosiaalinen ihminen ja tarvitsen paljon omaa aikaa, mikä osittain selittää sitä, että en juuri jalkautunut muiden opiskelijoiden pariin. Näin jälkeenpäin se on toinen niistä asioista, jotka jäivät vähän harmittamaan. Toinenhan on tosiaan se, että tuhlasin niin paljon aikaa ja resursseja kotimaisen kirjallisuuden opiskeluun, kun olisin voinut lukea jotakin mielenkiintoisempaa (esimerkiksi TEHY tai markkinointi), varsinkin kun minusta nyt ei lopulta tullutkaan opettajaa. Kaiken kaikkiaan yliopistoaika opetti minulle paljon. En oppinut pelkästään niitä asioita, joita kirjat tai luennoitsijat kertoivat. Niin kliseistä kuin se onkin, opin paljon asioita elämästä ja ihmisistä. Opin itsenäisemmäksi. Opin, että on tärkeämpää täyttää omat kuin muiden odotukset. Opin elämä ei ole aina helppoa, mutta olemalla rohkea ja päättäväinen, voi saavuttaa melkein mitä tahansa.

Nyt on edessä työnhaku. Viestinnän tehtävät kiinnostavat eniten, mutta kilpailu on kovaa, enkä oikein tiedä, millaisia hakemuksia pitäisi kirjoittaa, että edes kiinnostuttaisiin etäisesti. Mieluiten jäisin Turkuun töihin, mutta olen varautunut myös muuttamaan, jos paikka jostain muualta aukeaa. Työhakemusten kirjoittaminen ei todellakaan ole lempipuuhaani, mutta välttämätön paha tässä kohtaa. Toistaiseksi olen saanut vain kieltäviä vastauksia, mutta eiköhän se oikea paikka jossain vaiheessa löydy.

Entä te, hyvät lukijat, tiedättekö jo, jatkuuko syksyllä koulu, opinnot tai työt?

P.s. Niall Horanin uusi biisi Finally Free julkaistiin eilen!