Kevät 2020. Kesä 2020. Syksy 2020. Tuntuu, kuin viimeiset kuukaudet olisivat yhtä aikaa kestäneet vuosia ja olleet vain sekuntien mittaisia. Asioita on tapahtunut paljon.
Pelasimme lyhennetyn pesäpallokauden, kun vihdoin pääsimme eroon kokoontumiskielloista. Olin töissä Pesäpalloliitolla pari kuukautta. Aloitin luovan kirjoittamisen perusopinnot Turun avoimessa yliopistossa. Luin kirjoja. Kirjoitin. Ryhdyin yrittäjäksi. (lisätietoja!) Bloggerin luomistila on muuttanut muotoaan, enkä osaa enää käyttää tätä.
Huokailukevät. Koronakauhut. Kiinni menneet liikuntapaikat. Zoom-treenit joukkuekavereiden kanssa. Saamattomuus. Työttömyyshuolet. Kasapäin luettuja kirjoja.
Vuoristoratakesä. Ihania hetkiä ja vähän vähemmän ihania hetkiä. Stressiä ja hiekkarannalla lojumista. Pesäpalloa, pesäpalloa, pesäpalloa.
Hujaussyksy. Kaikki tapahtui hirveän nopeasti. Yrittäjyys, paperisota (joka on vieläkin kesken, koska kaikki virastojen ohjeet ovat teoreettisia, eivät käytönnöllisiä), ensimmäiset työt. Pesäpallokauden päätös ja uuden alku. Kaksi luovan kirjoittamisen kurssia. Kasvavat joulufiilikset, jotka ehtivät vielä kuolla pois.
Tänä vuonna olen ollut enemmän oma itseni kuin pitkään aikaan. Tärisevä stressipallo minä, mutta myös se vanha Hanna, joka innostui asioista ja suhtautui niihin intohimoisesti. Kasvava feminismi on nostanut päätään.
Outo vuosi ja oudommaksi tuntuu menevän. Ei auta kuin koittaa pitää pää pinnalla.
Tämä viikko on mennyt minulta tavallaan vähän ohi. Olen käynyt salilla ja kaupungilla, kirjoittanut työhakemuksia, laittanut ruokaa ja katsonut sarjoja. Perjantaina lähdin pesisristeilylle ja sunnuntain olen viettänyt koiravahtina ulkoillen ja karvaturrien kanssa sohvalla makoillen. Työttömyydessä ainakin minulle on vaikeinta elämän rytmittäminen. Se, että touhussa olisi edes jonkinlaista ryhtiä. Paljon asioita pitäisi saada aikaiseksi, mutta tulokset ovat olleet vähän laihoja. Esimerkiksi blogin kirjoittaminen unohtuu helposti, koska onhan aikaa huomennakin. Turhauttavaa huomata, että oma elämä ei olekaan niin hyvin hanskassa kuin sitä joskus kuvittelee.
Viime viikonlopun vietin Iriksen ja Inarin kanssa heidän vanhempiensa mökillä. Pääsimme perille joskus yhdeksän aikoihin perjantai-iltana, koska matkustimme kaikki ensin kotipaikkakunniltamme Poriin, minä tosin jo torstaina. Ensimmäinen asia, mitä teimme auton purkamisen jälkeen oli se, että haimme taskulampun valossa järvestä vettä tynnyriin vessan vetämistä varten. Sitä voi pitää yhdenlaisena seikkailuna. Tynnyri piti täyttää pari kertaa vielä viikonlopun aikana sen jälkeenkin, mutta onneksi päivänvalossa.
Lauantaina Mauri-myrsky (joka ei todellakaan yltynyt niin pahaksi kuin uhkailtiin) pakotti pysymään ison osan päivää sisätiloissa ja jollakin konstilla minutkin suostuteltiin katsomaan Ensitreffit alttarilla. Myönnettäköön, että ihan mielenkiintoinen sarja se on. Hauska huomata, miten eri tavoin ihmiset suhtautuvat arjen haasteisiin tuollaisessa stressaavassa tilanteessa. Iltapäivällä kävimme Inarin kanssa saunassa (uskaltauduin jopa pulahtamaan pikaisesti järveen, mutta vesi oli niin kylmää, että kahden vedon jälkeen kiipesin äkisti takaisin laiturille). Illalla pelasimme Scrabblea (meidän tosi, tosi vanha perinne) ja katsottiin vielä yksi jakso Toisenlaisia teiniäitejä.
Olimme onnistuneet varaamaan lähes täydellisen määrän ruokaa. Meillä oli jukurttia, satsumaa, salaattia, herkkusieniä kanapekonilla ja sinihomejuustolla, lohkoperunoita, tortilloita, muuripohjalettuja sekä tietysti karkkia ja sipsiä, koska ne nyt kuuluvat mökkeilyyn. Ainakin meillä. Muurikkaletut olivat useana vuotena erityinen juhannusherkku, joita meidän äiti aina paistoi. Oli hauska päästä itsekin tällä kertaa puuhaamaan niiden parissa, vaikka olinkin lähinnä statisti (tai työnjohtaja, haha).
Rakastan mökkeilyä, ja oli ihan huippua päästä tänä vuonna ihan pariksi yöksikin. Siinä on aina oma hohtonsa. Ja seura oli toki myös mitä mainiointa.
Tänä viikonloppuna tosiaan hyppäsin joukkuekavereideni kanssa laivaan. Ajelehdimme Tukholmaan ja takaisin. Itse väsyin perjantaina jo aika ajoissa ja menin nukkumaan hyvän aikaa ennen muita. Seuraava päivä kuluikin laivaa ympäri laahustaessa, Tax Freetä kuluttaessa (ilman Milkan Triolade -suklaata ei ole laivalta poistuminen), syödessä, tanssiessa, karaokea kuunnellessa ja joukkuekavereiden kanssa hengaillessa. Sanon näin varmaan joka vuosi, mutta minulla on maailman parhaat joukkuekaverit.
Ensi viikolle olisi suunnitteilla parikin postausta, katsotaan, mitkä saan toteutettua. Aikaa tulee kulutettua myös treenaamisen, koirien kanssa hengailuun, Bullet journalin vääntämiseen ja viikonloppuna kirjamessuihin. Hyväänalkavaa viikkoa kaikille! Onko teillä jo suunnitelmia?
Vihdoinkin! Olen halunnut kohta viikon kirjoittaa tämän postauksen, mutta tämä viikko on ollut melko hektinen.
Sunnuntaina ja maanantaina olin yksinkertaisesti liian laiska, mutta tiistaina ja keskiviikkona olen molempina päivinä lähtenyt kouluun jo aamupäivällä ja tullut kotiin vasta puoli yhdentoista jälkeen, tiistaina kun oli Sportapprot (Campussportin järjestämä liikuntatapahtuma, jossa on normaalien ryhmäliikuntojen lisäksi paljon lajikokeiluja ja liikunta/terveysluentoja ja keskiviikkona fuksien kastajaiset. Sportapproille olisi pitänyt ilmoittautua jo ensimmäisen kahden minuutin aikana, jotta olisin päässyt kaikille niille tunneille, joille olisin halunnut, sillä ilmoittautuminen alkoi 12.00 ja 12.12 oli jo yli puolet tunneista täynnä ja kaikki loput ilmoittautumista vaativat tunnit menivät päällekkäin luentojeni kanssa. Keskiviikkoiset fuksikastajaiset taas on jo perinne. En kovin usein haalareitani ulkoiluta, mutta kastajaisiin pitää aina mennä. Tänä vuonna meillä aloitti niin vähän fukseja, että neljännenkin vuoden opiskelijat laskettiin jo vanhoiksi. Oli tosi outo fiilis olla "vanha".
Eilen pamahti vielä illaksi neljän tunnin luento. En muistanut sitä yhtään ja meinasi tulla pieni paniikki neljältä, kun istuin luentosaliin ja luennoitsija sanoi, että nyt tuleekin pitkä rupeama ja että kahdeksan aikoihin sitten päästään. "Eikä, mulla on vaan yksi banaani. Kuka nyt menee Kupittaan Liigaan tuomariksi?" Onneksi mulla on parhaita joukkuekavereita, jotka hoisivat mun velvollisuudet ja onneksi oli se yksi banaani, enkä kuollut nälkään.
Joka tapauksessa, tarkoitukseni oli kirjoittaa viime lauantain luontopolkuseikkailusta. Janina istui perjantaina bussiin ja matkasi tänne viikonloppuvierailulle. Oltiin jo aiemmin päätetty, että lähdetään luontopolulle aamupäivällä. Raisiossa on paljon kaikenlaisia kivoja luontopolkuja (täällä voi tutustua niihin) ja oltiin käyty yhdellä lyhyellä jo vuosi takaperin, mutta nyt kaivattiin hiukan pitempää reittiä. Ei oltu ihan varma, minne päin haluttiin mennä, mutta pienen pohdinnan jälkeen päätettiin kipaista Kullaanpolulle. Kullaanpolku tai Kullaanvuoren luontopolku on osa Kuhankuonon retkeilyreitistöä. Se on pituudeltaan, lähteestä riippuen, noin 11-13 kilometriä ja sen korkein kohta on hieman päälle 70 metrin korkeudessa Kullaanvuoren huipulla. Hieman hajontaa oli siinä, minkä verran aikaa kannattaa reissuun varata. Tai oikeastaan ajaksi sanottiin aina 4-5 tuntia, mutta toisessa paikassa väitettiin, että reissu on hankalakulkuinen ja siksi pitää varata pitkä aika ja toinen väitti reitin olevan helppo, mutta pitkä. En ole varma, kumman näistä allekirjoittaisin, mutta jotain neljän ja viiden tunnin välistä meidänkin retkemme kesti. Oltiin aika väsyneitä, kun päästiin takaisin kotiin, mutta oli kyllä aika hyvä fiilis kipeistä jaloista huolimatta.
Luonnolla liikkumisessa on jotain ihanaa. Rauhallista ja kaunista. Ilma tuntuu paljon puhtaammalta ja raikkaammalta. Ja jostain syystä on kiva kompuroida kiviin ja juuriin ja liukastella mudassa ja sileillä kallioilla. Kullaanpolku oli siitä vähän ikävä, että saatiin kävellä metsässä vain muutama kilometri ennen kuin tultiin Raision ABC:lle. KYLLÄ! Luontopolku kulki ABC:n vierestä asfalttiviidakosta. Oltiin vähän harmistuneita, vaikka sitten suunnilleen reissun puolivälissä oltiin melko tyytyväisiä, koska piipahdettiin hakemaan liikennemyymälästä vähän matkaevästä. Onneksi päästiin vajaan kymmenen minuutin kävelemisen jälkeen takaisin polulle, joskin autojen äänet kuuluivat vielä valitettavan pitkään.
Kullaanpolulla oli todella paljon isoja kiviä ja kalliota, ehkä juuri sen takia, että kiivettiin Kullaanvuorelle. Mistään oikeasta vuorestahan ei tietenkään ole kyse, koska Suomessa ei ole vuoria, mutta 70 metrin korkeudesta oli jo aika mahtavat näköalat. Siellä oli kuitenkin paljon kivaa kasvillisuuttakin, siitä todisteena olkoon tuo söpö kärpässieni (joo, ei sinänsä ehkä kiva, eikä sinänsä kasvillisuutta). Ja siellä oli parissa paikassa enemmän ja erilaisempia jäkälälajeja kuin olen ikinä nähnyt! Jäkälää ei kovin usein ole tullut nähtyä, ja olin siitä ehkä jopa luvattoman innoissani.
Vajaan kahden tunnin talsimisen jälkeen päästiin tosiaan vuoren huipulle asti. Kiivettiin siellä vielä näkötornin päälle ja näkymät olivat kyllä aivan tajuttoman hienot. Näkötorni oli hiukan huteran oloinen aivan huipulta. Tornissa nimittäin oli välitasanne, jolle pääsi portaita pitkin ja sen päälle oli rakennettu vielä toinen kerros, jonne täytyi kiivetä tikkaita pitkin. En varsinaisesti pelkää korkeita paikkoja, mutta pelkään putoamista ja vähän ahtaita paikkoja, minkä takia tikkaita pitkin kiipeäminen huteralta alustalta huteralle alustalle ei ole lempipuuhiani. Ylös kiivettiinkin lähinnä sitten kuvailemaan, koska ei sinne kärsinyt muuten vain jäädä hengailemaan.
Jäätiin sitten siihen alatasanteelle syömään ja hengähtämään ja alettiin kuunnella, että nyt on muitakin matkaajia tulossa. Jotain vanhempia naisia siellä kiipesi kalliota pitkin näkötornille päin. Olin ihan varma, että tulijoita on kaksi, Janina veikkasi neljää ja yhtäkkiä mummokerhon päiväretkeläisiä olikin paikalla lähemmäs kahtakymmentä. Hilpaistiin aika hätäiseen alas tornista ja jatkettiin matkaa siihen suuntaan, mistä rouvat olivat tulleet. Nauratti ja hämmensi melko lailla heidän retkikohteensa, sillä sileää kallionreunaa pitkin kiipeäminen ei ollut edes meille helppoa, saati sitten vanhemmille ihmisille!
Osoittautui sitten virheeksi lähteä siihen suuntaan, mistä retkikunta oli tullut, sillä reilun kahden kilometrin kävelemisen jälkeen todettiin, että oltiin paineltu näkötornilta väärään suuntaan ja jouduttiin palaamaan takaisin omia jälkiämme pitkin. Oltiin melko närkästyneitä, sillä reitistö oli huonosti merkitty. Me metsästimme vain puihin kiinnitettyjä lipareita, joiden mukaan reitti jatkui siihen suuntaan, mihin näkötornilta lähdimme. Jos olisimme tutustuneet karttaan tarkemmin, olisimme ehkä huomanneet, että reitti haarautuu tornilta kahteen suuntaan, ja kävelimme ensin Karevan kierrolle, vaikka Kullaanpolkua tosiaan olimme kiertämässä. Rehellisesti sanottuna olen sitä mieltä, että vaikka karttaan toki olisi voinut kiinnittää enemmän huomiota, myös näkötornilla olisi voinut olla viitat, että tämä reitti lähtee tähän ja tämä tähän suuntaan. Talsittiin siis ainakin neljä kilometriä ylimääräistä ja löydettiin lopulta oikea reitti. Kyltit olivat noin viidenkymmenen metrin päässä tornista, keskellä metsää mäen alla. Ei siis todellakaan nähty niitä tornilta tai edes tornista.
Loppureitistä aika pitkä matka kuljettiin sitten ihan maantiellä ja peltojen ja joen reunaa. Meni melko lailla maatilamatkailuksi ja saatiinkin parit kuvat lehmistä aika läheltäkin. Reitti kulki siis jonkin maitotilan läpi. Siellä oli aivan jumalattomasti lehmiä! En ole aikuisiällä tainnut kertaakaan nähdä lehmää oikeasti läheltä, joten kokemus oli aika vieras.
Ihan loppumatkasta kuljettiin keskellä teollisuusaluetta ja lähiötä, mikä ei todellakaan enää tuntunut luontopolulta ja retkestä jäikin siinä suhteessa (ja kipeiden jalkojen takia) hiukan paha maku. Muuten retki oli kyllä oikeinkin mukava, mutta olisi sitä luontoa voinut olla vähän enemmänkin ja asutusta vähemmän.
Ehdottomasti tahdon uudelleenkin luontopolkuilemaan, toivottavasti vielä tänä syksynä! Kova hinku olisi käydä kiertelemässä Raisionlahdella tai etsiä Turusta jokin hauska luontopolku. Jos on ehdotuksia, otan mielelläni vastaan!
Nyt on polkaistu käyntiin kaikki ensimmäisen kahden viikon aikana alkavat kurssit. Kuten jo aiemmin kerroin, lukujärjestykseni tosiaan vaihtelee kolmen viikon välein, joten kursseja alkaa ja loppuu aika tiuhaa tahtia koko syksyn. Marraskuussa on käynnissä enää viisi kurssia ja joulukuun kahdella ensimmäisellä viikolla neljä. Sitten siirrytäänkin jo joululoman viettoon.
Olin ja olen edelleen todella innoissani siitä, että syksyyn mahtuu paljon luentokursseja. En ole edes laskenut, montako niitä ihan tosissaan on, mutta teen joka tapauksessa vain yhden kirjatentin (se ratkaiseva tentti, joka vielä erottaa minua kanditutkinnosta). Siitä huolimatta opintopisteitä tulee syksyltä kertymään nelisenkymmentä. Ihan perspektiiviksi niille, jotka eivät tiedä, Kela vaatii yhdeksän kuukauden opintotukien nostamiseksi 45 pistettä. Kevätpuolelle minulle ei tosin kovin montaa kurssia enää sitten jääkään, vaikka kaipa päälle kuudenkymmenen opintopisteen tänäkin vuonna päästään.
Neljässäkymmenessä opintopisteessä on se huono puoli, että puhutaan yli tuhannesta työtunnista. Rehellisesti sanottuna, minä en ainakaan käytä aivan niin paljon aikaa opiskeluun, mutta silti määrä on aika raju, varsinkin kun siihen päälle lisätään treenit ja työt. Mutta jos tätä matemaattisesti lähtee tarkemmin ratkomaan, niin alkaa hiukan huvittaa. Yksi opintopistehän vastaa noin 27 työtuntia eli 40 opintopistettä vaatii 1080 tuntia. Syyslukukauden aikana opiskellaan (tai minä ainakin) yhteensä noin 15 viikkoa. Jos 1080 tuntia jaetaan viidellätoista, tulee 72. Eli viikkotyömäärän "pitäisi" olla 72 tuntia. Jos työviikko on viisipäiväinen, joka päivälle pitää mahduttaa 14,4 tuntia opiskelua. Loput kymmenen tuntia saakin sitten käyttää miten huvittaa. Jos taas työviikko on oikeasti viikko,ei puhuta kuin 10,3 tunnista. Kukaanhan ei toki pakota olemaan sellainen sekopää opintojen suhteen kuin minä olen. Ja minähän tosiaan en tule käyttämään yli tuhatta tuntia opiskeluun syksyn aikana. Mutta silti. Haluan kaiken tässä heti nyt, koska ei ole mitään tietoa, pidetäänkö kaikkia tahtomiani kursseja ensi vuonna, joka kuitenkin on viimeinen kokonainen yliopistovuoteni, ellei jotakin erikoista tapahdu.
Luettavaa ja aikaa vieviä tehtäviä näihin kursseihin toki liittyy. Puhutaan yli tuhannesta tekstisivusta, kolmesta itse tehtävästä projektista ja muutaman tarkistamisesta. Toki löytyy listalta myös tenttejä ja luentopäiväkirja. Hommaa siis riittää. Nyt vain pitäisi aika nopealla tahdilla alkaa tehdä päätöksiä.
Tässä kohtaa on menossa hieman sormi suuhun. Olisi kaksi kiinnostavaa projektikurssia, joista olisi hyötyä työelämässä ja joista toista en enää voi jättää pois. Olisi sosiaalitieteiden kursseja, joita en todellakaan halua jättää pois. Ne vain valitettavasti kaikki täytyy tehdä näin syksyllä kirjatenttejä lukuunottamatta, koska ne on laskettu niin, että pääaineopiskelijat pääsevät siirtymään erikoisaloilleen yhteisistä opinnoista. Olisi kielipolitiikkaa ja mediakurssia. Jotain pitäisi ehkä jättää pois, jotta oikeasti jaksaisi ja selviäisi kaikesta, varsinkin jos aikoo pärjätä myös taloudellisesti eli tehdä töitä ja henkisesti eli ottaa vähän omaakin aikaa. Kielipolitiikka ja kielisuunnittelu sekä Uusi media ja vuorovaikutus -kurssit ovat luultavasti ensimmäisiä lähtölistalla, mutta mikäli päädyn jotakin jättämään pois.
Pieni ongelma on se, että mikäli tässä kohtaa jättää jonkin kurssin pois, on kevään kursseja laskettava tarkkaan, jotta opintopisteitä kertyy riittävä määrä. Kelan vaatimiin pisteisiin on melko helppo päästä, mutta aikataulussa valmistuminen vaatisi sen 60 opintopistettä vuoden aikana. En ole asiaan sen enempää vielä perehtynyt, mutta ei näytä erityisen lupaavalta, sillä kevään kurssitarjonta on melkoisen heikko, ellen sitten yritä saada jostakin harjoittelupaikkaa.
Samalla kaiken tämän hullun "minä luen kaiken mahdollisen"-kunnianhimoni keskellä, mietin sitä, miten voin olla niin lusmu, että en ole vielä saanut kandia ulos tai aloittanut gradun kirjoittamista. Monet vuosikurssilaiseni nimittäin kirjoittavat jo gradujaan ja ovat kovalla vauhdilla menossa kohti maisterintutkintoa tai opiskelevat pedagogisia valmistuakseen joskus ihan oikeasti ammattipätevyyden kera. Toisaalta, mikään kiire kandin ulossaamiseen ei sinänsä ole, koska opinnot etenevät näinkin, mutta helpottaahan se työnhakua. Ja toisaalta en halua kirjoittaa gradua ennen kuin tiedän, mistä ihan oikeasti haluan sen vääntää. Ja toisaalta, minä en edes aio lukea pedagogisia.
Ehkä tässä kaikessa on vain kyse minun halustani tietää ja osata kaikki? Joskus (mahdollisesti jo nyt) olisi ehkä vain parempi keskittyä joihinkin asioihin ja tehdä ne hyvin. Projektilaboratorio ja Kieliasiantuntija yhteisöviestinnän tukena ovat varmasti sellaisia kursseja, joiden arvo tulee olemaan korvaamaton tulevaisuuden työtehtävissä. Onhan kuitenkin olemassa täysin realistinen mahdollisuus siihen, että työskentelisin jonain päivänä esimiestehtävissä, niin kuin monet kielten ja viestinnän asiantuntijat.
Juuri nyt kurssitaakka ei toki ole erityisen paha, koska toinen projektikurssi on vasta aluillaan ja toinen alkaa ensi viikolla, eikä tähtäimessä ole seuraavan kuukauden sisään kuin yksi tentti, johon vaaditaan kirjamateriaaliin tutustumista, toinen kurssi täytynee jättää myöhemmälle, vaikka se tietää kandin lykkäämistä edelleen. Miksi valitseminen ja päätösten tekeminen on näin vaikeaa?
Olin kirjoittanut lähes puoli tekstiä, kun yhtäkkiä kaikki katosi. Aloitan siis alusta. Pitäisi varmaan käyttää Wordia apuna ja kirjoittaa postaukset ensin sinne ja liittää vain kuvat bloggerissa. Turhauttavaa.
Joka tapauksessa, tänään on viimeinen lomapäivä! Huomenna koittaa paluu arkeen ja kouluun. Valitin vielä eilen äidille, miten en sittenkään halua että koulu alkaa, mutta nyt alan taas olla jo lähes luvattoman innoissani. Toivon, että opiskelu näkyy blogissa jatkossa, mutta en ole vielä aivan varma, miten sen toteutan. Jos on ideoita, saa heitellä.
Ennen arjen kiireiden alkua halusin kirjoitella vielä viime viikonlopusta, ja erityisesti lauantaista, jonka vietin adoptioserkkujeni Iriksen ja Inarin seurassa. Ollaan tunnettu aivan pikkuvauvoista asti, koska ollaan perhetuttuja. Vietettiin lapsina aina juhannukset ja myöhemmin uudetvuodetkin yhdessä. Porukkaan kuului meidän perheidemme lisäksi, Iriksen ja Inarin serkkuperheen ja minun kummisetäni. Ollaan likimain kasvettu yhdessä, vaikka ei kovin usein nähtykään ja todettiin muutama vuosi sitten, että ollaan aina pidetty toisiamme serkkuina, vaikkei oikeasti sukua ollakaan. Kun minä sain ajokortin (olen meistä kolmesta vanhin), aloimme hengata hieman useammin yhdessä.
Iris on lähdössä puoleksi vuodeksi Saksaan vaihtoon ja palaa Suomen maalle kunnolla vasta ensi vuoden puolella. Emme nähneet kesälläkään montaa kertaa, koska vietin suurimman osan ajasta Varsinais-Suomessa ja Iris Satakunnassa eli oli korkea aika nähdä.
Me osataan aika harvoin vaan olla ja useimmiten ollaankin suunniteltu jotain hauskaa tekemistä. Useimmiten laitetaan ruokaa... Tällä kertaa lähteä Siikaisiin isovanhempieni kesäpaikkaan Vanhaantaloon sienestämään, metsä kun kuulemma oli keltaisenaan kantarelleja. Lähdettiin kahdella autolla, koska Inari pääsi sittenkin viime hetkellä mukaan, mutta ei ollut vielä lähtiessä varmaa, että hän ehtisi takaisin Poriin meidän kyydissämme. Menomatkaksi Iris hyppäsikin minun kyytiini ja Inari ajeli perässä.
Kummitätini oli miehensä ja 5-vuotiaan serkkuni kanssa (heidän ihanista ihanin koiransa Nelli oli myös mukana!) lähtenyt myös mummua katsomaan ja saatiinkin serkkutytöstä seuralainen myös sienimetsälle. Emme tosin päässet lähtemään ennen kuin mummu oli meidät ruokkinut.
Oletteko ikinä koettaneet kaitsea viisivuotiasta metsässä ja kerätä samalla sieniä? Ei ole ihan kaikista helpointa hommaa. Onneksi en ollut yksin. Todellisuudessa Iris ja Inari ehkä vahtivat pirpanaa enemmän kuin minä. Nosteltiin häntä kaatuneiden puiden yli ja ylös maasta, kun hän itse kellahti, kerättiin maahan kaatuneen ämpärin sisältö takaisin ja tapeltiin siitä, saanko minä pitää ison, poimimani sienen omassa ämpärissäni, vai pitääkö minun antaa se ipanan kannettavaksi. Arvatkaa mitä, olin ilkeä, enkä antanut sientä. Periaatekysymys.
Metsästä poistuttiin sitten noin puoliämpärillistä sieniä rikkaampina(tai minä poistuin, koska tytöt eivät sieniä huolineet). Siinä hetki pohdittin ja lähdettiin sitten sienestysporukalla vähän matkan päähän Päivölään, jossa vietettiin Leväsjoki-päiviä. Muistan hämärästi joskus pienenä käyneeni äidin kanssa samaisessa tapahtumassa. Muistan vain, että siellä oli paljon koneita ja ehkä myynnissä jotakin kiviä, mutta muistot ovat aika hataria. Tänä vuonna siitä oli tullut maksullinen, ja koska aikaa oli enää parikymmentä minuuttia sen sulkemiseen, emme sitten menneet katsomaan. En ole varma, olisivatko silloin enää pyytäneet pääsymaksua, mutta jotenkin tuntui hölmöltä mennä vain kääntymään. Eikä meillä olisi rahaakaan ollut, ettei sen puoleen.
Paluumatkaksi Inari ja Iris vaihtoivat paikkoja, joten Iris ajeli yksinään ja minä vietin kahdenkeskistä aikaa Inarin kanssa. Paluumatkaan oltiin onneksi varattu hyvin aikaa, sillä saatoin ajaa harhaan, ja voi olla, että ajelimme vartin verran hiekkatietä keskellä ei mitään. Hups.
Kun sitten päästiin vihdoin perille Poriin ja saatiin Inari uudelleen tien päälle, matkattiin Iriksen kanssa Meri-Poriin valokuvaamaan (minäkin sain isän järkkärin lainaksi). Niille, jotka eivät tiedä, tiedoksi, että Kallo kuhisee valokuvaajia ja muita aaltojen ja auringonlaskujen pällistelijöitä, varsinkin tuulisella säällä. Me liityimme kuitenkin joukon jatkoksi, ihan kliseisyyden uhallakin. Toivottiin matkalla, että sielläkin tuulisi, jotta saataisiin kivoja kuvia. Ja tuulihan siellä! Aurinkoakin riitti juuri sopivasti.
En muista ennen tuota Race Officea nähneeni, vaikka varmasti on siinä ollut. Eikö olekin outoa, kun joskus vain huomaa asioita, joihin ei ole ikinä ennen kiinnittänyt huomiota?
Koska me emme tahtoneet olla aivan kliseisyyden huippuja, ajelimme Kallosta myös Uniluotoon, jossa ei aivan yhtä paljon käy ihmisiä valokuvaamassa, vaikka kai sekin aika suosittu on. Aaltoja uhmaamassa oli myös uimari märkäpuvussa! Häntä tosin emme kuvanneet.
Meri-Porista menimme vielä iltapalalle Iriksen luo, ennen kuin lähdin joskus yhdentoista tienoilla sienineni kotia kohti.
Loppuloma meni aika rauhallisissa merkeissä. Sunnuntaina siivoiltiin hiukan ja perattiin sieniä (ja katsottiin samalla Risto Räppääjää). Sunnuntaina onnistuin myös näkemään Liisin. Olin etsinyt kattia joka päivä tuloksetta, kunnes sienisaaliin perkauksen jälkeen satuin kurkistamaan ruokahuoneen pöydän alle ja sieltä tuolin päältä tuijotti vastaan kaksi silmää. Saatoin kiljahtaa tai olla kiljahtamatta, kun ryntäsin keittiöön kertomaan löydöstä äidille. Siellä sitten kykittiin yhdessä katselemassa ja lörpöttämässä, kunnes Liisi päätti, ettei jaksa meitä enää ja etsi itselleen paremman piilon.
Maanantaina kävin tekemässä loikkatreenin, kiertelimme äidin kanssa kirpputoreja, haimme minulle saksan kirjan kirjastosta ja kävimme kaupassa. Illalla teimme vielä pitsan ja pääsin saunaan. Ei siis mitenkään kovin erikoinen päivä, mutta kaiken kaikkiaan kiva. Ollaan äidin kanssa sen verran läheisiä, että yhdessä vietetty aika on useimmiten mukavaa.
Sienikuvat olivat muuten Iriksen tai Inarin kuvaamia, en ole ihan varma enää kumman, sillä minähän en tietenkään voinut tajuta ottaa puhelinta mukaan, että olisin voinut kuvata.
Hämähäkit olivat seiteillään vallanneet aika monet kanervamättäät.
Näkeekö tässä joku muu pitkänenäisen siilin tai norsun?? 
Tyhmä lehmä työnsi päänsä tolpan taakse (ehkä kuvaajassa oli vika?)
Tässä vielä kuva siltapadon toiselta puolelta, näyttää kiehtovasti luonnon ja urbaanin sekoitukselta.
