Eikä hän osaa valehdella.
Harmaat ripsivärijuovat liukuvat alas hänen kyyneltahraisia kasvojaan, ja hänen likaisen keltaiset hiuksensa liimautuvat vasten hänen märkiä poskiaan. Homeen valtaama lautalattia kiristelee harvahampaisia leukojaan hänen kevyiden askeltensa alla ja koettaa olla sellainen unohdettu, jonka elämä ei päätykään liian varhain.
Eikä hän saa hymyillä.
Pariisilaisten kirkonkellojen pehmeä kumina muistuttaa aamuyön lohduttomista menetyksistä ja epäonnistuneesta kapinasta, joka jätti jälkeensä vain koukeroita ja sulavalinjaisen feenikslinnun istumaan nuoren kapinallisen lapaluulle. Yhdeksän tuhottua toivetta putoaa käyttämättömistä korvista, ja linja-autot huristavat ensimmäisiä vuorojaan. Tai ehkä viimeisiä.
Eikä hän uskalla kuiskata.
Pikimustat aaveet maalaavat rajuja arpia kalpeaan ihoon, ja sinisten silmien kiilto haalistuu sokean kosketukseksi. Isoäiti saarnaa, miten myrkkysienen päälle on paha istua, sillä pakkanen puree niiltä voimat pois. Ja Kuolema taustalla nuolee langenneiden verestä karheita huuliaan.
Eikä hän tahdo elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti