Röyhkeys. Töykeys. Ruokaraivo. Tietämättömyys. Yliopiston harjoittelutuki. Opintotuen ja koulutuksen leikkaukset. Ilkeät vanhukset. Päätön muutospyrkimys. Eläinten kohtelu. Roskaaminen. Äärifeminismi. Feminismin polkeminen. Itsekkyys. Kirjatentit ja niiden tenttikysymykset. Naisurheilun vähäinen arvostus. Koulujen räjähdysdigitalisaatio. Piirroselokuvien ja -sarjojen uudistaminen. "Koska ennen on tehty näin, näin tehdään nytkin."
Maailmassa on mielettömän paljon sellaisia asioita, jotka ärsyttävät minua ja joihin kaipaisin muutosta. En ole välttämättä kuitenkaan sellainen ihminen, joka lähtee barrikadeille tai mielenosoituksiin, mutta haluaisin pystyä tekemään jotakin. Vaikuttamaan johonkin. No okei, haluan myös vain valittaa jostain. Mutta oikeasti haluaisin saada edes jonkun joskus ajattelemaan jotakin.
Kirjoittaminen on ehkä minulla helpoin, ominaisin ja paras tapa vaikuttaa ja ottaa kantaa asioihin. Siksi päätinkin polkaista pystyyn kirjoitussarjan, jonka ensimmäinen osa pullahtaa ulos ensi viikolla (ainakin toivottavasti!) ja siitä eteenpäin uusi kirjoitus tulee maanantaisin. Vielä en ole varma, kirjoitanko joka maanantai vai harvemmin, mutta pyrin kirjoittamaan joka maanantai. Niiden lisäksi kirjoitan toki myös muita postauksia.
Maanantaimarinoissa palaan siis blogiurani alkujuurille. Kirjoitan asioista, jotka ovat juuri nyt ainakin itselleni ajankohtaisia, tärkeitä ja joiden esiin nostamisen koen tärkeäksi. Toivottavasti edes jotkut ajatukset ovat järkeviä ja herättävät keskustelua.
Kuten viime postauksessa kerroin, olen nyt pari kuukautta kulkenut bussilla Turkuun ja takaisin useamman kerran viikossa. Se on nopeampaa, halvempaa ja ekologisempaa. Mikäs siis sen mukavampaa. Ainoa oikeasti ikävä puoli on tavaroiden raahaamisen vaikeus. Menen usein salille ennen tai jälkeen koulupäivän ja kuljettelen mukanani laukkua ja reppua ihan sen takia, että toisessa ovat kirjat ja kone ja toisessa salikamppeet.
Tai no, ei se tavaroidenkaan rahtaaminen aina ole se pahin asia. Joskus pahinta ovat muut ihmiset. Minähän olen tosiaan sanonut sosiaali- ja terveysalaa opiskeleville ystävilleni, että arvostan sitä, että he pystyvät siihen, sillä minä en pidä ihmisistä tarpeeksi, jotta voisin olla sillä alalla töissä. En siis myöskään pidä ihmisistä tarpeeksi ollakseni tyytyväinen täyteen ahdetussa bussissa.
En tiedä, miltä bussit näyttävät muilla paikkakunnilla ruuhka-aikoina eli esimerkiksi ennen aamukahdeksaa ja iltapäivällä neljän jälkeen, mutta Turussa on täyttä. Useimmiten olen sen verran aikaisin pysäkillä, että pääsen vielä istumaan enkä ole seisonut kuin kerran. Pahimmillaan bussissa kuitenkin on seissyt varmaan lähemmäs kolmekymmentä ihmistä (arvioi voi heittää ihan kumpaan vain suuntaan). Olen huomannut, että tietynlaiset ihmistyypit ovat ärsyttäviä erityisesti juuri ruuhka-aikoina.
Tyyppi 1. Haahuilijat
Haahuilijat ovat niitä ihmisiä, jotka jäävät keskelle käytävää miettimään, mihin haluavat mennä istumaan. Varsinkin silloin, kun takaa on tulossa vielä ainakin viisi ihmistä, ja bussi lähtee jo liikkeelle, nämä ihmiset ovat ärsyttäviä. Miten vaikeaa voi olla päättää, istuuko kolmanteen vai neljänteen riviin?
Tyyppi 2. Penkinvaltaajat
Okei, tällaiset ihmiset ovat oikeasti varsinkin ruuhka-aikaan todella kiukuttavia. Penkinvaltaajat ovat niitä tyyppejä, jotka istuvat käytävänpuoleiselle penkille ja laittavat laukkunsa matkatoverikseen ikkunan viereen. Ihan oikeasti, mitä tällaisten ihmisten päässä liikkuu? Toki siis, jos on jokin ihan oikeasti hyvä syy tällaiseen toimintaan, se on ymmärrettävää (minä en tietenkään tiedä muiden ihmisten motiiveista), mutta pääsääntöisesti minusta on lähinnä naurettavaa, että viedään aivan turhaan yksi ylimääräinen penkki. Ja näitä ihmisiä näkee vähintään kerran kahdessa päivässä.
Tyyppi 3. Huutajat
Niin, juuri ne ihmiset, jotka huutavat bussissa. Puhelimeen, käytävän yli, bussikuskille (kiitoksia ei lasketa, ne on ihan okei), muuten vaan… Näitä onneksi on todella vähän. Huudan itsekin suuttuessani tai innostuessani melko helposti, mutta yleensä julkisilla paikoilla pyrin pitämään pienempää ääntä. En ihan tajua ihmisiä, jotka oikeasti uskaltavat ja kehtaavat alkaa huutaa bussissa.
Tyyppi 4. Turhaan seisojat
Turhaan seisojat ovat niitä ihmisiä, jotka eivät missään tapauksessa voi istua bussissa kenenkään viereen vaan mieluummin vaikka seisovat. Tämä on toki melko varmasti vain minun henkilökohtainen ongelmani, mutta jostain syystä tunnen aina syyllisyyttä, kun joku seisoo. Ihan kuin pitäisi pelkästä solidaarisuudesta mennä itsekin seisomaan tai luovuttaa oma paikka seisojalle.
Tyyppi 5. Vanhukset, jotka eivät käytä senioripaikkoja.
Täällä on melkein jokaisessa bussissa ”senioripaikkoja” etuosassa. Toiseksi etummaiset penkit on siis käännetty niin, että ne ovat selkä menosuuntaan päin, ja liikkumista on näin helpotettu. Kolmas penkkirivi on siis tavalliseen tapaan kasvot menosuuntaan. Paikat on tarkoitettu vanhempia tai muuten hankalasti liikkuvia ihmisiä varten (esimerkiksi siis myös raskaana oleville). Monet vanhukset kuitenkin tuntuvat karttelevan näitä paikkoja. Ei siinä muuten mitään, mutta minulle tuli ainakin alkuaikoina tosi huono omatunto aina, kun istuin niille paikoille, vaikka olisivat ainoita vapaita paikkoja koko bussissa. Enää ei. Kaikki muutkin siellä istuvat.
Älkää ottako tätä turhan vakavasti. Ihmiset ovat ihan kivoja, mutta joskus pitää vähän valittaa. Tiedostan olevani hieman erikoinen toisinaan ja monet tyypeistä ovat varmaan aika yksilöllisesti vain minua ärsyttäviä. Olen myös aiempiin ihmistyyppeihin liittyen tehnyt periaatepäätöksen, että jos bussissa on yksikin vapaa paikka, en nouse penkistä ennen omaa pysäkkiäni tuli kyytiin kuka tahansa. Kyllä sille vapaalle penkille voi istua, oli siinä naapurissa kuka vain.
Taas oli pitkä tauko postauksissa. Olen keskellä todella isoa tentti- ja palautussumaa. Tällä viikolla oli tentti, ensi viikolla kaksi ja sen jälkeen kahdella seuraavalla viikolla molemmilla yksi. Tällä viikolla oli myös projektikurssin viimeisen projektin palautus, ensi viikolla erään aineistokeräyksen viimeiset päivät, yhden tekstintarkistustyön palautus ja luentopäiväkirjan palauttaminen. Seuraavalla viikolla vielä aineistonkäsittelysuunnitelman palauttaminen. Mitään en ole jättänyt viime tippaan. Pois se minusta. Palaan siis luultavasti sorvin ääreen valitettavasti vasta joulukuussa, mutta silloin lienee jotakin erikoisempaa tiedossa.
Yhdeksäsluokkalaisen serkkuni äidinkielenopettaja antoi syyspuolella oppilailleen tehtäväksi vastata kysymykseen siitä, onko suomi uhanalainen kieli. Vastaus piti tietysti perustella.
Koko luokka oli luonnollisesti(?) sitä mieltä, että suomi ei ole uhanalainen kieli, vaan hyvissä voimissa. Perusteluina käytettiin tietysti suomen asemaa kansalliskielenä, EU:n virallisena kielenä ja monen ihmisen äidinkielenä, näkyvyyttä mediassa ja opetuksessa, sekä sitä, että sitä puhutaan sekä kodeissa, että kotien ulkopuolella. Myös serkkuni vastauksesta olivat ilmenneet kaikki kielen elinvoimaisuuteen viittaavat syyt, mutta pisteitä oli tullut 2/6. Haluaako joku arvata miksi? Ei sen takia, että vastaus olisi ollut huonosti kirjoitettu, täynnä kirjoitusvirheitä tai jotenkin puutteellinen. Ei. Syy oli se, että opettajan oman mielipiteen mukaan suomi on uhanalainen.
Hätkähdin tätä ajatusta. Opiskelenko minä tosiaan kuolevaa kieltä? Putoavatko kaikki suomen kielen opiskelijat tai "alan" ammattilaiset seuraavan, sanotaanko sadan vuoden kuluessa kortistoon, koska suomen kieltä ei enää ole? Uskallan epäillä. Tässä kohtaa joku voisi irvailla, että kaikki tämän hetken opiskelijat ja ammattilaiset putoavat luultavasti hautaan ennen kuin mainitsemani sata vuotta ovat kuluneet(en minä, koska ajattelin elää 200-vuotiaaksi), mutta älkää kiitos takertuko siihen, koska se ei ole pointtini.
Aloitetaan numeroista, koska numeroista on hyvä aloittaa. Maailmassa puhutaan 6000 - 9000 kieltä. Suurimmilla kielillä on voi olla satoja miljoona puhujia, pienimmillä ehkä yksi tai kaksi. Suomen kielellä on noin viisi miljoonaa puhujaa. Yhdeksäsluokkalaisten äidinkielenkirjan mukaan suomi kuuluu maailman kahdensadan suurimman kielen joukkoon (Wikipedia eli maailman luotettavin tietolähde tietää kertoa suomen kielen sijaksi 124). Mitään muita lähdettä en tätä väitettä tukemaan löytänyt, joten suhtautukaa varauksella. Tällä perusteella on vaikea ajatella, että suomi olisi kuolemassa, varsinkin kun naapurista löytyy sellaisiakin kieliä, joiden puhujamäärä ei yllä edes tuhanteen(esimerkiksi saamelaiskielet, udmurtti, enetsi ja nganasani).
Suomen asemaa kansalliskielenä, EU:n virallisena kielenä ja monien äidinkielenä ei varmaan juuri tarvitse edes perustella. Se puoli on kohtalaisen vahvalla pohjalla, eikä tarvetta huoleen ehkä ole. Toisaalta, miten paljon on merkitystä sillä, että kieli on EU:n virallinen kieli? Euroopan unionin Internet-sivut kertovat seuraavaa:
"EU-kansalaiset voivat tarkastella kaikkia keskeisiä EU:n asiakirjoja oman maansa virallisella kielellä. EU-kansalaisilla on myös oikeus ottaa yhteyttä komissioon ja saada vastaus omalla kielellään.
Euroopan parlamentin jäsenillä on parlamentin istunnoissa puhuessaan oikeus käyttää mitä tahansa EU:n virallista kieltä."
(Tästä löydät kyseisen kohdan ja tästä Euroopan unionin kotisivulle.)
Eli oikeastaan se on aika merkittävä juttu. Toki suomi ei nyt sillä tavalla ole mitenkään erityisessä asemassa, koska kaikkien jäsenmaiden kansalliskielet ovat automaattisesti EU:n virallisia kieliä. Toivon tosiaan, että suomalaiset mepit käyttävät suomea puheenvuoroissaan edes joskus!
Mitä tulee mediaan, suomea näkee ja kuulee jatkuvasti. Toki voimme, ja on ehkä aiheellistakin kyseenalaistaa nykymedian kielen laadukkuus. Viimeksi viisi minuuttia sitten Iltalehden sivuilla käydessäni törmäsin otsikkoon: "Pariskunta ällistyi: Kuolleen ufolääkärin nimi reseptissä." (Uutinen) Ufolääkärin kohdalla jouduin hieraisemaan silmiäni. Onko ulkoavaruudesta vihdoin löydetty elämää? Kuka tämän on todennut? Onko heitä keskuudessamme? Mitä täällä tapahtuu? Kuka leikkii ilmauksilla? Ja niinpä, kyseessähän siis oli lääkäri, joka oli myös ufologi ja kiinnostunut paranormaaleista ilmiöistä, joista myös kirjoitti. "Ufolääkäri", juupa juu. Viime keväänä erään kurssin yhteydessä tarkastelimme Turun Sanomien kieltä, ja olihan sielläkin virheitä, outoja rakenteita ja ilmauksia.
Lisäksi erilaiset pinttyneet, virheelliset kirjoitustavat(ilmaiskaa viittaamalla, moniko on joskus kirjoittanut "enään"?), typerät yhdyssanavirheet(Tässä kohtaa tosiaan sanon typerät, koska miten joku voi kirjoittaa "tieto kone", "linjaauto" tai "kirja kauppa", ja vielä niin, ettei kyse ole yksittäisestä lipsahduksesta, vaan toistuvasta virheestä? Lukihäiriö on tietysti asia erikseen, mutta monilla tämä johtuu puhtaasti välinpitämättömyydestä.), anglismit, svetisismit ja kaikenlaiset muut lainarakenteet ja sanat saattavat kiristää joidenkin hermoja ja synnyttää pelkoa kielen rappeutumisesta. Toisaalta minun on vaikea suhtautua joihinkin uudisrakenteisiin paheksuvasti, vakka ehkä haluaisinkin pitää suomen kielen puhtaana ja koskemattomana. Kielet kuitenkin kehittyvät käytössä, eikä muiden kielten vaikutusta voi estää. Onko siis esimerkiksi sä-passiivin käyttö puhekielessä yhtään sen pahempi asia kuin "alkaa tekemään"-rakenteen hyväksyminen kirjakieleen?
Olen ottanut suomen kielen oletetun uhanalaisuuden puheeksi myös muutaman opiskelutoverini kanssa. Vastaukseksi sain hämmentyneitä ilmeitä ja avoimia naurahduksiakin. Keskustelut päätyivät kuitenkin siihen lopputulokseen, ettei suomea voi missään tapauksessa pitää uhanalaisena(näin totesi myös eräs lehtoreistamme, joka sattuu olemaan myös filosofian tohtori), mutta joka tapauksessa suomen kieli jossain vaiheessa kuolee. Joskus. Kaukana tulevaisuudessa. Sitä ei voi sanoa, tapahtuuko se sen vuoksi, että jokin muu kieli kuten englanti, valtaa niin paljon alaa, että se tukahduttaa kaikki kielet alleen vai kuoleeko suomi, kun ihmiskunta kohtaa tuhonsa, mutta joskus se kuolee. Ei huomenna, ei viiden vuoden päästä, ei ehkä tuhannenkaan vuoden päästä, mutta joskus.
Monet nuoret käyttävät esimerkiksi englantia blogiensa otsikoissa, Instagramissa, Facebookissa ja yleisesti sosiaalisessa mediassa. Kirjoitan itse englanniksi vähintään yhtä paljon kuin suomeksi, tosin tällöin kohdeyleisö on hieman eri. Pidän vieraiden kielten käyttämistä jopa toivottavana. Maailma tarvitsee kieliä. Suomea, englantia, ranskaa, kiinaa, maria, venäjää... Kieltä voi käyttää rakentamaan identiteettiään, mutta se luo myös yhteisöllisyyttä ja kommunikointimahdollisuuksia.
Suomen kielelle ei siis missään nimessä kannata vielä kirjoittaa muistokirjoitusta tai toivottaa hyvää matkaa. Siitä huolimatta on kuitenkin muistettava, että suomeakin pitää huoltaa, käyttää ja kunnioittaa. Jos unohdamme oman äidinkielemme piirteet, oikeinkirjoituksen, kieliopin ja sanaston, ajamme itse kielen kuolemaan. Jos kukaan ei kieltä käytä, se ei elä. Mikäli haluamme, että lapsemme, lapsenlapsemme ja lapsenlapsenlapsemme puhuvat äidinkielenään suomea, emme voi ruveta välinpitämättömiksi ja unohtaa.
Mitä mieltä te olette? Onko suomi kuolemassa?
Tässä tällä kertaa, pitkän tauon jälkeen. Tässä välissä olen aloittanut ja lopettanut lajitreenaamisen(reisi kun päätti napsahtaa marraskuussa uudelleen ja nyt olisi tarkoitus torstaina koettaa, joko kestäisi lyömistä ja muuta), opiskellut, aloittanut uuden sivuaineen (poliittinen historia), alkanut valmentaa Turku-Pesiksessä, täyttänyt 21 vuotta(!), käynyt Ulvilassa, urheillut, syönyt, lukenut, kirjoittanut, käynyt elokuvissa, viettänyt joulua, taistellut astianpesukoneen kanssa ja hävinnyt, tiskannut käsin, sairastanut ja elänyt muutenkin ihan normaalia elämää.
P.s. Pahoittelut mahdollisista kieli- ja kirjoitusvirheistä, edes minä en ole täydellinen.
Meillä bussitkin käyvät kahvitauoilla.
Täällä oli lunta...