Tänään tein viimeisen työpäivän ennen ensi viikon perjantaita, jolloin alkaakin jo koulun ohella työskentely. Kouluhan mulla tosiaan alkaa vasta ensi viikon torstaina Kielipolitiikka ja kielisuunnittelu -kurssilla(jota muuten odotan aivan innolla!). Alun perin olin siinä luulossa, että aloitettaisiin jo keskiviikkona, mutta yhden kurssin alku poikkesikin viikolla ilmoitetusta, joten sain yhden ylimääräisen vapaapäivän.
Päätin jo heinäkuussa, että pidän pienen loman ennen koulun alkua ja lopetan työt hyvissä ajoin ennen elokuun loppua. Toukokuussa olin vielä siinä uskossa, että pitäisin kaksi viikkoa lomaa, mutta kun töiden kunnollinen aloitus venyi kesäkuulle, jätin sitten lomani vain viikon mittaiseksi. Huomenissa onkin tarkoitus jo suunnata vanhempien luokse Ulvilaan. En ole käynyt kotikotona sitten heinäkuun alun jälkeen, mikä on ehkä pisin aika ikinä, kun en ole nähnyt vanhempiani. Äidin kanssa toki olen puhunut puhelimessa moneen otteeseen, mutta isän kanssa kommunikointi ei juurikaan onnistu edes kasvokkain, saati puhelimessa. Meidän isällähän on siis aivokasvain, eli ollaan ihan väleissä, mutta isä ei ole enää kovin hyvässä kunnossa, eikä puhu lähes lainkaan enää.
Kotiin meneminen jännittää tällä kertaa paljon enemmän kuin yleensä. Jossain aiemmista postauksista mainitsin, että vanhempani ovat ottaneet kissan. Olen hiukan katkera, sillä kinuin lemmikkiä varmaan siitä asti, kun osasin puhua, mutta meille ei ikinä otettu kissaa tai koiraa tai mitään muutakaan otusta. Äidin ja isän puolustukseksi sanottakoon, että olen vasta vanhemmiten päässyt eroon allergioista, jotka olivat niin pahat, että en parhaimmillaan pystynyt edes olemaan kissan kanssa samassa huoneessa ilman rajua reaktiota. Lisäksi oltiin aika kiireisiä, koska sekä minä että veljeni harrastimme pesäpalloa ja minä lisäksi opiskelin musiikkiopistolla iltaisin jo alakoulusta asti. Totta puhuakseni, keväällä tehtyjen allergiatestien mukaan olen edelleen allerginen kissalle, koiralle ja hevoselle. Unelmoin silti oman koiran omistamisesta. Eniten haluaisin saksanpaimenkoiran, mutta voi olla, että täytyy ottaa jonkun helpomman ja vähemmän sairaan rodun edustaja.
Vanhempieni kissa Liisi on kolmivuotias, kolmijalkainen kattiraukka, jolla on ollut melko rankka elämä. Sen jalka loukkaantui, kun se oli nuorempi, jalka katkaistiin, ja sen jälkeen kukaan ei huolinut Liisiä ennen kuin vasta jonkin aikaa sitten. Uudessa hoitokodissa muut kissat syrjivät sitä, ja sille haettiinkin kotia netin kautta. Äiti oli jo siinä vaiheessa hetken pohtinut kissan hankkimista, koska arveli siitä olevan iloa isälle ja itselleen, kun sitten törmäsi ilmoitukseen Liisistä ja ilmeisesti rakastui ihan sydänjuuriaan myöten. Liisihän kaipasi rauhallista kotia, jossa ei ollut muita kissoja häiritsemässä ja kiusaamassa, ja äiti ja isä kaipasivat pörröistä hellittävää otusta.
Liisi järjestettiin sitten Ulvilaan, ja sen jälkeen kommellukset eivät ole loppuneet. Oli ilmeisesti aikamoinen tappelu saada Liisi ensin ulos kopasta ilman että henkiä tai sormia menetettiin prosessissa, ja sen jälkeen se on ahkerasti piilotellut ympäri taloa. Äitikään ei ole aina ollut varma, missä katti kulloinkin on luurannut. Se oli esimerkiksi keksinyt mennä piilottelemaan sohvan sisälle, kunnes äiti oli tukkinut reitit, jottei Liisi loukkaisi itseään sohvan sisällä mahdollisesti oleviin nauloihin.
Jo tässä kohtaa on melko selvää, että Liisi on kietonut äidin häntänsä ympärille, vaikka se on ollut heillä kuukauden päivät. Äiti ilmoittaa aina riemuissaan, kun Liisi on tullut vähänkään tavallista lähemmäs tai tehnyt jotain hiukankin tavallisesta poikkeavaa. Ja ymmärtäähän sen, sillä kissat eivät sopeudu helposti muutokseen ja Liisillä oli jo lähtökohtaisesti ongelmia luottamuksen kanssa. Mutta silti äitini into on jotenkin äärettömän hauskaa ja hellyttävää, sillä en muista koska olisin viimeksi kuullut hänen olevan yhtä innoissaan jostakin. Sitä paitsi, mikä minä edes olisin tuomitsemaan, sillä pelkään älyttömästi, etten tule Liisin kanssa yhteen toimeen. Äiti tosin on lähes vakuuttunut, että niin ei käy, koska olen muka hyvä eläinten kanssa. Epäilen tätä huomiota kyllä melko vakavasti, mutta saa nähdä. Jos katin kanssa ei tule tappelua, olen tyytyväinen.
Jännityksestä huolimatta odotan jo kotiin pääsyä. En ole nähnyt vanhempia tai kavereita aikoihin, ja heitä on kova ikävä. Miniloman ajaksi onkin jo tiedossa paljon kaikkea kivaa, kuten lauantainan sieniretki, mahdollinen pikamökkeily ja venetsialaisilotulituksen seuraaminen Kirjurissa tai Muinaistulien yön fiilistely Kallossa. Joko voisi olla huominen?
Tämän päivän olen töiden jälkeen kuluttanut syömällä jääkaappia tyhjäksi, siivoamalla, pakkaamalla ja löysäilemällä. Ja toki iltapalalla oli juotava Karhuherra Paddington -teetä, kun sitä satuin kirpputorilta löytämään (tai en nyt tiedä ostinko varsinaisesti kirpputorilta, koska taitavat olla Minimanin kanssa yhteisissä tiloissa. Paddington-teetä suosittelen kyllä kaikille, jotka tykkää hauskoista teemauista. Paketissahan tosiaan on neljä mustan teen makua: Herkkukäpälä (vaniljan ja kolan aromit), Pistetään töpinäksi (hunajan ja melonin aromit), Karhu yli laidan (kerman ja mangon aromit) ja Viisas karhu tietää (appelsiinimarmeladin ja ananaksen aromit). Näiden kaveriksi pitäisi jostain metsästää samanlainen pakkaus Muumi-teetä, joissa ei ole kofeiinia ja joita voi huoletta kuluttaa illallakin.
Tämä video teidän iloksenne, koska olen viihdyttänyt itseäni muun muassa The Ellen Showlla viime aikoina.
Ja pahoittelut laimeasta kuvasaldosta. Ei yksinkertaisesti ollut mitään aiheeseen sopivia kuvia. Onko teillä suunnitelmia kesän viimeisten päivien varalle, vai oletteko jo ihan syystunnelmissa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti