Moniko muistaa Hannah Montana -sarjan? Moniko muistaa Mileyn parhaan ystävän Lilyn, jota näytteli Emily Osment? No. Tässä on Emily Osment ja hänen musiikkinsa nykyään. Hän on ottanut taiteilijanimekseen Bluebiird.
Black Coffee Morning on suosikkini näistä, mutta olen todella innoissani Bluebiirdin musiikista juuri nyt!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kulttuuri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kulttuuri. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 10. heinäkuuta 2019
torstai 13. syyskuuta 2018
Rannalla-elokuvan raivoisa rakkaus
Syyskuun ensimmäisen viikonlopun vietin ystäväni Iriksen luona Espoossa. Sunnuntai meillä meni suurelta osin muuttopuuhissa, mutta lauantaina matkasimme metrolla Helsinkiin. Kävimme Helsingin kaupunginmuseossa, joka on ilmainen ja jossa vierailua suosittelen, istuimme hetken Tuomiokirkon portailla, kävimme syömässä, liukastelimme pitkin sateessa kastuneita katuja ja lopulta suuntasimme Finnkinon Maxim-teatteriin katsomaan Rannalla-elokuvaa. Maximissa on vain kaksi salia, joista ainakin toinen on premium-sali. Se kannattaa ehdottomasti joskus kokea! Oli hauska katsoa elokuvaa nojatuolista, jota sai halutessaan jopa vähän siirtää.
Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole puhua Maxim-teatterin hienouksista tai premium-salin erinomaisuudesta vaan itse Rannalla-elokuvasta. Jos siis et ole elokuvaa nähnyt, voi olla, että tämä teksti kannattaa skipata, kunnes ehdit sen katsoa. Mielenkiintoinen elokuva kaiken kaikkiaan. Ei aivan sellainen kepeä, rento, romanttinen komedia, jota kaipasimme, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen.
Spoilerit alkavat tästä.
Rannalla on alkuperäiseltä nimeltään On Chesil Beach, ja se perustuu Ian McEwanin vuonna 2007 julkaisemaan, samannimiseen romaaniin. Kirjaa en ole lukenut, joten en tiedä, miten asiat kirjassa menevät. Siksi puhunkin tässä vain siitä, mitä elokuva tarjoaa. Elokuva sijoittuu pääosin vuoden 1962 Englantiin. Se kertoo nuoresta, vastanaineesta pariskunnasta, joka yrittää aloittaa yhteisen elämänsä aviopuolisoina. He eivät kuitenkaan ole täysin samaa mieltä siitä, mitä avioparina eläminen tarkoittaa, ja ongelmia syntyy jo ensimmäisenä iltana. Elokuvan pääosissa ovat Saoirse Ronanin näyttelemä Florence Ponting, yläluokkaisen perheen viulistitytär ja Billy Howlen Edward Mayhew, kotonaan välillä aivovauriosta kärsivän äidin ja teinisiskojen vuoksi huomiotta jäävä nuorimies. Pari on lähtökohdiltaan lähes toistensa vastakohtia, mutta he näyttäytyvät toisilleen pakotienä kohti erilaista, parempaa tulevaisuutta. Varsinkin Edward tuo Florencelle, joka sulkeutuu helposti itsensä ja musiikkinsa sisälle, raikkaan tuulahduksen ulkopuolisesta maailmasta. Elokuva kertoo yhtä aikaa Edwardin ja Florencen nuoruudesta, heidän rakkaustarinastaan ja heidän avioliittonsa ensimmäisestä illasta.
Elokuvassa olisi paljon asioita, joihin voisi tarttua. Edwardin suhde vanhempiinsa. Florencen suhde vanhempiinsa. Edwardin ja Florencen epätodennäköinen rakkaustarina. Edwardin äidin kokeman onnettomuuden epäsopiva koomisuus. Florencen musiikki. Mutta en tartu niistä mihinkään. Tartun sen sijaan siihen, mikä oli elokuvan keskeisin koettelemus. Florencen ja Edwardin ensimmäinen ilta avioparina, jolloin heidän oli tarkoitus tehdä avioliitostaan täydellinen. Mikäli elokuvasta ymmärsin oikein, vielä 60-luvulla avioliitto ei ole ollut lainvoimainen, mikäli pari ei harrastanut seksiä. Kumpikaan parista ei ole kokenut, mutta Edward on selvästi innokkaampi harjoittamaan intiimimpää kanssakäymistä. Florence vaikuttaa alkuun jopa yllättävän vastentahtoiselta, ja lopulta tilanne päätyy siihen, että Florence karkaa ulos hotellihuoneesta ja juoksee aivan rannan toiseen päähän. Edward seuraa hetken kuluttua ja on raivoissaan. Florence koettaa rauhoitella tätä ja yrittää sanoa, että he voivat rakastaa toisiaan ilman, että heidän tarvitsee koskettaa toisiaan sen enempää. Florence jopa ehdottaa, että Edwardilla voisi olla toisia naisia. Edward ei kuitenkaan suostu kuuntelemaan tätä, vaan tuntee itsensä nöyryytetyksi ja nimittää Florencea frigidiksi. Florencen ja Edwardin avioliitto siis päättyy kuin seinään, sillä kumpikaan ei ole valmis joustamaan suuntaan tai toiseen.
Elokuva antaa ymmärtää, että Florence on aseksuaali, karkeasti määriteltynä siis ihminen, joka ei koe seksuaalista viehätystä. Sitä ei sanota suoraan, mutta Florencen suhtautuminen Edwardiin ja se, miten hän järkyttyy, kun he etenevät turhan pitkälle, voisi viitata aseksuaalisuuteen. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole, sillä elokuva vihjaa myös, että Florence olisi nuorempana raiskattu. Tämä on asia, joka pitää todellakin tulkita kuvien välistä, sillä ainoat siihen viittaavat asiat ovat se, miten Florence pelästyy Edwardin tullessa hänen päälleen ja sitä seuraava takauma, jossa näytetään pelokkaan näköinen nuori Florence vuoteessa, kun ovi huoneeseen aukeaa ja mies, ilmeisesti Florencen isä, tulee sisään. Viittauksia siihen, että juuri Florencen isä on raiskannut tyttärensä, on tämän lisäksi vain muutama, mutta näiden kahden välinen suhde on hyvin kireä ja lähes olematon. Ehkä lapsuuden trauma on saanut Florencen pelkäämään.
Myöhemmin elokuvassa, kun Edward asuu yksinäisenä ja surullisena vanhuksena vanhempiensa entisessä talossa, hän kuulee, miten radiossa hehkutetaan Florencen menestyneen jousikvartetin viimeistä esitystä. Ennen konsertin alkua käy ilmi, että Florence on mennyt naimisiin jousikvartetin sellistin Charlesin (Mark Donald) kanssa ja heillä on lapsia ja lapsenlapsia. On siis oletettavaa, että Florence on lopulta onnistunut täydellistämään avioliittonsa toisen miehen kanssa useampaan otteeseen. Voisikin kuvitella, että näin olisi saattanut käydä myös Edwardin kanssa, mikäli tämä olisi ollut kärsivällinen ja tukenut Florencea avioliiton alkuvaiheissa. Toisaalta on myös hyvin mahdollista, että Florence ei ole koskaan sanonut Charlesille ei. Edward oli ihminen, joka oli rakastanut Florencea syvästi ja jota Florence oli rakastanut, mutta Edward ei ollut ollut valmis kuulemaan rakastamaansa naista tai tukemaan tätä. Florence on saattanut elää koko myöhemmän elämänsä onnettomana, koska ei ole enää uskaltanut esittää omaa tahtoaan, jottei saisi Charlesilta samanlaista reaktiota kuin Edwardilta. Florence tunsi varmasti itsensä hylätyksi ja jollain tavalla epäonnistuneeksi ihmiseksi, koska ei voinut antaa Edwardille sitä, mitä tämä olisi tahtonut, eikä ehkä tahtonut aiheuttaa enää kenellekään muulle pettymystä. Toisaalta voi myös olla, että Charles oli lempeydellään ja tukemisellaan karkottanut Florencen menneisyyden haamut.
Florencen elämä ennen ja jälkeen Edwardin, oli minulle pettymys. Aseksuaalien representaatio on nykyäänkin taiteessa ja viihteessä minimaalista. Uskon, että elokuva olisi voinut olla yhtä voimakas myös, mikäli Florencen tarina olisi ollut toisenlainen. Aseksuaalitkin ihmiset voivat rakastua ja saattavat kaivata parisuhdetta, mutta he eivät välttämättä ikinä halua seksiä. Ihmisen ei myöskään tarvitse tulla seksuaalisesti hyväksikäytetyksi ollakseen aseksuaali. Eikä häntä tarvitse ”parantaa” aseksuaalisuudesta. Koska Rannalla ei tuo Florencen seksuaalista suuntautumista selkeästi esiin, ei sitä voine myöskään syyttää virheellisestä representaatiosta. Eikä rehellisesti sanottuna voi muutenkaan, koska jokaisen kokemus seksuaalisuudestaan on erilainen, eikä ole oikeaa tai väärää tapaa. Tosiasia kuitenkin on, että tässä olisi ollut tilaisuus realisoida monille ihmisille se, että seksuaalinen kanssakäyminen ei ole sellainen asia, jota kaikki ihmiset välttämättä tahtovat. Sitä ilman voi pärjätä ja elää täysin hyvän elämän.
Edelleen huomautan, että puhun tässä vain elokuvasta, koska en ole kirjaa lukenut. Se voi sisältää paljon sellaisia asioita, joita elokuvasta on jäänyt puuttumaan. Ehkä Florence saa enemmän taustaa tai ehkä jotkin asiat kerrotaan suoraan eikä rivien väleissä niin kuin elokuvassa. Toki kirja on myös jo yksitoista vuotta vanha, joten voi olla, että se sisältää samat viittaukset seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja myöhemmästä toipumisesta kuin elokuvakin, ilman, että todellista aseksuaalisuutta ilmenee.
Tällaista tänään. Oletteko huomanneet samankaltaisia ilmiöitä muissa elokuvissa?
Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole puhua Maxim-teatterin hienouksista tai premium-salin erinomaisuudesta vaan itse Rannalla-elokuvasta. Jos siis et ole elokuvaa nähnyt, voi olla, että tämä teksti kannattaa skipata, kunnes ehdit sen katsoa. Mielenkiintoinen elokuva kaiken kaikkiaan. Ei aivan sellainen kepeä, rento, romanttinen komedia, jota kaipasimme, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen.
Spoilerit alkavat tästä.
Rannalla on alkuperäiseltä nimeltään On Chesil Beach, ja se perustuu Ian McEwanin vuonna 2007 julkaisemaan, samannimiseen romaaniin. Kirjaa en ole lukenut, joten en tiedä, miten asiat kirjassa menevät. Siksi puhunkin tässä vain siitä, mitä elokuva tarjoaa. Elokuva sijoittuu pääosin vuoden 1962 Englantiin. Se kertoo nuoresta, vastanaineesta pariskunnasta, joka yrittää aloittaa yhteisen elämänsä aviopuolisoina. He eivät kuitenkaan ole täysin samaa mieltä siitä, mitä avioparina eläminen tarkoittaa, ja ongelmia syntyy jo ensimmäisenä iltana. Elokuvan pääosissa ovat Saoirse Ronanin näyttelemä Florence Ponting, yläluokkaisen perheen viulistitytär ja Billy Howlen Edward Mayhew, kotonaan välillä aivovauriosta kärsivän äidin ja teinisiskojen vuoksi huomiotta jäävä nuorimies. Pari on lähtökohdiltaan lähes toistensa vastakohtia, mutta he näyttäytyvät toisilleen pakotienä kohti erilaista, parempaa tulevaisuutta. Varsinkin Edward tuo Florencelle, joka sulkeutuu helposti itsensä ja musiikkinsa sisälle, raikkaan tuulahduksen ulkopuolisesta maailmasta. Elokuva kertoo yhtä aikaa Edwardin ja Florencen nuoruudesta, heidän rakkaustarinastaan ja heidän avioliittonsa ensimmäisestä illasta.
Elokuvassa olisi paljon asioita, joihin voisi tarttua. Edwardin suhde vanhempiinsa. Florencen suhde vanhempiinsa. Edwardin ja Florencen epätodennäköinen rakkaustarina. Edwardin äidin kokeman onnettomuuden epäsopiva koomisuus. Florencen musiikki. Mutta en tartu niistä mihinkään. Tartun sen sijaan siihen, mikä oli elokuvan keskeisin koettelemus. Florencen ja Edwardin ensimmäinen ilta avioparina, jolloin heidän oli tarkoitus tehdä avioliitostaan täydellinen. Mikäli elokuvasta ymmärsin oikein, vielä 60-luvulla avioliitto ei ole ollut lainvoimainen, mikäli pari ei harrastanut seksiä. Kumpikaan parista ei ole kokenut, mutta Edward on selvästi innokkaampi harjoittamaan intiimimpää kanssakäymistä. Florence vaikuttaa alkuun jopa yllättävän vastentahtoiselta, ja lopulta tilanne päätyy siihen, että Florence karkaa ulos hotellihuoneesta ja juoksee aivan rannan toiseen päähän. Edward seuraa hetken kuluttua ja on raivoissaan. Florence koettaa rauhoitella tätä ja yrittää sanoa, että he voivat rakastaa toisiaan ilman, että heidän tarvitsee koskettaa toisiaan sen enempää. Florence jopa ehdottaa, että Edwardilla voisi olla toisia naisia. Edward ei kuitenkaan suostu kuuntelemaan tätä, vaan tuntee itsensä nöyryytetyksi ja nimittää Florencea frigidiksi. Florencen ja Edwardin avioliitto siis päättyy kuin seinään, sillä kumpikaan ei ole valmis joustamaan suuntaan tai toiseen.
Elokuva antaa ymmärtää, että Florence on aseksuaali, karkeasti määriteltynä siis ihminen, joka ei koe seksuaalista viehätystä. Sitä ei sanota suoraan, mutta Florencen suhtautuminen Edwardiin ja se, miten hän järkyttyy, kun he etenevät turhan pitkälle, voisi viitata aseksuaalisuuteen. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole, sillä elokuva vihjaa myös, että Florence olisi nuorempana raiskattu. Tämä on asia, joka pitää todellakin tulkita kuvien välistä, sillä ainoat siihen viittaavat asiat ovat se, miten Florence pelästyy Edwardin tullessa hänen päälleen ja sitä seuraava takauma, jossa näytetään pelokkaan näköinen nuori Florence vuoteessa, kun ovi huoneeseen aukeaa ja mies, ilmeisesti Florencen isä, tulee sisään. Viittauksia siihen, että juuri Florencen isä on raiskannut tyttärensä, on tämän lisäksi vain muutama, mutta näiden kahden välinen suhde on hyvin kireä ja lähes olematon. Ehkä lapsuuden trauma on saanut Florencen pelkäämään.
Myöhemmin elokuvassa, kun Edward asuu yksinäisenä ja surullisena vanhuksena vanhempiensa entisessä talossa, hän kuulee, miten radiossa hehkutetaan Florencen menestyneen jousikvartetin viimeistä esitystä. Ennen konsertin alkua käy ilmi, että Florence on mennyt naimisiin jousikvartetin sellistin Charlesin (Mark Donald) kanssa ja heillä on lapsia ja lapsenlapsia. On siis oletettavaa, että Florence on lopulta onnistunut täydellistämään avioliittonsa toisen miehen kanssa useampaan otteeseen. Voisikin kuvitella, että näin olisi saattanut käydä myös Edwardin kanssa, mikäli tämä olisi ollut kärsivällinen ja tukenut Florencea avioliiton alkuvaiheissa. Toisaalta on myös hyvin mahdollista, että Florence ei ole koskaan sanonut Charlesille ei. Edward oli ihminen, joka oli rakastanut Florencea syvästi ja jota Florence oli rakastanut, mutta Edward ei ollut ollut valmis kuulemaan rakastamaansa naista tai tukemaan tätä. Florence on saattanut elää koko myöhemmän elämänsä onnettomana, koska ei ole enää uskaltanut esittää omaa tahtoaan, jottei saisi Charlesilta samanlaista reaktiota kuin Edwardilta. Florence tunsi varmasti itsensä hylätyksi ja jollain tavalla epäonnistuneeksi ihmiseksi, koska ei voinut antaa Edwardille sitä, mitä tämä olisi tahtonut, eikä ehkä tahtonut aiheuttaa enää kenellekään muulle pettymystä. Toisaalta voi myös olla, että Charles oli lempeydellään ja tukemisellaan karkottanut Florencen menneisyyden haamut.
Florencen elämä ennen ja jälkeen Edwardin, oli minulle pettymys. Aseksuaalien representaatio on nykyäänkin taiteessa ja viihteessä minimaalista. Uskon, että elokuva olisi voinut olla yhtä voimakas myös, mikäli Florencen tarina olisi ollut toisenlainen. Aseksuaalitkin ihmiset voivat rakastua ja saattavat kaivata parisuhdetta, mutta he eivät välttämättä ikinä halua seksiä. Ihmisen ei myöskään tarvitse tulla seksuaalisesti hyväksikäytetyksi ollakseen aseksuaali. Eikä häntä tarvitse ”parantaa” aseksuaalisuudesta. Koska Rannalla ei tuo Florencen seksuaalista suuntautumista selkeästi esiin, ei sitä voine myöskään syyttää virheellisestä representaatiosta. Eikä rehellisesti sanottuna voi muutenkaan, koska jokaisen kokemus seksuaalisuudestaan on erilainen, eikä ole oikeaa tai väärää tapaa. Tosiasia kuitenkin on, että tässä olisi ollut tilaisuus realisoida monille ihmisille se, että seksuaalinen kanssakäyminen ei ole sellainen asia, jota kaikki ihmiset välttämättä tahtovat. Sitä ilman voi pärjätä ja elää täysin hyvän elämän.
Edelleen huomautan, että puhun tässä vain elokuvasta, koska en ole kirjaa lukenut. Se voi sisältää paljon sellaisia asioita, joita elokuvasta on jäänyt puuttumaan. Ehkä Florence saa enemmän taustaa tai ehkä jotkin asiat kerrotaan suoraan eikä rivien väleissä niin kuin elokuvassa. Toki kirja on myös jo yksitoista vuotta vanha, joten voi olla, että se sisältää samat viittaukset seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja myöhemmästä toipumisesta kuin elokuvakin, ilman, että todellista aseksuaalisuutta ilmenee.
Tällaista tänään. Oletteko huomanneet samankaltaisia ilmiöitä muissa elokuvissa?
torstai 30. elokuuta 2018
Luova Eurooppa - Taide yhteiskunnan kuvana.
Oletko koskaan lukenut Jesper Malmrosen kirjoittamaa romaania Vallan linnake? Entä kuulostaako Orhan Pamukin Kummallinen mieleni tutulta? Voi olla, että teokset ovat sinulle tuttuja tai voi olla, että et ole niistä koskaan kuullutkaan. Luova Eurooppa -hankkeen avulla todennäköisyys sille, että ainakin joku teistä lukijoista tuntee nämä kirjat, on kasvanut.
Luova Eurooppa on Euroopan unionin hanke, joka toimii vuosina 2014 - 2020. Se tarjoaa taloudellista tukea luovien alojen toiminnalle ja eurooppalaiselle yhteistyölle. Hankkeen kokonaisbudjetti on hurjalta kuulostava 1,46 miljardia euroa. Luova Eurooppa -hankkeen tärkein tehtävä on tukea kulttuurin, luovien alojen ja av-alan organisaatioita sekä av-alan ammattilaisia. Hakukierros tuelle järjestetään kerran vuodessa. Hanke pyrkii laajentamaan eurooppalaisten luovien alojen toimijoiden näkyvyyttä ja mahdollisuuksia kansainvälisellä tasolla. Se osallistuu markkinoiden kasvattamiseen ja eurooppalaisten kulttuurituotteiden saattamiseen sellaisille yleisöille, joille ne eivät ilman resurssien lisäämistä välttämättä ulottuisi. Yksi hankkeen tehtävistä on myös Euroopan kulttuurisen ja kielellisen monimuotoisuuden suojeleminen. Hanke toimii Luova Eurooppa -yhteyspisteiden kautta. Yhteyspisteitä on kaikissa ohjelmamaissa, ja niiden tehtävä on hoitaa hankkeen tiedotusta ja neuvontaa.
Luovilla aloilla työskennellään esittävän taiteen, kuvataiteen, kustannusalan, elokuvien, television, musiikin, monialaisten taiteiden, videopelien ja kansanperinteen parissa. Luovat alat rakentavat pohjan sille, millainen meidän yhteiskuntamme on, sillä ne ovat kautta aikojen heijastelleet sitä, minä ja millaisina itsemme, toisemme ja maailman näemme. Globaalistuvassa tai jo täysin globaalistuneessa maailmassa kansainvälinen yhteistyö on noussut arvaamattomaan arvoon. Myös Luova Eurooppa -hanke on hypännyt kyytiin mukaan, sillä se tukee paljon eurooppalaisia yhteistyöhankkeita, kuten kirjallisuuden käännöshankkeita. Yhteistyöhankkeet ovat pääosin laajoja. Niiden tavoitteena on usein osaamisen kehittäminen, alan toimijoiden liikkuvuuden edistäminen tai yhteistuotantojen ja -kiertueiden tai kulttuurituotteiden vaihtaminen tai levittäminen. Eräitä menestyneitä kansainvälisiä hankkeita ovat olleet Cineuropa (hankkeen sivuille tästä), PHONE HOME (hankkeen sivuille tästä) ja The European Opera Digital Project (hankkeen sivuille tästä).
Minulle tutuin ja rakkain taiteenlaji on kirjallisuus. Pidän kovasti myös musiikista, elokuvista ja kuvataiteesta, mutta kirjallisuudessa on oma hohtonsa. Siksi esimerkkini tänään on nimenomaan kirjallisuudesta. Aiemmin tekstissä mainitsin Malmrosen ja Pamukin kirjoittamat kirjat. Ensimmäinen näistä kirjoista on alkuperäiseltä tanskankieliseltä nimeltään Borgen, jälkimmäinen turkinkieliseltä nimeltään Kafamda Bir Tuhaflik. Molemmat kirjat on käännetty Luova Eurooppa -hankkeen tarjoamalla tuella. Tukea on myönnetty suomalaisille kustantamoille kirjojen kääntämistä varten kaksi kertaa: vuonna 2014 Into Kustannukselle 39 820 € kolmen kirjan kääntämiseen ja vuotta myöhemmin Kustannusosakeyhtiö Tammelle 75 000 € kuuden kirjan kääntämiseen. Tämä tuki on mahdollistanut sen, että me suomea puhuvat suomalaiset olemme saaneet lukea näitä yhdeksää kirjaa omalla äidinkielellämme.
Luova Eurooppa haluaa edistää eurooppalaisen kaunokirjallisuuden kääntämistä. Se pyrkii myös laajentamaan käännöskirjallisuuden markkinoita löytämällä sille uusia lukijoita sekä sen perinteisessä että digitaalisessa muodossa. Tukea myönnetään vuosittain noin kuudellekymmenelle käännöshankkeelle, Suomeen tukea on tosiaan myönnetty kahdesti. Kustantamot voivat hakea hanketukea paitsi eurooppalaisen kaunokirjallisuuden kääntämiseen ja julkaisemiseen, myös näytekäännösten tekemiseen. Tukea voidaan myöntää myös sellaisten tilaisuuksien järjestämiseen, joiden pyrkimys on levittää ja markkinoida käännöskirjallisuutta sekä EU:n alueella että sen ulkopuolella. Hakemuksia arvioidaan myös sen pohjalta, onko kirjallisuuhankkeisiin sisällytetty EU:n kirjallisuupalkinnon voittaneita teoksia. Kun Kustannusosakeyhtiö Tammelle myönnettiin hanketukea, oli yksi käännöskirjoista isobritannialaisen Evie Wyldin Kaikki laulavat linnut (alkuperäiseltä nimeltään All The Birds, Singing), joka voitti EU:n kirjallisuuspalkinnon vuonna 2014.
Tietoa siitä, minkä verran Suomessa luetaan nimenomaan kaunokirjallista käännöskirjallisuutta, en löytänyt. Voisi kuitenkin olettaa, että vaikka suomalainen kirjallisuus on erittäin suosittua, myös ulkomainen kirjallisuus tekee kauppansa. Voin itse ainakin vakuuttaa, että vaikka yöpöydälläni on tällä hetkellä alkuperäiskielisiä teoksia, löytyy siltä myös käännöskirjallisuutta. Samoin "tämän haluan joskus lukea" -listaltani. Vaikka vain pieni osa käännöskirjallisuudesta käännetään Luova Eurooppa -hankkeen tuella, sekin pieni osa on tärkeä pala meidän kirjallisuuskenttäämme ja samalla kulttuuriamme. Jos kirjat olisivat jääneet kääntämättä, ne eivät olisi tavoittaneet niin laajaa yleisöä kuin nyt. Voisi kuvitella, että ainakin Kafamda Bir Tuhaflik olisi jäänyt monelta suomalaiselta lukematta.
Joskus lukion englannin tunnilla meille annettiin tehtäväksi keskustella siitä, mitä kulttuuri on tai mikä kaikki on kulttuuria. Sanoin silloin, että kulttuuri on elämää tai elämä kulttuuria, en muista tarkkaa muotoa. Asiasta kanssani puhuneet kaverini kuitenkin nauroivat minulle, koska ajatus oli heistä klisee. Silloin nielin sanojani, koska minulla ei ollut järkevää perustetta omalle mielipiteelleni. Nyt, jos minulta kysyttäisiin samaa asiaa, saattaisin edelleen vastata samoin. Luova Eurooppa -hanke edustaa minulle siis ennen kaikkea yhteiskunnan kehitystä ja luovuuden kukoistusta silloinkin, kun asiat ovat vaikeita. Taide. Luovuus. Kulttuuri. Ilman niitä sivilisaatio, jonka olemme vuosituhansien saatossa rakentaneet ei olisi sellainen kuin se nyt on. Minä en usko, että sitä oikeastaan edes olisi. Kaikki se, mitä me kulttuuriin ja taiteeseen vuodatamme, on heijastusta siitä, mitä me koemme. Asioita, joita me pelkäämme. Asioita, joita rakastamme. Asioita, jotka saavat meidät tuntemaan jotain suurta. Luova Eurooppa -hanke mahdollistaa sen, että me suomalaiset pääsemme kurkistamaan sisään turkkilaisten arkeen ja kulttuuriin. Turkkilaiset näkevät, mitä Belgiassa tapahtuu. Belgialaiset kokevat sen, mitä kreikkalaiset. Kun laajennamme näkökulmaamme kulttuuriin, laajennamme näkökulmaamme elämään ja ihmisiin.
Tyylistäni poiketen en liitä tähän tekstiin kuvia tai musiikkia. Ne edustavat taiteenlajeina kulttuuria, enkä voisi kuvitella elämää ilman niitä. Mutta. Joskus on parempi antaa sanojen sanoa, eikä peittää niitä muulla.
Luova Eurooppa on Euroopan unionin hanke, joka toimii vuosina 2014 - 2020. Se tarjoaa taloudellista tukea luovien alojen toiminnalle ja eurooppalaiselle yhteistyölle. Hankkeen kokonaisbudjetti on hurjalta kuulostava 1,46 miljardia euroa. Luova Eurooppa -hankkeen tärkein tehtävä on tukea kulttuurin, luovien alojen ja av-alan organisaatioita sekä av-alan ammattilaisia. Hakukierros tuelle järjestetään kerran vuodessa. Hanke pyrkii laajentamaan eurooppalaisten luovien alojen toimijoiden näkyvyyttä ja mahdollisuuksia kansainvälisellä tasolla. Se osallistuu markkinoiden kasvattamiseen ja eurooppalaisten kulttuurituotteiden saattamiseen sellaisille yleisöille, joille ne eivät ilman resurssien lisäämistä välttämättä ulottuisi. Yksi hankkeen tehtävistä on myös Euroopan kulttuurisen ja kielellisen monimuotoisuuden suojeleminen. Hanke toimii Luova Eurooppa -yhteyspisteiden kautta. Yhteyspisteitä on kaikissa ohjelmamaissa, ja niiden tehtävä on hoitaa hankkeen tiedotusta ja neuvontaa.
Luovilla aloilla työskennellään esittävän taiteen, kuvataiteen, kustannusalan, elokuvien, television, musiikin, monialaisten taiteiden, videopelien ja kansanperinteen parissa. Luovat alat rakentavat pohjan sille, millainen meidän yhteiskuntamme on, sillä ne ovat kautta aikojen heijastelleet sitä, minä ja millaisina itsemme, toisemme ja maailman näemme. Globaalistuvassa tai jo täysin globaalistuneessa maailmassa kansainvälinen yhteistyö on noussut arvaamattomaan arvoon. Myös Luova Eurooppa -hanke on hypännyt kyytiin mukaan, sillä se tukee paljon eurooppalaisia yhteistyöhankkeita, kuten kirjallisuuden käännöshankkeita. Yhteistyöhankkeet ovat pääosin laajoja. Niiden tavoitteena on usein osaamisen kehittäminen, alan toimijoiden liikkuvuuden edistäminen tai yhteistuotantojen ja -kiertueiden tai kulttuurituotteiden vaihtaminen tai levittäminen. Eräitä menestyneitä kansainvälisiä hankkeita ovat olleet Cineuropa (hankkeen sivuille tästä), PHONE HOME (hankkeen sivuille tästä) ja The European Opera Digital Project (hankkeen sivuille tästä).
Minulle tutuin ja rakkain taiteenlaji on kirjallisuus. Pidän kovasti myös musiikista, elokuvista ja kuvataiteesta, mutta kirjallisuudessa on oma hohtonsa. Siksi esimerkkini tänään on nimenomaan kirjallisuudesta. Aiemmin tekstissä mainitsin Malmrosen ja Pamukin kirjoittamat kirjat. Ensimmäinen näistä kirjoista on alkuperäiseltä tanskankieliseltä nimeltään Borgen, jälkimmäinen turkinkieliseltä nimeltään Kafamda Bir Tuhaflik. Molemmat kirjat on käännetty Luova Eurooppa -hankkeen tarjoamalla tuella. Tukea on myönnetty suomalaisille kustantamoille kirjojen kääntämistä varten kaksi kertaa: vuonna 2014 Into Kustannukselle 39 820 € kolmen kirjan kääntämiseen ja vuotta myöhemmin Kustannusosakeyhtiö Tammelle 75 000 € kuuden kirjan kääntämiseen. Tämä tuki on mahdollistanut sen, että me suomea puhuvat suomalaiset olemme saaneet lukea näitä yhdeksää kirjaa omalla äidinkielellämme.
Luova Eurooppa haluaa edistää eurooppalaisen kaunokirjallisuuden kääntämistä. Se pyrkii myös laajentamaan käännöskirjallisuuden markkinoita löytämällä sille uusia lukijoita sekä sen perinteisessä että digitaalisessa muodossa. Tukea myönnetään vuosittain noin kuudellekymmenelle käännöshankkeelle, Suomeen tukea on tosiaan myönnetty kahdesti. Kustantamot voivat hakea hanketukea paitsi eurooppalaisen kaunokirjallisuuden kääntämiseen ja julkaisemiseen, myös näytekäännösten tekemiseen. Tukea voidaan myöntää myös sellaisten tilaisuuksien järjestämiseen, joiden pyrkimys on levittää ja markkinoida käännöskirjallisuutta sekä EU:n alueella että sen ulkopuolella. Hakemuksia arvioidaan myös sen pohjalta, onko kirjallisuuhankkeisiin sisällytetty EU:n kirjallisuupalkinnon voittaneita teoksia. Kun Kustannusosakeyhtiö Tammelle myönnettiin hanketukea, oli yksi käännöskirjoista isobritannialaisen Evie Wyldin Kaikki laulavat linnut (alkuperäiseltä nimeltään All The Birds, Singing), joka voitti EU:n kirjallisuuspalkinnon vuonna 2014.
Tietoa siitä, minkä verran Suomessa luetaan nimenomaan kaunokirjallista käännöskirjallisuutta, en löytänyt. Voisi kuitenkin olettaa, että vaikka suomalainen kirjallisuus on erittäin suosittua, myös ulkomainen kirjallisuus tekee kauppansa. Voin itse ainakin vakuuttaa, että vaikka yöpöydälläni on tällä hetkellä alkuperäiskielisiä teoksia, löytyy siltä myös käännöskirjallisuutta. Samoin "tämän haluan joskus lukea" -listaltani. Vaikka vain pieni osa käännöskirjallisuudesta käännetään Luova Eurooppa -hankkeen tuella, sekin pieni osa on tärkeä pala meidän kirjallisuuskenttäämme ja samalla kulttuuriamme. Jos kirjat olisivat jääneet kääntämättä, ne eivät olisi tavoittaneet niin laajaa yleisöä kuin nyt. Voisi kuvitella, että ainakin Kafamda Bir Tuhaflik olisi jäänyt monelta suomalaiselta lukematta.
Joskus lukion englannin tunnilla meille annettiin tehtäväksi keskustella siitä, mitä kulttuuri on tai mikä kaikki on kulttuuria. Sanoin silloin, että kulttuuri on elämää tai elämä kulttuuria, en muista tarkkaa muotoa. Asiasta kanssani puhuneet kaverini kuitenkin nauroivat minulle, koska ajatus oli heistä klisee. Silloin nielin sanojani, koska minulla ei ollut järkevää perustetta omalle mielipiteelleni. Nyt, jos minulta kysyttäisiin samaa asiaa, saattaisin edelleen vastata samoin. Luova Eurooppa -hanke edustaa minulle siis ennen kaikkea yhteiskunnan kehitystä ja luovuuden kukoistusta silloinkin, kun asiat ovat vaikeita. Taide. Luovuus. Kulttuuri. Ilman niitä sivilisaatio, jonka olemme vuosituhansien saatossa rakentaneet ei olisi sellainen kuin se nyt on. Minä en usko, että sitä oikeastaan edes olisi. Kaikki se, mitä me kulttuuriin ja taiteeseen vuodatamme, on heijastusta siitä, mitä me koemme. Asioita, joita me pelkäämme. Asioita, joita rakastamme. Asioita, jotka saavat meidät tuntemaan jotain suurta. Luova Eurooppa -hanke mahdollistaa sen, että me suomalaiset pääsemme kurkistamaan sisään turkkilaisten arkeen ja kulttuuriin. Turkkilaiset näkevät, mitä Belgiassa tapahtuu. Belgialaiset kokevat sen, mitä kreikkalaiset. Kun laajennamme näkökulmaamme kulttuuriin, laajennamme näkökulmaamme elämään ja ihmisiin.
Tyylistäni poiketen en liitä tähän tekstiin kuvia tai musiikkia. Ne edustavat taiteenlajeina kulttuuria, enkä voisi kuvitella elämää ilman niitä. Mutta. Joskus on parempi antaa sanojen sanoa, eikä peittää niitä muulla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)