Sunnuntaina ja maanantaina olin yksinkertaisesti liian laiska, mutta tiistaina ja keskiviikkona olen molempina päivinä lähtenyt kouluun jo aamupäivällä ja tullut kotiin vasta puoli yhdentoista jälkeen, tiistaina kun oli Sportapprot (Campussportin järjestämä liikuntatapahtuma, jossa on normaalien ryhmäliikuntojen lisäksi paljon lajikokeiluja ja liikunta/terveysluentoja ja keskiviikkona fuksien kastajaiset. Sportapproille olisi pitänyt ilmoittautua jo ensimmäisen kahden minuutin aikana, jotta olisin päässyt kaikille niille tunneille, joille olisin halunnut, sillä ilmoittautuminen alkoi 12.00 ja 12.12 oli jo yli puolet tunneista täynnä ja kaikki loput ilmoittautumista vaativat tunnit menivät päällekkäin luentojeni kanssa. Keskiviikkoiset fuksikastajaiset taas on jo perinne. En kovin usein haalareitani ulkoiluta, mutta kastajaisiin pitää aina mennä. Tänä vuonna meillä aloitti niin vähän fukseja, että neljännenkin vuoden opiskelijat laskettiin jo vanhoiksi. Oli tosi outo fiilis olla "vanha".
Eilen pamahti vielä illaksi neljän tunnin luento. En muistanut sitä yhtään ja meinasi tulla pieni paniikki neljältä, kun istuin luentosaliin ja luennoitsija sanoi, että nyt tuleekin pitkä rupeama ja että kahdeksan aikoihin sitten päästään. "Eikä, mulla on vaan yksi banaani. Kuka nyt menee Kupittaan Liigaan tuomariksi?" Onneksi mulla on parhaita joukkuekavereita, jotka hoisivat mun velvollisuudet ja onneksi oli se yksi banaani, enkä kuollut nälkään.
Joka tapauksessa, tarkoitukseni oli kirjoittaa viime lauantain luontopolkuseikkailusta. Janina istui perjantaina bussiin ja matkasi tänne viikonloppuvierailulle. Oltiin jo aiemmin päätetty, että lähdetään luontopolulle aamupäivällä. Raisiossa on paljon kaikenlaisia kivoja luontopolkuja (täällä voi tutustua niihin) ja oltiin käyty yhdellä lyhyellä jo vuosi takaperin, mutta nyt kaivattiin hiukan pitempää reittiä. Ei oltu ihan varma, minne päin haluttiin mennä, mutta pienen pohdinnan jälkeen päätettiin kipaista Kullaanpolulle. Kullaanpolku tai Kullaanvuoren luontopolku on osa Kuhankuonon retkeilyreitistöä. Se on pituudeltaan, lähteestä riippuen, noin 11-13 kilometriä ja sen korkein kohta on hieman päälle 70 metrin korkeudessa Kullaanvuoren huipulla. Hieman hajontaa oli siinä, minkä verran aikaa kannattaa reissuun varata. Tai oikeastaan ajaksi sanottiin aina 4-5 tuntia, mutta toisessa paikassa väitettiin, että reissu on hankalakulkuinen ja siksi pitää varata pitkä aika ja toinen väitti reitin olevan helppo, mutta pitkä. En ole varma, kumman näistä allekirjoittaisin, mutta jotain neljän ja viiden tunnin välistä meidänkin retkemme kesti. Oltiin aika väsyneitä, kun päästiin takaisin kotiin, mutta oli kyllä aika hyvä fiilis kipeistä jaloista huolimatta.
Hämähäkit olivat seiteillään vallanneet aika monet kanervamättäät.Luonnolla liikkumisessa on jotain ihanaa. Rauhallista ja kaunista. Ilma tuntuu paljon puhtaammalta ja raikkaammalta. Ja jostain syystä on kiva kompuroida kiviin ja juuriin ja liukastella mudassa ja sileillä kallioilla. Kullaanpolku oli siitä vähän ikävä, että saatiin kävellä metsässä vain muutama kilometri ennen kuin tultiin Raision ABC:lle. KYLLÄ! Luontopolku kulki ABC:n vierestä asfalttiviidakosta. Oltiin vähän harmistuneita, vaikka sitten suunnilleen reissun puolivälissä oltiin melko tyytyväisiä, koska piipahdettiin hakemaan liikennemyymälästä vähän matkaevästä. Onneksi päästiin vajaan kymmenen minuutin kävelemisen jälkeen takaisin polulle, joskin autojen äänet kuuluivat vielä valitettavan pitkään.
Näkeekö tässä joku muu pitkänenäisen siilin tai norsun?? Kullaanpolulla oli todella paljon isoja kiviä ja kalliota, ehkä juuri sen takia, että kiivettiin Kullaanvuorelle. Mistään oikeasta vuorestahan ei tietenkään ole kyse, koska Suomessa ei ole vuoria, mutta 70 metrin korkeudesta oli jo aika mahtavat näköalat. Siellä oli kuitenkin paljon kivaa kasvillisuuttakin, siitä todisteena olkoon tuo söpö kärpässieni (joo, ei sinänsä ehkä kiva, eikä sinänsä kasvillisuutta). Ja siellä oli parissa paikassa enemmän ja erilaisempia jäkälälajeja kuin olen ikinä nähnyt! Jäkälää ei kovin usein ole tullut nähtyä, ja olin siitä ehkä jopa luvattoman innoissani.
Vajaan kahden tunnin talsimisen jälkeen päästiin tosiaan vuoren huipulle asti. Kiivettiin siellä vielä näkötornin päälle ja näkymät olivat kyllä aivan tajuttoman hienot. Näkötorni oli hiukan huteran oloinen aivan huipulta. Tornissa nimittäin oli välitasanne, jolle pääsi portaita pitkin ja sen päälle oli rakennettu vielä toinen kerros, jonne täytyi kiivetä tikkaita pitkin. En varsinaisesti pelkää korkeita paikkoja, mutta pelkään putoamista ja vähän ahtaita paikkoja, minkä takia tikkaita pitkin kiipeäminen huteralta alustalta huteralle alustalle ei ole lempipuuhiani. Ylös kiivettiinkin lähinnä sitten kuvailemaan, koska ei sinne kärsinyt muuten vain jäädä hengailemaan.
Jäätiin sitten siihen alatasanteelle syömään ja hengähtämään ja alettiin kuunnella, että nyt on muitakin matkaajia tulossa. Jotain vanhempia naisia siellä kiipesi kalliota pitkin näkötornille päin. Olin ihan varma, että tulijoita on kaksi, Janina veikkasi neljää ja yhtäkkiä mummokerhon päiväretkeläisiä olikin paikalla lähemmäs kahtakymmentä. Hilpaistiin aika hätäiseen alas tornista ja jatkettiin matkaa siihen suuntaan, mistä rouvat olivat tulleet. Nauratti ja hämmensi melko lailla heidän retkikohteensa, sillä sileää kallionreunaa pitkin kiipeäminen ei ollut edes meille helppoa, saati sitten vanhemmille ihmisille!
Osoittautui sitten virheeksi lähteä siihen suuntaan, mistä retkikunta oli tullut, sillä reilun kahden kilometrin kävelemisen jälkeen todettiin, että oltiin paineltu näkötornilta väärään suuntaan ja jouduttiin palaamaan takaisin omia jälkiämme pitkin. Oltiin melko närkästyneitä, sillä reitistö oli huonosti merkitty. Me metsästimme vain puihin kiinnitettyjä lipareita, joiden mukaan reitti jatkui siihen suuntaan, mihin näkötornilta lähdimme. Jos olisimme tutustuneet karttaan tarkemmin, olisimme ehkä huomanneet, että reitti haarautuu tornilta kahteen suuntaan, ja kävelimme ensin Karevan kierrolle, vaikka Kullaanpolkua tosiaan olimme kiertämässä. Rehellisesti sanottuna olen sitä mieltä, että vaikka karttaan toki olisi voinut kiinnittää enemmän huomiota, myös näkötornilla olisi voinut olla viitat, että tämä reitti lähtee tähän ja tämä tähän suuntaan. Talsittiin siis ainakin neljä kilometriä ylimääräistä ja löydettiin lopulta oikea reitti. Kyltit olivat noin viidenkymmenen metrin päässä tornista, keskellä metsää mäen alla. Ei siis todellakaan nähty niitä tornilta tai edes tornista.
Tyhmä lehmä työnsi päänsä tolpan taakse (ehkä kuvaajassa oli vika?)
Loppureitistä aika pitkä matka kuljettiin sitten ihan maantiellä ja peltojen ja joen reunaa. Meni melko lailla maatilamatkailuksi ja saatiinkin parit kuvat lehmistä aika läheltäkin. Reitti kulki siis jonkin maitotilan läpi. Siellä oli aivan jumalattomasti lehmiä! En ole aikuisiällä tainnut kertaakaan nähdä lehmää oikeasti läheltä, joten kokemus oli aika vieras.
Ihan loppumatkasta kuljettiin keskellä teollisuusaluetta ja lähiötä, mikä ei todellakaan enää tuntunut luontopolulta ja retkestä jäikin siinä suhteessa (ja kipeiden jalkojen takia) hiukan paha maku. Muuten retki oli kyllä oikeinkin mukava, mutta olisi sitä luontoa voinut olla vähän enemmänkin ja asutusta vähemmän.
Tässä vielä kuva siltapadon toiselta puolelta, näyttää kiehtovasti luonnon ja urbaanin sekoitukselta.Ehdottomasti tahdon uudelleenkin luontopolkuilemaan, toivottavasti vielä tänä syksynä! Kova hinku olisi käydä kiertelemässä Raisionlahdella tai etsiä Turusta jokin hauska luontopolku. Jos on ehdotuksia, otan mielelläni vastaan!
