Kevät 2020. Kesä 2020. Syksy 2020. Tuntuu, kuin viimeiset kuukaudet olisivat yhtä aikaa kestäneet vuosia ja olleet vain sekuntien mittaisia. Asioita on tapahtunut paljon.
Pelasimme lyhennetyn pesäpallokauden, kun vihdoin pääsimme eroon kokoontumiskielloista. Olin töissä Pesäpalloliitolla pari kuukautta. Aloitin luovan kirjoittamisen perusopinnot Turun avoimessa yliopistossa. Luin kirjoja. Kirjoitin. Ryhdyin yrittäjäksi. (lisätietoja!) Bloggerin luomistila on muuttanut muotoaan, enkä osaa enää käyttää tätä.
Huokailukevät. Koronakauhut. Kiinni menneet liikuntapaikat. Zoom-treenit joukkuekavereiden kanssa. Saamattomuus. Työttömyyshuolet. Kasapäin luettuja kirjoja.
Vuoristoratakesä. Ihania hetkiä ja vähän vähemmän ihania hetkiä. Stressiä ja hiekkarannalla lojumista. Pesäpalloa, pesäpalloa, pesäpalloa.
Hujaussyksy. Kaikki tapahtui hirveän nopeasti. Yrittäjyys, paperisota (joka on vieläkin kesken, koska kaikki virastojen ohjeet ovat teoreettisia, eivät käytönnöllisiä), ensimmäiset työt. Pesäpallokauden päätös ja uuden alku. Kaksi luovan kirjoittamisen kurssia. Kasvavat joulufiilikset, jotka ehtivät vielä kuolla pois.
Tänä vuonna olen ollut enemmän oma itseni kuin pitkään aikaan. Tärisevä stressipallo minä, mutta myös se vanha Hanna, joka innostui asioista ja suhtautui niihin intohimoisesti. Kasvava feminismi on nostanut päätään.
Outo vuosi ja oudommaksi tuntuu menevän. Ei auta kuin koittaa pitää pää pinnalla.
Olen aika pitkään jo pallotellut ja pohtinut tämän postauksen kirjoittamista. Tämä on tavallaan pelottava postaus. Pelottava minulle. Henkilökohtainen ja aika paljastava. Ehkä. Saattaa olla, että se riippuu lukijasta. Mutta haluan olla avoimempi elämässäni. Kaikkien niiden ihmisten kanssa, jotka merkitsevät minulle jotakin. Perheeni, sukulaisteni, vanhojen ystävieni, uusien ystävieni, joukkuekavereideni, niiden mahdollisten lukijoiden, jotka eivät minua henkilökohtaisesti tunne... Haluan antaa teille enemmän itsestäni. Päästää teidät lähemmäs.
Minun on vaikea saada ystäviä. En luo helposti läheisiä suhteita muihin, koska en päästä ketään helposti kovin lähelle. Puhun paljon, kyllä. Kerron asioita, joita on tapahtunut, jotka ovat minua jollain tavalla koskettaneet. Olen kertonut monille isäni ja mummini kuolemista, ystävyyssuhteiden katkeamisesta ja saattanut jopa mainita koulukiusaamisesta, mutta hyvin harvoille olen puhunut siitä, miltä minusta on tuntunut. Voin kertoa faktoja. Voin kertoa, miten olen nähnyt asiat ja miten muistan tapahtuneen, mutta juuri koskaan en kerro, miten raskasta on menettää ihminen toisensa jälkeen tavalla tai toisella ja miten raskasta on, kun vasta vuosia myöhemmin tajuaa, miten paljon ne kaikki menetykset ovat minuun vaikuttaneet.
Alakoulussa kävivät valitettavan tutuiksi vihjaukset siitä, että kyllä sä nyt kelpaat, kun joku on poissa. Kyllä mä tänään olen sun kaveri, kun ei oo mitään parempaakaan tarjolla. Niin on sanottu minulle sekä suoraan, että annettu ymmärtää. Toki, inhoan sitä, että luetaan rivien väleistä merkityksiä, joita siellä ei ole tai joita sinne ei ainakaan ole tarkoitettu, mutta en tiedä, miten muutenkaan voisin ottaa vastaan lauseen: "ku mulla ei oo ketään kavereita", ihmiseltä, jonka kanssa olen viettänyt viimeisen kolmen kuukauden aikana kaikki välitunnit ja monena päivänä aikaa myös koulun jälkeen. En varsinkaan, kun oman vastalauseeni jälkeen ("mähän oon sun kaveri") toinen pyöräyttää silmiään ja toteaa: "kyllä sä tiedät, mitä mä tarkotan". Kyllä, kyllä tiesin. Tiedän edelleen. Kelpasin, koska ne, joiden seura oikeasti kiinnosti, eivät etsineet joukkoonsa uusia kavereita. Eikä näin käynyt kerran. Ei ehkä edes kahdesti. Luulen, että osan olen jo unohtanut. Osa ehkä tapahtui vielä lukioiässäkin. Tai jos olivatkin tapahtuneet aiemmin, niistä muistuteltiin vielä myöhemmin. Tai ehkä minä luin rivien välistä asioita, joita sinne ei tarkoitettu. Toivon koko sydämestäni, että en ole aiheuttanut kenellekään tätä tunnetta.
Ensiluokkalaisena kuljin samaa matkaa kouluun erään luokkatoverini kanssa joka päivä jouluun saakka. Joskus viiden minuutin matkat venyivät puolituntisiksi, koska jäimme leikkimään. Olimme usein supersankareita tai sankarikoiria. Lähes aina sankareita kuitenkin. Joululoman jälkeen kaverini äiti soitti äidilleni, emmekä enää kulkeneet samaa matkaa koskaan. Syitä kuulin ainakin kolme: koska kaveri halusi itsenäistyä, koska niin vain oli parempi ja koska kaveri ei enää vain pitänyt minusta. Emme olleet kavereita enää pitkään.
Vähän vanhempana leikimme toisen kaverin kanssa hänen luonaan sisaruksia, jotka olivat salakuljettaneet loukkaantuneen joutsenen kellariin vanhempiensa tietämättä. Seuraavana päivänä koulussa kaveri ja toinen luokkakaverimme pilkkasivat minua leikistä. Mekään emme olleet kauaa kavereita.
Minut valittiin luokan hymytytöksi viidennellä ja kuudennella luokalla. Viidennellä sain kynän, kuudennella patsaan, joka on edelleen lapsuudenkodissani vitriinissä. Siinä on tahra. Ei fyysistä, näkyvää jälkeä, mutta tahra kuitenkin. "Pojat vaan äänesti sua läpällä."
Minulla ei oikeastaan ole koulukavereista jäljellä juuri ketään. En osannut pitää yhteyttä, eikä kai oikein kukaan muukaan. Lukioystävienikin kanssa välit katkesivat. Muutaman kanssa pysyimme läheisinä vielä joitakin vuosia sen jälkeen, kun olin muuttanut pois paikkakunnalta. Jälkeenpäin minusta on tuntunut, että minun olisi ehkä pitänyt nähdä aiemmin, etteivät ne ystävyyssuhteet olleet enää hyväksi minulle tai heille.
Joukkueissakaan ei ole aina ollut helppoa. Olen tuntenut itseni vuosikausia ulkopuoliseksi. Joko siksi, että en kuulunut koulussa oikeisiin kaveriporukoihin tai siksi, että tulin toiselta paikkakunnalta ja muut olivat kavereita muutenki. Jossain kohtaa lakkasin ehkä yrittämästä. Pesäpallo on pesäpalloa ja joukkue joukkue, vaikka en vapaa-ajalla heidän kanssaan hengailisikaan. Vasta nykyisessä joukkueessani olen alkanut tuntea jotakin kuuluvuuden tunnetta. Silti olen joskus arka menemään mukaan, sanomaan joo, kysymään tuleeko joku jonnekin, koska mitä jos he ovat kutsuneet minut vain, koska on pakko, tai mitä jos he sanovat ei tai vielä pahempaa kyllä, vaikka eivät tahtoisi, vain, koska he ovat joukkuekavereitani.
Kaikkein eniten maailmassa pelkään tulevani hylätyksi tai unohdetuksi tai että vielä törmään ihmiseen, joka on ystäväni, koska vain odottaa jotakin toista. Haluan harvoin tehdä aloitetta, koska en halua olla kenellekään vaivaksi. En halua olla taakka, pakottaa ketään keksimään tekosyitä tai pakottaa ketään tekemään mitään, mikä heitä ei huvita. Joskus puhun itseni viime hetkellä ympäri, enkä lähetäkään spontaania tekstiviestiä kysyäkseni kuulumisia tai pyytääkseni jotakuta kahville, kävelylle, treenaamaan... Joskus pakotan itseni painamaan "lähetä" ja joskus kadun sitä sillä silmänräpäyksellä. En useinkaan saa edes soitettua sukulaisilleni, en varsinkaan, jos minulla ei ole muuta asiaa kuin kuulumisten kysely. Ja koska en soita muuten, en soita silloinkaan, kun on asiaa, koska en halua, että kukaan ajattelee, että pidän yhteyttä ainoastaan silloin, kun tarvitsen jotakin.
Nykyään luen ihmisiä helposti väärin. Odotan hetkeä, jona he toteavat, että minusta on liikaa vaivaa tai että olen liian vaativa ystävä. Lähes kaikkien läheisimpien ystävieni kanssa olen käynyt läpi vaiheen, jonka aikana olen ollut vakuuttunut siitä, että he eivät voi sietää minua, mutta eivät osaa päästää irti tai jotain.
Joidenkin ystävieni kanssa olen nostanut tämän esille. Varsinkin niiden, jotka ovat olleet alunperin vain perhetuttuja ja joita olen nähnyt vain erikoistilanteissa. Olen sanonut, että pelkään, että he ovat kavereitani vain, koska heidän on pakko tai koska niin on ollut tapana ja he ovat tottuneet siihen. He ovat vakuuttaneet, että ovat ystäviäni ihan omasta halustaan. Olisi heidän vähättelemistään väittää vastaan, mutta joskus ajatus edelleen uhkaa ottaa vallan.
En tee ystävyyttä kanssani tietenkään aina helpoksi. Olen äkkipikainen, turhankin suorasainainen, joskus pidättyvä ja sanon paljon typeriä, noloja asioita. En ole se sosiaalisesti lahjakkain ihminen missään tapauksessa. Tuskin olisin, vaikka seuralaiseni olisivat kirjaimellisesti puupökkelöitä. Mutta yritän olla paras versio itsestäni. Yritän niellä ärsytyksen, tiuskaisut ja kiukun, jota muut eivät ole ansainneet. En aina onnistu. En varsinkaan silloin, kun olen väsynyt tai kun suru, ahdistus ja kiukku puristavat minun sydäntäni pienemmäksi. Kun en haluaisi mitään muuta niin paljon, kuin olla yksin, hautautua peiton alle edes tunniksi. Joskus ehkä päiväksi. Mutta yritän. Ehkä jonain päivänä se onnistuu. Sitäkin odottaessa toivon ja koen, että silti ansaitsen elämääni ihmisiä, jotka välittävät minusta minuna ja joiden seurassa minun ei tarvitse pelätä reaktioitani tai sanojani.
Hyvää torstaita! Ja hyvää maaliskuuta. Huh! Täällä ollaan ainakin toistaiseksi ja tietääkseni virusvapaita ja toivon samaa kohtaloa myös kaikille lukijoille.
Niin tärkeää, kuin onkin puhua koko maailmaa järisyttävästä epidemiasta, minä en aihetta tämän enempää aio tänään nostaa esiin. Sen sijaan aion puhua työnhausta, kuinka ollakaan. Olen ollut työttömänä taas joulukuun kahdennestakymmenennestä päivästä asti. Viime vuoden lopulla olin siis lajittelemassa postipaketteja, mutta sen jälkeen ei uutta työtä ole minun haaviini vielä uinut. Hakemuksia olen lähetellyt jonkin verran, mutta en ole päässyt edes työhaastatteluihin. Ymmärrän sen kyllä tavallaan. Kilpailu on kovaa. Mutta miksi kilpailu on niin kovaa? Tarviiko sen olla niin kovaa? Haenko minä töitä, joihin en kelpaa? Odotanko työltä liikaa?
Tässä kohtaa, ennen kuin jatkaa lukemista pitemmälle, on hyvä huomioida, että kirjoitan vain omasta näkökulmastani ja sen perusteella, mitä olen esimerkiksi ystäviltäni kuullut. On myös hyvä huomata, että jotkin esimerkkini erityisesti kahvinkeittohommiin liittyen ovat kärjistettyjä. Lisäksi tahdon muistuttaa, että pidän kaikkia työtehtäviä oikeasti suuressa arvossa, koska kaikkia tarvitaan tai yhteiskuntamme ei pyörisi samalla tavalla ja koska jostakin jokaisen on leipänsä saatava. (Puhelinmyyjätkin tekevät oikeasti vain työtään.) En siis missään tapauksessa yritä vihjailla jonkun tehtävän olevan vähemmän tärkeä kuin toisen, vaan tarkastelen kaikkea nimenomaan omasta koulutuksestani ja kokemuksestani lähtien.
Viittaan myös itseeni usein tässä vastavalmistuneena tai osana vastavalmistuneiden joukkoa, vaikka olen valmistunut lähes kaksi vuotta sitten. Tässä kuitenkin käsitän vastavalmistuneeksi kaikki, joiden valmistumisesta on viisi vuotta tai alle.
LinkedIn-keskustelun helmiä – odotat työltä liikaa
Luin muistaakseni ennen joulua LinkedIn-keskustelua, jossa todettiin nuorten vastavalmistuneiden vaativan työltään liikaa. Halutaan heti johtajan pallille ja koville palkoille, eivätkä kahvinkeittohommat maistu. Nuorten pitäisi olla valmiimpia tekemään hanttihommia ja kipuamaan aivan yrityksen "pohjalta" ylös. Ihan ruokapalkasta ei puhuttu, mutta en usko, että oltiin kaukana. Tämä ei toki ollut kollektiivinen näkökulma asiaan, vain joidenkin harvojen mielipide, mutta se sai minut silti miettimään.
On totta, että monet nuoret vastavalmistuneet, minä mukaan lukien, varmasti hakevat asiantuntijapaikkoja ja toivovat, että työstä saa sen verran rahaa, että siitä riittää muuhunkin kuin vuokranmaksuun. Leivän päälle olisi kiva saada vaikka juustoa ja säästötilille edes lantti kuussa. Lainakin pitäisi maksaa pois jonain päivänä.
On myös totta, että toisinaan ei ole hirveästi vaihtoehtoja, varsinkaan, koska kilpailutilanne on, mikä on.
Miksi kaikki työ ei kelpaa?
Kelvata on tässä ehkä huono sana. Kyllä kaikki työ kelpaa. Kai. Tavallaan. Kyllä. Mitä tahansa työtä tekee jonkin aikaa, mutta mihin tahansa työhön ei hakeudu. Eikä se tee niistä töistä yhtään huonompia. Ne eivät vain ole töitä, joista minä innostun. Minä innostun töistä, joissa saan toteuttaa itseäni ja saan ottaa vastuuta. Innostun monenlaisista tehtävistä, arvostan luovuutta, järjestelmällisyyttä, ihmisten auttamista, tuloshakuisuutta... Paljon vaikutusta on työpaikan ilmapiirillä.
On silti tietenkin myös töitä, joihin ei tahdo tai kykene. En esimerkiksi voisi alkaa siivoojaksi, koska kärsin atooppisesta ihottumasta ja käteni ovat jo normaalioloissa kuivat ja rikki. Samasta syystä olen skeptinen esimerkiksi pikaruokalatyöstä – en tiedä, miten kuluttavaa se olisi iholleni. Olen jakanut mainoksia ja lehtiä, olen lajitellut postipaketteja, poiminut mansikoita ja ollut puhelinmyyjä (oikeasti sisäänostaja). En varsinaisesti vieroksu näitäkään töitä, mutta varsinkin viiden yliopistossa puurretun vuoden jälkeen sitä toivoisi, että työ vastaisi edes etäisesti koulutusta. Ja ei, se että sanotaan, että lehti on valmis vasta, kun se pääsee asiakkaalle, ei tee lehdenjakajasta viestintätyöntekijää.
Nykyään haetaan usein työtä, jolla tuntuu olevan merkitystä ja joka tuntuu miellyttävältä. Arvostan suuresti yritystoiminnan sisäistä ja ulkoista läpinäkyvyyttä ja sitä, että oman työn ohessa koetetaan tehdä jotakin ympäristön tai yhteiskunnan hyväksi. Minulla on Parcerolla viettämästäni ajasta monenlaisia mielipiteitä, mutta pidin siellä todella paljon siitä, miten tarkkaan kierrättäminen hoidettiin. Se on koko maailman tai jo Suomenkin mittakaavassa pieni teko, mutta teko kuitenkin.
Palkkaa juniori!
Ei ole ihan yksinkertaista löytää työtä, joka osuu omaan osaamiseen ja koulutukseen ja kokemukseen täydellisesti. Harvoilla vastavalmistuneilla on sellaista ammatillista pääomaa, jota ehkä vaaditaan asiantuntijatehtävissä ja varsinkin johtotehtävissä. Monet harjoittelupaikatkin asettavat hakijoissaan etusijalle sellaiset, joilla on jo vähän kokemusta. Kyllä harjoittelupaikat. Mistä sitä kokemusta saa, jos ei harjoittelupaikoista? Ja jos harjoittelupaikka ei mene kokeneemmalle, se menee sellaisella, joka saa sen osaksi tutkintoaan ja voi mahdollisesti nostaa opintotukea samaan aikaan, jolloin palkkaa ei ehkä tarvitse lainkaan maksaa, tai jolla on korkeakoulun rahoitustuki. Ilmaista työvoimaa siis. Toivon vain, että ulkopuolisella rahoituksella pyörivät harjoitteluohjelmat oikeasti harjoituttavat, kouluttavat ja kehittävät harjoittelijaa, eivätkä vain heitä työpöydän ääreen ilman sen suurempia seremonioita ja käske hommiin. Toki töitä tekemällä oppii parhaiten, mutta jotain opastusta usein kaivataan!
Ainakin minä tunnen olevani väliinputoajavaiheessa. Jatkuvasti tuuliajolla. En pysty kiinnittymään mihinkään kunnolla, koska tietoa tulevasta ei ole. Toinen jalkani tuntuu koko ajan olevan ulkona jo asunnostanikin. Harjoittelupaikan saaminen ei ole itsestäänselvää. Harjoittelupaikan palkalla selviäminen vielä vähemmän. Asiantuntijatehtävän saaminen ei ole itsestäänselvää. Asiantuntijatehtävän löytäminen Turun alueelta vielä vähemmän. Kokemus- ja koulutustasoni uppoavat melko sulavasti harjoittelu- ja asiantuntijatehtävien vaatimusten puoliväliin. Ei ihan tarpeeksi toiseen, mutta ehkä vähän liikaa toiseen. Minun motiivejani hakea järjestösihteeriksi on myös kyseeenalaistettu ja arveltu, että en pysyisi työpaikalle lojaalina edes vuotta. Jo pian valmistumisen jälkeen muutamat harjoittelupaikkojen haastattelijat huokaisivat ja totesivat "toivottavasti saat jotain parempaa". No, aika vähän niitä "parempia" paikkoja on, jos ei lasketa ihan oikeita asiantuntijapaikkoja, joita tosiaan aika vaikea saada.
Missä ovat kaikki ne junioripaikat, joista joskus puhutaan? Ne, joissa vastavalmistunut pääsisi hyppäämään työelämään helposti, työntekijän palkalla, mutta vähän pienemmällä vastuulla ja odotuksilla. Ei viestintäalalla ainakaan. Tai jos tiedätte jonkun, kertokaa ihmeessä!
Monet vastavalmistuneet, varsinkin korkeakoulutetut, joista nyt toki lähtökohtaisesti puhun, ovat opiskelleet ja työskennelleet vuosikausia tavoitteidensa eteen. Sen eteen, että pääsisivät töihin, jotka heitä oikeasti kiinnostavat ja josta saa sen verran palkkaa, ettei tarvitse koko ajan roikkua Kelan luukulla. Heillä tai meillä, jos olen rehellinen, on varmasti sekä asiantuntijuutta että ammattitaitoa, mutta niitä on vaikea jalostaa, jos ei saa töitä.
Ymmärrän työnantajia, jotka tahtovat palkata kokeneempia työntekijöitä. Se on turvallisempaa, se on helpompaa ja se on varmempaa. Kokenut työntekijä tietää mitä hän tekee, milloin hänen pitää se tehdä ja miten hänen pitää se tehdä. Tai ainakin oletusarvoisesti. Toki substanssiosaaminen on paikasta riippuen erilaista ja toki toimintatavat vaihtelevat, mutta kokenut työntekijä on aina helpompi valinta kuin kokematon juniori, jonka osaamisesta, luotettavuudesta tai lojaaliudesta ei oikeasti voi olla varma, koska niistä ei ole näyttöä. Mutta silti, jonain päivänä nykyisiä kokemattomia junioreita on pakko palkata myös asiantuntijatehtäviin. Eivät ne kokeneet tekijät ikuisesti työelämässä hengaa.
Mitä työltä oikeasti odotan?
Okei. Sanon tämän nyt suoraan ja sanon sen vain kerran: Kahvinkeittotyö ei kiinnosta minua. Ei siis ainakaan siinä mielessä, että menisin töihin esimerkisi viestintätoimistoon, jossa tärkein tehtäväni olisi varmistaa, että kahvia on koko ajan keitettynä, vessapaperit ovat ruodussa ja kynät teroitettuina. Tärkeähän se on, totta kai, mutta se ei ole minua varten. Minulla on asiantuntijakoulutus, totta kai tahdon asiantuntijatehtäviin. Tai todellisuudessa en ole siitäkään niin tarkka. Viestintäassistentti? Sopii. Viestintäkoordinaattori? Käy. Harjoittelija? Jos palkalla elää, miksei! Olen tosin kuullut myös jonkinlaista "kritiikkiä" sitä kohtaan, että kieliä opiskelleet hakeutuvat viestinnän tehtäviin. Aivan kuin kieli ei olisi viestintää.
Sivumennen sanoen, oletteko huomanneet, miten ristiriitaisia ja epäjohdonmukaisia nimitykset ja palkkaus joskus ovat? Toisinaan vaikuttaa siltä, että viestintäassistentin pitäisi tehdä samoja tehtäviä kuin viestintäasiantuntija mutta puolella palkasta.
Minulle merkitsee enemmän työpaikan ilmapiiri, mielenkiintoiset ja monipuoliset työtehtävät, työpaikan arvot ja joustavuus kuin raha tai titteli. Minun vaakakupissani painaa se, että en tahdo elää tehdäkseni töitä. Tahdon tehdä töitä, jotta voin vapaa-ajalla tehdä kaikkea muuta, kuten kirjoittaa, lukea, kuunnella musiikkia ja podcasteja, urheilla... Mutta koska tilanne on se, että suurin osa viestinnän paikoista on asiantuntijapaikkoja tai vastaavia, niitä on pakko hakea ja tavoitella ihan tosissaan. Eivät minun, tai kenenkään muunkaan, työllistymismahdollisuudet parane liiallisella valikoimisella tai sillä, että ei edes yritä. En minäkään kaikkea hae. Olen todennut, että viestintäpäällikön tehtävät olisivat todennäköisesti minulle turhan haastavia, enkä ole myöskään lainkaan varma, kiinnostavatko johtotehtävät minua. Siksi en niihin tähtääkään. Mutta muuten, totta kai haen asiantuntijatehtäviä.
Odotanko työpaikalta liikaa?
Ei, en usko odottavani. Olen paiskinut lujasti töitä ammattitaitoni kasvattamisen eteen. Olen opiskellut ja työskennellyt jonkin verran myös oman alani tehtävissä. Enkä edes odota ihmeitä. En toivo pääseväni heti johtoportaaseen. En edes tahdo päästä heti johtoportaaseen. Palkkatoiveeni ei oikeastaan koskaan ylitä 3 500 € kuukaudessa, harvoin edes 3 000 €. Ja vaikka hakisinkin heti johtoportaaseen ja toivoisin isohkoa palkkaa, odottaisinko silti liikaa? Ehkä en. En usko, että pitkä työura aina takaa osaamisen tai kyvykkyyden. Enkä todellakaan usko, että lyhyt työura tarkoittaisi automaattisesti sitä, että ei pärjää missään muissa kuin kaikista yksinkertaisimmissa tehtävissä. Onhan se realistista ja järkevää, että pitää aloittaa pohjalta, mutta miten pohjalta? Ei kuitenkaan aivan sieltä kahvikeittimen vierestä, vai mitä?
Hiiop, ajatuksia? Millaisia töitä vastavalmistuneiden pitää hakea? Mitä työltä saa odottaa?
P.s. Niall Horanin uusi albumi Heartbreak Weather on ilmestynyt! En malta odottaa, että saan sen käsiini! En ole vielä edes kuunnellut kaikkia kappaleita, koska haluan odottaa, että saan kuunnella albumin kaikessa rauhassa alusta loppuun. Levitän peiton ja tyynyjä lattialle, laitan levyn soittimeen ja vain kuuntelen.
P.p.s. Jos haluatte seurata kirjallisia seikkailujani, voitte suunnata Instagramiin, jossa pidän kirjagram-tiliä kuudennenkerroksenkirjat.
Taas on jäämässä taakse yksi vuosi. Vuosi 2019. Ja samalla taakse jää kokonainen vuosikymmen. Vuosikymmen, jonka aikana olen kasvanut 15-vuotiaasta teinitytöstä 25-vuotiaaksi nuoreksi aikuiseksi. Paljon asioita on ehtinyt tapahtua. Minä olen muuttanut kahteen kertaan, blogi on muuttanut, pesäpallojoukkueet ovat vaihtuneet, tutkintoja on valmistunut, ihmissuhteita on syntynyt ja hajonnut...
Tässä postauksessa "lyhyt" katsaus viimeiseen kymmeneen vuoteen. Vuosittaiset sisällöt ovat vähän sekaisin, koska pyrin kirjoittamaan asioita enemmän asiakokonaisuuksina kuin kronologisesti, mutta toivottavasti niistä saa silti kiinni. Linkkailen joitakin kirjoittamiani blogitekstejä, jos olen aiheeseen paneutunut. Kuvituksena tämän vuoden luontokuvia. Niin ja jostain syystä tekstiin tulee nyt outoja rakoja. En näe, mistä ne johtuvat (edes koodi ei kerro), enkä saa niitä pois.
2010
Aloitin vuoden 15-vuotiaana 9.-luokkalaisena. Kevään aikana kävimme tutustumassa toisen asteen oppilaitoksiin, ja hain Ulvilan lukioon (hain myös Porin lukioihin, mutta tiesin, että pääsen Ulvilaan). Jossain kohtaa ulkomaanmatkojen välissä pääsin peruskoulusta. Syksyllä aloitin lukion. Harkitsin vakavasti opintojen venyttämistä neljään vuoteen, jotta voisin opiskella KAIKKEA, mutta järki (ja halu päästä lukiosta ennen kuin täytän 20) voitti ja ahdoin lukujärjestykset täyteen. Jaoin kaksi kertaa viikossa perheen kanssa mainoksia ja ilmaisjakelulehtiä. Minulle oli tehty työsopimus jo vuonna 2008.
Matkustin ensimmäistä kertaa ulkomaille. Orkesterin kanssa Lontooseen ja joukkueen kanssa Rhodokselle. Lentokoneessa lentäminen oli hauskaa, mutta jännittävää. Lontoo oli minun kaupunkini. Kiireinen ja harmaa, mutta ehdottoman hurmaava. Sinne tahdon ehdottomasti vielä takaisin, koska haluan käydä koskettamassa leijonien tassuja.
Kesällä (ja oikeastaan toki jo koko talven) pelasin UP-V:n C-tytöissä. Leireilimme Oulussa, emmekä säästyneet draamalta tietenkään. Syksyllä siirryinkin takaisin Kankaanpään Mailaan, jossa olin pelannut jo aiemmin pari kautta, koska Ulvilan joukkue hajosi.
Palmgren-konservatoriolla suoritin viimeiset teoriaopinnot, koska en jatkanut enää perustason jälkeen. Jälkeenpäin olen sitä ehkä vähän harmitellut.
2011
Täytin 17. Soitin klarinettia Palmgren-konservatorion A-orkesterissa, kuten jo muutaman vuoden sitä ennen. Pelasin Kankaanpään Mailassa naisten maakuntasarjaa ja satunnaisia pelejä Tyttöjen Superia. En ollut tarpeeksi hyvä mahtuakseni vakituiseen kokoonpanoon. Tammikuussa lopetin mainostenjakohommat, koska aika alkoi olla kortilla. Kesällä menin ensimmäistä kertaa kesätöihin. Olin pesiskouluohjaajana Ulvilan Pesä-Veikoilla. Aloitin syksyllä lukion toisen luokan.
2012
Ristiriitainen vuosi kaikenkaikkiaan. Tulin täysi-ikäiseksi, vaikka minun kohdallani se vaikutti lähinnä siihen, että sain ajaa ajokortin, aloin hoitaa itse pankkiasioitani ja siirsin puhelinliittymän nimiini. Koin silti isoja paineita siitä, että olisi pitänyt heti kasvaa aikuiseksi. Olisi pitänyt pystyä heti ottaa vastuuta kaikesta. En pystynyt, joten stressasin sitä.
Kevättalvella, tarkemmin maaliskuussa, isältäni leikattiin aivokasvain ja rakas mummini kuoli. Koko loppuvuosi oli pitkälti näiden tapahtumien varjostama.
Tanssimme Wanhat, ja aloitin ylioppilaskirjoitukset. Keväällä taklasin uskonnon ja syksyllä historian, ruotsin ja englannin. Historian ja ruotsin päädyin kirjoittamaan uudelleen. Historian, koska opettaja totesi, etten ollut omalla tasollani (kirjoitin keväällä saman arvosanan, joten ehkä se oikeasti oli tasoni) ja ruotsin, koska se jäi pisteen päähän seuraavasta arvosanasta (uskokaa tai älkää, samoin kävi myös keväällä.) Aloitin syksyllä abivuoteni ja hautasin itseni treeniin ja opiskeluun. Olin väsynyt, kiukkuinen ja ahdistunut.
Kesätöihin päädyin Nevalaisen luomutilalle puutarha-apulaiseksi. Kerrottakoon, että nimike on vain hieno versio mansikanpoimijasta.
Pelasin edelleen Kankaanpään Mailassa maakuntasarjaa ja satunnaisesti Tyttöjen Superia. Ennen juhannusta onnistuin taikomaan jalkapöytääni hiusmurtuman, kun astuin sivuttaisessa puolijuoksuvauhdissa lautasen reunaan. Loppukaudesta pääsin takaisin pelikentille.
Mikäli en muista väärin, tänä vuonna suoritin 3/3-soittotutkinnon ja sain musiikin perustason tutkinnon valmiiksi Palmgren-konservatoriosta. Suoritus palkittiin stipendillä. Olin häkeltynyt; en ollut osannut odottaa sitä.
2013
Abivuosi painoi vahvasti päälle, ja stressi ylioppilaskirjoituksista, valmistumisesta ja opiskelemaan pääsemisestä nousi uusiin sfääreihin. Samaan aikaan murehdin isää ja surin mummin kuolemaa. Treenasin enemmän kuin koskaan ja luultavasti tyhmemmin kuin koskaan. Kävin ylikunnon puolella, vaikka siitä ei ainakaan valmentaja hirveästi välittänyt (jos edes tiesi), mutta treenasin silti parikymmentä tuntia viikossa. Se oli minulle ainoa keino pitää pää pinnan yläpuolella, kun ahdistus meinasi hotkaista mukaansa. Enkä edes tajunnut silloin kunnolla, miten syviin vesiin meinasin sukeltaa.
Keväällä kirjoitin ylioppilaaksi äidinkielestä ja kirjallisuudesta, lyhyestä matikasta, pitkästä ranskasta, lyhyestä espanjasta, keskipitkästä ruotsista ja historiasta. Uskonto ja pitkä englanti oli onneksi selätetty jo aiemmin. Olin pettynyt kirjoitustuloksiini, mutta aikaa murehtia ei juuri ollut, sillä pääsykokeet alkoivat jo hengittää niskaan. Paneuduin siis niiden pariin. Hain sekä Turun että Tampereen yliopistoihin opiskelemaan historiaa ja suomen kieltä. Turun historia oli ykkösvaihtoehtoni, mutta jäin varasijalle 19. Jälkikäteen ajateltuna paras niin. Kevään aikana matkasin myös parin kaverini kanssa Jyväskylään, jossa osallistuin Jyväskylän yliopiston järjestämän kielioppikilpailun finaaliin, jonne oli kutsuttu kaksikymmentä alkukilpailussa parhaiten pärjännyttä opiskelijaa. Lopullinen sijoitukseni oli muistaakseni kahdeksas. Kävin neljissä pääsykokeissa, vaikka jo harkitsin jättäväni yhden väliin.
Kesätöissä olin Alma Manulla aamulehdenjakajana. Ajoin ensimmäistä kertaa elämässäni ojaan poliisin portin pielessä neljän aikaan aamuyöstä. En suosittele.
Kesäkuun ensimmäinen päivä sain vetää valkolakin päähäni parhaiden ystävieni kanssa ja nauttia koko päivän juhlahumusta. Sain kuulla, että päättötodistukseni perusteella kirjoitusteni olisi pitänyt mennä paljon paremmin ja sain taas huokaista. Eivät he olleet väärässä. Heinäkuussa lukiopapereista tuli kuitenkin merkityksettömiä, kun hyväksymisilmoitus saapui. Elokuussa koitti jo muutto Turkuun, sillä suomen kielen opinnot saivat alkaa. Opiskelin ensimmäisenä vuotenani suomen kieltä ja kotimaista kirjallisuutta. Kuvittelin, että minusta tulee opettaja.
Pesäpallossa pelasin viimeisen junnuvuoteni Kankaanpään Mailassa ja syksyllä siirryin Mynämäen Vesan naisten suomensarjajoukkueeseen. Siirryin myös soittamaan klarinettia Turun konservatorion orkesteriin.
2014
Täytin 20.
Huhtikuussa orkesterimme matkusti Pietarsaareen puhallinorkesterien SM-kisoihin. Sijoituimme B-sarjassa muistaakseni viidensiksi.
Huhtikuusta heinäkuuhun tein töitä Varsinais-Suomen Pesiksellä pesisohjaajana.
Toukokuussa saimme kuulla, että isän kasvain on uusinut, eikä sitä tällä kertaa enää voitu hoitaa. Aloimme pelata odottelupeliä.
Treenasin MyVen naisten suomensarjajoukkueen kanssa, mutta päädyin pelaamaan vain satunnaisia pelejä, kunnes itse otin puheeksi, että pelaisin mieluummin maakuntasarjaa, jos se tarkoittaa enemmän pelejä. Heinäkuun puolivälissä takareiteni revähti. Lääkäri sanoi, että sen paranemiseen menisi seitsemästä kymmeneen päivään. Uskoin ja päätin, että siinä ajassa jalka on varmasti kunnossa. Kauden viimeiset pelit pelasin kipua vasten taistellen, koska eihän se jalka oikeasti ollut parantunut. Kuntouttelin syksyn ja menin treenien alkaessa takaisin MyVen ja Turku-Pesiksen yhteistreeneihin. Marraskuussa takareisi revähti uudelleen ja pääsin palaamaan pesäpallotreenien pariin vasta seuraavan vuoden puolella.
2015
Alkuvuodesta aloin valmentaa Turku-Pesiksen C-tyttöjä ja siirryin TuPen naisten maakuntasarjajoukkueeseen pelaamaan, koska treenipaikat olivat lähempänä, enkä enää tuntenut löytäväni paikkaani Mynämäestä. Sain paljon uusia kavereita, joista muutaman kanssa pelaan edelleen. Pääsin taas palauttelemaan mieleeni kopparina pelaamisen saloja ja rakastuin kolmospolttajan paikkaan. Syksyllä liityin TuPen suomensarjajoukkueen treenivahvuuteen ja sain taas kosolti uusia kavereita.
Toukokuussa aloitin työt Suomen Jalometallikierrätyksellä sisäänostajana. Tein töitä osa-aikaisesti aina, kun ehdin ja jaksoin, joskin kesällä säännöllisemmin. Puhelinmyynti ei ole minun juttuni.
Oudot oireet piinasivat ja lopulta silloisesta kämpästäni löytyi hometta. Punkkasin hetken serkkujeni luona, kunnes nykyinen asuntoni löytyi. Tänne muutin elokuun puolivälissä.
Kirjoitin kandidaatintutkielmani. Se käsitteli Juhani Liuhalan Satakunnan Kansaan kirjoittamia kesän 2015 pesäpallouutisia. Olin kuvitellut, että aineiston kerääminen ja analysointi olisi vaikeaaa ja teorian kirjoittaminen helppoa, mutta toisin kävi. Analysoiminen oli minusta kaikista hauskin osa, teoriasta en niin välittänyt. Syksyllä aloin opiskelemaan maisterintutkintooni sisältyviä kursseja. Yksi poliittisen historian kurssi roikkui edelleen, joten en päässyt valmistumaan, vaikka kaikki muut oli hallinnassa. Aloitin sivuaineena sosiaalitieteet ja rakastuin sosiologiaan. Projektilaboratorio ja Kieliasiantuntija yhteisöviestinnän tukena -kurssit vahvistivat päätöstäni siitä, että haluan opintojen jälkeen suunnata viestinnän tehtäviin. Joulukuussa aloitin harjoittelun oppiaineemme some-markkinoijana.
Pelasin ensimmäisen kokonaisen kauteni suomensarjaa. Missasin lopusta vain kaksi jatkosarjan peliä, joiden kokoonpanoon en mahtunut. Saman kauden aikana pelasin myös kahdeksan maakuntasarjapeliä, joissa roolini oli sekä sisä- että ulkopelissä hyvin erilainen kuin suomensarjassa. Suomarissa pelasin aina kakkosvahtina, enkä saanut sisäpelivastuuta, mutta maakuntasarjassa pelasin ykkösvahtina, kopparina, kolmospolttajana ja kakkospolttajana ja useimmiten numeroilla 4 tai 5 eli kotiutushommissa. Harjoituspelit mukaan luettuna pelejä tuli kauteen kaikkiaan kolmekymmentä. Syksyllä joukkueemme hajosi, yhdistimme maakuntasarjan ja suomensarjan joukkueet ja jatkoimme treenaamista ilman valmentajaa.
Lopetin orkesterissa käymisen, koska motivaationi alkoi rakoilla. En koennut kehittyväni lainkaan, eikä ympäristö inspiroinut minua mitenkään. Myös yliopiston aikataulut alkoivat kiristyä, koska sosiaalitieteet olivat aikaavievä oppiaine.
Leikkasin hiukseni, ehkä vähän jopa omaksi yllätyksekseni. Minulla oli aina ollut pitkät hiukset ja vaikka olin pohtinut leikkaamista jo pitkään, en toisaalta uskonut oikeasti koskaan tekeväni sitä. Sen jälkeen eivät hiukseni ole olleet enää puolipitkiä pitemmät.
Lokakuussa isä kuoli. Hautasin itseni taas treeniin ja opiskeluun. Koetin olla ajattelematta ja tuntematta, mutta olin ahdistunut ja vihainen. Elin loppuvuoden sumussa.
2017
Helmikuussa valmistuin vihdoinkin kandiksi. Olin kuluttanut joululoman ja alkuvuoden hakkaamalla päätäni seinään yhden poliittisen historian kurssin kanssa. Olin reputtanut sen jo kerran tai kahdesti aiemmin, mutta tammikuussa sain sen lopulta suoritettua hyväksytysti, kokonaisuuden suljettua ja tutkinnon valmiiksi. Syksyllä aloin kirjoittaa graduani. Koko prosessi oli jännittävä, sillä aloitimme metodiopinnoista ja tutkimuksen opiskelemisesta, josta etenimme aiheiden ja ohjaajien valintaan ja vasta sitten kirjoittamiseen. Aloin myös opiskella saksaa.
Matkustin huhtikuussa (?) Malagaan tapaamaan ystävääni, joka oli siellä töissä. Hän tosin irtisanoutui jo matkani alkupuolella, joten saatoimme hengailla yhdessä kaikessa rauhassa. Malaga oli kiva paikka, joskaan en kokenut samanlaista kuuluvuutta kuin aiemmin Lontoossa. Lensin kuitenkin ensimmäistä kertaa yksin ja kokemus oli aika huikea.
Pesäpallokausi sujui maakuntasarjassa loistavasti, pelasin henkilökohtaisella tasolla yhden parhaista kausistani ja joukkueena marssimme alkulohkon voittoon ja päädyimme jatkosarjassakin jaetulle ykkössijalle, jonka kuitenkin ratkaisimme meille tappiollisessa pelissä niin, että jäimme toisiksi ja Rauma sai ykköstilan ja samalla paikan suomensarjassa seuraavalle kaudelle. Mekin tosin anoimme paikkaa suomarista seuraavalla vuodelle ja se meille myönnettiin. Syksyllä aloitimme jälleen uuden valmentajan alaisuudessa treenata kohti suomarikautta.
Lopetin työni SJMK:lla ja menin kuukaudeksi Ulvilaan Q-Furnisher Oy:lle auttamaan tuotekorttien suunnittelussa ja toteuttamisessa. Työ ei ollut ihan niin paljon oman alan työ kuin olin ehkä ennakkoon ajatellut, mutta se oli opettavainen ja mielenkiintoinen homma kuitenkin.
2018 Huhtikuussa matkustin ystäväni kanssa Pariisiin. Jos Lontoo oli minun kaupunkini, oli Pariisi sitä vielä enemmän. Olin jo pitkään tahtonut mennä, sillä mummini oli rakastanut Pariisia. Niall Horanin kiertue tarjosi täydellisen syyn lähteä Eurooppaan matkustamaan ja Pariisi oli täydellinen kohde. En edes tiedä, miten voisin kuvailla sitä tunnetta, jonka kaupunki minussa herätti. Kaikkialla oli kaunista ja jännittävää. Katsoi mihin tahansa, näki jotakin uutta. Matka herätti minussa myös uuden unelman: tahdon joskus asua Pariisissa vaikka vain pari kuukautta.
Graduni valmistui ja sen perään myös minä. Filosofian maisterin paperit sain käteeni toukokuussa ja pääsin osallistumaan kesäkuun publiikkiin. Olin ylpeä itsestäni. Graduni käsitteli ammattinimikkeiden sukupuolittuneisuutta ja ihmisten asenteita niitä kohtaan.
Valmistuminen johti ahkeraan työnhakuun. Motivaatio oli toisinaan naurettavan heikoissa kannattimissa, varsinkin silloin, kun pääsin haastatteluihin, mutta jostain syystä en saanut töitä. Kunnes sain harjoittelupaikan Parcerolla! Vuoden 2019 ensimmäisen puolikkaan kuviot olivat selvillä!
Henkilökohtaisella tasolla tai joukkueenkaan kannalta pesäpallokausi ei ollut vahvimmasta päästä. Säilytimme sarjapaikkamme, ja peli oli jotakuinkin nousujohteista, mutta paljon muuta ei siitä lapsenlapsille jää kerrottavaa.
Syksyllä muutama pitkäaikainen ystävyyssuhteeni katkesi. En ala eritellä syitä, sillä tähän on ehkä eri näkemyksiä. En itse ollut syytön tapahtumiin. Mutta joskus näin käy. Ei kaikkia ihmissuhteita ole tarkoitettu kestämään ikuisesti.
Marraskuussa aloin myös kirjoittaa kirjaa NaNoWriMo-haasteen merkeissä.
2019
Aloitin työt Parceron copywriter-harjoittelijana heti tammikuun alussa. Harjoittelu oli monella tapaa antoisa ja opin paljon, varsinkin itsestäni työntekijänä. Sain myös todeta, ettei markkinointitoimisto välttämättä ole minulla oikea työympäristö, vaikka siitä en ihan takuuseen menekään. Marras- ja joulukuussa olin töissä Posti Palvelut Oy:llä pakettilajittelijana, olkoonkin, että olin pari viikkoa lakossa muiden kanssa.
Opettelin kokoamaan palapelejä, kuuntelemaan äänikirjoja ja lukemaan. Soitin myös paljon enemmän klarinettia kuin aiempina vuosina, koska lupauduin esittämään pari kappaletta Turku-Pesiksen 70-vuotisgaalassa. Kirjoitin myös kirjani ensimmäisen version loppuun alkuvuodesta. Minun piti jo tänä vuonna työstää sitä paljon enemmän kuin työstin, mutta ensi vuoden aikana aion todellakin sen tehdä, varsinkin, kun olen taas työnhaussa.
Pesäpallokausi oli joukkueelta parempi kuin edellinen. Itsekin aloitin paremmin, mutta en mahtunut koko kautta kokoonpanoon, joten omia suoriutuksiani on hieman hankala arvioida. Syksyllä meillä aloitti taas uusi valmentaja, ja alkuun pari viikkoa tuntuikin hieman opettelulta. Alkuvuodesta aletaan keskittyä taas erilaiseen treenaamiseen. Odotan innolla.
Vuosikymmen on ollut vahvasti tunteiden vuoristorataa aina aikuistumisesta valmistumisiin ja rakkaiden ihmisten menettämisiin. Olen ollut luultavasti enemmän vihainen tai surullinen kuin olen ollut hyvällä tuulella ja olen ikuisesti kiitollinen niille ihmisille, jotka ovat pysyneet rinnallani ja sietäneet hankaluuttani.
Olkoon 2020-luku täynnä seikkailuja, rakkautta ja onnellisuutta. Kiitos ja hyvää uutta vuotta!
Moniko muistaa Hannah Montana -sarjan? Moniko muistaa Mileyn parhaan ystävän Lilyn, jota näytteli Emily Osment? No. Tässä on Emily Osment ja hänen musiikkinsa nykyään. Hän on ottanut taiteilijanimekseen Bluebiird.
Black Coffee Morning on suosikkini näistä, mutta olen todella innoissani Bluebiirdin musiikista juuri nyt!
