Joulun lähestyessä meillä aletaan aina miettiä leipomista. Niin tänäkin vuonna. Ja piparkakut ovat ehdottomasti listalla, aina. Tänään nuorin serkkuni tulee meille leipomaan pipareita, niin kuin muutamana aiempanakin vuonna. Nyt hän on jo kouluikäinen, joten vauhti on edellisistä vuosista ehkä jo vähän hidastunut (tuskinpa kuitenkaan.) Tästä saatte mahdollisesti kuulla keskiviikkona lisää.
Äidillä on iso 1970-luvulta peräisin oleva Irma Sarjeen Hyvää ruokaa -kirja, jonka ohjeilla suurin osa meidän leipomuksistamme kotona tehdään. Myös piparkakut on tehty jo vuosia sen reseptiä noudattaen. Tänä vuonna aiomme tosin laajentaa hieman repertuaariamme ja teemme myös kaksivärisiä pipareita, mutta niiden taikinaohje on eri kirjasta. Itse tykkään käyttää keittokirjoja melkein enemmän kuin nettiä, vaikka useimmiten tuleekin etsittyä verkosta sopiva ohje. Hauskempaa kuitenkin on selata keittokirjoja ja metsästää sopivan kiinnostavia reseptejä kokeiltavaksi. Tässä siis Hyvää ruokaa -kirjan ohje piparkakkuihin (Taikinasta tulee yksi piparkakkutalo tai ilmeisesti noin 100 piparkakkua.):
Piparkakkutaikina
100 g margariinia tai voita
1 dl sokeria
1½ dl siirappia
1 muna
1 tl neilikkaa
1 tl kanelia
1 tl inkivääriä
1 tl pomeranssinkuorta (Tämä ei ole alkuperäisessä ohjeessa, emmekä sitä itsekään aina laita, mutta antaa hauskan lisämaun.)
1 rkl kaakaojauhetta
1 tl ruokasoodaa
300 g vehnäjauhoja
Margariini tai voi ja sokeri vaivataan sekaisin, ruokasooda sekoitetaan jauhoihin. Aineet yhdistetään ohjeessa luetellussa järjestyksessä. Jos piparkakuista halutaan hyvin tummia, voidaan kaakaojauhetta käyttää runsaamminkin kuin mitä ohjeessa on mainittu. Taikina leivotaan mieluummin vasta seuraavana päivänä, jolloin jauhot ovat ennättäneet turvota ja mausteiden maku tasaantua.
Ohjeessa ei sanota mitään siitä, missä taikina pitää säilyttää (viileässä) tai siitä, pitääkö jauhoja laittaa esimerkiksi ennen säilöön laittamista (meillä laitetaan), sillä maun tasaantumisen jälkeen hypätään suoraan leipomisvaiheeseen ja taikinan kaulitsemiseen (kirja puhuu kaaviloimisesta, käyttääkö joku tällaista sanaa?)
Ajattelitko kokeilla tänä vuonna jotakin uutta reseptiä joulupöytään?
Olen jo pitkään halunnut tehdä minun päiväni -postauksen. Koskaan ei ole vain osunut sellaista päivää, jolloin olisin muistanut ottaa riittävästi kuvia tai jaksanut illalla enää muistella mitä puuhasin. Maanantaina (19.12.) kuitenkin oli vihdoin sellainen päivä, että tämän toteuttaminen onnistuu.
Heräsin aamulla puoli yhdeksän ja yhdeksän välissä. Tarkoitukseni oli alun perin kiskoa itseni jo aiemmin pystyyn, mutta koska ilta venähti aika pitkäksi, piti nukkuakin vähän pidempään. Yhdeksän jälkeen vasta sain itseni tosi asiassa ylös vuoteesta, koska siihen asti räpläsin puhelinta (huono tapa, tiedän!). Noustuani lähinnä puin ja hoidin muita aamutoimia (en tosin syönyt aamupalaa vielä.)
Olin jo edellisenä iltana päättänyt, että käyn aamulenkillä, tosin siitä tuli lähinnä aamupäivälenkki, sillä pääsin liikkeelle vasta kahtakymmentä vaille kymmenen. Hölkkäsin meiltä kotoa Friitalan puolelta Ulvilan kirkolle asti. Matkaa tuli nelisen kilometriä suuntaansa eli yhteensä kahdeksan. Ulkona oli järjettömän liukasta. Hiekoitus oli jalkakäytävillä jäänyt ilmeisesti jo jään alle, sillä paikoin maa oli aivan peilijäässä. Liukasteluksi se pitkälti menikin. Varsinkin Vanha-Ulvilasta kirkolle päin oli melko toivotonta juosta muualla kuin keskellä kevyenliikenteenväylää. (Ulvilassahan ei ole kovin monessa paikassa vain jalkakäytävää, vaan ne ovat yhdistettyjä jalka- ja pyöräilyteitä.) Pari kertaa meinasin kaatuakin, mutta onnistui onneksi pysymään pystyssä. Jatkossa tulen varmaan käyttämään äidin nastapohjia... Kotiin pääsin joskus puoli yhdentoista aikaan.
Kotona menin ensitöikseni aamupalalle. Jaloissani pyöri lähes koko ajan karvainen otus nimeltä Sisu. En olekaan täällä tainnut aiemmin mainita, että äitini otti toisen kissan. Sisu on todella sosiaalinen ja herttainen tapaus. Perso ruualle ja herkuille, ja mököttää, jos tehdään jotain mistä hän ei pidä. Sunnuntaina esimerkiksi veimme sen valjaissa pihalle. Ei meinattu terassilta alas päästä, koska katti halusi painua takaisin sisälle. Äiti kantoi sitä puolet ulkonaoloajasta. Sen jälkeen kissa paineli saunaan, eikä sieltä tullut ilmeisesti edes yöksi äitini makuuhuoneeseen nukkumaan kuten yleensä. Aamupalaa Sisu minulta tuli tosin kerjäämään. Päätyi kuitenkin istumaan keittiössä viereiselle tuolille, kun minä söin ruisleipiäni ja rahkaani. Sain siinä rauhassa silitellä kissaa toisella kädellä ja syödä toisella.
Aamupalan, suihkun ja lyhyen äidin kanssa pidetyn jutustelutuokion jälkeen sulkeuduin lähes kahdeksi tunniksi omaan huoneeseeni kahlaamaan poliittisen historian tenttikirjaa eteenpäin. Minun on tosiaan lähes pakko valmistua kandiksi tammikuussa, joten Globaalihistorian tentti on jo heti vuoden alussa. Tenttikirjoina ovat iki-ihanat International History of the Twentieth Century ja Transnational History.
Luku-urakan valmistuttua oli kello jo puoli kaksi. Silloin aloitimme äidin kanssa paketointiurakan. Paketteja tuli jonkin verran tehtäväksi ja osa jäi vielä laittamattakin. En tietenkään ala tässä kertoa, mitä lahjoja paketointiin tai kenelle, mutta sen voin sanoa, että muutama erikoiseksi osoittautunut operaatio oli käsillä. Saimme kahdestaankin kulutettua puuhaan melko lailla tunnin, sillä meillä oli todella huonoa teippiä, joka ei suostunut katkeamaan, eikä tarttumaan minnekään. Paketointi on yleensä kivaa, mutta huono teippi tekee siitä yhtä kärsimystä.
Kolmen aikoihin äiti lähti käymään asioilla ja hakemaan serkkua tarhasta piparien paistopuuhiin. Minä jäin kotiin siivoamaan ja onnistuinkin imuroimaan ja pesemään ruokahuoneen lattian sekä pyyhkimään pölyt lipastolta ja osasta tuoleja. Olen tänä vuonna taklannut joulusiivousta paloissa, sillä aikaa on kohtuullisen hyvin. Keskiviikon rupeama tosin tulee olemaan suurempi.
Kun äiti palasi serkun kanssa hiukan jälkeen neljän, etsimme serkkuni kanssa Sisun. Tyttö hiukan pelkäsi kissaa, mutta uskaltautui kuitenkin jonkin verran yrittämään tutustumista. Sillä välin, kun äiti jatkoi serkkuni viihdyttämistä kissojen kanssa, minä tein kanakeiton. Jostain syystä syön kotikotona yleensä melko paljon harvemmin kuin normaalisti.
Ruuan jälkeen itkufestivaalit olivat lähellä, sillä serkkuni äiti (joka siis on äitini nuorin sisko ja minun kummitätini), tuli meille. Pirpana oli aivan varma, että nyt tuli lähtö, eikä pipareita ehditä sittenkään leipomaan. Asiat kuitenkin saatiin puhuttua parhain päin ja piparitalkoisiin päästiin sittenkin. Minä jäin aluksi paistovastuuseen, mutta pääsin tekemään itsekin pari piparia, kun äiti ja täti lähtivät Sisun kynsiä leikkaamaan (kummitätini on jonkin sortin eläinekspertti.)
Neidin kanssa leipominen on melkoisen mielenkiintoista puuhaa. Hänellä on niin paljon energiaa ja asiaa, että kukaan meistä aikuisista ei pysynyt perässä. Hänellä oli myös kova halu aloittaa piparien painaminen aina keskeltä taikinaa, mikä ei oikein sopinut äitini suunnitelmaan (eikä minunkaan, jos totta puhutaan.) Äiti on opettanut minutkin jo melko pienestä pitäen siihen, että piparit painetaan taikinasta niin, että väleihin jää mahdollisimman vähän tyhjää tilaa, jotta taikinaa ei tarvitse kaulita niin usein. Neiti olisi mielellään myös syönyt puoli taikinaa, veulannut neljäsosasta käsin pipareita (=klönttejä) ja syönyt piparit suoraan uunista. Suurin osa aikeista pystyttiin estämään, mutta aika isoja kasoja taikinaa pieni tuli vedelleeksi. Uskoi onneksi melko hyvin, kun sanottiin, että nyt pitää pitää tauko syömisestä, ettei tule maha kipeäksi. Serkulle piti vielä koristella mukaan koko pinon isoin pipari, valtava sydän, jonka keskelle oli laitettu pieni piparikuusi.
Serkun ja tädin lähdettyä ilta sujui melko paljon rauhallisemmin. Koristelin hieman pipareita ja siivosin keittiön ja makoilin äidin huoneessa silittelemässä kissaa (joka painoi päänsä käteni päälle ja kehräsi, ah) ja kuuntelemassa, kun äiti luki uutisia. Saimme itsemme ylös vielä sen verran, että menimme keittiöön puuhaamaan Rocky Road -suklaata (siitä kuulette toivottavasti lisää huomenissa!) Kun keittiö oli jälleen siivottu, istuimme vielä syömään iltapalaa, kunnes oli jo aika suunnitella nukkumaan menoa (ja tämän kirjoittamista.)
Ja nyt jos ollaan rehellisiä, niin on tosiaan jo niin myöhä, että minunkin on pakko painua pehkuihin. Siispä, hauskaa joulukuun 20. päivää kaikille!
Me emme ole tänä jouluna vielä päässeet aivan leivontapuuhiin. Oikeastaan tarkoitukseni oli aloittaa kaverini Sinin kanssa jo itsenäisyyspäivänä, mutta aikataulut menivätkin uusiksi, eikä leivontasessioon ollut mahdollisuutta. Tänään kuitenkin 5-vuotias serkkutyttöni (joka jo aiemmin syksyllä seikkaili mukana sienestysretkellä) tulee iltapäivällä piparkakkutalkoisiin minun ja äitini seuraksi, joten tiedossa on hikinen ja jauhoinen iltapuhde.
Serkkuni on melkoisen vilkas, melkoisen puhelias ja melkoisen jääräpää. Joskus muutama vuosi sitten piparien tekemisestä ei meinannut tulla mitään, koska tyttö oli "pahanteossa" aina kun silmä vältti. Jos hän ei yrittänyt tehdä pipareita sarjatuotannolla (nopeasti muotti taikinaan ja ylös, ihan sama vaikka tekniikka olisi tuottanut vain sormenpäänkokoisia pipareita), hän kaapi taikinaa leivonta-alustalta sormella. Taikina oli sinä vuonna hieman epäonnistunut, ja takertui alustaan aika tahmeasti. Äiti irrotti pipareita pellille rapsuttamalla niitä irti, ja totta kai naperon piti päästä yrittämään samaa. Lapsen rapsutus vain sattuu olemaan sen verran kovempi, että piparit taipuivat rullalle, ja ne jouduttiin leipomaan uudelleen.
Meillä on ollut muutenkin muutama erikoisempi muisto vuosien varrelta piparien leipomisesta. Yhtenä vuonna jouduimme leipomaan pipareita muistaakseni kolme kertaa(ensimmäinen kerta tehtiin ilmeisesti melko ajoissa), koska joku kävi aina syömässä ne. (En siis minä. Eikä veljeni. Joku.) Äiti meni itse asiassa jopa niin pitkälle, että alkoi lopulta piilotella pipareita, jotta edes osa säästyisi jouluksi. Veljeni ja minä kuitenkin perustimme muutaman kerran etsintäpartion heti, kun jäimme kaksin kotiin vanhempien lähdettyä kauppaan. Etsintä tuotti useimmiten tulosta. Paras piilo on ehkä ollut perimmäisen pikkueteisen kaapissa.
Olemme tehneet vuosien varrella myös paljon piparkakkutaloja ja -kuusia(tähtipipareita ladottu pinoon). Varsinkin talojen rakentaminen on usein ollut melko kovan työn alla. Kuorrute ei yleensä toimi tai sitä ei saa purkista ulos, seinät paisuvat liikaa tai paistuvat ontoiksi ja katto putoaa lattialle heti kättelyssä. Olemme kuitenkin tehneet jokusen oikeasti ihan hienonkin talon. Ja pipariperheen tekeminen on eräänlainen traditio (tosin en ole varma, tietääkö äiti siitä) niin kuin on Coca-Cola leivontajuomanakin. Ja se, että isä kävi aina ryöstämässä pelliltä raa'an piparin, joka useimmiten oli vielä se pellin paras. Ehkä kuormasta syöminen oli sallittua, koska isä oli yleensä uuninvahtivuorossa.
Ehkä hauskin leivontatarina liittyy taikinaan. Taikinahan yleensä tehdään edellisenä päivänä ja laitetaan ainakin yöksi jääkaappiin tai kylmään paikkaan. Meillä taikina oli useimmiten saunassa (nykyään jääkaapissa, koska kissat, joita muuten on jo kaksi, tykkäävät oleskella lauteilla). Äiti tasoitti taikinan pinnan aina sileäksi astian reunoja myöten ja sanoi sen olevan jollain lailla tärkeä asia taikinan kannalta. En ikinä kyseenalaistanut sitä. Sitten pari joulua sitten tein Sinin kanssa piparitaikinaa ja tasoitin taikinan pinnan ennen kuin laitoin sen jääkaappiin. Sini hämmästeli tapaa, koska heillä ei niin tehty. Selvisikin, että äiti tasoitti taikinan pinnan, jotta näkisi onko joku käynyt syömässä taikinaa salaa. Hän oli monena jouluna ollut iloinen huomatessaan, että taikinan pinta on yhtä sileä kuin edellisenäkin päivänä. Äiti ei kuitenkaan tiennyt, että koska minä luulin tasoittamisen olevan jotenkin olennaista taikinan onnistumisen kannalta, olin aina peittänyt omat (ja muidenkin!) maistelujäljet taikinasta. Taikinaa oli siis syöty, mutta jäljet oli tasoiteltu pois. Vielä hauskempaa tästä ehkä tekee sen, että äiti oli oppinut tasoittelutaktiikan omalta äidiltään, ja tiesi kaikki metkut, eikä silti huomannut. Äiti oli vieläpä itse ollut juurikin se muidenkin jälkien korjaaja.
Unohdin nykyiset lenkkarini matkasta, mutta onneksi olin jättänyt kotikotiin vanhat lenkkarini, jotka olivat edelleen juoksukuntoiset!
Kokemäenjoen sillalla oli kauniit näkymät, vaikka joenmutkan sumu ei ihan näykään kuvassa. 
Päivän lukusoppi ja Transnational History. Rakastan tuota sohvaa (tai tuolia.)
Osa valmistuneista paketeista. Miellyin muutama vuosi sitten voimapaperiin lahjapaperina ja käytän sitä edelleen. 
Tässä Sisu, joka on syypää siihen, että kaikessa kestää. Sitä ei vain voi olla silittämättä, jos se osuu kohdalle.
Joulupipareita muutaman vuoden takaa. Ja kyllä. Iso on tasan niin valtava kuin miltä se näyttää.