Hirviökausi paketissa

Edellinen kausi oli lähes unelmien täyttymys. Joukkueen tavoite toteutui (omat eivät aivan täysin) ja päällimmäisiksi tunteiksi jäivät ilo ja haikeus. Tämä kausi oli likimain päinvastainen. Pelien osalta mun kauteni loppui jo kaksi viikkoa sitten, mutta tämä aika on kulunut sulatellessa. Olo on epävarma, harmistunut ja pettynyt. Kaikki ei tosiaan mennyt niin kuin elokuvissa.

Syksyllä tilanne näytti vielä hyvältä. Siirryin Kankaanpään Mailasta Mynämäen Vesan naisten suomensarjajoukkueeseen, enkä parempaa porukkaa olisi voinut toivoa. Jokainen treeni oli täynnä naurua, hämärää huumoria, hikeä ja joukkuehenkeä. Töitä tehtiin kovaa ja tavoitteellisesti, mutta hauskanpitoa unohtamatta. Ikinä en ole missään harjoituksissa nauranut yhtä paljon ja silti lähtenyt kotiin uuvuksissa.

Oma treeni kulki hyvin, vaikka välillä lajitaidot tuntuivat polkevan paikallaan. Olin motivoituneempi kuin aikoihin ja kulutin paljon aikaa pesäpallon parissa. Nukuessanikin. Hallikauden pelit menivät epävarmasti ja hakien. Hallipelit eivät koskaan ole sopineet minulle, eikä se näyttänyt muuttuneen. Olin kuitenkin luottavainen.

Kevättä kohden fysiikka parani hurjasti: huhtikuussa kellotin ennätysaikani kolmellakymmenellä metrillä ja voimatasot näyttivät kasvaneen. Valmentajan kanssa käydyn keskustelun pohjalta uskoin vahvasti pelaavani suomensarjaa kesällä. Ruutupaidassa luultavimmin, koska sisäpeli on tänä vuonna ollut vahvuuteni, mutta olin valmis mihin tahansa, jos vain pääsisin pelaamaan.

Toukokuu toi kauden alun ja jokaisen mielessä häämötti ajatus noususta ykköspesikseen. Minulle valkeni kuitenkin pikkuhiljaa, etten sittenkään ollut sillä tasolla, että pelipaikka olisi kovatasoisesta porukasta irronnut. Pelasin ensimmäisistä kuudesta pelistä kolme. Koska olin aloittanut ylemmällä sarjatasolla ja olen aikuispelaaja, karenssi maakuntasarjaan oli kymmenen päivää. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että pelatessani noin kymmenen päivän välein, uudistin karenssiani jatkuvasti. En siis voinut pelata alkukaudesta kuin ylempää sarjaa, kunnes otin asian puheeksi valmentajani kanssa ja siirryin maakuntasarjan puolelle hakemaan peliaikaa ja vastuuta.

Alkukesästä minulle iski kuukauden pelitauko. Karenssin jälkeen maakuntasarjan peleihin tuli pitkä tauko ja kulutin aikaani töissä ja treenaamassa. Työtkin liittyivät pesäpalloon, joten lajia tursusi ovista ja ikkunoista pelitauosta huolimatta.

Pelien jatkumista edeltävällä viikolla suomarin joukkue piti fysiikkaviikon ja koska yhä treenasin heidän kanssaan, oli tarkoitukseni tehdä samat ohjelmat. Alkuviikosta jo aiemmin vaivannut vasemman käden jännetupentulehdus pakotti keskittymään jalkojen ja keskivartalon treenaamiseen. Päädyin siis tekemään juoksutreenejä tavallista enemmän. Toisen juoksutreenin loppupuolella vasen takareisi kiristyi ja kipeytyi. Jätin treenin kesken, mutta jatkoin muuten normaalisti, tosin punttitreeniä vähentäen, koska ajattelin kivun lähtevän sillä, millä se oli tullutkin. Virhe.

Heinäkuussa pelit jatkuivat. Takareisi oli yhä jumissa ja toisessa tai kolmannessa pelissä heinäkuun puolivälissä tapahtuikin se, mitä jokainen urheilija pelkää. Kipu oli lähes sietämätön ja peli jäi kesken.

Kävin parin päivän kuluttua lääkärissä ja tuomio oli pieni repeämä ja 7-10 päivää. Sen jälkeen jalan olisi pitänyt olla kutakuinkin kunnossa. Tai näin minä ainakin käsitin. Nyt ollaan kuitenkin jo pitkällä elokuussa ja toipuminen on yhä kesken. Voi tosin olla, että noudatin lääkärin ohjeita huonosti ja rasitus oli liian kova. Jossittelu on kuitenkin tässä vaiheessa turhaa.

Kaksi maakiksen ja yksi suomarin peli jäi pakotettuna pelaamatta. Tällä kertaa tosin pakotin itse itseni tähän ratkaisuun. Kolmen pelin missaaminen oli kuitenkin tarpeeksi ja kun maakiskautta oli kuusi peliä jäljellä, lähdin pelaamaan. Jouduin tosin ilmoittamaan pelinjohtajille, että juokseminen ei onnistu, vaikka niin olin alunperin luullut.

Loppukausi oli rikkonainen ja monista peleistä päälimmäinen muistikuva on vain kipu. Tiedän juosseeni paljon enemmän kuin olin aikonut, kokeilleeni ulkokenttäpaikkoja (ja löytäneeni uuden suosikkini), pelanneeni surkeasti, kohtuullisesti ja hyvin sekä lyöneeni ja tuoneeni juoksuja. Kovin montaa yksittäistä tapahtumaa en muista ja ehkä hyvä niin.

Tavallaan tästä kaudesta pitäisi oppia, mutta tavallaan en tahdo tietää, mitä sen pitäisi opettaa. Siinä vaiheessa, kun on koko syksyn, talven ja kevään tehnyt lujaa töitä, vain sen takia, että saisi huomata, ettei silti ole tarpeeksi hyvä, on takki aika tyhjä. En muista koska viimeksi kausi olisi ollut yhtä kamala. En muista koska viimeksi minua olisi pelottanut yhtä paljon. Enkä muista, koska viimeksi motivaationi olisi uinut niin pohjamudissa kuin se viimeisen kahden pelin aikana ui.

Nyt on kuitenkin edessä enemmän tai vähemmän ansaittu syystauko, joka tuo kaivatun miettimismahdollisuuden. Jalan kuntouduttua treeni alkaa taas kovempana kuin koskaan ja ensi kesänä aion olla hyvä.


Iso kiitos kaikille ihanille joukkueystäville! Te olette parhaita.