Kun elämä ilostuttaa osa 2.

Tässä tulee loput 100 ilonaihettalistasta. Minulla on ollut muutama kiireinen ja osittain melko ikäväkin päivä, eikä postauksen kirjoittaminen onnistunut. Lista oli valmiina, mutta selitysten kirjoittaminen onkin se työläämpi osa.


100 ilonaihetta


51. kävelylenkit
Kävelylenkit on yksi kaikkein rentouttavimmista asioista. Kävelyllä käydessä on aikaa ajatella asioita eri tavalla kuin esimerkiksi juostessa. Kävellen paikkoihinkin tutustuu helpommin. Minä vain valitettavasti (tai onneksi) olen varustettu äärimmäisen huonolla suuntavaistolla, mikä tarkoittaa sitä, että joskus kävelylenkeistä saattaa tulla yli kahden tunnin mittaisia, koska en vain löydä kotiin.

52. elokuvat
Tykkään katsella elokuvia. Joku kaveri joskus ihmettelikin, kun onnistui aina laittamaan viestiä juuri, kun olin katsomassa jotain leffaa. Mieluiten katson draama- ja komediaelokuvia. Urheiluleffat ovat parhaita!

53. teatteri
En pääse teatteriin kovin usein, mutta minulla on hirveästi hyviä kokemuksia. Paria kesäteatterinäytöstä lukuun ottamatta olen käynyt vain Porin teatterissa. Näytelmistä parhaiten ovat mieleen jääneet Sound of Music, Eikä yksikään pelastunut sekä Porin teatterin ravintolan keittiöön sijoittunut ovifarssi ja Pyynikin eräs kesäteatterikappale, joiden kummankaan nimeä en valitettavasti muista. Kävimme kolmen ystäväni kanssa kahtena vuonna peräkkäin teatterissa joulun välipäivinä, mutta viime vuonna emme ajoitusongelmien takia päässeet. Ehkä taas joskus?

54. Chicago Fire
Yksi mun suosikkisarjoistani. Kertoo chicagolaisesta paloasemasta ja sen ihmisistä. Draamaa ja huumoria ei puutu. Jesse Spencer on huikea!

55. Chicago PD
Edellisen spin-off. Paras poliisisarja pitkään aikaa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Selvitettävät tapaukset tuntuvat sellaisilta, että ne voisivat oikeastikin tapahtua. Jesse Lee Sofferin etsivät Jay Halstead on paras!



56. Chicago Med
Edelleen edellisten spin-off. Kertoo sairaalan ensiavusta. Tämä ei ole tv-sarjasuosikeissani aivan kahden edellisen tasolla, mutta tykkään silti sarjasta tosi paljon ja odotan aina innolla uusia jaksoja.

57. Robin Hood (BBC)
BBC:n Robin Hood sarja. Ostin kaikki kolme tuotantokautta Anttilasta jo aikoja sitten. Viimeisin on vielä katsomatta, koska en halua ajatella Robin Hoodia ilman Harry Lloydin Will Scarlettia. Mutta ihan huikean hyvin tehty sarja, jossa on paljon mielenkiintoisia käänteitä. Saa aina hymyilemään.

58. Teen Wolf
Tykästyin tähän sarjaan aika yllättäen. Olin jo pidempään harkinnut ensimmäisen jakson vilkaisemista, ja kun sitten lopulta tein sen, jäin heti koukkuun. Odotan jo innolla uutta tuotantokautta!

59. Musketeers
Rakastuin Dumas'n muskettisotureihin jo kun katsoin kirjan pohjalta tehdyn ranskalaisen minisarjan. Kirja itsessään on aika raskaslukuinen, mutta senkin olen kahlannut läpi. Musketeers on kuitenkin englantilainen sarja, jonka ainoa huono puoli on, että ranskalaiset hahmot puhuvat englantia. Yllätyin isosti, miten hyvä Santiago Cabrera on ollut Aramiksena. Cabrerasta en Heroesin Isaacina erityisemmin pitänyt, mutta muskettisoturiksi hän sopii.

60. Poldark
Poldark!! Puhun siis uusimmasta TV-versiosta. Kirjoja en ole lukenut, vaikka yhden joskus lainasinkin. Tarkoitus olisi jonain päivänä ryhdistäytyä siinä suhteessa ja tosiaan lukea kirjat. Pidän tällaisista sarjoista ja elokuvista, jotka sijoittuvat sellaiseen aikaan, ettei kukaan nykyisin elävä sitä muista.

61. Muumit
Muumien suhteen olen "kaikkiruokainen". Kirjat, sarjakuvat, piirretyt... Minulla on myös Muumi-brändin tavaroita keittiössä, tee- ja kahvilaatikkoina sekä tietenkin mukeina. Olen mahdottoman ylpeä siitä, että Muumit ovat suomalainen luomus. Kiitos Tove Jansson.

62. luisteleminen
Yläkoulun ja lukion aikana kävin luistelemassa korkeintaan liikuntatunneilla. Jostain syystä ei tullut lähdettyä jäälle juuri koskaan. Turkuun muuton jälkeen olen käynyt talvisin paljon enemmän luistelemassa. Tykkään Kupittaan madosta, jota voi luistella ympäri ja vain ajatella.

63. tanssiminen
Rehellisesti sanottuna olen melko surkea tanssija, mutta pidän tanssimisesta. Jotkut biisit ovat sellaisia, jotka suorastaan kutsuvat tanssimaan, enkä edes minä osaa kieltäytyä. Julkisesti ei juurikaan tule tanssittua, vaikka harkinnassa olisi kokeilla syksyllä korkeakoululiikunnan tarjoamaa nykytanssia.



64. laulaminen
Laulamisesta tulee aina hyvälle tuulelle. Viihdytän naapureita varsinkin suihkussa käydessäni ja kanssamatkustajia autossa.

65. Youtube
No. Youtube. Musiikkia, vlogeja ja muuten vaan kivoja videoita.

66. Naantali
Yksi unelmani olisi asua joskus Naantalissa tai ainakin Naantalin kaltaisessa paikassa. Siellä on niin äärettömän kaunista, että olen ottanut tavakseni vierailla siellä aina silloin tällöin. Toivottavasti ensi vuonna pääsen joulun alla käymään Naantalin vanhassa kaupungissa.

67. Ulvila
Lapsuuden koti. Sinne on aina yhtä kiva palata. Ja siellä asuu äiti ja isä ja kissa.

68. värittäminen
Olin aika skeptinen kun aikuisten väriyskirjat tulivat markkinoille. En ihan tajunnut niiden ideaa tai miten kenelläkään olisi oikeasti aikaa väritellä. Mutta sitten jonkin päähän piston seurauksena ostin itsellenikin yhden ja vaikka en kovin usein jaksa tai muista värittää, se on jostain syytä hyvin rentouttavaa.

69. yliopistokorkeakoululiikunta
Vielä viime vuonna puhuttiin vain yliopistoliikunnasta, mutta tänä vuonna korkeakoululiikunnat yhdistyvät Turussa isoksi CampusSportiksi. Korkeakoululiikunta on opiskelijan kukkarolle sopiva ja antaa mahdollisuuden käydä salilla ja osallistua ryhmäliikuntoihin. Nykyään eri paikkoihin on järjestetty jo omatoimivuorojakin. Ihana systeemi.

70. tyttökirjat
FH. Burnett, L.M. Alcott, L.M. Montgomery... Runotytöt, Salainen puutarha, Pikku prinsessa, Pikku lordi, Pikku naisia... Paljon lapsuuteni suosikeita. Ja yksi parhaista asioista on, että nämä olisivat ensimmäisiä kirjoja, jotka yhdistivät minua ja mummia. Monet näistä kirjoista olen saanut nimenomaan mummilta ja useimmiten joululahjaksi.

71. viikonloppu
Olen ollut onnekas, kun en ole joutunut työskentelemään viikonloppuisin. Ne ovat kuin minilomia keskellä työtä. Ja viikonloppuisin tulee telkkarista kivoja elokuvia.

72. auto
En haluaisi ajaa autolla ihan niin paljon kuin ajan, mutta jostain syystä tulee ajettua lähes joka paikkaan. Ja onhan oma auto hyödyllinen. Pääsen käymään kotonakin välillä, kun ei tarvi koko päivää olla Turussa bussilinjojen armoilla.

73. blogi
Vaikka olen vastikää päässyt takaisin bloggaamisen makuun, olen jälleen tajunnut miten palkitsevaa se on.

74. meri
Niin typerältä kuin se kuulostaakin, yksi painava syy siihen, minkä takia halusin lukion jälkeen ennemmin Turkuun kuin Tampereelle opiskelemaan oli meri. Olen lähes koko ikäni asunut lähellä merta ja tuntui jotenkin pahalta, ettei enää olisikaan yhtä lähellä. Vesi on ollut minulle aina hyvin läheinen elementti ja rakkaus mereen on osittain kummunnut ehkä sieltäkin.

75. tähdet
Ikävintä Turussa asumisessa oli se, että tähtiä ei näkynyt kunnolla. Ne olivat haaleita ja himmeitä. Nykyään aina kun menen vanhempien luo sellaiseen aikaan, että öisin on pimeä, minun on pakko mennä takapihalle katsomaan tähtitaivasta. Kummisetäni on jopa koettanut opettaa minulle joitakin tähtikuvioita. Otavan ja Orionin vyön jo tunnistan (ainakin luullakseni).

76. ruska
Syksyssä parasta ovat kauniit värit. Viime syksynä puheviestinnän kurssilla piti kertoa yhdestä itseä sinä päivänä liikuttaneesta asiasta ja minä kerroin auringonvalosta ja ruskasta. Siinä on jotain niin sanoinkuvaamattoman kaunista.

77. pähkinät
Olin todella pitkään allerginen pähkinöille. Niin allerginen, että jo yhdenkin syöminen saattoi saada kurkun lähes umpeen. Allergia on kuitenkin mennyt näin vanhemmiten ohi ja olen todella alkanut pitää pähkinöistä. Cashew-pähkinät ovat suosikkejani.

78. viljat
Söin viime jouluun asti hiukan yli puoli vuotta gluteenitonta ruokaa, koska ärtyneen suolen oireyhtymä pakotti siihen. Vuoden alussa lopetin punaisen lihan syömisen ja sen jälkeen olen saanut palata muuten normaaliin ruokavalioon. Ja kyllä, syön mieluummin ruisleipää kuin pihviä.

79. jäätelö
Rakastan jäätelöä. Ei muuta sanottavaa.

80. mukikokoelma
Tämä on yksi erikoisimmista ilonaiheistani. Jostain syystä tykkään erilaisista mukeista. Kuvassa muutama suosikkini. On mukava juoda kauniista mukeista.



81. luentokurssit
Istun noin 50 kertaa mieluummin luennolla kuin pänttään pelkästä kirjasta tietoa. Opin paljon paremmin, kun saan myös kuunnella ja kirjoittaa. Muutenkin kaikki parhaat yliopistokurssit ovat olleet luentokursseja.

82. kirjasto
Vietin viime talvena ja keväänä melko paljon aikaa kirjastoissa. Tuli opiskeltua paljon paremmin. Yksi ensimmäisistä asioista mitä kotoa pois muuttamisen jälkeen tein oli hakea kirjastokortti. Kirjastot ovat mukavan rauhallisia ja mikä sen parempaa kuin iso valikoima kirjoja ja elokuvia lainattavaksi.

83. joulu
Ehdottomasti suosikkipyhäni! Nuorempana parhaita asioita olivat lahjat ja ruoka, nykyään voiton vievät tunnelma ja joululaulut (ja joululeffat ja ruoka). Turun vanhalla Suurtorilla on joulukuussa aina viikonloppuisin vanhanaikainen joulutori ja koitan aina käydä ainakin kerran. Pidän Turussa myös Sokoksen ja Stockan jouluikkunoista, ne ovat aivan toisista sfääreistä kuin porilaiset jouluikkunat.

84. juhannus
Keskikesän juhla. Ihaninta on se, että aurinko ei laske. Juhannuksen viettäisin mieluiten mökillä, mutta myös kaupunkijuhannus välttää paremman puutteessa. Kun olimme nuorempia kävimme aina kahden tuttavaperheen ja kummisetäni kanssa mökkeilemässä. Niiltä reissuilta on paljon huikeita muistoja.

85. uunilohi
Joskus nuorempana lempiruokaani oli spagetti ja jauhelihakastike. Se saattaisi edelleen olla, mikäli söisin punaista lihaa, mutta koska tosiaan en syö, on uusi selkeä suosikkini uunilohi. Pidän kalasta muutenkin, mutta lohessa on sitä jotain.

86. omenat
Omenoillekin olin pitkään allerginen ja kun allergia alkoi mennä ohi, FODMAP-ruokavalio kielsi ne. Nyt voin taas syödä niitä sydämeni kyllyydestä!

87. kiivi
Olin todella pahasti allerginen kiiveille kun olin nuorempi. Allergialistalla ne lukivat kohdassa: "ei missään muodossa". Olin surullinen, koska kiivit olivat lempihedelmiäni sitä ennen. Jostain syystä tulin kokeilleeksi kiiviä parikymppisenä uudelleen ja kas kummaa, se ei enää allergisoinut! Tänään viimeksi söin kaksi kiiviä ilman mitään ongelmia.

88. kaakao
En juo kahvia ja teetäkin melko harvoin. Kaakao on kuitenkin kiva lämmin juoma talvisin. Valion Plus-kaakaota tykkään toisinaan ostaa kaupasta. Suklaata ja maitoa, nam!

89. viinirypäleet
Niin hyvää, niin helppoa.

90. Yyteri
Yyteri on mun suuri rakkaus. Sieltä on tosi paljon ihania muistoja, kun käytiin perheen kanssa joka kesä kun oltiin pieniä. Vanhempana on tullut käytyä lenkkeilemässäkin dyyneillä.



91. opiskelijalounas
Terveellinen, täyttävä, monipuolinen ja maukas lounas alle kolmella eurolla. Kelpaa!

92. onnistumiset
No, kaikkihan pitävät onnistumisesta.

93. serkut
Tiedän ihmisiä, joilla on niin paljon serkkuja, etteivät he edes tunne kaikkia. Minulla on viisi ja olen iloinen siitä, koska olen oikeasti puhunut kaikkien kanssa henkilökohtaisesti ja olen kaikkien kanssa hyvissä väleissä, mitä nyt nuorimmainen vihaa intohimoisesti kaikkia, jotka komentavat häntä.

94. urheilu
Olen innokas penkkiurheilija. Olympialaisia en ole aikataulujen takia hirveästi seurannut tänä vuonna, mutta olen pääpiirteissään tietoinen varsinkin suomalaisten menestyksestä (tai menestymättömyydestä). Pesäpallon ja ison kisojen lisäksi seuraan enimmäkseen jääkiekkoa, hiihtoa, formuloita ja lentopalloa.

95. Ulvilan lukio
Ulvilan lukio ei välttämättä ollut Porin alueen lukioista kaikista arvostetuin tai lähtökohtaisesti kovatasoisin, mutta sain sieltä erittäin hyvää opetusta, vaikka esimerkiksi ranskan opiskelu ei sujunutkaan sovitulla tavalla. Olen kuitenkin iloinen ja ylpeä siitä, että sain kuulua Ulvilan lukion abeihin lukuvuonna 2012-2013. Lukiovuodet olivat myös täynnä ihania ihmisiä, jotka tekivät kaikesta paljon hauskempaa.

96. lautapelit
Lautapelit ovat niiin kivoja! Muutamien kavereiden kanssa tulee lähes aina pelattua jotakin. Menolippu, Cluedo, Carcassonne ja Scrabble ovat suosikkejani.

97. vesimeloni
Vesimeloni on ihanaa. Rhodoksella maistoin joskus vesimelomipirtelöä ja suosittelen ehdottomasti muitakin maistamaan!!

98. polkupyörä
Haluaisin pyöräillä paljon enemmän. Muutaman ystävän kanssa on tullut pyöräiltyä vuosien mittaa jonkin verrankin (järkevin reissu lienee se, kun pyöräilimme Friitalasta Kullaan huoltsikalle katsomaan, löytyisikö sieltä vaniljakastiketta). Tällä hetkellä pyöräni vain valitettavasti on ajokelvoton, sillä renkaissa ei pysy ilma.

99. Lidlin smoothiet
Lidlin Naturis-smoothiet ovat parhautta. Niistä punaisista en juuri välitä, mutta mango-omena(?) ja kookos-banaani (?) vievät kielen mennessään!

100. tämä haaste
Tämän haasteen tekeminen oli oikeastaan melko avartava kokemus. Sata ilonaihetta on iso määrä ja niitä pohtiessa tajusi, miten pienistä asioista oikeasti voi olla iloinen.



Vihdoin ja viimein! Listaus on nyt valmis. Tässä kohtaa haluan heittää haasteen teille, hyvät lukijat. Tehkää kaikki siis tällainen lista. Julkaiskaa tai olkaa julkaisematta, mutta tehkää se silti. Elämässä on niin paljon kivoja pieniä asioita, jotka vain pitää huomata.

Minne suomi katoaa? Where is Finnish going? Vart ska finska gå?

Yhdeksäsluokkalaisen serkkuni äidinkielenopettaja antoi syyspuolella oppilailleen tehtäväksi vastata kysymykseen siitä, onko suomi uhanalainen kieli. Vastaus piti tietysti perustella.

Koko luokka oli luonnollisesti(?) sitä mieltä, että suomi ei ole uhanalainen kieli, vaan hyvissä voimissa. Perusteluina käytettiin tietysti suomen asemaa kansalliskielenä, EU:n virallisena kielenä ja monen ihmisen äidinkielenä, näkyvyyttä mediassa ja opetuksessa, sekä sitä, että sitä puhutaan sekä kodeissa, että kotien ulkopuolella. Myös serkkuni vastauksesta olivat ilmenneet kaikki kielen elinvoimaisuuteen viittaavat syyt, mutta pisteitä oli tullut 2/6. Haluaako joku arvata miksi? Ei sen takia, että vastaus olisi ollut huonosti kirjoitettu, täynnä kirjoitusvirheitä tai jotenkin puutteellinen. Ei. Syy oli se, että opettajan oman mielipiteen mukaan suomi on uhanalainen.

Hätkähdin tätä ajatusta. Opiskelenko minä tosiaan kuolevaa kieltä? Putoavatko kaikki suomen kielen opiskelijat tai "alan" ammattilaiset seuraavan, sanotaanko sadan vuoden kuluessa kortistoon, koska suomen kieltä ei enää ole? Uskallan epäillä. Tässä kohtaa joku voisi irvailla, että kaikki tämän hetken opiskelijat ja ammattilaiset putoavat luultavasti hautaan ennen kuin mainitsemani sata vuotta ovat kuluneet(en minä, koska ajattelin elää 200-vuotiaaksi), mutta älkää kiitos takertuko siihen, koska se ei ole pointtini.

Aloitetaan numeroista, koska numeroista on hyvä aloittaa. Maailmassa puhutaan 6000 - 9000 kieltä. Suurimmilla kielillä on voi olla satoja miljoona puhujia, pienimmillä ehkä yksi tai kaksi. Suomen kielellä on noin viisi miljoonaa puhujaa. Yhdeksäsluokkalaisten äidinkielenkirjan mukaan suomi kuuluu maailman kahdensadan suurimman kielen joukkoon (Wikipedia eli maailman luotettavin tietolähde tietää kertoa suomen kielen sijaksi 124). Mitään muita lähdettä en tätä väitettä tukemaan löytänyt, joten suhtautukaa varauksella. Tällä perusteella on vaikea ajatella, että suomi olisi kuolemassa, varsinkin kun naapurista löytyy sellaisiakin kieliä, joiden puhujamäärä ei yllä edes tuhanteen(esimerkiksi saamelaiskielet, udmurtti, enetsi ja nganasani).

Suomen asemaa kansalliskielenä, EU:n virallisena kielenä ja monien äidinkielenä ei varmaan juuri tarvitse edes perustella. Se puoli on kohtalaisen vahvalla pohjalla, eikä tarvetta huoleen ehkä ole. Toisaalta, miten paljon on merkitystä sillä, että kieli on EU:n virallinen kieli? Euroopan unionin Internet-sivut kertovat seuraavaa:

"EU-kansalaiset voivat tarkastella kaikkia keskeisiä EU:n asiakirjoja oman maansa virallisella kielellä. EU-kansalaisilla on myös oikeus ottaa yhteyttä komissioon ja saada vastaus omalla kielellään.

Euroopan parlamentin jäsenillä on parlamentin istunnoissa puhuessaan oikeus käyttää mitä tahansa EU:n virallista kieltä."

(Tästä löydät kyseisen kohdan ja tästä Euroopan unionin kotisivulle.)

Eli oikeastaan se on aika merkittävä juttu. Toki suomi ei nyt sillä tavalla ole mitenkään erityisessä asemassa, koska kaikkien jäsenmaiden kansalliskielet ovat automaattisesti EU:n virallisia kieliä. Toivon tosiaan, että suomalaiset mepit käyttävät suomea puheenvuoroissaan edes joskus!

Mitä tulee mediaan, suomea näkee ja kuulee jatkuvasti. Toki voimme, ja on ehkä aiheellistakin kyseenalaistaa nykymedian kielen laadukkuus. Viimeksi viisi minuuttia sitten Iltalehden sivuilla käydessäni törmäsin otsikkoon: "Pariskunta ällistyi: Kuolleen ufolääkärin nimi reseptissä." (Uutinen) Ufolääkärin kohdalla jouduin hieraisemaan silmiäni. Onko ulkoavaruudesta vihdoin löydetty elämää? Kuka tämän on todennut? Onko heitä keskuudessamme? Mitä täällä tapahtuu? Kuka leikkii ilmauksilla? Ja niinpä, kyseessähän siis oli lääkäri, joka oli myös ufologi ja kiinnostunut paranormaaleista ilmiöistä, joista myös kirjoitti. "Ufolääkäri", juupa juu. Viime keväänä erään kurssin yhteydessä tarkastelimme Turun Sanomien kieltä, ja olihan sielläkin virheitä, outoja rakenteita ja ilmauksia.

Lisäksi erilaiset pinttyneet, virheelliset kirjoitustavat(ilmaiskaa viittaamalla, moniko on joskus kirjoittanut "enään"?), typerät yhdyssanavirheet(Tässä kohtaa tosiaan sanon typerät, koska miten joku voi kirjoittaa "tieto kone", "linjaauto" tai "kirja kauppa", ja vielä niin, ettei kyse ole yksittäisestä lipsahduksesta, vaan toistuvasta virheestä? Lukihäiriö on tietysti asia erikseen, mutta monilla tämä johtuu puhtaasti välinpitämättömyydestä.), anglismit, svetisismit ja kaikenlaiset muut lainarakenteet ja sanat saattavat kiristää joidenkin hermoja ja synnyttää pelkoa kielen rappeutumisesta. Toisaalta minun on vaikea suhtautua joihinkin uudisrakenteisiin paheksuvasti, vakka ehkä haluaisinkin pitää suomen kielen puhtaana ja koskemattomana. Kielet kuitenkin kehittyvät käytössä, eikä muiden kielten vaikutusta voi estää. Onko siis esimerkiksi sä-passiivin käyttö puhekielessä yhtään sen pahempi asia kuin "alkaa tekemään"-rakenteen hyväksyminen kirjakieleen?

Olen ottanut suomen kielen oletetun uhanalaisuuden puheeksi myös muutaman opiskelutoverini kanssa. Vastaukseksi sain hämmentyneitä ilmeitä ja avoimia naurahduksiakin. Keskustelut päätyivät kuitenkin siihen lopputulokseen, ettei suomea voi missään tapauksessa pitää uhanalaisena(näin totesi myös eräs lehtoreistamme, joka sattuu olemaan myös filosofian tohtori), mutta joka tapauksessa suomen kieli jossain vaiheessa kuolee. Joskus. Kaukana tulevaisuudessa. Sitä ei voi sanoa, tapahtuuko se sen vuoksi, että jokin muu kieli kuten englanti, valtaa niin paljon alaa, että se tukahduttaa kaikki kielet alleen vai kuoleeko suomi, kun ihmiskunta kohtaa tuhonsa, mutta joskus se kuolee. Ei huomenna, ei viiden vuoden päästä, ei ehkä tuhannenkaan vuoden päästä, mutta joskus.

Monet nuoret käyttävät esimerkiksi englantia blogiensa otsikoissa, Instagramissa, Facebookissa ja yleisesti sosiaalisessa mediassa. Kirjoitan itse englanniksi vähintään yhtä paljon kuin suomeksi, tosin tällöin kohdeyleisö on hieman eri. Pidän vieraiden kielten käyttämistä jopa toivottavana. Maailma tarvitsee kieliä. Suomea, englantia, ranskaa, kiinaa, maria, venäjää... Kieltä voi käyttää rakentamaan identiteettiään, mutta se luo myös yhteisöllisyyttä ja kommunikointimahdollisuuksia.

Suomen kielelle ei siis missään nimessä kannata vielä kirjoittaa muistokirjoitusta tai toivottaa hyvää matkaa. Siitä huolimatta on kuitenkin muistettava, että suomeakin pitää huoltaa, käyttää ja kunnioittaa. Jos unohdamme oman äidinkielemme piirteet, oikeinkirjoituksen, kieliopin ja sanaston, ajamme itse kielen kuolemaan. Jos kukaan ei kieltä käytä, se ei elä. Mikäli haluamme, että lapsemme, lapsenlapsemme ja lapsenlapsenlapsemme puhuvat äidinkielenään suomea, emme voi ruveta välinpitämättömiksi ja unohtaa.

Mitä mieltä te olette? Onko suomi kuolemassa?



Tässä tällä kertaa, pitkän tauon jälkeen. Tässä välissä olen aloittanut ja lopettanut lajitreenaamisen(reisi kun päätti napsahtaa marraskuussa uudelleen ja nyt olisi tarkoitus torstaina koettaa, joko kestäisi lyömistä ja muuta), opiskellut, aloittanut uuden sivuaineen (poliittinen historia), alkanut valmentaa Turku-Pesiksessä, täyttänyt 21 vuotta(!), käynyt Ulvilassa, urheillut, syönyt, lukenut, kirjoittanut, käynyt elokuvissa, viettänyt joulua, taistellut astianpesukoneen kanssa ja hävinnyt, tiskannut käsin, sairastanut ja elänyt muutenkin ihan normaalia elämää.

P.s. Pahoittelut mahdollisista kieli- ja kirjoitusvirheistä, edes minä en ole täydellinen.

#likeagirl

Alwaysin kampanjassa kysytään älykkäästi, mitä tarkoittaa tehdä asioita kuin tyttö. Hieman vanhempien tyttöjen ja oikeastaan kaikkien poikien reaktio kysymykseen on ainakin lievästi halventava. Jos minulta olisi aikaisemmin kysytty sama kysymys, olisin luultavasti liikehtinyt aivan samalla tavalla. Onhan täysi fakta, että tytöt juoksevat typerästi heiluen, heittävät lyhyitä heittoja käsi koukussa ja perään hypähtäen ja ovat muutenkin enemmän huolissaan siitä, ovatko hiukset hyvin kuin siitä, tuleeko suorituksesta hyvä. Vai onko?

Minä vietin ison osan lapsuudestani leikkimällä ja pelaamalla itseäni vanhempien poikien kanssa. Toki kaveripiiriini kuului myös samanikäisiä ja nuorempia tyttöjä, mutta suurimman osan vähäisistä urheiluhaluistani tyydytin poikien kanssa. Olen leikkinyt formulakuskia, juossut kilpaa, pelannut jalkapalloa ja pesäpalloa, heittänyt keihästä, työntänyt kuulaa, hypännyt pituutta, lätkinyt sulkapalloa sekä lähes kaikkea mitä kuvitella saattaa. Kolme vuotta vanhimpia poikia nuorempana olin tietysti jatkuvasti alakynnessä fyysisesti (ja kärsivällisyyden puolesta) ja saatoin saada hiukan avustusta, että saisin edes joskus voittaa jonkin kisan. Ainoa asia, jossa oikeasti olin parempi, oli kakkosluokan ulkoläksyjen opettelu.

Voisi siis luulla, että olisin kuullut "sä heität niinku tyttö" tai "sä juokset niinku tyttö" tai "sä tappelet niinku tyttö" miljoonia ja miljoonia kertoja, mutta en itse muista kuulleeni näitä kommentteja lukuunottamatta sitä, kun opettelin heittämään pesäpalloa veljen johdolla. "Heitä ny kovempaa. Sä heität niinku tyttö. Yritä ny ees." Mutta ehkä se kuuluu asiaan. Voi tietysti olla, että jokunen poika ajatteli tasan tarkkaan niin, mutta ei uskaltanut sanoa mitään, koska minulla oli isoveli ja osa hänen kavereistaan suojelemassa. Veikkaanpa tosin, että veli tai kukaan muista suojelijoistani ei nykypäivänä sitä myöntäisi, vaikka muistaisikin.

Uskallan kuitenkin myös arvata, että poikien seassa kasvaminen on muuttanut tapaani liikkua ja mennä. En tarkoita, että olisin yhtään sen parempi kuin muutkaan tytöt tai pojat, mutta luultavasti varsinkin nuorempana minussa on ollut tiettyä poikamaisuutta (ei pelkästään tyylissä vaan ihan olemisessakin). Monestihan pojille tietynlainen liikkuminen on luonnollisempaa kuin tytöille. Toisaalta taas, tietynlainen liikkuminen on tytöille luonnollisempaa kuin pojille.

En kovin usein jaksa loukkaantua tämän kaltaisista sanonnoista (poikkeuksen tekee "aikuisten oikeesti", koska millä perusteella aikuisten totuus olisi yhtään parempi kuin lastenkaan?), mutta yllä olevan videon näkemisen jälkeen tämä on pistänyt pohtimaan. Mistä lähtien tyttöys on ollut huono asia? Mistä lähtien tytöt ovat oikeasti juosseet niin kuin me usein automaattisesti ajattelemme? Mistä lähtien tyttöjen on pitänyt liikkua ja tehdä asiat samma tavala kuin poikien? Mistä lähtien tytöt ovat tehneet asiat automaattisesti eri tavalla?

En ole raivofeministi, mutta halveksin ajatusta, että ihmiset olisivat jotenkin eri arvoisia sukupuolensa tai fyysisten valmiuksiensa vuoksi. Sukupuoltaan ei voi valita. Omaa tapaansa liikkua tai olla ei voi valita. Sitä voi muuttaa, mutta tiettyjen rajojen sisällä. Omien rajojensa. Miksi siis automaattisesti ajattelemme, että kun sanotaan jonkun tekevän jotakin "niin kuin tyttö" hän tekee sen jotenkin väärin tai puutteellisesti?


P.s. Mitä, F1:ssä Bottas on ollut jo kolme kertaa peräkkäin palkintosijalla ja tänään aika-ajossa kolmanteen ruutuun. Olisiko tässä Suomen seuraava F1-maailmanmestari? Ja jos jollekin ei tällä selvinnyt, olen fani.

Urheilijat ja media

Kirjoitan tämän postauksen, koska minua ärsyttää ja koska en selkeästi osaa ajatella enää mitään muuta kuin urheilua.

Olen tarttunut tähän samaan aiheeseen aiemmin vanhan blogini puolella. Tällöin tosin puhuin myös julkkiksista yleensä, kun taas nyt aion fokusoida tekstini urheilijoihin ja siihen, miten heihin suhtaudutaan varsinkin mediassa.

Noin kuukausi sitten käyiin Sothsin olympialaiset. Internet tulvi uutisia, artikkeleita, kolumneja, blogikirjoituksia, videoita ja kuvia. Twitteriä, Instagramia tai Facebookia ei voinut kuvitellakaan avaavansa ilman että olympialaiset näkyivät jollain tavalla. Tässä ei ole mielestäni mitään pahaa. Olympialaiset on iso tapahtuma ja monille urheilijoille uran päätavoite. Minusta on hienoa, että perinne on säilynyt, joskin muutoksia kokeneena, ja olympialaisia pidetään yhä suuressa arvossa. Se, mikä on paha asia, on kommentoijien tapa suhtautua urheilijoihin ja heidän saavutuksiinsa ainakin Suomessa.

Krista Lähteenmäki oli Looseri-Lähteenmäki hopeahiihdon jälkeen. Kyllä, hopeahiihdon! En itse kyseistä hiihtoa nähnyt, mutta en usko, että kultamitali yhteen naiseen kaatui ja sitä paitsi, jos Kalla todella oli niin hurjassa kunnossa kuin olen kuullut, ei häntä todennäköisesti kukaan olisi kiinni saanut. Iivo Niskanen oli sensaatio ja hänestä ollaan ylpeitä, mutta Sami Jauhojärvi käytti vilppiä voittaakseen kultahiihdon. Hän kiilasi saksalaisen nurin, jotta saisi karistettua omilta harteiltaan "olympiakävijä"-tittelin ja muutettua sen olympiavoittajaksi.

Mäkimiehet ovat turhia ja surkeita. Janne Ahonen on toisten mielestä kuningaskotka ja toisten mielestä hän olisi saanut jäädä eläkkeelle ja unohtaa paluuhaaveet (olen salaa hiukan samaa mieltä jälkimmäisestä, mutta toisaalta, jos mies nyt haluaa yrittää, mikä minä olen tuomitsemaan). Jarkko Määtästä, Janne Happosesta tai Olli Muotkasta kukaan ei oikeastaan sano mitään. Anssi Koivuranta oli suuri pettymys kun ei tuonut mitalia, vaikka osa tuntui jo etukäteen tietävän, ettei hän mihinkään pysty. Mutta minun mielestäni on mielettömän kova tulos hypätä yhdenneksitoista ja kahdenneksitoista ensimmäisissä olympialaisissa, joihin lähtee mäkihypyn erikoismiehenä. Okei, onhan Koivuranta päässyt aika pitkään harjoittelemaan jo pelkkää mäkihyppyä, mutta useimmat erikoismiehet ovat lajiin keskittyneet jo polvenkorkuisesta asti.

Toisaalta taas Enni Rukajärvestä tuli palkinopallipaikan saavutettuaan "koko kansan Enni", koska kyllähän suomalaiset positiivisiin, hyviin suorituksiin ovat tyytyväisiä ja osallisia. Suomi voittaa kansana, kollektiivina, mutta yksilöt häviävät. Ja kyllä, hopea voi joissain tapauksissa olla myös häviö, vaikka se on äärettömän kova suoritus. Silloin kun Suomi voitti jääkiekon MM-kisat 2011, ylistettiin Suomea ja suomalaisuutta, vaikka urheilijat, valmentajat ja joukkueenjohto olisivat oikeasti olleet niitä, joita olisi pitänyt ylistää. Tulihan heistäkin lähes kansallissankareita, mutta silloin lähes jokainen suomalainen koki voivansa sanoa "minä olen maailmanmestari" tai "me olemme maailmanmestareita". Minulle se oli jostain syystä aina "Suomi on maailmanmestari", mikä tietylla tavalla voi olla aivan yhtä paha, koska eihän Suomi maana tai Suomi kansana mitään voittanut.

Ilmiö ei kuitenkaan rajoitu vain olympialaisiin, eikä kansainvälisesti suuriin lajeihin. Mäkihypyn maailmancuppiin ei saisi joidenkin mielestä lähettää kilpailijoita muualle kuin Suomen tai Ruotsin tai mahdollisesti jopa Norjan alueella pidettäviin kisoihin, koska se on kallista ja kaikki revitään veronmaksajien päänahasta.
"Ei ne siellä kuitenkaan pärjää, menevät vaan turisteiksi."

En ymmärrä suomalaista dissauskulttuuria. Ollakseen hyvä, pitää olla paras, marginaalilajissa riittä jos tulee toiseksi ja isoissa, tärkeissä joukkuelajeissa pronssikin on jees. Kaikki sitä heikommat suoritukset ovat huonoja ja urheilijat turhia, eivätkä treenaa tarpeeksi tai pää ei kestä tai kaikki on huonosti. Tämä ainainen "pakko voittaa"-mentaliteetti ei voi olla kenellekään hyväksi. Joskus tuntuu, että toiset perustavat oman ja muiden ihmisarvon pärjäämiseen. Suosikkiesimerkkini on kommentti, jonka joskus luin Anssi Koivurannasta hiukan Anssin ensimmäisen mäkihyppääjäkauden jälkeen(tätä käytin myös vanhan blogini puolella), jolloin Anssi pärjäsi reilusti yli odotusten ja oli loppukaudesta Suomen paras mäkimies. Kommentissa sanottiin hänen pärjänneen hyvin, mutta toivottiin Anssin kuitenkin siirtyvän takaisin yhdistettyyn, koska hän on meille arvokkaampi yhdistetyn miehenä. Miksi Koivurannan tai kenenkään muunkaan urheilijan pitäisi olla millään tavalla meille arvokas? He edustavat maatamme ja tietysti heidän menestymisensä on meidänkin kannaltamme ja mielestämme hieno asia, mutta eivät he ole meille mitään velkaa. Urheilijat ja kaikki muutkin tehköön sitä, mitä tahtovat!

Huomioikaa nyt, etten todellakaan tarkoita, että kaikki olisivat tällaisia. On paljon ihmisiä, jotka eivät kommentoi mitään tai joilta tulee aina posiiivista, kannustavaa palautetta. Näitä ihmisiä arvostan erityisesti, mutta heitä tuntuu olevan liian harvassa.



Toivottavasti joku ymmärsi mitä ajan takaa. Mä en itse ole varma, ymmärsinkö.