Kuulumisia

Kevät 2020. Kesä 2020. Syksy 2020. Tuntuu, kuin viimeiset kuukaudet olisivat yhtä aikaa kestäneet vuosia ja olleet vain sekuntien mittaisia. Asioita on tapahtunut paljon.

Pelasimme lyhennetyn pesäpallokauden, kun vihdoin pääsimme eroon kokoontumiskielloista. Olin töissä Pesäpalloliitolla pari kuukautta. Aloitin luovan kirjoittamisen perusopinnot Turun avoimessa yliopistossa. Luin kirjoja. Kirjoitin. Ryhdyin yrittäjäksi. (lisätietoja!) Bloggerin luomistila on muuttanut muotoaan, enkä osaa enää käyttää tätä.

Huokailukevät. Koronakauhut. Kiinni menneet liikuntapaikat. Zoom-treenit joukkuekavereiden kanssa. Saamattomuus. Työttömyyshuolet. Kasapäin luettuja kirjoja.

Vuoristoratakesä. Ihania hetkiä ja vähän vähemmän ihania hetkiä. Stressiä ja hiekkarannalla lojumista. Pesäpalloa, pesäpalloa, pesäpalloa.

Hujaussyksy. Kaikki tapahtui hirveän nopeasti. Yrittäjyys, paperisota (joka on vieläkin kesken, koska kaikki virastojen ohjeet ovat teoreettisia, eivät käytönnöllisiä), ensimmäiset työt. Pesäpallokauden päätös ja uuden alku. Kaksi luovan kirjoittamisen kurssia. Kasvavat joulufiilikset, jotka ehtivät vielä kuolla pois.

Tänä vuonna olen ollut enemmän oma itseni kuin pitkään aikaan. Tärisevä stressipallo minä, mutta myös se vanha Hanna, joka innostui asioista ja suhtautui niihin intohimoisesti. Kasvava feminismi on nostanut päätään.

Outo vuosi ja oudommaksi tuntuu menevän. Ei auta kuin koittaa pitää pää pinnalla.

"Mä voin olla sun kaveri tänään, kun X on poissa."

Olen aika pitkään jo pallotellut ja pohtinut tämän postauksen kirjoittamista. Tämä on tavallaan pelottava postaus. Pelottava minulle. Henkilökohtainen ja aika paljastava. Ehkä. Saattaa olla, että se riippuu lukijasta. Mutta haluan olla avoimempi elämässäni. Kaikkien niiden ihmisten kanssa, jotka merkitsevät minulle jotakin. Perheeni, sukulaisteni, vanhojen ystävieni, uusien ystävieni, joukkuekavereideni, niiden mahdollisten lukijoiden, jotka eivät minua henkilökohtaisesti tunne... Haluan antaa teille enemmän itsestäni. Päästää teidät lähemmäs.

Minun on vaikea saada ystäviä. En luo helposti läheisiä suhteita muihin, koska en päästä ketään helposti kovin lähelle. Puhun paljon, kyllä. Kerron asioita, joita on tapahtunut, jotka ovat minua jollain tavalla koskettaneet. Olen kertonut monille isäni ja mummini kuolemista, ystävyyssuhteiden katkeamisesta ja saattanut jopa mainita koulukiusaamisesta, mutta hyvin harvoille olen puhunut siitä, miltä minusta on tuntunut. Voin kertoa faktoja. Voin kertoa, miten olen nähnyt asiat ja miten muistan tapahtuneen, mutta juuri koskaan en kerro, miten raskasta on menettää ihminen toisensa jälkeen tavalla tai toisella ja miten raskasta on, kun vasta vuosia myöhemmin tajuaa, miten paljon ne kaikki menetykset ovat minuun vaikuttaneet.

Alakoulussa kävivät valitettavan tutuiksi vihjaukset siitä, että kyllä sä nyt kelpaat, kun joku on poissa. Kyllä mä tänään olen sun kaveri, kun ei oo mitään parempaakaan tarjolla. Niin on sanottu minulle sekä suoraan, että annettu ymmärtää. Toki, inhoan sitä, että luetaan rivien väleistä merkityksiä, joita siellä ei ole tai joita sinne ei ainakaan ole tarkoitettu, mutta en tiedä, miten muutenkaan voisin ottaa vastaan lauseen: "ku mulla ei oo ketään kavereita", ihmiseltä, jonka kanssa olen viettänyt viimeisen kolmen kuukauden aikana kaikki välitunnit ja monena päivänä aikaa myös koulun jälkeen. En varsinkaan, kun oman vastalauseeni jälkeen ("mähän oon sun kaveri") toinen pyöräyttää silmiään ja toteaa: "kyllä sä tiedät, mitä mä tarkotan". Kyllä, kyllä tiesin. Tiedän edelleen. Kelpasin, koska ne, joiden seura oikeasti kiinnosti, eivät etsineet joukkoonsa uusia kavereita. Eikä näin käynyt kerran. Ei ehkä edes kahdesti. Luulen, että osan olen jo unohtanut. Osa ehkä tapahtui vielä lukioiässäkin. Tai jos olivatkin tapahtuneet aiemmin, niistä muistuteltiin vielä myöhemmin. Tai ehkä minä luin rivien välistä asioita, joita sinne ei tarkoitettu. Toivon koko sydämestäni, että en ole aiheuttanut kenellekään tätä tunnetta.

Ensiluokkalaisena kuljin samaa matkaa kouluun erään luokkatoverini kanssa joka päivä jouluun saakka. Joskus viiden minuutin matkat venyivät puolituntisiksi, koska jäimme leikkimään. Olimme usein supersankareita tai sankarikoiria. Lähes aina sankareita kuitenkin. Joululoman jälkeen kaverini äiti soitti äidilleni, emmekä enää kulkeneet samaa matkaa koskaan. Syitä kuulin ainakin kolme: koska kaveri halusi itsenäistyä, koska niin vain oli parempi ja koska kaveri ei enää vain pitänyt minusta. Emme olleet kavereita enää pitkään.

Vähän vanhempana leikimme toisen kaverin kanssa hänen luonaan sisaruksia, jotka olivat salakuljettaneet loukkaantuneen joutsenen kellariin vanhempiensa tietämättä. Seuraavana päivänä koulussa kaveri ja toinen luokkakaverimme pilkkasivat minua leikistä. Mekään emme olleet kauaa kavereita.

Minut valittiin luokan hymytytöksi viidennellä ja kuudennella luokalla. Viidennellä sain kynän, kuudennella patsaan, joka on edelleen lapsuudenkodissani vitriinissä. Siinä on tahra. Ei fyysistä, näkyvää jälkeä, mutta tahra kuitenkin. "Pojat vaan äänesti sua läpällä."

Minulla ei oikeastaan ole koulukavereista jäljellä juuri ketään. En osannut pitää yhteyttä, eikä kai oikein kukaan muukaan. Lukioystävienikin kanssa välit katkesivat. Muutaman kanssa pysyimme läheisinä vielä joitakin vuosia sen jälkeen, kun olin muuttanut pois paikkakunnalta. Jälkeenpäin minusta on tuntunut, että minun olisi ehkä pitänyt nähdä aiemmin, etteivät ne ystävyyssuhteet olleet enää hyväksi minulle tai heille.

Joukkueissakaan ei ole aina ollut helppoa. Olen tuntenut itseni vuosikausia ulkopuoliseksi. Joko siksi, että en kuulunut koulussa oikeisiin kaveriporukoihin tai siksi, että tulin toiselta paikkakunnalta ja muut olivat kavereita muutenki. Jossain kohtaa lakkasin ehkä yrittämästä. Pesäpallo on pesäpalloa ja joukkue joukkue, vaikka en vapaa-ajalla heidän kanssaan hengailisikaan. Vasta nykyisessä joukkueessani olen alkanut tuntea jotakin kuuluvuuden tunnetta. Silti olen joskus arka menemään mukaan, sanomaan joo, kysymään tuleeko joku jonnekin, koska mitä jos he ovat kutsuneet minut vain, koska on pakko, tai mitä jos he sanovat ei tai vielä pahempaa kyllä, vaikka eivät tahtoisi, vain, koska he ovat joukkuekavereitani.

Kaikkein eniten maailmassa pelkään tulevani hylätyksi tai unohdetuksi tai että vielä törmään ihmiseen, joka on ystäväni, koska vain odottaa jotakin toista. Haluan harvoin tehdä aloitetta, koska en halua olla kenellekään vaivaksi. En halua olla taakka, pakottaa ketään keksimään tekosyitä tai pakottaa ketään tekemään mitään, mikä heitä ei huvita. Joskus puhun itseni viime hetkellä ympäri, enkä lähetäkään spontaania tekstiviestiä kysyäkseni kuulumisia tai pyytääkseni jotakuta kahville, kävelylle, treenaamaan... Joskus pakotan itseni painamaan "lähetä" ja joskus kadun sitä sillä silmänräpäyksellä. En useinkaan saa edes soitettua sukulaisilleni, en varsinkaan, jos minulla ei ole muuta asiaa kuin kuulumisten kysely. Ja koska en soita muuten, en soita silloinkaan, kun on asiaa, koska en halua, että kukaan ajattelee, että pidän yhteyttä ainoastaan silloin, kun tarvitsen jotakin.

Nykyään luen ihmisiä helposti väärin. Odotan hetkeä, jona he toteavat, että minusta on liikaa vaivaa tai että olen liian vaativa ystävä. Lähes kaikkien läheisimpien ystävieni kanssa olen käynyt läpi vaiheen, jonka aikana olen ollut vakuuttunut siitä, että he eivät voi sietää minua, mutta eivät osaa päästää irti tai jotain.

Joidenkin ystävieni kanssa olen nostanut tämän esille. Varsinkin niiden, jotka ovat olleet alunperin vain perhetuttuja ja joita olen nähnyt vain erikoistilanteissa. Olen sanonut, että pelkään, että he ovat kavereitani vain, koska heidän on pakko tai koska niin on ollut tapana ja he ovat tottuneet siihen. He ovat vakuuttaneet, että ovat ystäviäni ihan omasta halustaan. Olisi heidän vähättelemistään väittää vastaan, mutta joskus ajatus edelleen uhkaa ottaa vallan.

En tee ystävyyttä kanssani tietenkään aina helpoksi. Olen äkkipikainen, turhankin suorasainainen, joskus pidättyvä ja sanon paljon typeriä, noloja asioita. En ole se sosiaalisesti lahjakkain ihminen missään tapauksessa. Tuskin olisin, vaikka seuralaiseni olisivat kirjaimellisesti puupökkelöitä. Mutta yritän olla paras versio itsestäni. Yritän niellä ärsytyksen, tiuskaisut ja kiukun, jota muut eivät ole ansainneet. En aina onnistu. En varsinkaan silloin, kun olen väsynyt tai kun suru, ahdistus ja kiukku puristavat minun sydäntäni pienemmäksi. Kun en haluaisi mitään muuta niin paljon, kuin olla yksin, hautautua peiton alle edes tunniksi. Joskus ehkä päiväksi. Mutta yritän. Ehkä jonain päivänä se onnistuu. Sitäkin odottaessa toivon ja koen, että silti ansaitsen elämääni ihmisiä, jotka välittävät minusta minuna ja joiden seurassa minun ei tarvitse pelätä reaktioitani tai sanojani.

Onneksi niitä ihmisiä on. Kiitos teille.

Työnhausta taas – odotanko työpaikalta liikaa?

Hyvää torstaita! Ja hyvää maaliskuuta. Huh! Täällä ollaan ainakin toistaiseksi ja tietääkseni virusvapaita ja toivon samaa kohtaloa myös kaikille lukijoille.

Niin tärkeää, kuin onkin puhua koko maailmaa järisyttävästä epidemiasta, minä en aihetta tämän enempää aio tänään nostaa esiin. Sen sijaan aion puhua työnhausta, kuinka ollakaan. Olen ollut työttömänä taas joulukuun kahdennestakymmenennestä päivästä asti. Viime vuoden lopulla olin siis lajittelemassa postipaketteja, mutta sen jälkeen ei uutta työtä ole minun haaviini vielä uinut. Hakemuksia olen lähetellyt jonkin verran, mutta en ole päässyt edes työhaastatteluihin. Ymmärrän sen kyllä tavallaan. Kilpailu on kovaa. Mutta miksi kilpailu on niin kovaa? Tarviiko sen olla niin kovaa? Haenko minä töitä, joihin en kelpaa? Odotanko työltä liikaa?

Tässä kohtaa, ennen kuin jatkaa lukemista pitemmälle, on hyvä huomioida, että kirjoitan vain omasta näkökulmastani ja sen perusteella, mitä olen esimerkiksi ystäviltäni kuullut. On myös hyvä huomata, että jotkin esimerkkini erityisesti kahvinkeittohommiin liittyen ovat kärjistettyjä. Lisäksi tahdon muistuttaa, että pidän kaikkia työtehtäviä oikeasti suuressa arvossa, koska kaikkia tarvitaan tai yhteiskuntamme ei pyörisi samalla tavalla ja koska jostakin jokaisen on leipänsä saatava. (Puhelinmyyjätkin tekevät oikeasti vain työtään.) En siis missään tapauksessa yritä vihjailla jonkun tehtävän olevan vähemmän tärkeä kuin toisen, vaan tarkastelen kaikkea nimenomaan omasta koulutuksestani ja kokemuksestani lähtien.

Viittaan myös itseeni usein tässä vastavalmistuneena tai osana vastavalmistuneiden joukkoa, vaikka olen valmistunut lähes kaksi vuotta sitten. Tässä kuitenkin käsitän vastavalmistuneeksi kaikki, joiden valmistumisesta on viisi vuotta tai alle.

LinkedIn-keskustelun helmiä – odotat työltä liikaa

Luin muistaakseni ennen joulua LinkedIn-keskustelua, jossa todettiin nuorten vastavalmistuneiden vaativan työltään liikaa. Halutaan heti johtajan pallille ja koville palkoille, eivätkä kahvinkeittohommat maistu. Nuorten pitäisi olla valmiimpia tekemään hanttihommia ja kipuamaan aivan yrityksen "pohjalta" ylös. Ihan ruokapalkasta ei puhuttu, mutta en usko, että oltiin kaukana. Tämä ei toki ollut kollektiivinen näkökulma asiaan, vain joidenkin harvojen mielipide, mutta se sai minut silti miettimään.

On totta, että monet nuoret vastavalmistuneet, minä mukaan lukien, varmasti hakevat asiantuntijapaikkoja ja toivovat, että työstä saa sen verran rahaa, että siitä riittää muuhunkin kuin vuokranmaksuun. Leivän päälle olisi kiva saada vaikka juustoa ja säästötilille edes lantti kuussa. Lainakin pitäisi maksaa pois jonain päivänä.

On myös totta, että toisinaan ei ole hirveästi vaihtoehtoja, varsinkaan, koska kilpailutilanne on, mikä on.

Miksi kaikki työ ei kelpaa?

Kelvata on tässä ehkä huono sana. Kyllä kaikki työ kelpaa. Kai. Tavallaan. Kyllä. Mitä tahansa työtä tekee jonkin aikaa, mutta mihin tahansa työhön ei hakeudu. Eikä se tee niistä töistä yhtään huonompia. Ne eivät vain ole töitä, joista minä innostun. Minä innostun töistä, joissa saan toteuttaa itseäni ja saan ottaa vastuuta. Innostun monenlaisista tehtävistä, arvostan luovuutta, järjestelmällisyyttä, ihmisten auttamista, tuloshakuisuutta... Paljon vaikutusta on työpaikan ilmapiirillä.

On silti tietenkin myös töitä, joihin ei tahdo tai kykene. En esimerkiksi voisi alkaa siivoojaksi, koska kärsin atooppisesta ihottumasta ja käteni ovat jo normaalioloissa kuivat ja rikki. Samasta syystä olen skeptinen esimerkiksi pikaruokalatyöstä – en tiedä, miten kuluttavaa se olisi iholleni. Olen jakanut mainoksia ja lehtiä, olen lajitellut postipaketteja, poiminut mansikoita ja ollut puhelinmyyjä (oikeasti sisäänostaja). En varsinaisesti vieroksu näitäkään töitä, mutta varsinkin viiden yliopistossa puurretun vuoden jälkeen sitä toivoisi, että työ vastaisi edes etäisesti koulutusta. Ja ei, se että sanotaan, että lehti on valmis vasta, kun se pääsee asiakkaalle, ei tee lehdenjakajasta viestintätyöntekijää.

Nykyään haetaan usein työtä, jolla tuntuu olevan merkitystä ja joka tuntuu miellyttävältä. Arvostan suuresti yritystoiminnan sisäistä ja ulkoista läpinäkyvyyttä ja sitä, että oman työn ohessa koetetaan tehdä jotakin ympäristön tai yhteiskunnan hyväksi. Minulla on Parcerolla viettämästäni ajasta monenlaisia mielipiteitä, mutta pidin siellä todella paljon siitä, miten tarkkaan kierrättäminen hoidettiin. Se on koko maailman tai jo Suomenkin mittakaavassa pieni teko, mutta teko kuitenkin.

Palkkaa juniori! 

Ei ole ihan yksinkertaista löytää työtä, joka osuu omaan osaamiseen ja koulutukseen ja kokemukseen täydellisesti. Harvoilla vastavalmistuneilla on sellaista ammatillista pääomaa, jota ehkä vaaditaan asiantuntijatehtävissä ja varsinkin johtotehtävissä. Monet harjoittelupaikatkin asettavat hakijoissaan etusijalle sellaiset, joilla on jo vähän kokemusta. Kyllä harjoittelupaikat. Mistä sitä kokemusta saa, jos ei harjoittelupaikoista? Ja jos harjoittelupaikka ei mene kokeneemmalle, se menee sellaisella, joka saa sen osaksi tutkintoaan ja voi mahdollisesti nostaa opintotukea samaan aikaan, jolloin palkkaa ei ehkä tarvitse lainkaan maksaa, tai jolla on korkeakoulun rahoitustuki. Ilmaista työvoimaa siis. Toivon vain, että ulkopuolisella rahoituksella pyörivät harjoitteluohjelmat oikeasti harjoituttavat, kouluttavat ja kehittävät harjoittelijaa, eivätkä vain heitä työpöydän ääreen ilman sen suurempia seremonioita ja käske hommiin. Toki töitä tekemällä oppii parhaiten, mutta jotain opastusta usein kaivataan!

Ainakin minä tunnen olevani väliinputoajavaiheessa. Jatkuvasti tuuliajolla. En pysty kiinnittymään mihinkään kunnolla, koska tietoa tulevasta ei ole. Toinen jalkani tuntuu koko ajan olevan ulkona jo asunnostanikin. Harjoittelupaikan saaminen ei ole itsestäänselvää. Harjoittelupaikan palkalla selviäminen vielä vähemmän. Asiantuntijatehtävän saaminen ei ole itsestäänselvää. Asiantuntijatehtävän löytäminen Turun alueelta vielä vähemmän. Kokemus- ja koulutustasoni uppoavat melko sulavasti harjoittelu- ja asiantuntijatehtävien vaatimusten puoliväliin. Ei ihan tarpeeksi toiseen, mutta ehkä vähän liikaa toiseen. Minun motiivejani hakea järjestösihteeriksi on myös kyseeenalaistettu ja arveltu, että en pysyisi työpaikalle lojaalina edes vuotta. Jo pian valmistumisen jälkeen muutamat harjoittelupaikkojen haastattelijat huokaisivat ja totesivat "toivottavasti saat jotain parempaa". No, aika vähän niitä "parempia" paikkoja on, jos ei lasketa ihan oikeita asiantuntijapaikkoja, joita tosiaan aika vaikea saada.

Missä ovat kaikki ne junioripaikat, joista joskus puhutaan? Ne, joissa vastavalmistunut pääsisi hyppäämään työelämään helposti, työntekijän palkalla, mutta vähän pienemmällä vastuulla ja odotuksilla. Ei viestintäalalla ainakaan. Tai jos tiedätte jonkun, kertokaa ihmeessä!

Monet vastavalmistuneet, varsinkin korkeakoulutetut, joista nyt toki lähtökohtaisesti puhun, ovat opiskelleet ja työskennelleet vuosikausia tavoitteidensa eteen. Sen eteen, että pääsisivät töihin, jotka heitä oikeasti kiinnostavat ja josta saa sen verran palkkaa, ettei tarvitse koko ajan roikkua Kelan luukulla. Heillä tai meillä, jos olen rehellinen, on varmasti sekä asiantuntijuutta että ammattitaitoa, mutta niitä on vaikea jalostaa, jos ei saa töitä.

Ymmärrän työnantajia, jotka tahtovat palkata kokeneempia työntekijöitä. Se on turvallisempaa, se on helpompaa ja se on varmempaa. Kokenut työntekijä tietää mitä hän tekee, milloin hänen pitää se tehdä ja miten hänen pitää se tehdä. Tai ainakin oletusarvoisesti. Toki substanssiosaaminen on paikasta riippuen erilaista ja toki toimintatavat vaihtelevat, mutta kokenut työntekijä on aina helpompi valinta kuin kokematon juniori, jonka osaamisesta, luotettavuudesta tai lojaaliudesta ei oikeasti voi olla varma, koska niistä ei ole näyttöä. Mutta silti, jonain päivänä nykyisiä kokemattomia junioreita on pakko palkata myös asiantuntijatehtäviin. Eivät ne kokeneet tekijät ikuisesti työelämässä hengaa.

Mitä työltä oikeasti odotan?

Okei. Sanon tämän nyt suoraan ja sanon sen vain kerran: Kahvinkeittotyö ei kiinnosta minua. Ei siis ainakaan siinä mielessä, että menisin töihin esimerkisi viestintätoimistoon, jossa tärkein tehtäväni olisi varmistaa, että kahvia on koko ajan keitettynä, vessapaperit ovat ruodussa ja kynät teroitettuina. Tärkeähän se on, totta kai, mutta se ei ole minua varten. Minulla on asiantuntijakoulutus, totta kai tahdon asiantuntijatehtäviin. Tai todellisuudessa en ole siitäkään niin tarkka. Viestintäassistentti? Sopii. Viestintäkoordinaattori? Käy. Harjoittelija? Jos palkalla elää, miksei! Olen tosin kuullut myös jonkinlaista "kritiikkiä" sitä kohtaan, että kieliä opiskelleet hakeutuvat viestinnän tehtäviin. Aivan kuin kieli ei olisi viestintää.

Sivumennen sanoen, oletteko huomanneet, miten ristiriitaisia ja epäjohdonmukaisia nimitykset ja palkkaus joskus ovat? Toisinaan vaikuttaa siltä, että viestintäassistentin pitäisi tehdä samoja tehtäviä kuin viestintäasiantuntija mutta puolella palkasta.

Minulle merkitsee enemmän työpaikan ilmapiiri, mielenkiintoiset ja monipuoliset työtehtävät, työpaikan arvot ja joustavuus kuin raha tai titteli. Minun vaakakupissani painaa se, että en tahdo elää tehdäkseni töitä. Tahdon tehdä töitä, jotta voin vapaa-ajalla tehdä kaikkea muuta, kuten kirjoittaa, lukea, kuunnella musiikkia ja podcasteja, urheilla... Mutta koska tilanne on se, että suurin osa viestinnän paikoista on asiantuntijapaikkoja tai vastaavia, niitä on pakko hakea ja tavoitella ihan tosissaan. Eivät minun, tai kenenkään muunkaan, työllistymismahdollisuudet parane liiallisella valikoimisella tai sillä, että ei edes yritä. En minäkään kaikkea hae. Olen todennut, että viestintäpäällikön tehtävät olisivat todennäköisesti minulle turhan haastavia, enkä ole myöskään lainkaan varma, kiinnostavatko johtotehtävät minua. Siksi en niihin tähtääkään. Mutta muuten, totta kai haen asiantuntijatehtäviä.

Odotanko työpaikalta liikaa?

Ei, en usko odottavani. Olen paiskinut lujasti töitä ammattitaitoni kasvattamisen eteen. Olen opiskellut ja työskennellyt jonkin verran myös oman alani tehtävissä. Enkä edes odota ihmeitä. En toivo pääseväni heti johtoportaaseen. En edes tahdo päästä heti johtoportaaseen. Palkkatoiveeni ei oikeastaan koskaan ylitä 3 500 € kuukaudessa, harvoin edes 3 000 €. Ja vaikka hakisinkin heti johtoportaaseen ja toivoisin isohkoa palkkaa, odottaisinko silti liikaa? Ehkä en. En usko, että pitkä työura aina takaa osaamisen tai kyvykkyyden. Enkä todellakaan usko, että lyhyt työura tarkoittaisi automaattisesti sitä, että ei pärjää missään muissa kuin kaikista yksinkertaisimmissa tehtävissä. Onhan se realistista ja järkevää, että pitää aloittaa pohjalta, mutta miten pohjalta? Ei kuitenkaan aivan sieltä kahvikeittimen vierestä, vai mitä?

Hiiop, ajatuksia? Millaisia töitä vastavalmistuneiden pitää hakea? Mitä työltä saa odottaa?

P.s. Niall Horanin uusi albumi Heartbreak Weather on ilmestynyt! En malta odottaa, että saan sen käsiini! En ole vielä edes kuunnellut kaikkia kappaleita, koska haluan odottaa, että saan kuunnella albumin kaikessa rauhassa alusta loppuun. Levitän peiton ja tyynyjä lattialle, laitan levyn soittimeen ja vain kuuntelen.
P.p.s. Jos haluatte seurata kirjallisia seikkailujani, voitte suunnata Instagramiin, jossa pidän kirjagram-tiliä kuudennenkerroksenkirjat.

Kiitos 2010-luku!

Taas on jäämässä taakse yksi vuosi. Vuosi 2019. Ja samalla taakse jää kokonainen vuosikymmen. Vuosikymmen, jonka aikana olen kasvanut 15-vuotiaasta teinitytöstä 25-vuotiaaksi nuoreksi aikuiseksi. Paljon asioita on ehtinyt tapahtua. Minä olen muuttanut kahteen kertaan, blogi on muuttanut, pesäpallojoukkueet ovat vaihtuneet, tutkintoja on valmistunut, ihmissuhteita on syntynyt ja hajonnut...

Tässä postauksessa "lyhyt" katsaus viimeiseen kymmeneen vuoteen. Vuosittaiset sisällöt ovat vähän sekaisin, koska pyrin kirjoittamaan asioita enemmän asiakokonaisuuksina kuin kronologisesti, mutta toivottavasti niistä saa silti kiinni. Linkkailen joitakin kirjoittamiani blogitekstejä, jos olen aiheeseen paneutunut. Kuvituksena tämän vuoden luontokuvia. Niin ja jostain syystä tekstiin tulee nyt outoja rakoja. En näe, mistä ne johtuvat (edes koodi ei kerro), enkä saa niitä pois.

2010
Aloitin vuoden 15-vuotiaana 9.-luokkalaisena. Kevään aikana kävimme tutustumassa toisen asteen oppilaitoksiin, ja hain Ulvilan lukioon (hain myös Porin lukioihin, mutta tiesin, että pääsen Ulvilaan). Jossain kohtaa ulkomaanmatkojen välissä pääsin peruskoulusta. Syksyllä aloitin lukion. Harkitsin vakavasti opintojen venyttämistä neljään vuoteen, jotta voisin opiskella KAIKKEA, mutta järki (ja halu päästä lukiosta ennen kuin täytän 20) voitti ja ahdoin lukujärjestykset täyteen. Jaoin kaksi kertaa viikossa perheen kanssa mainoksia ja ilmaisjakelulehtiä. Minulle oli tehty työsopimus jo vuonna 2008.

Matkustin ensimmäistä kertaa ulkomaille. Orkesterin kanssa Lontooseen ja joukkueen kanssa Rhodokselle. Lentokoneessa lentäminen oli hauskaa, mutta jännittävää. Lontoo oli minun kaupunkini. Kiireinen ja harmaa, mutta ehdottoman hurmaava. Sinne tahdon ehdottomasti vielä takaisin, koska haluan käydä koskettamassa leijonien tassuja.

Kesällä (ja oikeastaan toki jo koko talven) pelasin UP-V:n C-tytöissä. Leireilimme Oulussa, emmekä säästyneet draamalta tietenkään. Syksyllä siirryinkin takaisin Kankaanpään Mailaan, jossa olin pelannut jo aiemmin pari kautta, koska Ulvilan joukkue hajosi.

Palmgren-konservatoriolla suoritin viimeiset teoriaopinnot, koska en jatkanut enää perustason jälkeen. Jälkeenpäin olen sitä ehkä vähän harmitellut.




2011
Täytin 17. Soitin klarinettia Palmgren-konservatorion A-orkesterissa, kuten jo muutaman vuoden sitä ennen. Pelasin Kankaanpään Mailassa naisten maakuntasarjaa ja satunnaisia pelejä Tyttöjen Superia. En ollut tarpeeksi hyvä mahtuakseni vakituiseen kokoonpanoon. Tammikuussa lopetin mainostenjakohommat, koska aika alkoi olla kortilla. Kesällä menin ensimmäistä kertaa kesätöihin. Olin pesiskouluohjaajana Ulvilan Pesä-Veikoilla. Aloitin syksyllä lukion toisen luokan.

2012
Ristiriitainen vuosi kaikenkaikkiaan. Tulin täysi-ikäiseksi, vaikka minun kohdallani se vaikutti lähinnä siihen, että sain ajaa ajokortin, aloin hoitaa itse pankkiasioitani ja siirsin puhelinliittymän nimiini. Koin silti isoja paineita siitä, että olisi pitänyt heti kasvaa aikuiseksi. Olisi pitänyt pystyä heti ottaa vastuuta kaikesta. En pystynyt, joten stressasin sitä.

Kevättalvella, tarkemmin maaliskuussa, isältäni leikattiin aivokasvain ja rakas mummini kuoli. Koko loppuvuosi oli pitkälti näiden tapahtumien varjostama.

Tanssimme Wanhat, ja aloitin ylioppilaskirjoitukset. Keväällä taklasin uskonnon ja syksyllä historian, ruotsin ja englannin. Historian ja ruotsin päädyin kirjoittamaan uudelleen. Historian, koska opettaja totesi, etten ollut omalla tasollani (kirjoitin keväällä saman arvosanan, joten ehkä se oikeasti oli tasoni) ja ruotsin, koska se jäi pisteen päähän seuraavasta arvosanasta (uskokaa tai älkää, samoin kävi myös keväällä.) Aloitin syksyllä abivuoteni ja hautasin itseni treeniin ja opiskeluun. Olin väsynyt, kiukkuinen ja ahdistunut.

Kesätöihin päädyin Nevalaisen luomutilalle puutarha-apulaiseksi. Kerrottakoon, että nimike on vain hieno versio mansikanpoimijasta.

Pelasin edelleen Kankaanpään Mailassa maakuntasarjaa ja satunnaisesti Tyttöjen Superia. Ennen juhannusta onnistuin taikomaan jalkapöytääni hiusmurtuman, kun astuin sivuttaisessa puolijuoksuvauhdissa lautasen reunaan. Loppukaudesta pääsin takaisin pelikentille.

Mikäli en muista väärin, tänä vuonna suoritin 3/3-soittotutkinnon ja sain musiikin perustason tutkinnon valmiiksi Palmgren-konservatoriosta. Suoritus palkittiin stipendillä. Olin häkeltynyt; en ollut osannut odottaa sitä.



2013
Abivuosi painoi vahvasti päälle, ja stressi ylioppilaskirjoituksista, valmistumisesta ja opiskelemaan pääsemisestä nousi uusiin sfääreihin. Samaan aikaan murehdin isää ja surin mummin kuolemaa. Treenasin enemmän kuin koskaan ja luultavasti tyhmemmin kuin koskaan. Kävin ylikunnon puolella, vaikka siitä ei ainakaan valmentaja hirveästi välittänyt (jos edes tiesi), mutta treenasin silti parikymmentä tuntia viikossa. Se oli minulle ainoa keino pitää pää pinnan yläpuolella, kun ahdistus meinasi hotkaista mukaansa. Enkä edes tajunnut silloin kunnolla, miten syviin vesiin meinasin sukeltaa.

Keväällä kirjoitin ylioppilaaksi äidinkielestä ja kirjallisuudesta, lyhyestä matikasta, pitkästä ranskasta, lyhyestä espanjasta, keskipitkästä ruotsista ja historiasta. Uskonto ja pitkä englanti oli onneksi selätetty jo aiemmin. Olin pettynyt kirjoitustuloksiini, mutta aikaa murehtia ei juuri ollut, sillä pääsykokeet alkoivat jo hengittää niskaan. Paneuduin siis niiden pariin. Hain sekä Turun että Tampereen yliopistoihin opiskelemaan historiaa ja suomen kieltä. Turun historia oli ykkösvaihtoehtoni, mutta jäin varasijalle 19. Jälkikäteen ajateltuna paras niin. Kevään aikana matkasin myös parin kaverini kanssa Jyväskylään, jossa osallistuin Jyväskylän yliopiston järjestämän kielioppikilpailun finaaliin, jonne oli kutsuttu kaksikymmentä alkukilpailussa parhaiten pärjännyttä opiskelijaa. Lopullinen sijoitukseni oli muistaakseni kahdeksas. Kävin neljissä pääsykokeissa, vaikka jo harkitsin jättäväni yhden väliin.

Kesätöissä olin Alma Manulla aamulehdenjakajana. Ajoin ensimmäistä kertaa elämässäni ojaan poliisin portin pielessä neljän aikaan aamuyöstä. En suosittele.

Kesäkuun ensimmäinen päivä sain vetää valkolakin päähäni parhaiden ystävieni kanssa ja nauttia koko päivän juhlahumusta. Sain kuulla, että päättötodistukseni perusteella kirjoitusteni olisi pitänyt mennä paljon paremmin ja sain taas huokaista. Eivät he olleet väärässä. Heinäkuussa lukiopapereista tuli kuitenkin merkityksettömiä, kun hyväksymisilmoitus saapui. Elokuussa koitti jo muutto Turkuun, sillä suomen kielen opinnot saivat alkaa. Opiskelin ensimmäisenä vuotenani suomen kieltä ja kotimaista kirjallisuutta. Kuvittelin, että minusta tulee opettaja.

Pesäpallossa pelasin viimeisen junnuvuoteni Kankaanpään Mailassa ja syksyllä siirryin Mynämäen Vesan naisten suomensarjajoukkueeseen. Siirryin myös soittamaan klarinettia Turun konservatorion orkesteriin.



2014
Täytin 20.

Huhtikuussa orkesterimme matkusti Pietarsaareen puhallinorkesterien SM-kisoihin. Sijoituimme B-sarjassa muistaakseni viidensiksi.

Huhtikuusta heinäkuuhun tein töitä Varsinais-Suomen Pesiksellä pesisohjaajana.

Toukokuussa saimme kuulla, että isän kasvain on uusinut, eikä sitä tällä kertaa enää voitu hoitaa. Aloimme pelata odottelupeliä.

Treenasin MyVen naisten suomensarjajoukkueen kanssa, mutta päädyin pelaamaan vain satunnaisia pelejä, kunnes itse otin puheeksi, että pelaisin mieluummin maakuntasarjaa, jos se tarkoittaa enemmän pelejä. Heinäkuun puolivälissä takareiteni revähti. Lääkäri sanoi, että sen paranemiseen menisi seitsemästä kymmeneen päivään. Uskoin ja päätin, että siinä ajassa jalka on varmasti kunnossa. Kauden viimeiset pelit pelasin kipua vasten taistellen, koska eihän se jalka oikeasti ollut parantunut. Kuntouttelin syksyn ja menin treenien alkaessa takaisin MyVen ja Turku-Pesiksen yhteistreeneihin. Marraskuussa takareisi revähti uudelleen ja pääsin palaamaan pesäpallotreenien pariin vasta seuraavan vuoden puolella.

Syksyllä aloin opiskella sivuaineena poliittista historiaa. En muista katuneeni mitään opiskelua yhtä paljon. Se oli raskasta, vaikeaa ja tuntui turhalta. Mitä minä tein sillä tiedolla, että Kropotkin oli anarkisti?




2015
Alkuvuodesta aloin valmentaa Turku-Pesiksen C-tyttöjä ja siirryin TuPen naisten maakuntasarjajoukkueeseen pelaamaan, koska treenipaikat olivat lähempänä, enkä enää tuntenut löytäväni paikkaani Mynämäestä. Sain paljon uusia kavereita, joista muutaman kanssa pelaan edelleen. Pääsin taas palauttelemaan mieleeni kopparina pelaamisen saloja ja rakastuin kolmospolttajan paikkaan. Syksyllä liityin TuPen suomensarjajoukkueen treenivahvuuteen ja sain taas kosolti uusia kavereita.

Toukokuussa aloitin työt Suomen Jalometallikierrätyksellä sisäänostajana. Tein töitä osa-aikaisesti aina, kun ehdin ja jaksoin, joskin kesällä säännöllisemmin. Puhelinmyynti ei ole minun juttuni.

Oudot oireet piinasivat ja lopulta silloisesta kämpästäni löytyi hometta. Punkkasin hetken serkkujeni luona, kunnes nykyinen asuntoni löytyi. Tänne muutin elokuun puolivälissä.



2016
22, vaikka kuka näitä laskee.

Kirjoitin kandidaatintutkielmani. Se käsitteli Juhani Liuhalan Satakunnan Kansaan kirjoittamia kesän 2015 pesäpallouutisia. Olin kuvitellut, että aineiston kerääminen ja analysointi olisi vaikeaaa ja teorian kirjoittaminen helppoa, mutta toisin kävi. Analysoiminen oli minusta kaikista hauskin osa, teoriasta en niin välittänyt. Syksyllä aloin opiskelemaan maisterintutkintooni sisältyviä kursseja. Yksi poliittisen historian kurssi roikkui edelleen, joten en päässyt valmistumaan, vaikka kaikki muut oli hallinnassa. Aloitin sivuaineena sosiaalitieteet ja rakastuin sosiologiaan. Projektilaboratorio ja Kieliasiantuntija yhteisöviestinnän tukena -kurssit vahvistivat päätöstäni siitä, että haluan opintojen jälkeen suunnata viestinnän tehtäviin. Joulukuussa aloitin harjoittelun oppiaineemme some-markkinoijana.

Pelasin ensimmäisen kokonaisen kauteni suomensarjaa. Missasin lopusta vain kaksi jatkosarjan peliä, joiden kokoonpanoon en mahtunut. Saman kauden aikana pelasin myös kahdeksan maakuntasarjapeliä, joissa roolini oli sekä sisä- että ulkopelissä hyvin erilainen kuin suomensarjassa. Suomarissa pelasin aina kakkosvahtina, enkä saanut sisäpelivastuuta, mutta maakuntasarjassa pelasin ykkösvahtina, kopparina, kolmospolttajana ja kakkospolttajana ja useimmiten numeroilla 4 tai 5 eli kotiutushommissa. Harjoituspelit mukaan luettuna pelejä tuli kauteen kaikkiaan kolmekymmentä. Syksyllä joukkueemme hajosi, yhdistimme maakuntasarjan ja suomensarjan joukkueet ja jatkoimme treenaamista ilman valmentajaa.

Lopetin orkesterissa käymisen, koska motivaationi alkoi rakoilla. En koennut kehittyväni lainkaan, eikä ympäristö inspiroinut minua mitenkään. Myös yliopiston aikataulut alkoivat kiristyä, koska sosiaalitieteet olivat aikaavievä oppiaine.

Leikkasin hiukseni, ehkä vähän jopa omaksi yllätyksekseni. Minulla oli aina ollut pitkät hiukset ja vaikka olin pohtinut leikkaamista jo pitkään, en toisaalta uskonut oikeasti koskaan tekeväni sitä. Sen jälkeen eivät hiukseni ole olleet enää puolipitkiä pitemmät.

Lokakuussa isä kuoli. Hautasin itseni taas treeniin ja opiskeluun. Koetin olla ajattelematta ja tuntematta, mutta olin ahdistunut ja vihainen. Elin loppuvuoden sumussa.



2017
Helmikuussa valmistuin vihdoinkin kandiksi. Olin kuluttanut joululoman ja alkuvuoden hakkaamalla päätäni seinään yhden poliittisen historian kurssin kanssa. Olin reputtanut sen jo kerran tai kahdesti aiemmin, mutta tammikuussa sain sen lopulta suoritettua hyväksytysti, kokonaisuuden suljettua ja tutkinnon valmiiksi. Syksyllä aloin kirjoittaa graduani. Koko prosessi oli jännittävä, sillä aloitimme metodiopinnoista ja tutkimuksen opiskelemisesta, josta etenimme aiheiden ja ohjaajien valintaan ja vasta sitten kirjoittamiseen. Aloin myös opiskella saksaa.

Matkustin huhtikuussa (?) Malagaan tapaamaan ystävääni, joka oli siellä töissä. Hän tosin irtisanoutui jo matkani alkupuolella, joten saatoimme hengailla yhdessä kaikessa rauhassa. Malaga oli kiva paikka, joskaan en kokenut samanlaista kuuluvuutta kuin aiemmin Lontoossa. Lensin kuitenkin ensimmäistä kertaa yksin ja kokemus oli aika huikea.

Pesäpallokausi sujui maakuntasarjassa loistavasti, pelasin henkilökohtaisella tasolla yhden parhaista kausistani ja joukkueena marssimme alkulohkon voittoon ja päädyimme jatkosarjassakin jaetulle ykkössijalle, jonka kuitenkin ratkaisimme meille tappiollisessa pelissä niin, että jäimme toisiksi ja Rauma sai ykköstilan ja samalla paikan suomensarjassa seuraavalle kaudelle. Mekin tosin anoimme paikkaa suomarista seuraavalla vuodelle ja se meille myönnettiin. Syksyllä aloitimme jälleen uuden valmentajan alaisuudessa treenata kohti suomarikautta.

Lopetin työni SJMK:lla ja menin kuukaudeksi Ulvilaan Q-Furnisher Oy:lle auttamaan tuotekorttien suunnittelussa ja toteuttamisessa. Työ ei ollut ihan niin paljon oman alan työ kuin olin ehkä ennakkoon ajatellut, mutta se oli opettavainen ja mielenkiintoinen homma kuitenkin.


2018
Huhtikuussa matkustin ystäväni kanssa Pariisiin. Jos Lontoo oli minun kaupunkini, oli Pariisi sitä vielä enemmän. Olin jo pitkään tahtonut mennä, sillä mummini oli rakastanut Pariisia. Niall Horanin kiertue tarjosi täydellisen syyn lähteä Eurooppaan matkustamaan ja Pariisi oli täydellinen kohde. En edes tiedä, miten voisin kuvailla sitä tunnetta, jonka kaupunki minussa herätti. Kaikkialla oli kaunista ja jännittävää. Katsoi mihin tahansa, näki jotakin uutta. Matka herätti minussa myös uuden unelman: tahdon joskus asua Pariisissa vaikka vain pari kuukautta.

Graduni valmistui ja sen perään myös minä. Filosofian maisterin paperit sain käteeni toukokuussa ja pääsin osallistumaan kesäkuun publiikkiin. Olin ylpeä itsestäni. Graduni käsitteli ammattinimikkeiden sukupuolittuneisuutta ja ihmisten asenteita niitä kohtaan.
Valmistuminen johti ahkeraan työnhakuun. Motivaatio oli toisinaan naurettavan heikoissa kannattimissa, varsinkin silloin, kun pääsin haastatteluihin, mutta jostain syystä en saanut töitä. Kunnes sain harjoittelupaikan Parcerolla! Vuoden 2019 ensimmäisen puolikkaan kuviot olivat selvillä!

Henkilökohtaisella tasolla tai joukkueenkaan kannalta pesäpallokausi ei ollut vahvimmasta päästä. Säilytimme sarjapaikkamme, ja peli oli jotakuinkin nousujohteista, mutta paljon muuta ei siitä lapsenlapsille jää kerrottavaa.

Syksyllä muutama pitkäaikainen ystävyyssuhteeni katkesi. En ala eritellä syitä, sillä tähän on ehkä eri näkemyksiä. En itse ollut syytön tapahtumiin. Mutta joskus näin käy. Ei kaikkia ihmissuhteita ole tarkoitettu kestämään ikuisesti.

Marraskuussa aloin myös kirjoittaa kirjaa NaNoWriMo-haasteen merkeissä.



2019
Aloitin työt Parceron copywriter-harjoittelijana heti tammikuun alussa. Harjoittelu oli monella tapaa antoisa ja opin paljon, varsinkin itsestäni työntekijänä. Sain myös todeta, ettei markkinointitoimisto välttämättä ole minulla oikea työympäristö, vaikka siitä en ihan takuuseen menekään. Marras- ja joulukuussa olin töissä Posti Palvelut Oy:llä pakettilajittelijana, olkoonkin, että olin pari viikkoa lakossa muiden kanssa.

Opettelin kokoamaan palapelejä, kuuntelemaan äänikirjoja ja lukemaan. Soitin myös paljon enemmän klarinettia kuin aiempina vuosina, koska lupauduin esittämään pari kappaletta Turku-Pesiksen 70-vuotisgaalassa. Kirjoitin myös kirjani ensimmäisen version loppuun alkuvuodesta. Minun piti jo tänä vuonna työstää sitä paljon enemmän kuin työstin, mutta ensi vuoden aikana aion todellakin sen tehdä, varsinkin, kun olen taas työnhaussa.

Pesäpallokausi oli joukkueelta parempi kuin edellinen. Itsekin aloitin paremmin, mutta en mahtunut koko kautta kokoonpanoon, joten omia suoriutuksiani on hieman hankala arvioida. Syksyllä meillä aloitti taas uusi valmentaja, ja alkuun pari viikkoa tuntuikin hieman opettelulta. Alkuvuodesta aletaan keskittyä taas erilaiseen treenaamiseen. Odotan innolla.



Vuosikymmen on ollut vahvasti tunteiden vuoristorataa aina aikuistumisesta valmistumisiin ja rakkaiden ihmisten menettämisiin. Olen ollut luultavasti enemmän vihainen tai surullinen kuin olen ollut hyvällä tuulella ja olen ikuisesti kiitollinen niille ihmisille, jotka ovat pysyneet rinnallani ja sietäneet hankaluuttani.

Olkoon 2020-luku täynnä seikkailuja, rakkautta ja onnellisuutta. Kiitos ja hyvää uutta vuotta!

Heinäkuun kulttuuri: Bluebiird

Moniko muistaa Hannah Montana -sarjan? Moniko muistaa Mileyn parhaan ystävän Lilyn, jota näytteli Emily Osment? No. Tässä on Emily Osment ja hänen musiikkinsa nykyään. Hän on ottanut taiteilijanimekseen Bluebiird.

Black Coffee Morning on suosikkini näistä, mutta olen todella innoissani Bluebiirdin musiikista juuri nyt!

Copywriter-harjoittelijan elämää Parcerolla

Aloitin tammikuun toisena päivä ensimmäisen täyspäiväisen työsuhteeni. Kirjoitin puolen vuoden määräaikaisen sopimuksen ja menin Parcero Marketing Oy:lle copywriter-harjoittelijaksi. Niin kuin olen aiemmin, joskin epäsuorasti, ilmaissut, opettaminen minua ei oikeastaan ihan muutaman ensimmäisen yliopistovuoden jälkeen ole kiinnostanut. Halusin tehdä töitä viestinnän parissa, ehkä juuri copywriterina. Halusin päästä käyttämään luovuuttani. Halusin kirjoittaa, suunnitella, ajatella ja nähdä oman työni jälki.

Harjoittelun päättymisestä on nyt kulunut viikko, ja muistan luvanneeni, että kirjoitan harjoittelusta tännekin.

1. PCR Day aamupalamehuviestit. 2. Ja se itse aamupala.

Parcero ja copywriting 

Hain Parcerolle pariinkin otteeseen. Yrityksen itseohjautuva kulttuuri, vapaus, vastuu ja arvot herättivät kiinnostukseni sitä kohtaan. Toimiston sijainti oli myös kiva, vaikka olisin toki hakenut sinne, vaikka se olisikin ollut muualla. Minulla ei ollut harjoittelua kohtaan suuria odotuksia. Tarvitsin työkokemusta; markkinointi ja viestintä kiinnostivat.

Parceron ilmapiiri yllätti minut. Ihmiset, joiden kanssa sain työskennellä, olivat kaikki älykkäitä, luovia ja mukavia. Meidät harjoittelijat otettiin tosi nopeasti ja hyvin vastaan. Fiilis Parcerolla oli mukava. Me pääsimme myös kivasti työn touhuun ihan alusta asti, emmekä joutuneet toimistolla vain kahvinkeittoapulaisiksi. Toki teimme myös sitä, sillä asiakastapaamisiin piti usein järjestää jonkinlaista pientä tarjoilua ja Parcero Dayn eli koko yrityksen yhteisen, kuukausittaisen kokoontumispäivän, aamiainen oli meidän vastuullamme. Suurin osa tekemästämme työstä oli kuitenkin ihan oikeaa työtä, sellaista, mitä olisimme tehneet, vaikka emme olisikaan olleet harjoittelijoita.

Markkinointia ja asiakkaita

Harjoitteluni rakenne ei ehkä ollut kaikkein suunnitelmallisin, mutta pääsin asiakkuuksiin ja tehtäviin kiinni hyvin nopeasti ja arvostin todellista työkokemusta paljon. Alkuun asiakkuudet, joiden parissa työskentelin, olivat melko yksipuolisia, mutta monipuolistuivat harjoittelun kuluessa. Paikoiteillen tunsin tekeväni töitä hyvin pirstaleisesti, olin mukana yhden asiakkuuden sisältöjen suunnittelussa ja toisen tuotannossa, enkä saanut kokonaiskuvaa monestakaan ennen harjoittelun loppupuolta. Taustalla oli paljon minusta itsestäni ja oikeastaan kenestäkään muustakaan riippumattomia syitä, joita en tässä sen enempää avaa.

Harjoittelun lopulla pääsin työskentelemään muutaman kesäkampanjan parissa melko itsenäisesti ja sain osallistua koko tuotantoketjuun ihan sieltä suunnittelusta tuotantoon saakka. Suunnittelemani ja tuottamani sisällöt keskittyivät vahvasti sosiaaliseen mediaan. Pääsin myös tekemään aika paljon töitä Parceron omien markkinointisisältöjen kanssa, mikä toi hauskaa monipuolisuutta tehtäviin.

1. Lempipaikkani toimistolla: Viherhuone. 2. Erään hotellin kesäkamppiksen suunnittelua.

Mitä opin harjoittelussa?

Harjoittelu opetti minulle ennen kaikkea tärkeitä työelämätaitoja. Muistan, miten harjoittelun alussa joskus välttelin puhumasta ihmisille tai sanomasta ääneen omia ajatuksiani. Pelkäsin, että kaikki mitä sanoisin, olisi merkityksetöntä ja turhaa. Lopulta, kun uskaltauduin avaamaan suuni vähän useammin esimerkiksi suunnittelupalavereissa, huomasin, että minullakin on toisinaan ihan hyviä ajatuksia.

Muistan myös, miten task-listan nopea täyttyminen aiheutti minussa välittömän, lähes paniikinomaisen reaktion. En uskonut, että osaan tai pärjään. Organisointikykyni kasvoi kuitenkin kohisten, eivätkä parin kuukauden päästä isotkaan tehtävämäärät enää yleensä aiheuttaneet hätäännystä. Minulla oli muutamia päiviä, jolloin tehtävää oli jo valmiiksi paljon ja pikaisia pyyntöjä tehdä joitakin tehtäviä tuli päivän mittaa koko ajan lisää. Vaikka hieman jännitin, osaisinko laskea ajankäyttöäni oikein, uskalsin kuitenkin luottaa siihen, että ehtisin tehdä sen mitä pitikin. Ja niin oikeastaan aina ehdinkin.

Sain myös suunnattomasti lisää itsevarmuutta. Ennen harjoittelua ja vielä ensimmäisten päivienkin aikana pelkäsin, että en tutustuisi kehenkään tai saisi yhtään kavereita. Pelkäsin, että istuisin yksin hiljaa jossakin nurkassa ja näpyttäisin tietokonetta puoli vuotta. Vaikka olen ihan perusmukava tyyppi, osaan olla myös hyvin hankala ja ikävä ihminen, ja olin hyvin huolissani, ettei kukaan pitäisi minusta. Päätin kuitenkin kerrankin lähteä johonkin itselleni uuteen paikkaan ja ympäristöön täysin omana itsenäni. Tiesin, että en jaksaisi puolta vuotta teeskennellä olevani joku muu. Päätös oli hyvä, ja harjoittelun ajalta sain elämääni ihmisiä, joiden toivon pysyvän siinä jatkossakin.

Entä mitä nyt? 

Nyt. Se onkin mielenkiintoinen kysymys. Työnhaku jatkuu, mutta harkitsen myös lisäkouluttautumista, vaikka se ei ehkä juuri nyt ole ajankohtaista. Haluan ehkä tulevaisuudessakin työskennellä copywriterina, mutta myös muunlainen työ kiinnostaa. Tällä hetkellä kaikki tuntuu hirveän avonaiselta ja tyhjältä. Tiedän, että haluan jatkossakin kirjoittaa ja luoda. Haluan tehdä työtä tekstien parissa, olivat ne sitten somemainoksia, artikkeleita tai jotain aivan muuta. Onhan tässä vielä aikaa päättää ja vaihtaakin urasuunnitelmia.

📸: Anna Z.

Mikä oli sinun ensimmäinen täyspäiväinen työsi tai minkä toivoisit sen olevan?

Heinäkuun 2019 ämpärilista

Kesäloma! Tai no, okei. Harjoitteluni Parcerolla loppui, ja jäin työttömäksi. Aion kuitenkin (työnhaun lomassa) kohdella heinäkuuta kuin lomakuukautta, mikäli nyt töitä ei ilmaannu. Viimeisten työviikkojen aikana minulta kysyttiin useamman kerran, mitä aion tehdä töiden päättymisen jälkeen. Vastasin aina, että aion hakea töitä, pelata pesäpalloa, hakea töitä, pelata pesäpalloa, treenata, hakea vähän lisää töitä ja treenata vähän lisää. Mutta on minulla oikeasti muitakin suunnitelmia. Tein jo viime vuonna koko kesän ämpärilistan, mutta tänä vuonna rajasin sen heinäkuulle. Voi toki olla, että jotkin näistä aktiviteeteista lipsahtavat elokuulle, mutta se ei ehkä ole niin vakavaa sekään. Kaiken kaikkiaan aion ottaa jonkin verran myös ihan rennosti, sillä olen ollut koko kevään aika väsynyt. Tekee ihan hyvää vähän hidastaa.

Mitä siis aion vielä tehdä tänä kesänä?

Yyteri
En ole tehnyt perinteistä Yyteri-treeniäni tai käynyt siellä edes uimassa vielä tänä kesänä. Olisi vaikea kuvitella kesää ilman Yyteri-päivää; viime vuonna taisin käydä kolme tai neljä kertaa. Suunnitelmissani on parikin reissua kotikotiin vielä heinäkuun aikana, koska alkuvuodesta pääsin käymään siellä aika harvassa. Jommallakummalla vierailulla yritän ehdottomasti suunnata myös meren rannalle, mahdollisuuksien mukaan hiukan tuulisena päivänä, koska isot aallot ovat mahtavia!



Pori Jazz
Kesä eí tunnu yleensä kesältä ilman Jazzeja. En tosiaan käy missään maksullisissa konserteissa, vaan korkeintaan Jazz-puistossa ja ilmaiskonserteissa. Onneksi monet ilmaiskonsertitkin ovat huippuja. Pidän muuten oikeastaan aika paljon enemmän Jazz-puistosta kuin kadusta, sillä vaikka se vaatii hieman enemmän navigoimista, on se jotenkin tunnelmallisempi.

Minigolf
Kupittaan puistoon on tullut minigolf-rata! En ole pitkiin, pitkiin aikoihin ollut pelaamassa minigolfia, mutta tänä kesänä haluan mennä. Päiväkin on jo sovittu, ja viikon päästä minigolfpäivä, ilman mitään yllättäviä muutoksia, koittaa!

Retkeily
Luontoretkeily on ehdoton kesäpuuha! Turun lähistöllä on ihania retkeilyreitistöjä, joista toki osan olen jo kiertänyt. En silti välttämättä olisi huono ajatus mennä jollekin reitille uudelleen. Toivon oikeastaan pääseväni useammankin kerran retkeilemään ja olisi erityisen kiva mennä vaikka pääkaupunkiseudulle tai muualle katselemaan uusia maisemia. Niin ja siis olen tähän asti käynyt vain muutaman tunnin retkillä, mutta haaveilen myös yöstä luonnon keskellä.



Kirjat
Olen koko kevään jo opetellut uudelleen lukemaan, aika huonolla menestyksellä. Minulla on edelleen ollut se ongelma, että kun minulla on kirja, jota minun pitäisi lukea, en saa luettua mitään muuta. Ja jos en halua lukea kirjaa, joka minun pitäisi lukea, en lue oikeastaan mitään. Nyt olen kuitenkin saanut hiukan taas lukemisen syrjästä kiinni, sillä aloitin Ylegate-kirjan jollakin pelimatkalla ja se on todella kiinnostava. Sen lisäksi latasin Bookbeatilta ilmaisen kokeilukuukauden, joten voin nyt kuunnella äänikirjoja. Olen kuunnellut pari lukua Harry Potter ja Feeniksin kiltaa, koska se on minulla kesken ja se on mukavaa iltakuunneltavaa. Aloin kuunnella myös Michelle Obaman kirjaa, jonka olen jo pitkään halunnut lukea. Ainakin nämä kirjat minun olisi tarkoitus kuunnella tai lukea tämän kuun aikana.

Naantali
Jos olette seuranneet blogiani pidempään tai muuten vain tunnette minut, tiedätte, että Naantali on yksi suosikkipaikoistani Suomessa, varsinkin kesäisin. Tykkään käydä Nunnanlahden uimarannalla uimassa, Kailon saarella pyörimässä ja vanhassa kaupungissa vaeltelemassa.

Mitä suunnitelmia teillä on heinäkuuksi?

Huhtikuu puhelimen läpi

Toukokuu on jo melkein puolivälissä, mutta koska huomasin, että minulla on jonkin verran kivoja kuvia huhtikuulta, voisi olla hauska tehdä pieni katsaus elämääni viime kuussa. Eli tässä on Kielihäirikkö-blogin ensimmäinen "__kuu puhelimen läpi".


1. Aloitin joskus maalis-huhtikuussa palapelin tekemisen. Vielä ei ihan ole valmista, mutta en ole koskaan itsekseni päässyt yhtä pitkälle.
2. Rakastuin taas leskenlehtiin, ja kehitin oman teorian sille, miksi leskenlehtiä kutsutaan leskenlehdiksi. (Koska lehdet jäävät tavallaan leskiksi, koska kukat kuolevat ensin.)
3. Eräänä aamuna, kun olin lähdössä töihin, oli todella kaunista. Myöhästyin ensimmäisestä bussista, johon minun oli tarkoitus mennä, koska jäin kuvaamaan.
4. Rakastan Turun taloja.


1. Päivitin työpaikan IG-tarinaa alkukuusta viikon. Jaoin koko seuraajakunnan tietoon myös mielenkiintoisen näppisjärjestelmäni. Koneen oma näppäimistö on oikukas ja toimii, kun sitä huvittaa, enkä ole (vielä) saanut toimivaa konetta.
2. Äänioikeus tuli luonnollisesti hyödynnettyä.
3. Olen päässyt töissä mukaan myös suunnittelemaan mainoskampanjoita.
4. Muutaman päivän oli niin ihana ilma, että vierailin läheisessä metsässä melko ahkerasti.


1. Pääsiäinen, adoptioserkut ja kevään ekat grilliruuat.
2. Narsissit ovat aina varma kevään merkki.
3. Ihailin useampana iltana auringonlaskua ikkunasta, sillä auringon oranssit, keltaiset ja punaiset säteet soljuivat ihanasti puiden lomasta. Koko kämppä tuntui välillä värjääntyvän.
4. Auringonnousut eivät kalvenneet -laskuille tippaakaan. Menen pienen metsikön läpi usein aamulla bussipysäkille, ja näky on toisinaan lähes henkeäsalpaava.

Huhtikuussa avattiin toki myös ulkotreeni- ja ulkopelikaudet ja juhlittiin vappua.


Miten teidän keväänne on mennyt?

Bullet journal -huumaa

Toukokuu! Älkää edes kysykö, en todellakaan tiedä, minne tämä kaikki aika on mennyt, tai miten en ole kirjoittanut sitten helmikuun jälkeen. Huh! Kevät on ollut tähän mennessä mielenkiintoinen ja raskas. Tänä keväänä on ollut tavallista tärkeämpää pitää aikatauluja edes jotenkin järjestyksessä, sillä meneillään on ollut aika paljon kaikenlaista. Tai ei välttämättä yhtään sen enempää kuin aikaisempinakaan vuosina, mutta töiden yhdistäminen treenaamiseen, kotona olemiseen (ruuanlaittoon, syömiseen, nukkumiseen ja ihan vain hengailuun), äidin luona vierailuun ja kavereiden näkemiseen on vaatinut välillä jonkin verran suunnittelua. Myös töissä pitää olla hyvin tietoinen siitä, mikä pitää olla milloinkin valmiina, jotta ei toimita töitä myöhässä. Töissä sähköinen kalenteri on ahkerassa käytössä, jotta muutkin näkevät edes pääpiirteittäin, mitä olen milloinkin tekemässä. Paperiseen kalenteriini merkkaan useimmiten vain palaverit, jotta tiedän milloin pitää olla toimistolla tai koneen ääressä. Meillähän ei ole varsinaista pakkoa olla paikan päällä, vaan töitä voi tehdä myös etänä. Minusta on kuitenkin mukavampi olla samassa huoneessa muiden kanssa, jos vain mahdollista.

Minulle on vuosien saatossa tuottanut paljon hankaluuksia se, että en ole löytänyt itselleni sopivaa kalenteria. Olen usein hyvin tarkka siitä, mitä asioilta haluan, eikä kalenteri ole ollut poikkeus. Toisaalta, kalenterille minulla ei ole ollut sellaisia selviä vaatimuksia, jotka olisin voinut nimetä. Siksi olen joutunut selailemaan ja etsimään paljon.

Yritin pariin otteeseen tehdä itse kalenterin, mutta se ei ottanut oikein tulta alleen, ei, ennen kuin havahduin bullet journalien olemassa oloon. Yhtäkkiä aloin törmäillä bullet journaleihin joka paikassa; tunsin ihmisiä jotka käyttivät niitä, luin artikkeleita, katsoin YouTube-videoita... Bullet journaleissa viehätti niiden muokattavuus, yksityiskohtaisuus ja persoonallisuus. Niiden kanssa saa tehdä mitä tahansa. Luultavasti käytän omaani "väärin", koska olen huono käyttämään bullet-merkintöjä, mutta minulle tärkeämpi ominaisuus oli kuitenkin se, että saan samaan paikkaan kalenterin, muistiinpanot, ideat ja ajatukset. Voin pitää tavallista viikkokalenteria ja siinä sivussa suunnitella seuraavaa romaaniani, seurata tapojani ja muistuttaa itseäni elämän tärkeistä asioista. Ja mikä hauskinta, saan tyydyttää omaa luomisen tarvettani.

Haluan aina, että kuukaudelle on oma teemansa ja oma "voimalauseensa".

Tykkään järjestää elämäni kaikkia osa-alueita samaan paikkaan, eikä tavallisissa kalentereissa yleensä ole sellaista mahdollisuutta. Bullet journal on tuntunut luontevalta juuri sen takia, että ei tarvitse myöhemmin etsiä pikkuisia lippulappusia, vaan kaikki on samoissa kansissa. Miinuspuolena tässä toki on se, että rahaa kulunee enemmän, koska bullet journalia varten täytyy ostaa kirja (tai kaksi), kyniä ja mitä nyt ikinä haluaakaan sen koristelemiseen käyttää.

Olen itse melko tarkka siitä, että joka kuukaudella on oma teemansa. Teemoina minulla on tähän mennessä (elokuun jälkeen) ollut ainakin lumihiutaleet, avaruus, kaupunkisiluetti, kaktukset ja nyt viimeisimpänä laventelit. Minulla itselleni on aina helpointa ja parasta, jos teema on melko yksinkertainen, sillä minulla ei yleensä ole hirveän paljon aikaa bullet journalin tekemiseen eikä erityisen hyviä piirustustaitoja.

Olen vielä melko huono käyttämään kuukausikalenteria.

Minulla on ollut paljon opettelemista siinä, mikä on itselle sopivaa ja tarpeellista; mikä toimii ja mikä ei. Olen lähestynyt koko operaatiota aika käytännönläheisesti yrityksen ja erehdyksen kautta. Kokeilen jotakin kuukauden tai kaksi, jos se ei tunnu hyvältä, kokeilen seuraavaksi jotain uutta. En ole jaksanut hirveästi lukea vinkkejä tai neuvoja. Inspiraatiota olen etsinyt lähinnä Pinterestistä ja YouTubesta.

Some-suunnittelusivuni hakee vielä omaa muotoaan. Ja niin muute hakevat myös someni, sillä harkitsen vakavissani podcastia, vaikka aiemmin tarkoitukseni oli aloittaa YouTube-kanava. Kuva totta kai otettu ennen kuin edes aloin täyttää sivua, haha.

Olen yrittänyt paljon aikatauluttaa ja suunnitella asioita. Aikataulut ja suunnitelmat kuitenkin minulla helposti pettävät, varsinkin, jos en määritä itselleni myös tarkkoja deadlineja. Minulla on taipumusta tietynlaiseen lusmuiluun ja prokrastinointiin, jota olen yrittänyt aikatauluttamisella suitsia, mutta usein käy niin, että olen yliarvioinut oman jaksamiseni ja ehtimiseni jonain päivänä ja joudun sen takia lykkäämään monen päivän aikatauluja, enkä ota niitä lopulta ikinä kiinni.

Olen kokeillut aika monenlaisia eri "näkymiä" viikkokalenterille ja toistaiseksi tämä on
ollut niistä toimivin.

Käyttääkö joku muu bullet journalia? Mitä vinkkejä teillä olisi?

5 Fun Facts with Hanna

Tammikuu tuli ja meni. Samoin melkein helmikuu. Aloitin työt. Treenasin. Sairastin. Kirjoitin kirjaa. Muka kiirettä, muka väsymystä. No. Nyt kirjoitan. Toivottavasti pian uudelleen. Ehkä sillä kertaa työstäni. Tai jostain muusta, mitä olen suunnitellut jo puoli vuotta. Nyt kuitenkin fakta-asiaa. Minusta. 5 hauskaa faktaa, koska totesin eräänä päivänä, että minulla on hauskoja tapoja ja asioita, jotka saattaisivat kiinnostaa muitakin.



Jos löydän biisin, josta pidän todella paljon, minulla on paha tapa kuunnella sitä joskus päiväkausia lähes taukoamatta. Ehdin joskus jopa kyllästyä siihen, kunnes jossain kohtaa taas palaan saman kappaleen pariin.

Viimeisin löytöni oli (kuinka ollakaan) Julia Michaelsin ja Niall Horanin What a Time. Siinä on jotain täydellisen kaunista. YouTubessa on jopa video, johon biisi on laitettu niin monta kertaa peräkkäin, että videon pituudeksi on saatu yksi tunti. Joskus laitan sen illalla päälle, kun olen menossa nukkumaan ja kuuntelen sulosäveliä omaksi iltasadukseni.




Minulla on aina, AINA, vähintään kaksi kirjaa kesken yhtä aikaa. En tiedä, johtuuko se keskittymiskyvyn puutteesta vai mistä, mutta yhden kirjan lukeminen ei tyydytä minua samalla tavalla. Joskus asiatekstin lukeminen ilahduttaa eniten, joskus haluan jotain kevyempää ja joskus vain Harry Potter kelpaa. Viime aikoina olen ollut erityisen kiinnostunut englanninkielisistä hömppäromaaneista.

Hauska asia on myös se, että huomasin tammikuussa, kun olin veljeni luona koiravahtina, että luen enemmän, kun minulla on vain yksi kirja käden ulottuvilla. Olisi siis ehkä aika luopua useamman kirjan taktiikasta...



Kun puen jalkaan sukkia tai kenkiä, laitan aina ensin vasemman. Aina. Otan kengät ja sukat myös aina pois ensin vasemmasta ja sitten vasta oikeasta jalasta. Housut laitan myös useimmiten vasen jalka edellä ylleni. Minusta tämä on hieman erikoista erityisesti sen takia, että minua oikeakätisempää ihmistä voi olla vaikea löytää. Luulisi siis, että oikealla jalalla aloittaminen kun olisi luontevampaa.

Teen yllättävän paljon muutenkin asioita luontevammin vasemmalla kuin oikealla jalalla. Jos pitää treeneissä reaktiolähdöissä kääntyä, se onnistuu paremmin vasemmalta puolelta. Ponnistan myös usein vasemmalla paremmin kuin oikealla (joskin syöksy hakeutuu aina oikealle, vaikka pitäisi pystyä ponnistamaan molemmilla) tai ainakin kuvittelen niin, koska muistelen yläkoulun liikuntatunteja, joilla ponnistin korkeushyppyyn vasemmalla jalalla.



Sanoisin, että kahdeksan tai yhdeksän kymmenestä unesta, jotka tiedostan nähneeni, ovat jonkinasteisia selkounia. En välttämättä muista enää aamulla, mitä niissä tapahtui, mutta tiedän ne nähneeni. Se ei tietenkään tee niistä selkounia, mutta olen lähes aina hyvin tietoinen siitä, että näen unta ja pystyn joskus vaikuttamaan siihen, että haluanko nähdä jonkin pätkän unesta uudelleen. Hirveästi en pysty unen kulkuun muuten kuitenkaan vaikuttamaan.

Mikä kuitenkin parasta, minä en tämän takia näe oikeastaan koskaan painajaisia. Jos uni alkaa mennä turhan ahdistavaksi tai jännittäväksi, pystyn herättämään itseni, koska tiedän näkeväni unta. Se on oikeastaan aika kätevää, vaikka omia uniaan ei olekaan kiva keskeyttää. Varsinkin, koska siitä jää toisinaan vähän inhottava tunne, eikä uudelleennukahtaminen ole aina helppoa.



Minulla on asunnossani joka paikassa pöllöjä. On seinätarroja, mukeja, tyynyliinoja, koriste-esineitä, vaatteita... Rakastan pöllöjä ja monet tietävät siitä. Pidän toki myös monista muista eläimistä, kuten kissoista, koirista, ketuista, oravista, jäniksistä ja susista (jos olisin itse eläin, olisin varmaan susi), mutta jostain syystä pöllöistä tuli muutama vuosi sitten melkein keräilykohde. Kuitenkin suurimman osan pöllöistäni olen saanut lahjaksi. En siis itse ole kovin montaa ostanut. Kai.

Minulla on kuitenkin hämmentävä kyky bongata kaikki pöllötavarat kaupoista, myös kirpputoreilta, joista en yleensä löydä mitään, koska sekaisuus häiritsee minua. On oikeastaan jo vähän surullisen kuuluisaa, miten vaivattomasti löydän pienimmätkin pöllöt.

Yllättikö jokin fakta? Mitä hauskoja faktoja voisit itsestäsi kertoa?

Joulukuun kahdeskymmenesneljäs päivä: Kadotetun joulun ihme

Ja näin olemme tulleet jouluun, päivään, joka toivottavasti on teillä kaikilla täynnä iloa, rauhaa, läheisiä ja onnea. Tänä jouluaattona minun lahjani teille, on joulukalenterin viimeisestä luukusta paljastuva joulunovelli. Se on kertomus pikku enkelin yrityksistä pelastaa joulu. Kirjoitin sen vanhemmilleni joulusaduksi joskus vuosikymmenen alussa, kun olin 16- tai 17-vuotias, aivan varmaksi en muista. Jos en ole aivan väärässä, tämä oli ensimmäinen varsinainen joululahjanovelli, jonka kirjoitin.

Tämän novellin myötä siis: Kiitos, että seurasit blogini joulukalenteria. Rauhallista ja ihanaa joulua!


Kadotetun joulun ihme

Kirkko humisi lohdutonta tyhjyyttään. Virsikirjojen päälle oli laskeutunut onneton pölykerros, joka muistutti ihmiskunnan välinpitämättömyydestä. Laulu oli vaiennut seurakunnissa yhtä äkisti, kuin lumi oli lakannut saapumasta jouluksi ja yhtä odottamatta oli Jumala hautautunut syvälle muistojen raunioihin. Kristinusko oli hiljaa vajonnut loputtomaan olemattomuuteen.

Taivaasta Herran enkelit katselivat murheellisina katkeruuden ja huolettomuuden synkentämää maata. He itkivät vuolaasti tahrien toistensa valkeat kaavut harmaankirjaviin kyyneliin. He tunsivat pettymyksen hiipivän sisälleen ja vaikka he miten yrittivät työntää pahat ajatukset mielestään, oli epätoivo pian syövyttänyt tiensä enkelten sydämiin, läpi Jumalan pystyttämien, kultaisten muurien.

Eikä kestänyt montaa hetkeä, kun enkelten siivet alkoivat mustua ja käpristyä, kuin tuli olisi päästetty irti niiden sisällä ja kauniita valkeita sulkia poltettu yhtä helposti kuin paperia. Kaapujen helmat muuttuivat repaleisiksi ja kyynelvanat kasvoivat, kunnes harmaa oli syönyt kaiken valkean tieltään. Ja samalla, elämänilon ja lempeyden kiilto katosivat enkelten silmistä, valuivat pitkinä, murheellisina jokina poskille, leualle, rinnalle ja kaavun helmaa alas, alas, alas, lopulta saavuttaen enkelten varpaat.

Pilvet murenivat varoittamatta Jumalan lähettiläiden alta. He ojensivat käsiään, koettivat tarttua viimeisiin pumpulihahtuviin. He tarrautuivat viimeisillä voimillaan pilven reunaan, jotta eivät putoaisi kohti pimeää maata, mutta kaikki yritykset olivat hyödyttömiä. Ihmisten pahuus oli saanut enkelit lankeamaan.

Vain yksi Herran enkeleistä, nuorin, pienin ja kokemattomin, jäi pilven reunalle seisomaan. Hän oli vielä liian viaton ja tietämätön, jotta maailman tapahtumat olisivat häneen vaikuttaneet, mutta pelko riipi hänenkin sisintään. Hän oli nostanut kätensä kasvoilleen ja nyyhkytti surkeana. Kaikki ihanat, kauniit enkelit, joiden kaltainen hän oli aina tahtonut olla, olivat kadonneet, murtuneet. Pikku enkelin haaveet hajosivat pirstaleiksi ja hän putosi polvilleen aivan äänettä.

Silloin jostakin kaukaa kuului heikko, särähtelevä ääni.
”Pikkuiseni”, ääni kutsui, ”tule lähemmäs. Nosta kasvosi kohti valoa. Kuulet minut paremmin, tunnet minut, aistit minut. Tule”.

Selittämätön lämpö täytti pikku enkelin mielen ja hän nousi, jalat vavisten ja epävarmana. Hän kohotti katseensa ja etsi valoa, mutta ei löytänyt sitä. Hän katseli ympärilleen hämillään ja oli jo vaipua takaisin suruihinsa, kun valo äkkiä syttyi ja ääni kuului taas:
”Tule lapseni, tule”.

Niin pikku enkeli nosti katseensa kohti valoa. Hän tunsi kullan ja hopean viitan laskeutuvan ylleen ja tuulen ravistelevan hänen ohuen kaapunsa helmoja lujasti, mutta lempeästi. Pikku enkeli ei tohtinut puhua. Hän risti kätensä ja keinui edes takaisin, varpaille, kantapäille, varpaille, kantapäille.

”Sulje silmäsi, lapseni. Et voi nähdä minua, ja valoni sokaisee sinut”, ääni hymisi hiljaa, mutta pikku enkeli epäröi. Ääni pelotti häntä. Se oli lempeä, mutta niin voimakas, että pikku enkeli tunsi niskavillojensa nousevan pystyyn.

”Sulje silmäsi, pikkuinen”, ääni toisti ja tällä kertaa pikku enkeli totteli. Hän painoi luomensa tiukasti yhteen ja risti kätensä lujemmin.
”Pikku enkelini, minulla on sinulle tehtävää”, ääni sanoi ja jatkoi, ”Sinun tulee matkata alas ja etsiä käsiisi kaikki langenneet ystäväsi ja tuoda heidät takaisin minun luokseni. Minä armahdan heidät. Minä annan heille anteeksi. He saavat paikkansa Taivaassa takaisin, mutta heidän on tultava tänne. Mene siis ja hae heidät”.
Pikku enkelin suu loksahti auki hämmästyksestä ja hän pudisti päätään.
”Enhän minä voi!” hän sanoi epätoivoissaan.
”Mikset voisi, lapseni?” ääni kysyi pehmeästi ja pikku enkeli värähti.
”Minä olen aivan liian pieni! Minun ei kuulu päästä alas vielä moneen sataan vuoteen! Eikä minua kukaan kuitenkaan uskoisi…” pikku enkeli selitti kiihkeästi ja pudisteli päätään entistä lujemmin.
”Epäiletkö sinä minun tietämystäni?” ääni jyrähti ja sai pikku enkelin hätkähtämään hurjana.
”En, en tietenkään, en”, hän kuiskasi peloissaan ja puristi käsiään yhä lujemmin yhteen. Ääni hymähti hyväksyvästi ja sanoi:
”Ota tämä rasia mukaasi, avaa se maassa ja tyhjennä se. Anna ihmisten ottaa siitä osansa. Kulje heidän keskellään, puhu heidän kanssaan, ole läsnä”, ääni kuiskasi lempeästi ja pikku enkeli tunsi jotakin putoavan helmalleen. Hän ei silti tohtinut avata silmiään.
”Mene sitten ja tuo sisaresi ja veljesi takaisin”.

Pikku enkeli avasi silmänsä pitkän ajan kuluttua, katsoi jaloissaan lepäävää rasiaa, nosti sen käsiinsä ja vilkaisi ylös kohtaan, josta valo oli kadonnut. Ja pikku enkeli meni.

*****
Pikku enkeli ei ollut koskaan ollut yhtä kauhuissaan kuin silloin, kun hänen jalkansa ensimmäisen kerran koskettivat maan kamaraa. Hän huomasi seisovansa keskellä kiireistäkin kiireisempää kauppakatua. Kaikkialla oli valoja ja kirkuvia värejä ja ihmisiä ja ääntä ja elämää, mutta silti kaikkialla oli pimeää, tyhjää ja ilotonta. Pikku enkeli tähyili ympärilleen hermostuneena, ja hänen katseensa osui johonkin kultaiseen ja kauniiseen. Hän asteli varovasti lähemmäs. Kaikki kimalsi ja hohti äärettömän juhlavasti, ja pikku enkeli, vaikka olikin luonteeltaan vaatimaton, näki miten ihanasti ihmiset osasivat yhdistää pienen pieniä yksityiskohtia.

Pikku enkeli seisoi kauan aloillaan, lähes unohtaen tehtävänsä, unohtaen, miksi oli siellä, missä oli. Hän katseli ja katseli, ihaili ja huokaili, kunnes yhtäkkiä kuului naksahdus, pamaus ja korvia riipivä ryminä ja särinä täyttivät ilman. Pikku enkeli kavahti kauemmas. Ääni kuului juuri siitä upeasta rakennelmasta, jota hän oli ihaillut. Samassa joka puolella oli ihmisiä. Hurjasti ihmisiä. Isoja ihmisiä. Äänekkäitä, tuuppivia, vihaisia ihmisiä. Pikku enkeli järkyttyi. Hänen hengityksensä alkoi muuttua piinaavan hankalaksi ja hän tahtoi paeta, kadota, piiloutua, mutta ihmiset pitivät häntä paikallaan, eikä hän voinut liikkua. Hänen helmansa päälle tallottiin ja hänen ohitseen käveltiin niin kuin häntä ei olisi ollut edes olemassa. Ehkä kukaan ei nähnyt häntä.

Sitten pikku enkeli muisti. Hänellä oli jotakin, joka saattaisi auttaa. Hän kurkotti syvälle kaapunsa taskuun ja veti esiin pienen hopeisen rasian, jonka oli matkaansa varten saanut. Pikku enkeli avasi sen, mutta hämmennys oli valtava. Rasia oli tyhjä. Pikku enkeli aikoi jo heittää toivonsa hukkaan, kun yhtäkkiä muisti, mitä ääni oli sanonut. Hänen piti puhua ihmisille. Pikku enkeli hymyili ja tarttui vieressään seisovaa miestä hihasta.
”Hyvä herra”, hän huikkasi pehmeästi, ”herra?”
Mutta mies ei edes vilkaissut häneen.

Pikku enkeli rypisti otsaansa ja huokaisi. Olisi keksittävä jotakin muuta. Hänen oli pakko päästä pois väkijoukosta. Sitten pikku enkeli keksi. Hän rykäisi kerran ja alkoi laulaa. Hänen äänensä soljui pitkin ihmisten selkiä, pörrötti heidän hiuksiaan, nuoli heidän sormiaan, kosketteli heidän kasvojaan ja olkiaan. Pikku enkeli antoi musiikin vaivuttaa itsensä horrokseen, ja äänet taustalla vaimenivat.
Vain hetki kului ja ihmisten äänet alkoivat vaieta. Kaikki pysähtyivät kuuntelemaan jotakin, mitä eivät tienneet kuulevansa. Yhtäkkiä yksi heistä henkäisi:
”Huomenna on joulu”.
”Mitä?” kysyi toinen, kuin unesta heränneenä ja katseli hämillään ympärilleen.
”Joulu”, ensimmäinen toisti.
”Joulu”, alkoivat ihmiset kuiskailla. He maistelivat sanaa, ja muistot ja ymmärrys vaelsivat heidän mieliinsä.
”Tosiaan, joulu”, ääni puhalsi pikku enkelin korvaan, ja hän kääntyi ympäri. Hänen edessään seisoi toisia enkeleitä, joiden mustat siivet roikkuivat musertuneina niiden selistä. Pikku enkelin silmät kostuivat ilon kyyneliin, kun kaksi enkeleistä tarttui hänen käsiinsä, pyöritti häntä ympäri, ympäri, ympäri ja sitten kaikki katosi.

*****

Pikku enkeli huomasi istuvansa yökerhon nurkassa. Musiikki pauhasi ja ihmiset huutelivat joka suuntaan. Hikiset vartalot hankasivat toisiaan vasten, liian pienet vaatteet rasahtelivat saumoistaan ja humalaisten ihmisten hengitys kohoili ilmaan. Pikku enkeli ei ymmärtänyt mitä oli tapahtunut, mutta hän tiesi, että oli onnistunut saattamaan osan sisaristaan ja veljistään takaisin Herran huomaan. Hän ei kuitenkaan tuntenut ylpeyttä. Hän tunsi vain suunnatonta auttamisen halua. Hän oli huolissaan ihmisistä ja huolissaan toisista enkeleistä. Huolissaan maailmasta.
Pikku enkeli nousi ja huokasi. Hän kallisti päätään ja tassutteli tanssilattialle, jossa ihmiset huojuivat alkoholin hajun kiristäessä väljähtänyttä ilmaa. Pikku enkeli veti suunsa viivaksi tuntiessaan varomattoman käden hartiallaan, hiuksissaan, alaselässään. Hän antoi ihmisten koskettaa. He eivät tienneet. He eivät ymmärtäneet.

Pikku enkeli seurasi ihmisten liikkeitä. He nostivat käsiä ylös, nauroivat, ravistivat harteitaan ja jalkojaan. Hieman epävarmasti alkoi pikku enkeli matkia heitä. Hän nosti kätensä kohti kattoa, kurotti ylös, kyykistyi maahan muiden mukana, liikutteli käsiään, jalkojaan, heilutti hiuksiaan, nauroi. Hän tanssi villisti, villimmin kuin kukaan enkeli oli koskaan tanssinut. Hänen kullankeltaiset hiuksensa ravistuivat säkkärälle ja menivät sekaisin hänen liikkuessaan hurjasti.

Sitten, aivan yllättäen pikku enkeli muisti tehtävänsä. Hän hätkähti ja alkoi pujotella ihmisten välistä. Hän tahtoi pois lattialta, takaisin yökerhon nurkkaan pimentoon. Hänen piti miettiä. Maassa oli niin paljon mielenkiintoisempaa kuin Taivaassa, mutta Taivaassa oli Isä, eikä pikku enkeli tahtonut jättää Häntä. Ja tietysti Taivas oli myös koti.

Pikku enkeli tunsi kaapunsa taskun pohjalla painon ja hymyili varovasti. Hän upotti kätensä kankaan syövereihin ja veti rasian uudelleen esiin. Pikku enkeli toivoi, ettei se olisi enää tyhjä, vaan olisi täyttynyt jollakin, valolla, lumella, kimalteella, millä tahansa. Toive ei kuitenkaan toteutunut, vaan rasia säilyi tyhjänä. Pikku enkeli huokasi ja pudotti esineen takaisin kankaiden väliin, mutta jokin oli muuttunut. Ilmapiiri ei ollut enää hätäinen, uhkaava. Alkoholin hajut haihtuivat ja kireys katosi. Pikku enkeli kohotti katseensa ja huomasi jälleen toisten enkelien seisovan edessään.
”Kiitos pikku enkeli”, eräs niistä kuiskasi, tarttui häntä käsistä ja pyöritti, pyöritti, pyöritti. Pikku enkeli nauroi. Hän oli nyt jo varma onnistumisestaan. Ainakin melkein.

*****

Pikku enkeli näki ympärillään harmaita puutaloja, joiden lautaseinät olivat halkeilleet ja joiden ikkunalasit repsottivat. Vaikka pikku enkeli olisi katsonut minne, hän näki aina vain taloja, jotka eivät voineet kuulua muille kuin köyhille. Köyhille ja nälkäisille. Pikku enkelin silmät kostuivat enemmän ja enemmän kyynelistä, mitä pitemmälle hän käveli. Kaikkialla oli surkeaa ja onnetonta. Ihmisiä ei tullut vastaan, mutta pikku enkeli tiesi, miltä he näyttäisivät. He olisivat laihoja, ohkaisissa vaatteissa, väsyneitä, ilottomia. Pikku enkeli ei tiennyt mitä tehdä.
Hän jatkoi kulkemista yrittäen nähdä kaiken. Hän ei oikeasti tahtonut joutua silmätyksin sen kurjuuden kanssa, mutta tiesi, että se oli mitä Herra olisi tahtonut hänen tekevän. Lopulta, erään talon pihassa kolme pientä, laihaa lasta leikki. He hyppivät ruutua rutikuivalla tiellä, vaikka oli joulukuun loppu. Pikku enkeli pysähtyi, itkien nyt jo vuolaasti ja pudottautui polvilleen. Hän kohotti kasvonsa kohti taivasta ja risti kätensä jälleen kerran.

”Rakas isä”, pikku enkeli kuiskasi, ”anna näille ihmisille kaikki mitä he tarvitsevat. Anna heille onnea, toivoa, rakkautta. Auta heitä!”
Pikku enkeli sulki silmänsä ja laski kätensä. Sitten hän ohjasi katseensa takaisin lapsiin ja kaivoi rasian taskustaan. Hän avasi kannen, enää uskomatta, että se voisi sisältää jotakin, mutta samassa kun rasia aukesi, valo tulvahti pikku enkelin silmiin. Pikku enkeli käänsi kasvonsa pois, mutta näki silti, miten valo valtasi maailmaa pala kerrallaan.

*****

Pikku enkeli löysi itsensä polviltaan pilven reunalta, kasvot ylöspäin kohotettuna Herran valon hohtaessa ympärillään. Äkisti hän sulki silmänsä, jotta ei sokaistuisi, mutta ääni puhui rauhallisesti ja lempeästi:
”Avaa silmäsi, pikkuiseni. Olet sen ansainnut. Toit sisaresi ja veljesi turvassa takaisin ja palautit joulun maailmaan. Palautit myös minut kansan tietoon ja siitä, olen sinulle ikuisesti kiitollinen. Ja nyt, pikku enkeli, on palkintosi aika. Nouse”.

Pikku enkeli ei tällä kertaa epäröinyt, vaan nousi ja katsoi suoraan valoon. Hän näki kultaisen sateen laskeutuvan päälleen ja tunsi sen muotoutuvan vanteeksi hänen päänsä yläpuolelle. Pikku enkeli oli viimein saanut sädekehänsä. Mutta kultaakin parempi palkkio oli kuulla sisarusten onnelliset hurraahuudot ja joululaulujen raikuvat sävelet kaukaa maasta asti.

Joulukuun kahdeskymmeneskolmas päivä: Tulkoon joulu

Yksi yö jouluun!

Joulukuun kahdeskymmenestoinen päivä: ensimmäinen manteli

pehmeä kuiskaus ja
kultaiset nauhat
kuusen oksilla
keinuvia lupauksia

hiljaa leijaa maahan hiutaleet

nauravat ilmeet ja
valheet sormenpäissä,
mutta valkoinen peite, maailmalla
kylmä käsi koskettaa kasvoja

saako joulupukki porot lentämään

ja sohvan nurkkaan käpertyvät joukolla
isä äiti viisi lasta
syövät joulupuuroa ja nuorin huutaa,
koska ensimmäinen manteli tuo aina onnea

Joulukuun kahdeskymmenesensimmäinen päivä: 5+1 tapaa välttää joulustressi

Joulun lähestyessä, ainakin minulla nousee juhlastressi aika korkealle. Pitää siivota, ostaa lahjoja, tehdä lahjoja, touhuta, siivota vähän lisää, leipoa ja yrittää siinä sivussa elää ihan tavallistakin elämää eli esimerkiksi syödä, nukkua ja urheilla. Tämä postaus olisi oikeasti pitänyt kirjoittaa ehkä jo joulukuun alussa, mutta vasta nyt minulla on aiheeseen jotain annettavaa. Postaus käsittelee tapoja, joilla joulun aiheuttamaa stressiä voisi laannuttaa tai joilla sen voisi jopa työntää kokonaan pois mielestä. Minä en luultavasti voi koskaan olla täysin stressaamatta, mutta toivottavasti näistä on hyötyä vaikka ensi jouluna. Ja toivottavasti näistä hyötyy joku muukin.


5+1 tapaa välttää joulustressi

1. Aloita ajoissa.
Jos jossain tulee vastaan sopiva joululahja jo kesällä, osta se. Jos saat hyvän idean itsetehtyyn joululahjaan lokakuussa, toteuta se. Jos voit aloittaa siivoamisen marraskuussa, aloita. Ja jos jotakin ruokia voi laittaa etukäteen ja esimerkiksi pakastaa, valmista ne etukäteen.

2. Suunnittele.
Silloin kun on kiire, mikään ei ole yhtä kamalaa, kuin kuluttaa useita minuutteja tuijottamassa lattialla seisovaa imuria, koska ei osaa päättää imuroiko vai pyyhkiikö pölyt ensin. Jos sinulla on lista, joka kertoo sinulle, mitä ja milloin teet, olet jo puolet lähempänä voittoa.

3. Vähemmän on enemmän.
Älä liioittele. Jos et suunnittele istuvasi joulua kaapissa, niiden siivoamisesta ei kannata ottaa ylimääräistä stressiä. Joulupöytään ei myöskään tarvitse leipoa seitsemää eri sorttia pipareita tai kolmea kakkua. Kyllä niitä voi muulloinkin syödä.

4. Keskity asioihin, joilla on sinulle merkitystä.
Mieti, mikä on sinulle tärkeää. Jos haluat, että joka paikka hohtaa puhtautta, siivoa tarkasti ja jätä askareet muut vähän vähemmälle huomiolle. Jos haluat panna pöydän erityisen koreaksi, voit luistaa siivoamisesta vähän, eikä kukaan katso sinua vinosti (ainakaan toivottavasti). Ja jos taas haluat, että jouluna on siistiä ja pöydässä on herkkuja, tee ne kaikkein tärkeimmät asiat. Siivoa kaapit ja ehkä pese lattiat vasta joulun jälkeen. Kyllä sotku odottaa.

5. Pidä välillä hauskaa
Älä jumiudu vain askareisiin. Mene elokuviin, käy kävelyllä, katso lempisarjaasi, lue kirjaa, lähde kahville kaverin kanssa... Vaihtoehtoja on lukemattomia. Vaikka tehtävää on paljon, ei kannata unohtaa oman ajan tärkeyttä.

+1. Jos joulustressi silti uhkaa kasvaa hallitsemattomaksi, varaa äkkilähtö jonnekin kauas kodin arjesta, jotta jouluvalmisteluja ei oikeastaan tarvitse tehdä. Ja matka on myös hyvä joululahja sinulta sinulle itsellesi.


Miten sinä vältät joulustressin?

Joulukuun kahdeskymmenes päivä: Siivousmusiikkia

Minulla on tänään siivouspäivä, joten sen kunniaksi siivousmusiikkia.

Joulukuun yhdeksästoista päivä: Tiistai, minun päiväni

Eilen eli 18.12. oli aika hulinapäivä. Siihen kuului treenaamista, leipomista, vähän siivoamista ja serkun viihdyttämistä. Tässä siis kertomus minun tiistaistani.

Heräsin hieman ennen seitsemää, söin aamupalaa ja vein äidin kahdeksaksi "töihin". Itse suuntasin salille Poriin. Olen käynyt Fitness24Sevenillä nyt tämän syksyn, koska se on halpa ja saleja on vähän joka paikassa. On kivaa, että pääsee Porissakin treenaamaan salilla ihan normaalisti, eikä tarvitse joka kerta maksaa Kaskelotissa isoja rahoja kuntosalista. Varmasti tulen sielläkin vielä joulun aikaan käymään, koska voin mennä sitten samalla rykäisyllä myös uimaan, jolloin se on taloudellisesti jo järkevämpää. Treeni sisälsi tänään pääosin rinta- ja käsitreeniä ja vähän keskivartaloa. Sunnuntain treeneistä kyljet ja vatsalihakset olivat vielä niin jumissa, että tunsi treenaavansa ja treenanneensa. Tykkään treenata aamuisin, jos siihen vain on mahdollisuus, mutta minun on nykyään ollut hankala kiskoa itseäni ylös sängystä riittävän ajoissa. On kivaa, kun joskus on tavallaan vain pakko nousta ja lähteä treenaamaan.



Saatuani salitreenin tehtyä suuntasin takaisin kotiin, jossa söin lounaan ja siivosin keittiötä hieman siihen kuntoon, että mahtuisimme sinne leipomaan. Mitään kovin järkevää en saanut tehtyä, koska en vain pystynyt keskittymään siivoamiseen (eikä minua hirveästi huvittanut) eikä minulla ollut kuin vajaa tunti aikaa. Pian tulikin jo se hetki, kun minun piti lähteä hakemaan nuorinta serkkuani koulusta. Samalla kävin heittämässä yhden takin, joka ei sovi kenellekään meille, UFF:n kierrätyslootaan. Toivottavasti se löytää jonkun, joka sitä tarvitsee.

Kun serkku oli tukevasti ja turvallisesti autossa, suuntasimme äidin työpaikalle, josta haimme hänet kyytiin. Koska olimme hiukan ajoissa, menimme talon viereisiin keinuihin keinumaan. Serkkuni ainakin tuntui olevan ihan tyytyväinen tähän aktiviteettiin. Äidin töiden loputtua ajelimme kaupan kautta kotiin. Äiti meni sisälle syömään, ja me jäimme serkkuni kanssa pihalle. Keräsimme takapihalta risuja ja teimme mahtavat asetelmat etuterassille. Voi hyvin olla, että risut lentävät oikeasti takaisin pihan perälle kompostiin, haha. Sen jälkeen rakensimme vielä talven ensimmäisen pikkuriikkisen lumiukon. Sen keskivartalo jouduttiin kyllä tekemään kahteen kertaan, koska niin kuin seitsemänvuotiaat helposti tekevät, serkkuni paukautti keskimmäisen pallon rikki yrittäessään kiinnittää päätä paikoilleen.



Sisällä söimme välipalan ja sitten pääsimme leivontapuuhiin. Niin kuin eilisessä postauksessa mainitsin, serkkuni tuli meille piparitalkoisiin. Hänen kanssaan teimme vain ruskeita pipareita, jotta touhu ei menisi liian hankalaksi, mutta jääkaapissa odotti vielä vaaleakin taikina, sillä olimme päättäneet äidin kanssa tehdä myös kaksivärisiä keksejä. Pikkuneiti teki melko varhaisessa vaiheessa sellaisen päätöksen, ettei uskaltanut osallistua pipareiden leipomiseen, koska hänen nenänsä kutisi ja hänen piti jatkuvasti pestä käsiään, vaikka hän rapsutti nenäänsä hihallaan. Tiedä sitten, mistä hän keksi, että pieni nenän kutina olisi vaarallista taikinalle. Piparien tekeminen olikin aika operaatio, sillä meillä oli tänä vuonna paljon uusia muotteja, muun muassa isot kettu- ja pöllömuotit, joissa oli niin paljon yksityiskohtia, että ne pakkasivat hajoamaan jo aivan kättelyssä. Meille paljastuikin myöhemmin, että ketut ja pöllöt sai paljon paremmin irti vaaleasta taikinasta, joka oli kovempaa ja jäi helpommin paksummaksi kuin venyvä ja joustava ruskea piparitaikina.



Leivoimme taikinasta tässä kohtaa aika pienen osan ja jätimme suurimman osan äidin ja minun leivottavaksi illalla. Serkullani kun on myös taipumusta kyllästyä aika nopeasti. Kun leipomispuuhat laitettiin siltä erää pakettiin, menimme kaksin pelaamaan huojuvaa tornia ja rakentelemaan palikoista dominojonoja ja erilaisia torneja. Täytyy rehellisyyden nimissä myöntää, että tässä minun kärsivällisyyteni loppui ensin, koska minua ei varsinaisesti huvittanut rakentaa torneja. Olisin mieluummin pelannut, mutta minulta ei toki kysytä, eikä ehkä tarvitsekaan. Lopulta päädyimme katsomaan Tonttu Toljanterin joulukalenteria, jonka ostin Lidlistä pari viikkoa takaperin, koska Toljanteri on huippu!

Kun kummitätini oli hakenut serkkuni kotiin, söimme päivällisen ja jatkoimme sitten leipomista. Aloimme näpertää kaksivärisiä pipareita, joissa oli aina keskusta toisenvärinen ja reunat toisenvärisiä. Täytyy sanoa, että niistä tuli todella kivoja! Suurin osa pipareistamme oli tänä vuonna vähemmän perinteisiä, sillä teimme paljon kissoja, pupuja, kettuja ja pöllöjä. Mahtui mukaan onneksi muutama sydän ja tähtikin. Leivonnan jälkeen aloinkin jo keskittyä blogin kirjoittamiseen ja yöpuulle suuntaamiseen.



Juuri nyt, kun tätä tiistai-iltana kirjoitan (onpa hassua, että sanoin alkutekstissä eilen, mutta en oikein tiedä, miten muutenkaan sen olisi voinut ilmaista), yritän kovasti tyhjentää One Driven tiedostoja tietokoneen ulkoiselle kovalevylle ja sitten puhelimen tiedostoja One Driveen tai Omaan Driveen (kumpaankaan ei oikeasti mahdu, eikä Oma Drive suostu ottamaan mitään vastaan!), jotta voin palauttaa puhelimen tehdasasetuksille. Minulla on jokin erikoinen ongelma, että puhelin sammuilee itsekseen, kun sitä huvittaa ja kuva säröilee. Ajattelin ainakin yrittää puhelimen tyhjentämistä, ennen kuin vien sitä minnekään korjattavaksi. Peukut pystyyn, että onnistuu! Tällä hetkellä tosin näyttää siltä, että pelkästään kuvien tallentaminen jonnekin on täysin ylivoimaista.