Maanantaimarinoita osa 2: Salirotat

Tänään maanantaimarinat ovat juurikin marinoita. Pahoittelut siitä.

Käyn salilla yleensä kolme kertaa viikossa. Treenaan Campussportin edullisuuden ja helppouden takia useimmiten yliopistolla. Educariumin salia kulutan keskeisen sijainnin vuoksi kaikkein eniten. Silloin tällöin käyn myös Åbo Akademin puolella ÅSA:lla, mutta melko harvoin. Ulvilassa käydessäni käyn Kaskelotilla.

Educariumin sali on ihan kiva. Siellä on oikeastaan kaikkea mitä tarvitsee, paitsi tilaa. Pieneen tilaan on ahdettu aika paljon tavaraa, eikä tilaa juuri toiminnalliselle harjoittelulle ole. Olen kuitenkin viihtynyt siellä jo yli kolme vuotta, ettei se kovin paha paikka ole. Isoin ongelma Educariumilla ja muillakin saleilla on minun mielestäni jälleen ihmiset. Minut ehkä pitäisi sulkea yksin korkeaan torniin niin kuin joku satujen prinsessa, jotta lakkaisin valittamasta näistä asioista, mutta ihmiset yksinkertaisesti ärsyttävät minua toisinaan.

1. Salinvaltaajat/Kiertoharjoittelijat
Tiedättekö ne tyypit, jotka tekevät kiertoharjoittelua ja valtaava useamman laitteen yhtä aikaa? Olin kerran salilla, kun joku teki kyykkyjä, maastavetoa ja penkkipunnerrusta vuorotellen. Siinä oli yhdellä henkilöllä kaikki salin tangot käytössä. Kai siihen väliin olisi päässyt tekemään, mutta henkilökohtaisesti en ainakaan tykkää painojen kanssa venkslata. Salinvaltaajat saattavat olla myös niitä tyyppejä, jotka jämähtävät tunniksi samalla laitteelle. Useimmiten tunti treenataan tankojen kanssa.

2. Läheltä kulkijat
Yhtenä päivänä tein bulgarialaisia askelkyykkyjä (tiedättekö sen, kun takimmainen jalka nostetaan esimerkiksi penkille ja tehdään siitä askelkyykkyjä?) salin reunassa. Edessäni ei ollut hirveästi tilaa, koska sali on sen verran ahdas että olin melko lähellä yhtä laitetta. Laitteen toisella puolella olisi ollut tilaa kulkea, mutta kiertäminenhän on hirvittävän raskasta puuhaa. Siitä sitten eräs kanssatreenaaja paineli menemään sen verran läheltä, että minun oli pakko keskeyttää oma tekemiseni, jotta en tönäisisi häntä tai hän minua. Myöskään keppiä ihmiset eivät osaa varoa, jos sillä lämppää. Kaikista ärsyttävintä kuitenkin ehkä on se, kun teen heittoliikettä levypainolla ja joku kävelee takaa tai pahimmillaan jää siihen seisoskelemaan. Vaikka ihmiset joskus ärsyttävät, en heitä silti haluaisi lyödä!

3. Haahuilijat
Haahuilijat kaikissa olomuodoissaan ovat minulle kuin punainen vaate härälle. Miksi on vaikeaa päättää, mitä treenaa tai missä treenaa? Entä miksi pitää harhautua käyttämältään laitteelta monen metrin päähän ja sitten hiukan mulkoilla muita, jotka menevät laitteelle, kun siinä ei mitään elonmerkkejä näy? Haahuilijat kuljeskelevat yleensä ympäri salia lasittunut katse silmissään. Toisaalta tuntuu, että he tarkkailevat, toisaalta että he vain haahuilevat.

4. Sotkijat
Miksi, oi miksi, täytyy jättää käsipainot lojumaan siihen, mihin ne sattuvat putoamaan, jättää levypainot laitteisiin tai tankoihin tai laitteiden eri kahvat juoksentelemaan pitkin lattioita, jos niille on oma paikka? MIKSI? Ymmärrän kyllä, että joskus on kiire ja joskus kaikki telineet ovat täynnä, mutta voisihan ne tavarat silti nostaa vaikka telineiden tai seinän viereen, jotta kukaan ohikulkija ei joudu kompastelemaan niihin. Erityisen ikävää on se, kun levypainot jätetään laitteeseen, koska mistä sitä sitten tietää, käyttääkö joku sitä vai ei.

Myönnettäköön, että itsekin sorrun välillä kaikkiin paitsi salinvaltaukseen, joten minulla ei oikeasti ehkä olisi oikeutta valittaa, mutta valitan kuitenkin. Seuraavalla kerralla toivottavasti Maanantaimarinoissa päästään vähän syvällisempiin aiheisiin.

23 faktaa minusta

Taas on se aika vuodesta, kun minun syntymäpäiväni alkaa olla käsillä. Tarkkaa päivää en tässä kerro (vaikka sekin varmaan netistä aika helposti löytyy), mutta ihan sen kunniaksi, että ihan näinä päivinä tulee 23 vuotta täyteen tässä on teille



1. Olen nelihenkisen perheen kuopus ja sattumalta perheestä ainoa, joka ei ole koskaan ollut ainoa lapsi. (Muut ovat siis esikoisia.) Asuin kuitenkin vuoden verran äidin ja isän kanssa kolmestaan isoveljen muutettua pois kotoa.

2. Minun nimeni piti alun perin olla Mira, mutta äiti ja isä vaihtoivat sen, koska en näyttänytkään Miralta ja naapurissa asui koira, jonka nimi oli Ira.

3. Minulla on pallofiksaatio erityisesti fysiikkatreeneissä. Kaikista parhaat fysiikkatreenit sisältävät kuntopalloja.

4. Lempiruokani oli lapsena jauhelihakastike ja spagetti, mutta nyt kun en voi enää syödä jauhelihaa lempiruokaani on uunilohi ja -perunat.

5. Lapsena haaveilin balettitanssijan, eläinlääkärin, taitoluistelijan ja näyttelijän urista. En kuitenkaan koskaan harrastanut balettia, taitoluistelua tai teatteria. Olen myös allerginen eläimille.

6. Haaveilen työskenteleväni joskus esimerkiksi puoli vuotta tai vuoden ulkomailla. Toinen vaihtoehto olisi vain lähteä reppureissaamaan pitemmäksi aikaa.

7. Mielialani heittävät usein laidasta laitaan kuin teinitytöllä. Saatan tuntea esimerkiksi ärtymystä, iloa, surua ja turhautumista puolen tunnin sisään.

8. Lempiasioitani talvessa ovat ensilumi, hankikanto, pilvettömät yöt, jolloin saa katsella tähtiä ja etsiä kuvioita sekä sellaiset pakkaspäivät, joina lumi on jäätynyt asfalttia vasten kovaksi pinnaksi, jonka päällä voi liukua.

9. Jos joku kysyy tammikuun alussa minkä ikäinen olen, en osaa vastata. Sanonko "virallisen" sen hetkisen iän, vai sen kuinka paljon täytän?

10. Juuri nyt lempikappaleitani ovat Niall Horanin This Town ja Sleeping at Lastin Sorrow ja North.

11. Yksi suurimmista herkuistani tällä hetkellä on kookosjukurtti. Valion kreikkalaisissa kerrosjukurteissa on hyvää kookosjukurttia, mutta useimmiten teen sen itse, jolloin laitan maustamattomaan kreikkalaiseen jukurttiin sekaan kookoshiutaleita ja vähän sokeria.

12. Osaan olla hyvin saamaton, mutta saan kuitenkin lupaamani asiat tehtyä, joskin usein viime tipassa. Kirjoitin esimerkiksi noin kymmenen sivua kandistani samana iltana, kun se piti palauttaa.



13. Kun otan etukameralla selfien, en osaa katsoa kameraa vaan katson aina näyttöä. Saman teen, kun kuvaan esimerkiksi tietokoneella videota.

14. En ole ikinä käynyt päiväkodissa. Kävin pienenä kaksi kertaa viikossa seurakunnan kerhossa (kesäkerhot olivat parhautta). Äitini oli silloin perhepäivähoitaja, joten meillä oli kotona aina leikkiseuraa.

15. Jos menisin Tylypahkaan, olisin Puuskupuhissa. En ensin alkuun pitänyt ajatuksesta yhtään, sillä halusin olla Korpinkynsi tai jopa Rohkelikko, mutta myöhemmin, kun olen ajatellut asiaa, olen oikeasti kyllä kaikkein eniten puuskupuh (ja ylpeä siitä.) Ilvermornyssa olisin Pottermoren testin mukaan Thunderbird (joskaan en ole ihan varma, mitä se sitten tarkoittaa, paitsi että olen seikkailija).

16. Lempivuodenaikani on aina se, jota kulloinkin eletään. Talvella siis pidän eniten talvesta, keväällä keväästä ja niin edelleen.

17. Olen ollut laivalla vain kolme kertaa elämäni aikana: pienenä kummitädin kanssa, siitä muutaman vuoden kuluttua perheen kanssa ja viimeisen kerran abiristeilyllä. Risteilyissä ei kuitenkaan muuten olen mielestäni mitään kovin erikoista, mutta tykkään kannella kuljeskelusta ja hyvästä ruuasta. Abiristeily tosin horjutti uskoani risteilyruokaan, sillä St. Peter's Linen ruoka ei ollut kovin hyvää. Muistatteko sen muutaman vuoden takaisen kauhujen abiristeilyn, josta iltapäivälehdet kirjoittelivat? Olin siellä. Tarinat olivat silti liioiteltuja.

18. Yksi suurimmista salaisista paheistani (guilty pleasure) on ollut Dance Moms eli Tanssin superäidit. En tajua miten, miksi tai missä välissä, mutta olen katsonut ensimmäiset neljä kautta kokonaan, viidennen puoliväliin ja pätkiä muista jaksoista. Suosikkini tytöistä oli alusta lähtien Maddie.

19. Lempisarjojani ovat tällä hetkellä Chicago Fire, Chicago PD ja Chicago Med. Ne sijoittuvat kaikki samaan "todellisuuteen", ja niiden hahmot ja tarinat risteävät toisinaan.

20. Välttelen punaisen lihan syömistä, koska vatsani ei sitä juuri kestä. Söin kuitenkin joulukinkkua ja satunnaisesti saatan syödä muutenkin jotain, missä on punaista lihaa. Eniten olen kaivannut jauhelihaa, lehtipihvejä ja Hesburgerin hampurilaispihviä (miksi??)

21. Jos saisin yhden supervoiman, haluaisin osata puhua eläimille (tai olla telekineetikko tai osata parantaa sairauksia tai...)



22. Kun oli 11-vuotias kirjoitin "kirjan" nimeltä Annukka. Laitoin sen yhteen äidinkielen työhön mukaan kuudennella luokalla, ja se päätyi kiertämään muutamalla muullakin koulun opettajalla. Edelleen haveilen sekä romaanin että runoteoksen julkaisemisesta. Mahdollisen esikoisromaanini haluan omistaa isälleni ja runokokoelman mummilleni.

23. Haluaisin osata puhua kymmentä kieltä, mutta toistaiseksi olen päässyt vain kuuteen asti. Tällä hetkellä kirjoitan siis ansioluetteloon osaavani suomea, englantia, ranskaa, ruotsia, saksaa ja espanjaa. Kahta viimeistä osaan kuitenkin varsin vaatimattomasti. '

Maanantaimarinoita osa 1: Oikeuttaako ikä kunnioitukseen?

Viime viikolla istuin bussissa kotimatkalla, kun joukko vanhuksia (olkoon kuinka epäkorrekti termi tahansa!) alkoi kerrata omia sairaushistorioitaan. Oli lonkkaleikkausta, selkävaivaa ja ylipäänsä vaikeaa elämää. Eikä siinä sinänsä mitään. Omista vaivoistaan tietenkin saa puhua ja joskus se on varmasti helpottavaakin. Olen kuitenkin rehellisesti sanottuna sitä mieltä, että koko bussin ei välttämättä tarvitsisi tietää, kenen lonkkia on sörkitty veitsellä ja kenen ei.

Sairauskertomusten jälkeen haukuttiin noin puolet kanssamatkustajista niin, että vähintään se puolibussia jälleen asian kuuli. Valitettiin sitä, etteivät nuoret päästä vanhempia istumaan täydessä bussissa, eikä kukaan enää kunnioita. Totesivatpa myös, että mitä tummempi iho ihmisellä on, sitä epätodennäköisempää on, että nousisi kenenkään tieltä. (Olen kyllä nähnyt ihan kaikennäköisten nuorten nousevan vanhempien tieltä penkeistä. Aivan ihonväristä riippumatta.) Kyseiset rouvathan kyllä kaikki istuivat, paitsi se kaikista kovaäänisin, joka ei aluksi edes suostunut istumaan selkäkipujen takia. Meni kyllä myöhemmin istumaan, kun paikka vapautui, mutta nousi jo parin pysäkinvälin jälkeen takaisin seisomaan, koska istuminen sattui. Nuoria ehdittiin myös muutenkin päivitellä aika tyytyväisesti hetki. Kaikista ikävintä touhussa mielestäni oli se, että rouvien penkkien vieressä seisoi ehkä lukioikäinen tyttö, joka ei sanonut mitään koko päivittelyyn.

Muutenkaan kohtaamiset iäkkäämpien ihmisten kanssa eivät ole aina kovin mieltä ylentäviä. Kauppajonossa saattaa saada kärryistä töytäisyn takapuoleen, mikäli takana seisoo vanhempi rouvashenkilö (jostain syystä törmäilijät tuntuvat aina olevan naisia!). Vanhat rouvat saattavat myös kaupassa lähes juosta kärryineen eteen jonossa tai kiilata hyllyn eteen niin, että et enää näe valikoimaa.

Älkää toki kuitenkaan erehtykö, olen tavannut paljon erittäin mukavia vanhuksia. Vanhuus itsessään ei siis tee kenestäkään töykeää tai epäkohteliasta. Mutta koska ihmisistä on helpompi puhua ryhminä, tämä saattaa tuntua oikomiselta ja yleistämiseltä. Se ei siis tosiaankaan ole pyrkimykseni! Myönnettäköön myös, että minäkin omasta nuoresta iästäni huolimatta, olen jo saanut itseni kiinni sanoessani "nykynuoret", mutta ainakin kerran se johtui siitä, että päälleni oli sylkäisty syyttä.

Nuorten odotetaan aina kunnioittavan vanhempia ihmisiä. Ja niin sen toisaalta pitääkin mennä. Totta kai muita ihmisiä on kunnioitettava, mikäli ihminen sen ansaitsee. Minusta olisi kuitenkin lähtökohtaisesti olennaista, että myös vanhemmat ihmiset kunnioittaisivat itseään nuorempia, jos siihen on aihetta. Kunnioituksen ei kuitenkaan pitäisi olla välttämättä itsestään selvää. Kohteliaalla ja kunnioittavalla käytöksellä on mielestäni ero. Se ei ole suuri, mutta kyllä se sieltä löytyy. Kohteliaasti voi käyttäytyä ilman kunnioitusta, mutta kunnioittava käytös on aina kohteliasta.

En osaa ajatella, että kukaan ansaitsisi automaattisesti kunnioitusta vain sen takia, miten monta vuotta on elänyt. Kunnioitus on mielestäni sellainen asia, joka pitäisi ansaita omalla käytöksellä tai teoilla. Millä perusteella 80-vuotiaalla henkilöllä olisi yhtään sen enempää ihmisarvoa kuin 17-vuotiaalla? Minkä takia 17-vuotiaan pitäisi kohdella 80-vuotiasta erityisen kunnioittavasti, jos 80-vuotias ei osoita tätä samaa kunnioitusta takaisin? Siksikö, että 80-vuotias on sattunut syntymään yli kuusikymmentä vuotta aiemmin? Tämä vastakkainasettelu ei myöskään päde pelkästään nuorison ja iäkkäämpien välillä, sillä välissä ei tarvitse olla edes kahta sukupolvea.

Henkilökohtaisesti en koe tarvetta kunnioittaa ihmisiä, jotka katsovat toisia nenänvarttaan pitkin tai odottavat saavansa jollakin tavalla erityistä kohtelua vain siksi, että ovat vanhempia. Hyviin tapoihin toki kuuluu antaa bussissa tilaa iäkkäämmille ihmisille, väistää esimerkiksi kaupassa, jos osuu jonkun kanssa kohdakkain sekä tietenkin kiltit pikku fraasit kuten kiitos, ole hyvä ja anteeksi. Sen sijaan kovaääninen kailottaminen, toisten ihmisten äänekäs ja aiheetonkin arvostelu sen sijaan eivät.



Tästä tuli kyllä nimensä mukaisesti marina...

Jääseikkailu

En kovin usein (oikeastaan koskaan) puhu treenaamisestani täällä. Oikeastaan en puhu siitä varsinaisesti nytkään, vaikka tämä tavallaan liittyykin lenkkeilyyn. Eilen päivällä oli D-tyttöjen treenit Turussa, ja olin alun perin suunnitellut jääväni Turkuun lenkille niiden jälkeen. Minulla oli lenkkivarusteet mukana ja kaikki kunnossa menemistä varten. Nousin treenipaikalla autoon, mutta en silloinkaan ollut vielä päättänyt minne menen. Täällä on jumalattoman liukasta joka paikassa, koska kaikki lumi ja jää on jäätynytsulanutjäätynytsulanutjäätynytsulanut. Kuuvuoren rappuset houkuttivat, mutta arvelin, että niiden juokseminen olisi saattanut olla hiukan riskialtista. Olin jo lähdössä keskustan suuntaan (aikomukseni oli viedä auto yliopistolle, tarkistaa rappuset ja juosta jokirantaa pitkin, jos porrastreeni ei luonnistuisi), mutta sitten Naantalin kyltti sai minut toisiin ajatuksiin. Suuntasinkin sitten auton nokan kohti yhtä Suomen aurinkoisimmista kaupungeista. Ja nyt voin rehellisesti sanoa, että se varmaan alkuvuoden paras päätös.




Tänä talvena olen lenkkeillyt hiukan tavallista vähemmän. Jostain syystä on välillä ollut hyvin vaikea lähteä ulos, ja varsinkin oikean hölkkälenkin tekeminen on ollut haastavaa. Ylipäänsä treenaaminen on ollut viimeisen puolen vuoden aikana on ollut paikoin väkisin puurtamista. Siitä huolimatta olen onneksi useimmiten pystynyt pitämään viikoittaiset treenikerrat siellä kuuden ja kahdeksan välissä. Aina se ei ole ollut hauskaa, mutta olen taas kasvavassa määrin pystynyt nauttimaan treenaamisesta, vaikka edelleen tulee kausia, jolloin ei yhtään huvittaisi.

Joka tapauksessa eilinen lenkki muuttui hyvin erilaiseksi kuin olin kuvitellut. Olin ajatellut, että ehkä Naantalin vanha kaupunki saisi minuun virtaa ja innostusta, sillä eilen ei ollut lähtökohtaisesti kovin hyvä treenipäivä. Päädyinkin siis kipittämään kohti Naantalin vierasvenesatamaa, koska pidän merestä ja satamasta on kiva pujahtaa vanhojen puutalojen väliin. Mieleni kuitenkin muuttui, kun pääsin rantaan asti, sillä laitureiden vieressä ja vähän kauempana aina Kailolla asti käveli ihmisiä. (Ja jos joku ei tiedä, niin Kailo on pienehkö saari. Sinne pääsee mantereelta kätevästi siltaa pitkin, sillä se on melko lähellä rantaa. Kailossa sijaitsee myös Muumimaailma, ja siellä oli paljon pulkkailijoita eilen.)

Olin hetken melko epävarma. Lämpötila oli ehkä nollan tuntumassa tai pari astetta pakkasella. Jää ei millään voinut kantaa. Ei ainakaan meren jää. Silti, samaan aikaan kun laitureiden alla sulassa kohdassa uiskenteli sorsia, ihmiset hiihtivät, luistelivat ja kävelivät vähän kauempana. Eikä kukaan näyttänyt putoavan jäihin. Ketään ei näyttänyt edes huolestuttavan.



Päätin sitten ottaa "riskin" ja hyppäsin itsekin jäälle. No, hyppääminen voi olla väärä sana, sillä istahdin laiturin reunalle ja varovasti tunnustelin jäätä ennen kuin laskeuduin sen päälle. Jään päällä oli kovaa, kiteistä lunta, eli siinä ei päässyt liukastelemaan. Aurinko paistoi, ja lumi narisi kenkien alla. Lumeen oli talloutunut selkeitä polkuja, ihmisiä kuljeskeli joukkioittain ympäriinsä ja kauempana näkyi jopa pilkkijöitä.

Tiedättekö sen, kun joskus ihan pienistä, arkipäiväisistä asioista saa todella hyvän mielen? Kaikki hymyilyttää, ja siitä hetkestä haluaa vain nauttia? Minä koin sellaisen eilen. En tiedä miksi, mutta mikään ei ole vähään aikaan tuntunut yhtä jännittävältä, hauskalta ja ihanalta kuin meren jäällä kuljeskelu. Voi olla, että minua pidettiin hieman tärähtäneenä, koska en voinut olla hymyilemättä.




Ensimmäinen kierros Kailon ympäri meni välillä hölkäten ja välillä kuvaamaan pysähtyen. En voinut mitenkään vastustaa kiusausta, sillä näkymät olivat aika mahtavat. Oli hassua katsella Naantalia ja Kailoa meren puolelta. Siihen aika harvoin tarjoutuu tilaisuutta. Toisella kierroksella ryhdistäydyin ja jätin puhelimen taskuun. Tiesittekö, että lumessa hölkkääminen on yllättävän raskasta, vaikka lunta ei olisikaan paljon?

Pitkälti kuljin jo valmiiksi tallattuja reittejä pitkin. Hiukan olisi hirvittänyt mennä aivan rantaan, sillä jostain syystä tuntui, että jää olisi siellä heikompaa. Tosiasiassa minulla ei ollut aavistustakaan siitä, missä jää oli heikkoa ja missä ei.

Loppujen lopuksi sain tehtyä hauskan lenkin (vaikka jonkin verran tulikin pysähdeltyä). Sain myös muistutuksen siitä, miksi pidän ulkoilusta.




Menkää ihmeessä ulos. Valokuvaamaan, lenkkeilemään, mitä tahansa. Saatte raitista ilmaa, näette kauniita asioita ja saatatte vahingossa saada vähän lisää liikuntaakin.

Maanantaimarinoita

Röyhkeys. Töykeys. Ruokaraivo. Tietämättömyys. Yliopiston harjoittelutuki. Opintotuen ja koulutuksen leikkaukset. Ilkeät vanhukset. Päätön muutospyrkimys. Eläinten kohtelu. Roskaaminen. Äärifeminismi. Feminismin polkeminen. Itsekkyys. Kirjatentit ja niiden tenttikysymykset. Naisurheilun vähäinen arvostus. Koulujen räjähdysdigitalisaatio. Piirroselokuvien ja -sarjojen uudistaminen. "Koska ennen on tehty näin, näin tehdään nytkin."

Maailmassa on mielettömän paljon sellaisia asioita, jotka ärsyttävät minua ja joihin kaipaisin muutosta. En ole välttämättä kuitenkaan sellainen ihminen, joka lähtee barrikadeille tai mielenosoituksiin, mutta haluaisin pystyä tekemään jotakin. Vaikuttamaan johonkin. No okei, haluan myös vain valittaa jostain. Mutta oikeasti haluaisin saada edes jonkun joskus ajattelemaan jotakin.

Kirjoittaminen on ehkä minulla helpoin, ominaisin ja paras tapa vaikuttaa ja ottaa kantaa asioihin. Siksi päätinkin polkaista pystyyn kirjoitussarjan, jonka ensimmäinen osa pullahtaa ulos ensi viikolla (ainakin toivottavasti!) ja siitä eteenpäin uusi kirjoitus tulee maanantaisin. Vielä en ole varma, kirjoitanko joka maanantai vai harvemmin, mutta pyrin kirjoittamaan joka maanantai. Niiden lisäksi kirjoitan toki myös muita postauksia.

Maanantaimarinoissa palaan siis blogiurani alkujuurille. Kirjoitan asioista, jotka ovat juuri nyt ainakin itselleni ajankohtaisia, tärkeitä ja joiden esiin nostamisen koen tärkeäksi. Toivottavasti edes jotkut ajatukset ovat järkeviä ja herättävät keskustelua.

2017

Vuosi 2017! Jo seitsemäs päivä, eli edellisestä kirjoituksesta on jo aikaa. Lomani oli yhtä aikaa löysä ja kiireinen. Vietin suurimman osan lomastani treenaten, opiskellen tai äidin kanssa puuhaillen. Siis juuri niin kuin halusinkin, joskin opiskelun olisin voinut jättää vähemmälle. Konetta en avannut kuin pari kertaa hoitaakseni yhtä tai toista tehtävää, siksi siis kirjoittaminenkin jäi. Saattaa myös olla, että jäin koukkuun yhteen äitini Downton Abbey -sarjaan, josta äiti oli ostanut muutamia tuotantokausia. En ymmärrä, miten voin vihata ja rakastaa niin montaa hahmoa yhtä aikaa. Eli lyhyesti sanottuna suosittelen.

Nyt asiaan.



Minä en usko uudenvuodenlupauksiin. On itse asiassa tavallaan mielenkiintoista, että en ole tähän perinteeseen muutamaa lapsuuden hairahdusta lukuun ottamatta ole osallistunut, sillä varsinkin nykyään saattaisin jopa onnistua lupausten pitämisessä. Olen vanhemmiten kasvanut sellaiseksi, että jos tosissani päätän tehdä jotakin, yleensä pysyn siinä. Jos annan itselleni varaa "hairahduksiin", lupaukset murenevat lähes saman tien. Esimerkiksi jos päätän mennä tekemään loikkatreenin ja päätän etukäteen mitä ja kuinka paljon loikkia teen, ne tulee myös tehtyä, ihan sama väsyttääkö tai kiukuttaako tai onko huono ilma. Toisinaan olen kuitenkin lähtenyt tekemään treeniä sillä mentaliteetilla, että voisi olla hauska loikkia. Ehkä vähän noita ja pari tuollaista. Aika monesti on treeni tuollaisen ajattelun jälkeen jäänyt torsoksi.

Ehkä en usko tai pidä uudenvuodenlupauksista sen takia, että en yleisesti ottaen halua pakottaa itseäni tekemään mitään. Jos minun täytyy luvata itselleni tai muille toimivani jollakin tietyllä tavalla, tulee tekemisestä helposti jopa vastenmielistä. En siis tänäkään vuonna aio tehdä lupauksia. Aion kuitenkin listata tänä vuonna asioita, joita aion tehdä tai kokea.

Vuonna 2017 aion...

... valmistua humanististen tieteiden kandidaatiksi.
Tämä listan kohta on toivottavasti ohjelmassa tammi- tai helmikuussa. Mieluiten jo tämän kuun lopussa paristakin syystä. Voisin melkein sanoa, että tärkein syy on se, että saisi mahdollisimman moneen kesätyöhakemukseen laitettua koulutustasoksi alemman korkeakoulututkinnon. Kuulemma helpompi saada töitä. Tosin epäilen tätä hieman.

... treenata enemmän
Olen treenannut aiempina vuosina jonkin verran enemmän viimeisen puolen vuoden aikana. Haluaisin palata treenitottumuksissani hieman taaksepäin. Treenaan tälläkin hetkellä kuudesta seitsemään kertaan viikossa, mutta haluaisin lisätä määrää tai kestoa, koska oloni on parempi, kun treenaan enemmän. Täytynee vain tehdä selkeä lista, milloin tekee minkäkin treenin, jotta se tulee toteutettua.

... lukea enemmän.
Tällä en todellakaan tarkoita koulukirjojen lukemisen lisäämistä. Toki panostan opiskeluun jo ihan senkin takia, että yliopisto on jo aivan loppusuoralla. Tänä vuonna haluan kuitenkin oikeasti lukea runoja ja novelleja ja romaaneja. Aloitin joululomalla jo lukemalla Harry Potter ja Kirottu lapsi -näytelmän. Sanotaanko, että se oli... mielenkiintoinen. En edelleenkään peräänny siitä mielipiteestä, että Harryn olisi jo voinut jättää rauhaan.

... hakea oman alan kesätyöpaikkaa.
Työn hakeminen on tietysti melko yksinkertaista. Luo pari dokumenttia ja lähettää ne tai täyttää lomakkeen netissä. Ongelmallisempaa voi olla sen työpaikan saaminen. Tänä vuonna aion kuitenkin ainakin yrittää. On melko pieni todennäköisyys sille, että tekisin ensi lukuvuonna töitä opiskelun ohella (gradua ja luultavasti uusi sivuaine tuskin antavat siihen mahdollisuutta), joten kesäksi olisi aika tärkeää saada hyvä työpaikka ja mielellään juuri omalta alalta.

... kirjoittaa enemmän.
Olen kirjoittanut lapsesta asti kaikenlaista. Novelleja, runoja, lauluja... Muutama vuosi sitten kirjoittaminen alkoi kuitenkin takkuilla, enkä oikeastaan ole saanut paljon tekstiä aikaiseksi sen jälkeen lukuun ottamatta näitä satunnaisia blogitekstejä ja koulua varten kirjoitettuja esseitä tai muita töitä. Tänä vuonna haluan palata niin sanotusti juurilleni ja kirjoittaa enemmän ihan omaksi ilokseni.

... löytää (itselleni) uuden hyvän bändin tai laulajan.
Olen etsinyt uutta kuunneltavaa jo jonkin aikaa. Tuntuu, että kierrätän samoja biisejä ympäriinsä, enkä kuuntele mitään uutta. Osittain syytän tästä myös radiota, koska monilla kanavilla soitetaan vain niitä samoja kappaleita uudestaan ja uudestaan ja uudestaan... Sleeping at Last oli viime vuoden löytö, Imagine Dragons ja Coldplay muutamaa vuotta vanhempia. Ehdotuksia?

... aloittaa vielä yhden sivuaineen.
En ole aivan varma, tarvinko enempää sivuaineita tutkintooni, mutta vähän vielä kiinnostaisi kyllä joku aloittaa. Muutama vaihtoehto on takataskussa, mutta aivan en ole vielä päättänyt, mitä teen. Mahdollisesti markkinointia, luovaa kirjoittamista, työelämä- ja henkilöstöopintoja tai jotain muuta. Mihin sitten pääseekin.

... matkustaa uuteen paikkaan.
Minulle on oikeastaan melko sama, tarkoittaako tämä sitä, että lähden ulkomaille vai sitä, että painun Suomessa johonkin kaukaiseen korpeen samoilemaan. Haluan kuitenkin kokea jonkin uuden paikan tänä vuonna. Mieluiten kameran ja muistivihon kanssa.

Onko teillä suunnitelmia tälle vuodelle?