Little Princess Trust ja -30 cm

Minulla on ollut pitkät hiukset aina siitä asti, kun ne lähtivät kasvamaan. Pikku-Hannahan oli syntyessään kalju, eikä yksivuotiskuvassakaan rusetti meinaa pysyä paikallaan, koska hiuksia on niin vähän. Sitten jotain tapahtui ja jo parivuotiaana päätä koristi aikamoinen pehko. Kerhoiässä minulla oli jo hyvinkin pitkät hiukset.

Ensimmäisellä luokalla kasvatin otsatukan pois ja sen jälkeen meni monta vuotta niin, että hiuksista nipsittiin vain latvoista pari senttiä kerran, pari vuodessa ihan tasoittamismielessä. Peruskoulun aikana hiukseni taisivat lyhimmillään olla puoleen selkään ja pisimmillään reilusti takapuolen päälle. Taisin olla jo lukiossa, kun hiuksista viimein napattiin useampi kymmenen senttiä pituutta, minkä jälkeen latvat ylsivät enää lapaluiden alle. Sen jälkeen hiukset ovat sitten aina yltäneet jonnekin lapaluiden puolivälin ja puolenselän väliin.

Hiusten leikkaaminen on minulle jostain syystä tosi iso asia. Olin pohtinut sitä aiempina vuosina jo satunnaisesti, mutta en ollut koskaan tarttunut toimeen. Pikku hiljaa hiusten leikkauspituus oli lyhentynyt, mutta kovin radikaalia muutosta en ollut missään vaiheessa tehnyt.

Pitkät hiukset ovat ehkä aina olleet tavallaan osa identiteettiäni. Siinä vaiheessa kun useimmat alkoivat leikata hiuksiaan lyhyiksi, minä pidin omani pitkinä. Ehkä ne symboloivat tavallaan sitä, että halusin olla vain tavallinen, kiltti naapurin Elovena-tyttö. Hiukset ovat aina olleet myös yksi niistä harvoista asioista, joista olen itsessäni pitänyt oikeasti kauniina. Lisäksi isälleni on ollut aina tärkeää, että minulla on pitkät hiukset, sillä se on hänestä todellinen naisellisuuden symboli. Ehkä ne olivat myös tavallaan osa lapsuuttani. Äiti letitti hiukseni usein. Harrastin kansantanssia ja Helkanuoria, joissa molemmissa puettiin kansallispuku päälle ja letitettiin hiukset nätisti.

Sitten kuulin Little Princess Trustista ja kävi näin:

Tässä on hiuksia vähän päälle 20 senttimetrin edestä.

Little Princess Trust on brittiläinen organisaatio, joka paitsi kerää rahaa myös valmistuttaa peruukkeja lapsille, jotka kärsivät esimerkiksi syövästä tai muista syistä hiuksettomuudesta. Little Princess Trustin kautta hiuksia voi lahjoittaa toki vain brittilasten tarpeisiin, mutta se tuntuu järkevältä ratkaisulta, koska Suomessa ei ainakaan minun tietääkseni hiuslahjoituksia oteta missään vastaan.

Little Princess Trustin hiusten lahjoitusohjeet ovat aika helpot. Hiusten pitää olla kuivat ja hyväkuntoiset. Sillä ei ole väliä, miltä sukupuolelta hiukset tulevat, mutta niiden pitää olla luonnollisen väriset (saa olla myös värjätyt.) Hiukset saavat olla muuten käytännössä millaiset tahansa: suorat tai kiharat; saa olla permanentti tai kemikaaleilla suoristettu (mitä tämä on???). Hiuksissa saa olla hiukan harmaata, kuitenkin alle 10 prosenttia. Eikä haittaa, vaikka hiukset olisivat olleet pitkäänkin säilössä, kunhan ovat poninhännällä tai letillä, eikä niitä ole käsitelty jälkeenpäin. Lähetettävien hiusten pitää olla vähintään 17 cm pitkiä (kerrostetuissa hiuksissa lyhimmät hiukset!).

Hiukset tosiaan pitää pestä ja kuivata, ja laittaa letille tai poninhännälle niin, että molemmissa päissä on kumi- tai hiuslenkki. Hiukset pitää lähettää läpinäkyvässä muovipussissa ja pakatussa kirjekuoressa. Kuoreen laitetaan mukaan myös lipare, johon on kirjoitettu omia tietoja, ja jonka perusteella sitten saa sähköpostiinsa "kunniakirjan". Toivon kovasti, että saan omat hiukseni tällä viikolla lähtemään, ja että ne ovat sellaiset, että ne kelpaavat.

Little Princess Trust antaa tavallaan mahdollisuuden tehdä itselleen jotain kivaa, mutta samalla auttaa muita. Kaipaan välillä elämässäni sitä auttamisen mahdollisuutta ja olen onnellinen, että tämä löytyi.

Tiesittekö, että kun peruukkeja tehdään, jopa kymmenen senttiä hiuksista menee ihan vain siihen kiinnittämiseen, eli peruukista ei tule läheskään yhtä pitkä kuin lähetetyistä hiuksista! Lisäksi yhden ihmisen lahjoitus ei yleensä riitä kokonaisen peruukin tekemiseen, vaan lahjoituksia voidaan käyttää kuusikin yhtä peruukkia varten.

Tavoistani poiketen tässä ihan omasta naamasta kuva. Pahoittelut kuvan kapeudesta.

Olen hurjan tyytyväinen näihin "uusiin" hiuksiin. Pituus on superkiva, joskin hiukan lyhyempi kuin mitä odotin, ja tukka tuntuu kevyemmältä kuin ikinä. Luulen, että tätä voi jopa olla hauska pitää auki. Syöminen hiukset auki oli tosin aika tuskaista, sillä kuontalo tuntui haluavan oman osansa keitostani. Se pyrki lautaselle, vaikka miten olisi koettanut piilottaa selän tai korvien taakse.

Huomista odotan hiukan kauhunsekaisin tuntein, sillä hiukseni ovat oikeastaan luonnonkiharat. Sitä ei juurikaan ole aiemmin nähnyt, ja luulin itsekin hyvin pitkään että ne ovat vain "taipuisat", kunnes pikkuserkkuni alkoi puhua kiharoista, kun hän leikkasi hiuksiani. Hiukset taipuvat jo nyt paljon enemmän kuin mihin olen tottunut, ja saa nähdä, mitä aamu tuo tullessaan. Äiti ainakin maalaili jo uhkakuvia kesyttämättömästä pehkosta. Toisaalta voi olla, että ne jäävät vain taipuisiksi.



P.S. Kävin muuten eilen uudelleen Kullaanvuorella. Olihan siellä näkötornillakin viitat. Ei vaan innokkuuksissamme oltu niitä huomattu. Hups!