Joka tapauksessa, tänään on viimeinen lomapäivä! Huomenna koittaa paluu arkeen ja kouluun. Valitin vielä eilen äidille, miten en sittenkään halua että koulu alkaa, mutta nyt alan taas olla jo lähes luvattoman innoissani. Toivon, että opiskelu näkyy blogissa jatkossa, mutta en ole vielä aivan varma, miten sen toteutan. Jos on ideoita, saa heitellä.
Ennen arjen kiireiden alkua halusin kirjoitella vielä viime viikonlopusta, ja erityisesti lauantaista, jonka vietin adoptioserkkujeni Iriksen ja Inarin seurassa. Ollaan tunnettu aivan pikkuvauvoista asti, koska ollaan perhetuttuja. Vietettiin lapsina aina juhannukset ja myöhemmin uudetvuodetkin yhdessä. Porukkaan kuului meidän perheidemme lisäksi, Iriksen ja Inarin serkkuperheen ja minun kummisetäni. Ollaan likimain kasvettu yhdessä, vaikka ei kovin usein nähtykään ja todettiin muutama vuosi sitten, että ollaan aina pidetty toisiamme serkkuina, vaikkei oikeasti sukua ollakaan. Kun minä sain ajokortin (olen meistä kolmesta vanhin), aloimme hengata hieman useammin yhdessä.
Iris on lähdössä puoleksi vuodeksi Saksaan vaihtoon ja palaa Suomen maalle kunnolla vasta ensi vuoden puolella. Emme nähneet kesälläkään montaa kertaa, koska vietin suurimman osan ajasta Varsinais-Suomessa ja Iris Satakunnassa eli oli korkea aika nähdä.
Me osataan aika harvoin vaan olla ja useimmiten ollaankin suunniteltu jotain hauskaa tekemistä. Useimmiten laitetaan ruokaa... Tällä kertaa lähteä Siikaisiin isovanhempieni kesäpaikkaan Vanhaantaloon sienestämään, metsä kun kuulemma oli keltaisenaan kantarelleja. Lähdettiin kahdella autolla, koska Inari pääsi sittenkin viime hetkellä mukaan, mutta ei ollut vielä lähtiessä varmaa, että hän ehtisi takaisin Poriin meidän kyydissämme. Menomatkaksi Iris hyppäsikin minun kyytiini ja Inari ajeli perässä.
Kummitätini oli miehensä ja 5-vuotiaan serkkuni kanssa (heidän ihanista ihanin koiransa Nelli oli myös mukana!) lähtenyt myös mummua katsomaan ja saatiinkin serkkutytöstä seuralainen myös sienimetsälle. Emme tosin päässet lähtemään ennen kuin mummu oli meidät ruokkinut.
Oletteko ikinä koettaneet kaitsea viisivuotiasta metsässä ja kerätä samalla sieniä? Ei ole ihan kaikista helpointa hommaa. Onneksi en ollut yksin. Todellisuudessa Iris ja Inari ehkä vahtivat pirpanaa enemmän kuin minä. Nosteltiin häntä kaatuneiden puiden yli ja ylös maasta, kun hän itse kellahti, kerättiin maahan kaatuneen ämpärin sisältö takaisin ja tapeltiin siitä, saanko minä pitää ison, poimimani sienen omassa ämpärissäni, vai pitääkö minun antaa se ipanan kannettavaksi. Arvatkaa mitä, olin ilkeä, enkä antanut sientä. Periaatekysymys.
Metsästä poistuttiin sitten noin puoliämpärillistä sieniä rikkaampina(tai minä poistuin, koska tytöt eivät sieniä huolineet). Siinä hetki pohdittin ja lähdettiin sitten sienestysporukalla vähän matkan päähän Päivölään, jossa vietettiin Leväsjoki-päiviä. Muistan hämärästi joskus pienenä käyneeni äidin kanssa samaisessa tapahtumassa. Muistan vain, että siellä oli paljon koneita ja ehkä myynnissä jotakin kiviä, mutta muistot ovat aika hataria. Tänä vuonna siitä oli tullut maksullinen, ja koska aikaa oli enää parikymmentä minuuttia sen sulkemiseen, emme sitten menneet katsomaan. En ole varma, olisivatko silloin enää pyytäneet pääsymaksua, mutta jotenkin tuntui hölmöltä mennä vain kääntymään. Eikä meillä olisi rahaakaan ollut, ettei sen puoleen.
Paluumatkaksi Inari ja Iris vaihtoivat paikkoja, joten Iris ajeli yksinään ja minä vietin kahdenkeskistä aikaa Inarin kanssa. Paluumatkaan oltiin onneksi varattu hyvin aikaa, sillä saatoin ajaa harhaan, ja voi olla, että ajelimme vartin verran hiekkatietä keskellä ei mitään. Hups.
Kun sitten päästiin vihdoin perille Poriin ja saatiin Inari uudelleen tien päälle, matkattiin Iriksen kanssa Meri-Poriin valokuvaamaan (minäkin sain isän järkkärin lainaksi). Niille, jotka eivät tiedä, tiedoksi, että Kallo kuhisee valokuvaajia ja muita aaltojen ja auringonlaskujen pällistelijöitä, varsinkin tuulisella säällä. Me liityimme kuitenkin joukon jatkoksi, ihan kliseisyyden uhallakin. Toivottiin matkalla, että sielläkin tuulisi, jotta saataisiin kivoja kuvia. Ja tuulihan siellä! Aurinkoakin riitti juuri sopivasti.
En muista ennen tuota Race Officea nähneeni, vaikka varmasti on siinä ollut. Eikö olekin outoa, kun joskus vain huomaa asioita, joihin ei ole ikinä ennen kiinnittänyt huomiota?
Koska me emme tahtoneet olla aivan kliseisyyden huippuja, ajelimme Kallosta myös Uniluotoon, jossa ei aivan yhtä paljon käy ihmisiä valokuvaamassa, vaikka kai sekin aika suosittu on. Aaltoja uhmaamassa oli myös uimari märkäpuvussa! Häntä tosin emme kuvanneet.
Meri-Porista menimme vielä iltapalalle Iriksen luo, ennen kuin lähdin joskus yhdentoista tienoilla sienineni kotia kohti.
Loppuloma meni aika rauhallisissa merkeissä. Sunnuntaina siivoiltiin hiukan ja perattiin sieniä (ja katsottiin samalla Risto Räppääjää). Sunnuntaina onnistuin myös näkemään Liisin. Olin etsinyt kattia joka päivä tuloksetta, kunnes sienisaaliin perkauksen jälkeen satuin kurkistamaan ruokahuoneen pöydän alle ja sieltä tuolin päältä tuijotti vastaan kaksi silmää. Saatoin kiljahtaa tai olla kiljahtamatta, kun ryntäsin keittiöön kertomaan löydöstä äidille. Siellä sitten kykittiin yhdessä katselemassa ja lörpöttämässä, kunnes Liisi päätti, ettei jaksa meitä enää ja etsi itselleen paremman piilon.
Maanantaina kävin tekemässä loikkatreenin, kiertelimme äidin kanssa kirpputoreja, haimme minulle saksan kirjan kirjastosta ja kävimme kaupassa. Illalla teimme vielä pitsan ja pääsin saunaan. Ei siis mitenkään kovin erikoinen päivä, mutta kaiken kaikkiaan kiva. Ollaan äidin kanssa sen verran läheisiä, että yhdessä vietetty aika on useimmiten mukavaa.
Sienikuvat olivat muuten Iriksen tai Inarin kuvaamia, en ole ihan varma enää kumman, sillä minähän en tietenkään voinut tajuta ottaa puhelinta mukaan, että olisin voinut kuvata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti