Joulukuun toinen päivä: haaste voitettu!

Joulukuun toinen päivä, eli myös joulukalenterin toinen päivä. Tänään puhun viime kuun haasteesta eli NaNoWriMosta.


Viime kuussa osallistuin NaNoWriMoon, minkä takia blogin kirjoittaminen jäi viime kuussa oikeastaan kokonaan. Marraskuun 24. päivä saavutin virallisen haasteen tavoitteen eli 50 000 sanaa. Sen jälkeen tahtini hiipui, koska 60 000 sanan kirjoittaminen ei tuntunut enää tärkeältä. Halusin vain saada kirjan loppuun. Se tavoite ei ole ihan vielä toteutunut, minulta puuttuu vielä muutamista kohdista tekstiä, mutta olen optimistinen sen suhteen, että saan kirjan ensimmäisen version valmiiksi vielä ennen joulua. Sormet ristissä!

NaNoWriMo oli minulle tänä vuonna erityisen tärkeä kokemus. Muistin sekä sen, miten raskasta kirjoittaminen joskus on, että sen, miten paljon sitä rakastan. Kirjoittaminen antaa todella paljon, jos sille itse antaa mahdollisuuden. Kirjoittaessa voi vierailla paikoissa, joissa ei ole koskaan käynyt, voi elää elämiä, joita ei muuten voisi kuvitellakaan. Kirjoittaessani voin olla kahvilanomistaja tai taiteilija. Voin olla matkaopas tai viulisti sinfoniaorkesterissa. Voin olla lapsinero tai elämäänsä kyllästynyt nuori. Voin olla mitä tahansa, kuka tahansa ja missä tahansa. Kirjoittaminen on kuitenkin aikaa vievää ja joskus hyvin vaikeaa. Toisinaan on helppo jäädä jumiin ja menettää pieni osa motivaatiota. Inspiraatiota ei voi odottaa, pitää vain kirjoittaa, sanat tulevat kyllä. En silti tiedä, olisinko tarttunut haasteeseen, jos olisin ollut töissä marraskuussa. Eli tavallaan työttömyys oli oikeasti tietynlainen siunaus. NaNoWriMo myös auttoi rakentamaan rutiiniin, tätä kirjoittaessani (1.12. klo 20.50) en ole vielä tänään kirjoittanut kirjaani lainkaan ja sormeni syyhyävät. Haluan saada edes muutaman sanan kirjoitettua, mielellään yhden kohtauksen valmiiksi.

NaNoWriMo muistutti minulle, miksi kirjoitan. Se muistutti minulle, että kirjoittaminen on edelleen suurin unelmani. Ja mikä tärkeintä, NaNoWriMo todisti minulle, että pystyn edelleen kirjoittamaan. Pystyn edelleen luomaan tyhjästä elämiä ja henkilöitä, jotka kietoutuvat ja vaikuttavat toisiinsa kuten todellisuudessakin. Rakastan sitä, että voin kertoa tarinoita, jotka koskettavat jollain tavalla minua ja jotka voivat jonain päivänä koskettaa jotain muutakin. Rakastan myös sitä, että tiedän nyt Pariisista paljon sellaisiakin asioita, joiden tietäminen olisi ollut hyödyllistä viime keväänä, kun olin siellä. Olen kuluttanut lähes tunteja tuijottamalla Pariisin karttaa Google Mapsissa ja järkeilemällä etäisyyksiä ja sijainteja. Wikipedia (valitettavasti) on myös ollut hyvä ystäväni, kuten erilaiset matkailusivustotkin.

Tämän kirjan kirjoittaminen on tuonut minua myös tavallaan lähemmäs mummiani, joka kuoli 2012. Hän oli yksi elämäni tärkeimmistä aikuisista, ja kirjassa päähenkilön mummi on myös tärkeässä roolissa (hänkin haudan takaa). Kun olin nuorempi ja puhuin tulevaisuuden suunnitelmistani ja ammattihaaveistani, mummilla oli aina tapana kysyä, minne kirjailijaunelma jäi. Vasta vähän myöhemmin ymmärsin, että se oli mummin tapa sanoa, että jos todella haluan kirjoittaa, minun pitää vain uskoa itseeni. Ei ole ollut mitenkään itsestään selvää, että kirjailijaunelmaani olisi kannatettu tai kirjoittamiseen kannustettu. Se, että mummi (ja omat vanhempani) tukivat sitä alusta asti, on ollut varsinkin viime kuun aikana suuri voimavara.

Kirjoittaminen oli minulle jo lapsena tärkeää, mutta viime vuosien aikana olin jo lähes päättänyt, että unelmani kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta olisi hylättävä. En uskonut, että minusta olisi siihen. En uskonut, että minulla olisi tarpeeksi tarinoita sitä varten. Mutta jo nyt, vaikka tämäkään kirja ei ole vielä valmis, minun mieleni on jo alkanut pursuta uusia ideoita. Uusia tarinoita, joita tahdon kertoa. Tällaista tilannetta ei ole ollut moneen vuoteen. Kirjoittaminen ei ole pitkään aikaan tuntunut yhtä hyvältä ja tärkeältä. Ehkä, sittenkään, unelmia ei kannata unohtaa.



Mikä on sinun unelmasi?

NaNoWriMo alkaa!

Marraskuu on saapunut ja sen mukana NaNoWriMo eli National Novel Writing Month. NaNoWriMon tavoitteena on kirjoittaa marraskuun aikana, eli 30 päivässä, 50 000 sanaa (1667 sanaa päivässä). Tarkoituksena olisi oikeastaan aloittaa uusi romaani täysin puhtaalta pöydältä (suunnitelmia toki saa olla valmiina), mutta monet myös jatkavat vanhoja projekteja tai kirjoittavat jotain muuta kuin romaania. Heitä kutsutaan kapinallisiksi. Haha. Itse kuulun perinteisempään porukkaan ja aloitin tänään uuden projektin. No, oikeastaan olen suunnitellut sitä jo huhtikuusta asti, sillä Pariisin matkan jälkeen tajusin, että minulla on pitkästä aikaa tarina, joka vaatii tulla kerrotuksi. Olen myös kirjoittanut siihen etukäteen jo pari sivua, koska halusin välttää tyhjän paperin tuijottamisen ensimmäisenä päivänä. Valitettavasti tiedosto on ulkoisella kovalevyllä, joka oli repustani eksynyt kotikotiin huoneeni lattialle, kun olin siellä alkuviikosta. Kovalevy ei ikinä saapunut mukanani takaisin kämpille, joten tuijotin silti tänään tyhjää sivua. No, minkäs teet. Sainpa autenttisentuntuisen aloituksen kuukauteeni.



Edellisen, ensimmäisen ja viimeisen kerran osallistuin NaNoWriMoon vuonna 2009. Olin silloin 15-vuotias. Kirjoitin tuolloin Kaislasta, joka taisteli soittokokeiden, ihastusten ja koulujuttujen ristiaallokossa. Vaatimatonta, helppoa ja mukavaa. Sain kirjoitettua muistaakseni noin 53 000 sanaa, mitä pidin historiallisena suorituksena. Tänä vuonna pääosan nappaa toinen naispuolinen henkilö, Amanda. Amanda on 25-vuotias, yliopistosta vuotta aiemmin valmistunut nuori nainen, joka päättää, että odottelu saa riittää ja muuttaa Pariisiin. Kirja on suunnattu nuorille aikuisille, ja se on kasvutarina Sen enempää en tässä kerro. Saattaa olla, että saatte kuulla myöhemmin lisää. . Viimeiset kuukaudet ovat satunnaisesti olleet täynnä Pariisin eri kaupunginosien tutkimista, nähtävyyksien kartoittamista ja etäisyyksien hahmottamista. No okei, etäisyyksiä rupesin vasta tänään pohtimaan, kun etsin sopivanhintaisia asuntoja. Siis Amandalle, en itselleni. Halusin vain kartoittaa, missä hänen olisi realistista asua. Onneksi juuri niistä paikoista, mistä toivoin löytäväni sopivan edullisia asuntoja, niitä löytyi. Eivät ne toki isoja tai kauniita ole, mutta kaikin puolin muuten sopivia. En ole oikeastaan koskaan tehnyt hirveän paljon taustatyötä kirjoituksiani varten ja nytkin tein paljon vähemmän, kuin mitä alun perin oli tarkoitus, mutta silti aiempaa enemmän. Ehkä siksi, että tämä tarina tuntuu tärkeältä. Tärkeämmältä kuin mikään tätä ennen.



Otin tänä vuonna tavoitteekseni kirjoitta 60 000 sanaa, koska aikaa minulla on aika runsaasti. Se tarkoittaa käytännössä 2 000 sanaa päivässä. Määrä tuntuu toisaalta aika hurjalta, toisaalta aika tavanomaiselta. En ole kirjoittanut moneen vuoteen fiktiota juuri lainkaan, joten luulen, että epätoivo saattaa jossain kohtaa iskeä. Tänään jo jouduin siirtymään tarinan alusta loppupuolen suuntaan, koska alku ei yksinkertaisesti suostunut yhteistyöhön, mutta tiesin melko tarkkaan, miten tahdon yhden kohtauksen menevän. Tai oikeastaan, miten tahdon kertoa tärkeimmän sivuhenkilön hankalahkosta menneisyydestä. Kaikki on kovin dramaattista.

Tänään, marraskuun ensimmäisenä päivänä, raavin kokoon 2525 sanaa. Ylitin siis henkilökohtaisen tavoitteenikin reilulla viidelläsadalla sanalla. Fiilis on aika hyvä, joskin pelkään pahinta seuraavien päivien suhteen, koska hankalammatkin osuudet pitää joskus kohdata. Ongelmaksi muodostunee myös kyvyttömyyteni käyttää kymmensormijärjestelmää (eikö sen voisi opettaa peruskoulun tavallisillakin atk-tunneilla?). Jostain syystä käytän vasemmasta kädestäni neljää tai viittä sormea (pikkusormea aika harvoin), mutta oikeasta kädestä yleensä vain etusormea. Olen yrittänyt opetella käyttämään muitakin oikean käden sormiani, mutta toistaiseksi se on ollut aika hankalaa. Ranne ehtii tulla vielä monta kertaa kipeäksi.


Osallistuuko joku teistä NaNoWriMoon tänä vuonna?