Kausi Kottaraisten kanssa

Olen aiemminkin kirjoittanut pesäpallokauden päätteeksi ajatuksiani tänne blogin puolelle. Tänä vuonna puin jo toisena kesänä peräkkäin ylleni Turku-Pesiksen paidan ja edustin seuraa sekä maakuntasarjassa että naisten edustusjoukkueessa suomensarjassa (akuisten kaksi alinta sarjatasoa). Omat pelini päättyivät viikko sitten lauantaina ensimmäisen välieräottelun jälkeen, suomarin joukkue lopetti keskiviikkona välierätappioon ja maakuntasarja pelaa edelleen, mutta sinne minulle ei enää ole edustusoikeutta. Myös meidän pikkuset, eli D-tytöt, joita valmennan kahden joukkuekaverini kanssa, jatkavat pelejään vielä syyskuulle, eli kausi ei oikeastaan ihan ole vielä ohi.

Kulunut kausi oli minulle kolmastoista, kolmas aikuispelaajana. Sanotaan että kolmetoista on epäonnekas, mutta ainakaan tähän kauteen se ei pätenyt. Olen ennenkin sanonut pelanneeni joukkueessa, jossa on ollut hyvä joukkuehenki. Ja niin onkin ollut. Mutta fakta on se, että jokainen joukkue on erilainen. Jokaisen joukkueen henki on erilainen ja jokaisessa joukkueessa on omat hyvät puolensa. Useimmissa joukkueissa on myös huonot puolensa, mutta tänä vuonna niitä on vaikea keksiä, sillä minulla ei ole kenestäkään mitään pahaa sanottavaa.



Minä pelasin kesän aikana yli kaksikymmentä peliä, yli kolmekymmentä, mikäli harjoituspelitkin lasketaan. En voi väittää, että se olisi ollut helppoa, mutta se oli palkitsevaa. Kasvoin jälleen pelaajana ja tunnen kehittyneeni, vaikka ihan päätyyn asti menemiseen se ei vielä riittänytkään, sillä kahteen viimeiseen välieräpeliin en enää mahtunut mukaan. Oma pettymys jäi kuitenkin taka-alalle, kun joukkue jatkoi. Vielä nyt, kun tätä kirjoitan, me olemme edelleen ainoa joukkue, joka on voittanut Pöytyän tällä kaudella (itse tosiaan olin "videovalmentajana" kyseisessä pelissä). Pelihaluja vielä olisi, eli nälkää ensi kaudelle jäi runsaasti.

Talven aikana en ollut oikeastaan missään vaiheessa varma, että pelaisin edustuksessa peliäkään. En luottanut siihen, että omat taidot riittäisivät, koska ne eivät aikaisempinakaan vuosina juuri ole riittäneet, treenimäärästä tai -intensiteetistä huolimatta. Kevään tullen kuitenkin löysin itseni aina useammin harjoituspelien yhdeksiköstä ja lopulta kun sarja alkoi, olin edelleen mukana. Pelasin siis urani ensimmäisen kokonaisen suomensarjakauden. Tilastojen valossa kausi ei suomarissa ehkä ollut erikoinen (lyötyjä juoksuja vain muutama ja tuotujakin vain pari enemmän), mutta roolini olikin enemmän ulkopelissä. Maakuntasarjassa sen sijaan kaksi viimeistä pelaamaani peliä poikivat kaksi kunnaria ja muutaman yksittäisen lyödyn juoksun ja hyviä ulkopelisuorituksia. Jos ei mitään muuta, niin loppua kohden ainakin itsevarmuus kasvoi, sekä sisällä että ulkona, suomarissa että maakarissa.



Suomarin joukkueen, Kottaraisten, kanssa me treenattiin syksystä asti kovaa. Me vietettiin satoja tunteja koulujen saleissa, Kupittaan urheiluhallin yläkerrassa, Kottaraisten pöntöllä ja tietenkin Kupittaan stadionilla. Juostiin, lyötiin, heiteltiin, palaveerattiin. Talven aikana uhrattiin monta pisaraa hikeä ja paljon kyyneleitä. Oli mustelmia ja kipuja. Oli turhautumisia ja epätoivoa. Oli väsymystä ja kiukkua. Oli ahdistusta ja stressiä.

Joukue kuitenkin kantoi kaiken vaikean yli. Oli paljon onnistumisia ja kehitystä. Oli naurua ja ilonhetkiä. Oli työtä ja tekemistä. Oli saunailtoja ja tulokasturnausta. Oli hävittyjä pelejä ja voitettuja pelejä. Oli kaatosadetta ja auringonpaistetta. Oli viimaa ja hellettä. Oli bussimatkoja ja ABC-keikkoja. Oli aamutreenejä ja Kupittaalle treenien jälkeen jäämistä. Mikä tärkeintä, oli ihania ihmisiä.

Kaikki tämä, hyvä ja paha, koettiin yhdessä. Joukkueena.



Kaudesta siis iso kiitos Kottaraisille ja kaikille meidän taustalla häärineille. Teitte vuodesta mahtavan!



P.S. Kiitos kuvista kuuluu huoltajallemme Päivi Matilaiselle.