maanantai 24. joulukuuta 2018

Joulukuun kahdeskymmenesneljäs päivä: Kadotetun joulun ihme



Ja näin olemme tulleet jouluun, päivään, joka toivottavasti on teillä kaikilla täynnä iloa, rauhaa, läheisiä ja onnea. Tänä jouluaattona minun lahjani teille, on joulukalenterin viimeisestä luukusta paljastuva joulunovelli. Se on kertomus pikku enkelin yrityksistä pelastaa joulu. Kirjoitin sen vanhemmilleni joulusaduksi joskus vuosikymmenen alussa, kun olin 16- tai 17-vuotias, aivan varmaksi en muista. Jos en ole aivan väärässä, tämä oli ensimmäinen varsinainen joululahjanovelli, jonka kirjoitin.

Tämän novellin myötä siis: Kiitos, että seurasit blogini joulukalenteria. Rauhallista ja ihanaa joulua!


Kadotetun joulun ihme

Kirkko humisi lohdutonta tyhjyyttään. Virsikirjojen päälle oli laskeutunut onneton pölykerros, joka muistutti ihmiskunnan välinpitämättömyydestä. Laulu oli vaiennut seurakunnissa yhtä äkisti, kuin lumi oli lakannut saapumasta jouluksi ja yhtä odottamatta oli Jumala hautautunut syvälle muistojen raunioihin. Kristinusko oli hiljaa vajonnut loputtomaan olemattomuuteen.

Taivaasta Herran enkelit katselivat murheellisina katkeruuden ja huolettomuuden synkentämää maata. He itkivät vuolaasti tahrien toistensa valkeat kaavut harmaankirjaviin kyyneliin. He tunsivat pettymyksen hiipivän sisälleen ja vaikka he miten yrittivät työntää pahat ajatukset mielestään, oli epätoivo pian syövyttänyt tiensä enkelten sydämiin, läpi Jumalan pystyttämien, kultaisten muurien.

Eikä kestänyt montaa hetkeä, kun enkelten siivet alkoivat mustua ja käpristyä, kuin tuli olisi päästetty irti niiden sisällä ja kauniita valkeita sulkia poltettu yhtä helposti kuin paperia. Kaapujen helmat muuttuivat repaleisiksi ja kyynelvanat kasvoivat, kunnes harmaa oli syönyt kaiken valkean tieltään. Ja samalla, elämänilon ja lempeyden kiilto katosivat enkelten silmistä, valuivat pitkinä, murheellisina jokina poskille, leualle, rinnalle ja kaavun helmaa alas, alas, alas, lopulta saavuttaen enkelten varpaat.

Pilvet murenivat varoittamatta Jumalan lähettiläiden alta. He ojensivat käsiään, koettivat tarttua viimeisiin pumpulihahtuviin. He tarrautuivat viimeisillä voimillaan pilven reunaan, jotta eivät putoaisi kohti pimeää maata, mutta kaikki yritykset olivat hyödyttömiä. Ihmisten pahuus oli saanut enkelit lankeamaan.

Vain yksi Herran enkeleistä, nuorin, pienin ja kokemattomin, jäi pilven reunalle seisomaan. Hän oli vielä liian viaton ja tietämätön, jotta maailman tapahtumat olisivat häneen vaikuttaneet, mutta pelko riipi hänenkin sisintään. Hän oli nostanut kätensä kasvoilleen ja nyyhkytti surkeana. Kaikki ihanat, kauniit enkelit, joiden kaltainen hän oli aina tahtonut olla, olivat kadonneet, murtuneet. Pikku enkelin haaveet hajosivat pirstaleiksi ja hän putosi polvilleen aivan äänettä.

Silloin jostakin kaukaa kuului heikko, särähtelevä ääni.
”Pikkuiseni”, ääni kutsui, ”tule lähemmäs. Nosta kasvosi kohti valoa. Kuulet minut paremmin, tunnet minut, aistit minut. Tule”.

Selittämätön lämpö täytti pikku enkelin mielen ja hän nousi, jalat vavisten ja epävarmana. Hän kohotti katseensa ja etsi valoa, mutta ei löytänyt sitä. Hän katseli ympärilleen hämillään ja oli jo vaipua takaisin suruihinsa, kun valo äkkiä syttyi ja ääni kuului taas:
”Tule lapseni, tule”.

Niin pikku enkeli nosti katseensa kohti valoa. Hän tunsi kullan ja hopean viitan laskeutuvan ylleen ja tuulen ravistelevan hänen ohuen kaapunsa helmoja lujasti, mutta lempeästi. Pikku enkeli ei tohtinut puhua. Hän risti kätensä ja keinui edes takaisin, varpaille, kantapäille, varpaille, kantapäille.

”Sulje silmäsi, lapseni. Et voi nähdä minua, ja valoni sokaisee sinut”, ääni hymisi hiljaa, mutta pikku enkeli epäröi. Ääni pelotti häntä. Se oli lempeä, mutta niin voimakas, että pikku enkeli tunsi niskavillojensa nousevan pystyyn.

”Sulje silmäsi, pikkuinen”, ääni toisti ja tällä kertaa pikku enkeli totteli. Hän painoi luomensa tiukasti yhteen ja risti kätensä lujemmin.
”Pikku enkelini, minulla on sinulle tehtävää”, ääni sanoi ja jatkoi, ”Sinun tulee matkata alas ja etsiä käsiisi kaikki langenneet ystäväsi ja tuoda heidät takaisin minun luokseni. Minä armahdan heidät. Minä annan heille anteeksi. He saavat paikkansa Taivaassa takaisin, mutta heidän on tultava tänne. Mene siis ja hae heidät”.
Pikku enkelin suu loksahti auki hämmästyksestä ja hän pudisti päätään.
”Enhän minä voi!” hän sanoi epätoivoissaan.
”Mikset voisi, lapseni?” ääni kysyi pehmeästi ja pikku enkeli värähti.
”Minä olen aivan liian pieni! Minun ei kuulu päästä alas vielä moneen sataan vuoteen! Eikä minua kukaan kuitenkaan uskoisi…” pikku enkeli selitti kiihkeästi ja pudisteli päätään entistä lujemmin.
”Epäiletkö sinä minun tietämystäni?” ääni jyrähti ja sai pikku enkelin hätkähtämään hurjana.
”En, en tietenkään, en”, hän kuiskasi peloissaan ja puristi käsiään yhä lujemmin yhteen. Ääni hymähti hyväksyvästi ja sanoi:
”Ota tämä rasia mukaasi, avaa se maassa ja tyhjennä se. Anna ihmisten ottaa siitä osansa. Kulje heidän keskellään, puhu heidän kanssaan, ole läsnä”, ääni kuiskasi lempeästi ja pikku enkeli tunsi jotakin putoavan helmalleen. Hän ei silti tohtinut avata silmiään.
”Mene sitten ja tuo sisaresi ja veljesi takaisin”.

Pikku enkeli avasi silmänsä pitkän ajan kuluttua, katsoi jaloissaan lepäävää rasiaa, nosti sen käsiinsä ja vilkaisi ylös kohtaan, josta valo oli kadonnut. Ja pikku enkeli meni.

*****
Pikku enkeli ei ollut koskaan ollut yhtä kauhuissaan kuin silloin, kun hänen jalkansa ensimmäisen kerran koskettivat maan kamaraa. Hän huomasi seisovansa keskellä kiireistäkin kiireisempää kauppakatua. Kaikkialla oli valoja ja kirkuvia värejä ja ihmisiä ja ääntä ja elämää, mutta silti kaikkialla oli pimeää, tyhjää ja ilotonta. Pikku enkeli tähyili ympärilleen hermostuneena, ja hänen katseensa osui johonkin kultaiseen ja kauniiseen. Hän asteli varovasti lähemmäs. Kaikki kimalsi ja hohti äärettömän juhlavasti, ja pikku enkeli, vaikka olikin luonteeltaan vaatimaton, näki miten ihanasti ihmiset osasivat yhdistää pienen pieniä yksityiskohtia.

Pikku enkeli seisoi kauan aloillaan, lähes unohtaen tehtävänsä, unohtaen, miksi oli siellä, missä oli. Hän katseli ja katseli, ihaili ja huokaili, kunnes yhtäkkiä kuului naksahdus, pamaus ja korvia riipivä ryminä ja särinä täyttivät ilman. Pikku enkeli kavahti kauemmas. Ääni kuului juuri siitä upeasta rakennelmasta, jota hän oli ihaillut. Samassa joka puolella oli ihmisiä. Hurjasti ihmisiä. Isoja ihmisiä. Äänekkäitä, tuuppivia, vihaisia ihmisiä. Pikku enkeli järkyttyi. Hänen hengityksensä alkoi muuttua piinaavan hankalaksi ja hän tahtoi paeta, kadota, piiloutua, mutta ihmiset pitivät häntä paikallaan, eikä hän voinut liikkua. Hänen helmansa päälle tallottiin ja hänen ohitseen käveltiin niin kuin häntä ei olisi ollut edes olemassa. Ehkä kukaan ei nähnyt häntä.

Sitten pikku enkeli muisti. Hänellä oli jotakin, joka saattaisi auttaa. Hän kurkotti syvälle kaapunsa taskuun ja veti esiin pienen hopeisen rasian, jonka oli matkaansa varten saanut. Pikku enkeli avasi sen, mutta hämmennys oli valtava. Rasia oli tyhjä. Pikku enkeli aikoi jo heittää toivonsa hukkaan, kun yhtäkkiä muisti, mitä ääni oli sanonut. Hänen piti puhua ihmisille. Pikku enkeli hymyili ja tarttui vieressään seisovaa miestä hihasta.
”Hyvä herra”, hän huikkasi pehmeästi, ”herra?”
Mutta mies ei edes vilkaissut häneen.

Pikku enkeli rypisti otsaansa ja huokaisi. Olisi keksittävä jotakin muuta. Hänen oli pakko päästä pois väkijoukosta. Sitten pikku enkeli keksi. Hän rykäisi kerran ja alkoi laulaa. Hänen äänensä soljui pitkin ihmisten selkiä, pörrötti heidän hiuksiaan, nuoli heidän sormiaan, kosketteli heidän kasvojaan ja olkiaan. Pikku enkeli antoi musiikin vaivuttaa itsensä horrokseen, ja äänet taustalla vaimenivat.
Vain hetki kului ja ihmisten äänet alkoivat vaieta. Kaikki pysähtyivät kuuntelemaan jotakin, mitä eivät tienneet kuulevansa. Yhtäkkiä yksi heistä henkäisi:
”Huomenna on joulu”.
”Mitä?” kysyi toinen, kuin unesta heränneenä ja katseli hämillään ympärilleen.
”Joulu”, ensimmäinen toisti.
”Joulu”, alkoivat ihmiset kuiskailla. He maistelivat sanaa, ja muistot ja ymmärrys vaelsivat heidän mieliinsä.
”Tosiaan, joulu”, ääni puhalsi pikku enkelin korvaan, ja hän kääntyi ympäri. Hänen edessään seisoi toisia enkeleitä, joiden mustat siivet roikkuivat musertuneina niiden selistä. Pikku enkelin silmät kostuivat ilon kyyneliin, kun kaksi enkeleistä tarttui hänen käsiinsä, pyöritti häntä ympäri, ympäri, ympäri ja sitten kaikki katosi.

*****

Pikku enkeli huomasi istuvansa yökerhon nurkassa. Musiikki pauhasi ja ihmiset huutelivat joka suuntaan. Hikiset vartalot hankasivat toisiaan vasten, liian pienet vaatteet rasahtelivat saumoistaan ja humalaisten ihmisten hengitys kohoili ilmaan. Pikku enkeli ei ymmärtänyt mitä oli tapahtunut, mutta hän tiesi, että oli onnistunut saattamaan osan sisaristaan ja veljistään takaisin Herran huomaan. Hän ei kuitenkaan tuntenut ylpeyttä. Hän tunsi vain suunnatonta auttamisen halua. Hän oli huolissaan ihmisistä ja huolissaan toisista enkeleistä. Huolissaan maailmasta.
Pikku enkeli nousi ja huokasi. Hän kallisti päätään ja tassutteli tanssilattialle, jossa ihmiset huojuivat alkoholin hajun kiristäessä väljähtänyttä ilmaa. Pikku enkeli veti suunsa viivaksi tuntiessaan varomattoman käden hartiallaan, hiuksissaan, alaselässään. Hän antoi ihmisten koskettaa. He eivät tienneet. He eivät ymmärtäneet.

Pikku enkeli seurasi ihmisten liikkeitä. He nostivat käsiä ylös, nauroivat, ravistivat harteitaan ja jalkojaan. Hieman epävarmasti alkoi pikku enkeli matkia heitä. Hän nosti kätensä kohti kattoa, kurotti ylös, kyykistyi maahan muiden mukana, liikutteli käsiään, jalkojaan, heilutti hiuksiaan, nauroi. Hän tanssi villisti, villimmin kuin kukaan enkeli oli koskaan tanssinut. Hänen kullankeltaiset hiuksensa ravistuivat säkkärälle ja menivät sekaisin hänen liikkuessaan hurjasti.

Sitten, aivan yllättäen pikku enkeli muisti tehtävänsä. Hän hätkähti ja alkoi pujotella ihmisten välistä. Hän tahtoi pois lattialta, takaisin yökerhon nurkkaan pimentoon. Hänen piti miettiä. Maassa oli niin paljon mielenkiintoisempaa kuin Taivaassa, mutta Taivaassa oli Isä, eikä pikku enkeli tahtonut jättää Häntä. Ja tietysti Taivas oli myös koti.

Pikku enkeli tunsi kaapunsa taskun pohjalla painon ja hymyili varovasti. Hän upotti kätensä kankaan syövereihin ja veti rasian uudelleen esiin. Pikku enkeli toivoi, ettei se olisi enää tyhjä, vaan olisi täyttynyt jollakin, valolla, lumella, kimalteella, millä tahansa. Toive ei kuitenkaan toteutunut, vaan rasia säilyi tyhjänä. Pikku enkeli huokasi ja pudotti esineen takaisin kankaiden väliin, mutta jokin oli muuttunut. Ilmapiiri ei ollut enää hätäinen, uhkaava. Alkoholin hajut haihtuivat ja kireys katosi. Pikku enkeli kohotti katseensa ja huomasi jälleen toisten enkelien seisovan edessään.
”Kiitos pikku enkeli”, eräs niistä kuiskasi, tarttui häntä käsistä ja pyöritti, pyöritti, pyöritti. Pikku enkeli nauroi. Hän oli nyt jo varma onnistumisestaan. Ainakin melkein.

*****

Pikku enkeli näki ympärillään harmaita puutaloja, joiden lautaseinät olivat halkeilleet ja joiden ikkunalasit repsottivat. Vaikka pikku enkeli olisi katsonut minne, hän näki aina vain taloja, jotka eivät voineet kuulua muille kuin köyhille. Köyhille ja nälkäisille. Pikku enkelin silmät kostuivat enemmän ja enemmän kyynelistä, mitä pitemmälle hän käveli. Kaikkialla oli surkeaa ja onnetonta. Ihmisiä ei tullut vastaan, mutta pikku enkeli tiesi, miltä he näyttäisivät. He olisivat laihoja, ohkaisissa vaatteissa, väsyneitä, ilottomia. Pikku enkeli ei tiennyt mitä tehdä.
Hän jatkoi kulkemista yrittäen nähdä kaiken. Hän ei oikeasti tahtonut joutua silmätyksin sen kurjuuden kanssa, mutta tiesi, että se oli mitä Herra olisi tahtonut hänen tekevän. Lopulta, erään talon pihassa kolme pientä, laihaa lasta leikki. He hyppivät ruutua rutikuivalla tiellä, vaikka oli joulukuun loppu. Pikku enkeli pysähtyi, itkien nyt jo vuolaasti ja pudottautui polvilleen. Hän kohotti kasvonsa kohti taivasta ja risti kätensä jälleen kerran.

”Rakas isä”, pikku enkeli kuiskasi, ”anna näille ihmisille kaikki mitä he tarvitsevat. Anna heille onnea, toivoa, rakkautta. Auta heitä!”
Pikku enkeli sulki silmänsä ja laski kätensä. Sitten hän ohjasi katseensa takaisin lapsiin ja kaivoi rasian taskustaan. Hän avasi kannen, enää uskomatta, että se voisi sisältää jotakin, mutta samassa kun rasia aukesi, valo tulvahti pikku enkelin silmiin. Pikku enkeli käänsi kasvonsa pois, mutta näki silti, miten valo valtasi maailmaa pala kerrallaan.

*****

Pikku enkeli löysi itsensä polviltaan pilven reunalta, kasvot ylöspäin kohotettuna Herran valon hohtaessa ympärillään. Äkisti hän sulki silmänsä, jotta ei sokaistuisi, mutta ääni puhui rauhallisesti ja lempeästi:
”Avaa silmäsi, pikkuiseni. Olet sen ansainnut. Toit sisaresi ja veljesi turvassa takaisin ja palautit joulun maailmaan. Palautit myös minut kansan tietoon ja siitä, olen sinulle ikuisesti kiitollinen. Ja nyt, pikku enkeli, on palkintosi aika. Nouse”.

Pikku enkeli ei tällä kertaa epäröinyt, vaan nousi ja katsoi suoraan valoon. Hän näki kultaisen sateen laskeutuvan päälleen ja tunsi sen muotoutuvan vanteeksi hänen päänsä yläpuolelle. Pikku enkeli oli viimein saanut sädekehänsä. Mutta kultaakin parempi palkkio oli kuulla sisarusten onnelliset hurraahuudot ja joululaulujen raikuvat sävelet kaukaa maasta asti.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti