Maanantaimarinoita osa 3: Elsass-Lothringen ja Pjotr Kropotkin - Mitä pitää osata?

Minä tein sen! Kanditutkinto on uloshakemista vaille valmis! Tosin vielä täytyy odotella, että kotimaisen kirjallisuuden aineopinnoista tulee kokonaisuusmerkintä... Miksi kaikki kestää? Globaalihistorian tentin tarkistamiseen meni kolme viikkoa ja olin koko sen ajan kuin tulisilla hiilillä, koska en tiennyt pääsinkö edes läpi. Onneksi tuli hyvä arvosana, eikä sitä tarvitse enää murehtia. Nyt kun vain saisi tutkinnon ulos vielä tässä kuussa. Nyt vasta oikeasti uskallan kirjoittaa tämän postauksen, kun poliittisen historian loppumerkintä on taskussa. Ei sillä, että kukaan tätä välttämättä lukisi, mutta ihan siksi, että en kiroa itseäni tai muuta. Huh.

Arvostan suuresti Suomen koulutusjärjestelmää. Yliopistomme eivät ehkä ole maailman huippuja millään alalla, mutta meillä on kaikilla yhtäläiset mahdollisuudet koulutukseen ainakin taloudellisesta näkökulmasta katsoen. Mahdollisuuksien tasa-arvo vallitsee, toisin sanoen. Olen ollut täydellisen tyytyväinen siihen, että hain ja pääsin yliopistoon. Olen ihan siellä, missä minun pitääkin, vaikka ajoittain epätoivo uhkaakin iskeä (en osaa mitään, en tajua mitään, en kuitenkaan saa töitä ja niin edelleen.) Olen kuitenkin tietyllä tapaa joutunut pettymään joihinkin tekemiini valintoihin, koska opetus tai tavoitteet eivät ole olleet aivan sitä, mitä odotin.

Isoin kana minulla on kynittävä poliittisen historian kanssa. Olen törmännyt perusopinnoissa paikoitellen sellaisiin tenttikysymyksiin ja tehtäviin, että en ymmärrä, minkä takia sellaiset asiat olisivat millään tavalla olennaisia. Minulle on ainakin koko viisitoistavuotisen koulu- ja opiskelu-urani aikana toitotettu sitä, että ulkoa opetteleminen ei kannata. Paitsi ehkä, kun puhutaan kielistä, matematiikan kaavoista tai joistain satunnaisista vuosiluvuista kuten 1809 ja 1917. Sitten yhtäkkiä minun pitäisi muistaa kuusisataasivuisesta tenttimateriaalista neljän virkkeen pätkä tai pystyä kirjoittamaan kahdensadan sivun tenttikirja tiiviiseen muotoon puolessatoista tunnissa (se oli tietysti vain toinen tenttikysymyksistä, jotta ei olisi liian helppoa.)

Suomalaisten maailmat -kurssilla kysyttiin, millaisia poliittisia muutoksia Suomessa on tapahtunut 1809 vuoden jälkeen. Pääsin läpi vasta kolmannella kerralla. Ideologioiden muotoutuminen -kurssin tentissä piti vastata kysymykseen Pjotr Kropotkinin ajattelusta. Kropotkinista oli muutaman sadan luentomateriaalissa kolme diaa, joista yhdessä oli kuva. Globaalihistorian tentissä piti pohtia alueen merkitystä transnationaalisessa historiassa Elsass-Lothringenin historian kautta. Elsass-Lothringenista oli kirjoitettu koko materiaalissa neljä virkettä sikäli, kun minä ne kaikki jälkeenpäin löysin. Tiesittekö muuten, että Elsass-Lothringen on englanniksi Alsace-Lorraine. Minä tiedän. Nyt. Onneksi tenttini ei kaatunut siihen, etten tiennyt mikä Elsass-Lothringen on, sillä olin ilmeisesti ymmärtänyt alueen merkityksen suurin piirtein oikein ja Afrikan dekolonisaatiota koskeva vastaukseni oli luultavasti melko hyvä.

Toki, jos olisin kunnollinen historianopiskelija olisin tiennyt mikä Elsass-Lothringen on. Itse asiassa minua hävettää, etten tiennyt, mutta joka tapauksessa pidän melko erikoisena sitä, että sivuaineopiskelijoilta odotetaan niin paljon harrastuneisuutta kuin tämä tentti tuntui vaativan. Ylipäänsä poliittinen historia on tuntunut vaativan todella pikkutarkkaa ja spesifistä osaamista. Yksi suurimmista syistä siihen, että en lopulta edes halunnut lähteä jatkamaan aineopintoihin on se, että en koe olevani riittävän hyvä tai tarpeeksi kiinnostunut selvitäkseni. En osaa tai edes halua opetella historian tapahtumia niin täsmällisesti, että oikeasti tietäisin kaikesta kaiken. Toki aineopinnoissa on erikoistumismahdollisuuksia, joten voisin tietää paljon esimerkiksi yhteiskuntahistoriasta tai kansainvälisestä historiasta, mutta silti ajatus hirvitti. Olen reputtanut koko elämäni aikana yhteensä viisi tenttiä. Kaikki yliopistossa, joista yksi oli suomen kielen, yksi sosiaalipolitiikan ja kolme poliittisen historian tenttejä. Jotenkin tuntuu, että yliopisto on tavallaan tappanut rakkauteni historiaa kohtaan. Se on lähes tappanut luovuutenikin.

Poliittisen historian tyyli opettaa opiskelijoita opettelemaan ulkoa tenttikirjoja on minusta huono ja tuntuu väärältä. Miksi opettelisin ulkoa jotakin, jonka löydän helposti kirjasta, kun sitä tietoa tarvitsen? Toki haluan vain tietää joitakin asioita, mutta ennen kaikkea haluan ymmärtää. Pohdin Globaalihistorian tentin jälkeen paljon sitä, miten tenttiä olisi ehkä voinut parantaa. Toki ongelmia tuottaa se, että lukemistani teoksista toinen oli pakollinen ja toiselle oli myös vaihtoehtoinen teos, mutta kuitenkin. Rehellisesti sanottuna, uskon, että parhaan käsitykseni osaamisestani olisi saanut kysymällä esimerkiksi sitä, miten alueen merkitys transnationaalisessa historiassa näkyy Afrikan dekolonisaatiossa. Olisin joutunut yhdistämään molempien tenttikirjojen tietoja. Se olisi vaatinut soveltamista ja ymmärtämistä sen sijaan, että minun olisi tarvinnut koettaa kaivaa jostakin muistini uumenista Elsass-Lothringen, josta ei ole ainakaan minun muistaakseni puhuttu ainakaan yliopistossa.

Toki ymmärrän, että tentaattoreille on helpompaa, kun ei tarvitse alkaa miettiä yhdistettyjä tenttikysymyksiä, mutta minulle tämä tyyli ainakin aiheutti aika isoakin ahdistusta välillä. En ole ihminen, joka opettelisi yksityiskohtia. Opettelen isoja kokonaisuuksia ja pyrin ymmärtämään. En usko, että ulkoa opetteleminen ylipäätään palvelee ketään kuin harvoin. Onnekseni voin kuitenkin sanoa, että se on nyt ohi.

Ja jos jollekin jäi epäselväksi, tarkoitukseni ei ollut horjuttaa kenenkään kiinnostusta poliittista historiaa kohtaan tai sanoa, että Turussa järjestelmä on täysin typerä. Voin käsi sydämellä sanoa oppineeni oikeasti paljon, mutta joskus tunsin joutuvani maksamaan opiskelusta henkisesti jonkin verran enemmän kuin oli hyväksi. Tarkoitukseni ei myöskään ollut vain valittaa vaan lähinnä tuoda esiin sitä, mikä minun mielestäni systeemissä mättää ja mitenm sitä ehkä voisi parantaa.



Ja kuvittelenko vaan, vai onko tämä biisi aivan mielettömän kova?

Maanantaimarinoita osa 2: Salirotat

Tänään maanantaimarinat ovat juurikin marinoita. Pahoittelut siitä.

Käyn salilla yleensä kolme kertaa viikossa. Treenaan Campussportin edullisuuden ja helppouden takia useimmiten yliopistolla. Educariumin salia kulutan keskeisen sijainnin vuoksi kaikkein eniten. Silloin tällöin käyn myös Åbo Akademin puolella ÅSA:lla, mutta melko harvoin. Ulvilassa käydessäni käyn Kaskelotilla.

Educariumin sali on ihan kiva. Siellä on oikeastaan kaikkea mitä tarvitsee, paitsi tilaa. Pieneen tilaan on ahdettu aika paljon tavaraa, eikä tilaa juuri toiminnalliselle harjoittelulle ole. Olen kuitenkin viihtynyt siellä jo yli kolme vuotta, ettei se kovin paha paikka ole. Isoin ongelma Educariumilla ja muillakin saleilla on minun mielestäni jälleen ihmiset. Minut ehkä pitäisi sulkea yksin korkeaan torniin niin kuin joku satujen prinsessa, jotta lakkaisin valittamasta näistä asioista, mutta ihmiset yksinkertaisesti ärsyttävät minua toisinaan.

1. Salinvaltaajat/Kiertoharjoittelijat
Tiedättekö ne tyypit, jotka tekevät kiertoharjoittelua ja valtaava useamman laitteen yhtä aikaa? Olin kerran salilla, kun joku teki kyykkyjä, maastavetoa ja penkkipunnerrusta vuorotellen. Siinä oli yhdellä henkilöllä kaikki salin tangot käytössä. Kai siihen väliin olisi päässyt tekemään, mutta henkilökohtaisesti en ainakaan tykkää painojen kanssa venkslata. Salinvaltaajat saattavat olla myös niitä tyyppejä, jotka jämähtävät tunniksi samalla laitteelle. Useimmiten tunti treenataan tankojen kanssa.

2. Läheltä kulkijat
Yhtenä päivänä tein bulgarialaisia askelkyykkyjä (tiedättekö sen, kun takimmainen jalka nostetaan esimerkiksi penkille ja tehdään siitä askelkyykkyjä?) salin reunassa. Edessäni ei ollut hirveästi tilaa, koska sali on sen verran ahdas että olin melko lähellä yhtä laitetta. Laitteen toisella puolella olisi ollut tilaa kulkea, mutta kiertäminenhän on hirvittävän raskasta puuhaa. Siitä sitten eräs kanssatreenaaja paineli menemään sen verran läheltä, että minun oli pakko keskeyttää oma tekemiseni, jotta en tönäisisi häntä tai hän minua. Myöskään keppiä ihmiset eivät osaa varoa, jos sillä lämppää. Kaikista ärsyttävintä kuitenkin ehkä on se, kun teen heittoliikettä levypainolla ja joku kävelee takaa tai pahimmillaan jää siihen seisoskelemaan. Vaikka ihmiset joskus ärsyttävät, en heitä silti haluaisi lyödä!

3. Haahuilijat
Haahuilijat kaikissa olomuodoissaan ovat minulle kuin punainen vaate härälle. Miksi on vaikeaa päättää, mitä treenaa tai missä treenaa? Entä miksi pitää harhautua käyttämältään laitteelta monen metrin päähän ja sitten hiukan mulkoilla muita, jotka menevät laitteelle, kun siinä ei mitään elonmerkkejä näy? Haahuilijat kuljeskelevat yleensä ympäri salia lasittunut katse silmissään. Toisaalta tuntuu, että he tarkkailevat, toisaalta että he vain haahuilevat.

4. Sotkijat
Miksi, oi miksi, täytyy jättää käsipainot lojumaan siihen, mihin ne sattuvat putoamaan, jättää levypainot laitteisiin tai tankoihin tai laitteiden eri kahvat juoksentelemaan pitkin lattioita, jos niille on oma paikka? MIKSI? Ymmärrän kyllä, että joskus on kiire ja joskus kaikki telineet ovat täynnä, mutta voisihan ne tavarat silti nostaa vaikka telineiden tai seinän viereen, jotta kukaan ohikulkija ei joudu kompastelemaan niihin. Erityisen ikävää on se, kun levypainot jätetään laitteeseen, koska mistä sitä sitten tietää, käyttääkö joku sitä vai ei.

Myönnettäköön, että itsekin sorrun välillä kaikkiin paitsi salinvaltaukseen, joten minulla ei oikeasti ehkä olisi oikeutta valittaa, mutta valitan kuitenkin. Seuraavalla kerralla toivottavasti Maanantaimarinoissa päästään vähän syvällisempiin aiheisiin.

Maanantaimarinoita osa 1: Oikeuttaako ikä kunnioitukseen?

Viime viikolla istuin bussissa kotimatkalla, kun joukko vanhuksia (olkoon kuinka epäkorrekti termi tahansa!) alkoi kerrata omia sairaushistorioitaan. Oli lonkkaleikkausta, selkävaivaa ja ylipäänsä vaikeaa elämää. Eikä siinä sinänsä mitään. Omista vaivoistaan tietenkin saa puhua ja joskus se on varmasti helpottavaakin. Olen kuitenkin rehellisesti sanottuna sitä mieltä, että koko bussin ei välttämättä tarvitsisi tietää, kenen lonkkia on sörkitty veitsellä ja kenen ei.

Sairauskertomusten jälkeen haukuttiin noin puolet kanssamatkustajista niin, että vähintään se puolibussia jälleen asian kuuli. Valitettiin sitä, etteivät nuoret päästä vanhempia istumaan täydessä bussissa, eikä kukaan enää kunnioita. Totesivatpa myös, että mitä tummempi iho ihmisellä on, sitä epätodennäköisempää on, että nousisi kenenkään tieltä. (Olen kyllä nähnyt ihan kaikennäköisten nuorten nousevan vanhempien tieltä penkeistä. Aivan ihonväristä riippumatta.) Kyseiset rouvathan kyllä kaikki istuivat, paitsi se kaikista kovaäänisin, joka ei aluksi edes suostunut istumaan selkäkipujen takia. Meni kyllä myöhemmin istumaan, kun paikka vapautui, mutta nousi jo parin pysäkinvälin jälkeen takaisin seisomaan, koska istuminen sattui. Nuoria ehdittiin myös muutenkin päivitellä aika tyytyväisesti hetki. Kaikista ikävintä touhussa mielestäni oli se, että rouvien penkkien vieressä seisoi ehkä lukioikäinen tyttö, joka ei sanonut mitään koko päivittelyyn.

Muutenkaan kohtaamiset iäkkäämpien ihmisten kanssa eivät ole aina kovin mieltä ylentäviä. Kauppajonossa saattaa saada kärryistä töytäisyn takapuoleen, mikäli takana seisoo vanhempi rouvashenkilö (jostain syystä törmäilijät tuntuvat aina olevan naisia!). Vanhat rouvat saattavat myös kaupassa lähes juosta kärryineen eteen jonossa tai kiilata hyllyn eteen niin, että et enää näe valikoimaa.

Älkää toki kuitenkaan erehtykö, olen tavannut paljon erittäin mukavia vanhuksia. Vanhuus itsessään ei siis tee kenestäkään töykeää tai epäkohteliasta. Mutta koska ihmisistä on helpompi puhua ryhminä, tämä saattaa tuntua oikomiselta ja yleistämiseltä. Se ei siis tosiaankaan ole pyrkimykseni! Myönnettäköön myös, että minäkin omasta nuoresta iästäni huolimatta, olen jo saanut itseni kiinni sanoessani "nykynuoret", mutta ainakin kerran se johtui siitä, että päälleni oli sylkäisty syyttä.

Nuorten odotetaan aina kunnioittavan vanhempia ihmisiä. Ja niin sen toisaalta pitääkin mennä. Totta kai muita ihmisiä on kunnioitettava, mikäli ihminen sen ansaitsee. Minusta olisi kuitenkin lähtökohtaisesti olennaista, että myös vanhemmat ihmiset kunnioittaisivat itseään nuorempia, jos siihen on aihetta. Kunnioituksen ei kuitenkaan pitäisi olla välttämättä itsestään selvää. Kohteliaalla ja kunnioittavalla käytöksellä on mielestäni ero. Se ei ole suuri, mutta kyllä se sieltä löytyy. Kohteliaasti voi käyttäytyä ilman kunnioitusta, mutta kunnioittava käytös on aina kohteliasta.

En osaa ajatella, että kukaan ansaitsisi automaattisesti kunnioitusta vain sen takia, miten monta vuotta on elänyt. Kunnioitus on mielestäni sellainen asia, joka pitäisi ansaita omalla käytöksellä tai teoilla. Millä perusteella 80-vuotiaalla henkilöllä olisi yhtään sen enempää ihmisarvoa kuin 17-vuotiaalla? Minkä takia 17-vuotiaan pitäisi kohdella 80-vuotiasta erityisen kunnioittavasti, jos 80-vuotias ei osoita tätä samaa kunnioitusta takaisin? Siksikö, että 80-vuotias on sattunut syntymään yli kuusikymmentä vuotta aiemmin? Tämä vastakkainasettelu ei myöskään päde pelkästään nuorison ja iäkkäämpien välillä, sillä välissä ei tarvitse olla edes kahta sukupolvea.

Henkilökohtaisesti en koe tarvetta kunnioittaa ihmisiä, jotka katsovat toisia nenänvarttaan pitkin tai odottavat saavansa jollakin tavalla erityistä kohtelua vain siksi, että ovat vanhempia. Hyviin tapoihin toki kuuluu antaa bussissa tilaa iäkkäämmille ihmisille, väistää esimerkiksi kaupassa, jos osuu jonkun kanssa kohdakkain sekä tietenkin kiltit pikku fraasit kuten kiitos, ole hyvä ja anteeksi. Sen sijaan kovaääninen kailottaminen, toisten ihmisten äänekäs ja aiheetonkin arvostelu sen sijaan eivät.



Tästä tuli kyllä nimensä mukaisesti marina...

Maanantaimarinoita

Röyhkeys. Töykeys. Ruokaraivo. Tietämättömyys. Yliopiston harjoittelutuki. Opintotuen ja koulutuksen leikkaukset. Ilkeät vanhukset. Päätön muutospyrkimys. Eläinten kohtelu. Roskaaminen. Äärifeminismi. Feminismin polkeminen. Itsekkyys. Kirjatentit ja niiden tenttikysymykset. Naisurheilun vähäinen arvostus. Koulujen räjähdysdigitalisaatio. Piirroselokuvien ja -sarjojen uudistaminen. "Koska ennen on tehty näin, näin tehdään nytkin."

Maailmassa on mielettömän paljon sellaisia asioita, jotka ärsyttävät minua ja joihin kaipaisin muutosta. En ole välttämättä kuitenkaan sellainen ihminen, joka lähtee barrikadeille tai mielenosoituksiin, mutta haluaisin pystyä tekemään jotakin. Vaikuttamaan johonkin. No okei, haluan myös vain valittaa jostain. Mutta oikeasti haluaisin saada edes jonkun joskus ajattelemaan jotakin.

Kirjoittaminen on ehkä minulla helpoin, ominaisin ja paras tapa vaikuttaa ja ottaa kantaa asioihin. Siksi päätinkin polkaista pystyyn kirjoitussarjan, jonka ensimmäinen osa pullahtaa ulos ensi viikolla (ainakin toivottavasti!) ja siitä eteenpäin uusi kirjoitus tulee maanantaisin. Vielä en ole varma, kirjoitanko joka maanantai vai harvemmin, mutta pyrin kirjoittamaan joka maanantai. Niiden lisäksi kirjoitan toki myös muita postauksia.

Maanantaimarinoissa palaan siis blogiurani alkujuurille. Kirjoitan asioista, jotka ovat juuri nyt ainakin itselleni ajankohtaisia, tärkeitä ja joiden esiin nostamisen koen tärkeäksi. Toivottavasti edes jotkut ajatukset ovat järkeviä ja herättävät keskustelua.

Kun kanssamatkustajat kiukuttaa

Kuten viime postauksessa kerroin, olen nyt pari kuukautta kulkenut bussilla Turkuun ja takaisin useamman kerran viikossa. Se on nopeampaa, halvempaa ja ekologisempaa. Mikäs siis sen mukavampaa. Ainoa oikeasti ikävä puoli on tavaroiden raahaamisen vaikeus. Menen usein salille ennen tai jälkeen koulupäivän ja kuljettelen mukanani laukkua ja reppua ihan sen takia, että toisessa ovat kirjat ja kone ja toisessa salikamppeet.

Tai no, ei se tavaroidenkaan rahtaaminen aina ole se pahin asia. Joskus pahinta ovat muut ihmiset. Minähän olen tosiaan sanonut sosiaali- ja terveysalaa opiskeleville ystävilleni, että arvostan sitä, että he pystyvät siihen, sillä minä en pidä ihmisistä tarpeeksi, jotta voisin olla sillä alalla töissä. En siis myöskään pidä ihmisistä tarpeeksi ollakseni tyytyväinen täyteen ahdetussa bussissa.

En tiedä, miltä bussit näyttävät muilla paikkakunnilla ruuhka-aikoina eli esimerkiksi ennen aamukahdeksaa ja iltapäivällä neljän jälkeen, mutta Turussa on täyttä. Useimmiten olen sen verran aikaisin pysäkillä, että pääsen vielä istumaan enkä ole seisonut kuin kerran. Pahimmillaan bussissa kuitenkin on seissyt varmaan lähemmäs kolmekymmentä ihmistä (arvioi voi heittää ihan kumpaan vain suuntaan). Olen huomannut, että tietynlaiset ihmistyypit ovat ärsyttäviä erityisesti juuri ruuhka-aikoina.

Meillä bussitkin käyvät kahvitauoilla.

Tyyppi 1. Haahuilijat
Haahuilijat ovat niitä ihmisiä, jotka jäävät keskelle käytävää miettimään, mihin haluavat mennä istumaan. Varsinkin silloin, kun takaa on tulossa vielä ainakin viisi ihmistä, ja bussi lähtee jo liikkeelle, nämä ihmiset ovat ärsyttäviä. Miten vaikeaa voi olla päättää, istuuko kolmanteen vai neljänteen riviin?

Tyyppi 2. Penkinvaltaajat
Okei, tällaiset ihmiset ovat oikeasti varsinkin ruuhka-aikaan todella kiukuttavia. Penkinvaltaajat ovat niitä tyyppejä, jotka istuvat käytävänpuoleiselle penkille ja laittavat laukkunsa matkatoverikseen ikkunan viereen. Ihan oikeasti, mitä tällaisten ihmisten päässä liikkuu? Toki siis, jos on jokin ihan oikeasti hyvä syy tällaiseen toimintaan, se on ymmärrettävää (minä en tietenkään tiedä muiden ihmisten motiiveista), mutta pääsääntöisesti minusta on lähinnä naurettavaa, että viedään aivan turhaan yksi ylimääräinen penkki. Ja näitä ihmisiä näkee vähintään kerran kahdessa päivässä.

Tyyppi 3. Huutajat
Niin, juuri ne ihmiset, jotka huutavat bussissa. Puhelimeen, käytävän yli, bussikuskille (kiitoksia ei lasketa, ne on ihan okei), muuten vaan… Näitä onneksi on todella vähän. Huudan itsekin suuttuessani tai innostuessani melko helposti, mutta yleensä julkisilla paikoilla pyrin pitämään pienempää ääntä. En ihan tajua ihmisiä, jotka oikeasti uskaltavat ja kehtaavat alkaa huutaa bussissa.

Tyyppi 4. Turhaan seisojat
Turhaan seisojat ovat niitä ihmisiä, jotka eivät missään tapauksessa voi istua bussissa kenenkään viereen vaan mieluummin vaikka seisovat. Tämä on toki melko varmasti vain minun henkilökohtainen ongelmani, mutta jostain syystä tunnen aina syyllisyyttä, kun joku seisoo. Ihan kuin pitäisi pelkästä solidaarisuudesta mennä itsekin seisomaan tai luovuttaa oma paikka seisojalle.

Tyyppi 5. Vanhukset, jotka eivät käytä senioripaikkoja.
Täällä on melkein jokaisessa bussissa ”senioripaikkoja” etuosassa. Toiseksi etummaiset penkit on siis käännetty niin, että ne ovat selkä menosuuntaan päin, ja liikkumista on näin helpotettu. Kolmas penkkirivi on siis tavalliseen tapaan kasvot menosuuntaan. Paikat on tarkoitettu vanhempia tai muuten hankalasti liikkuvia ihmisiä varten (esimerkiksi siis myös raskaana oleville). Monet vanhukset kuitenkin tuntuvat karttelevan näitä paikkoja. Ei siinä muuten mitään, mutta minulle tuli ainakin alkuaikoina tosi huono omatunto aina, kun istuin niille paikoille, vaikka olisivat ainoita vapaita paikkoja koko bussissa. Enää ei. Kaikki muutkin siellä istuvat.

Älkää ottako tätä turhan vakavasti. Ihmiset ovat ihan kivoja, mutta joskus pitää vähän valittaa. Tiedostan olevani hieman erikoinen toisinaan ja monet tyypeistä ovat varmaan aika yksilöllisesti vain minua ärsyttäviä. Olen myös aiempiin ihmistyyppeihin liittyen tehnyt periaatepäätöksen, että jos bussissa on yksikin vapaa paikka, en nouse penkistä ennen omaa pysäkkiäni tuli kyytiin kuka tahansa. Kyllä sille vapaalle penkille voi istua, oli siinä naapurissa kuka vain.

Täällä oli lunta...




Taas oli pitkä tauko postauksissa. Olen keskellä todella isoa tentti- ja palautussumaa. Tällä viikolla oli tentti, ensi viikolla kaksi ja sen jälkeen kahdella seuraavalla viikolla molemmilla yksi. Tällä viikolla oli myös projektikurssin viimeisen projektin palautus, ensi viikolla erään aineistokeräyksen viimeiset päivät, yhden tekstintarkistustyön palautus ja luentopäiväkirjan palauttaminen. Seuraavalla viikolla vielä aineistonkäsittelysuunnitelman palauttaminen. Mitään en ole jättänyt viime tippaan. Pois se minusta. Palaan siis luultavasti sorvin ääreen valitettavasti vasta joulukuussa, mutta silloin lienee jotakin erikoisempaa tiedossa.

Kosteusmittauksia ja uusia tuulia

Nyt, kun istun omassa sängyssä uudessa asunnossa alkaa helpottaa. Osa astioista on kaapeissa, pakastin ja pesukone paikoillaan ja imuri pestynä. Osa muuttourakasta on vielä edessä ja osa tavaroista yhä Ulvilassa, mutta tunnelin päässä näkyy oikeasti jo valoa. Muuttaminen on stressaavaa puuhaa jo sinänsä, mutta silloin, kun asunto pitää tyhjentää nopeasti, kaikki tavarat puhdistaa ja muuttaa joksikin aikaa asumaan sukulaisten nurkkiin, koska tietoa uudesta asunnosta ei ole, tuntuu se vielä raskaammalta. Ja jos kaiken tämän tekee muiden kiireiden keskellä (viimeiseen kahteen viikkoon on mahtunut ehkä yksi vapaapäivä) menee pää helposti pyörälle.

Muuttoon ja kaikkeen tähän hässäkkään on kuitenkin hyvä syy.

Olen lähes vuoden kärsinyt epämääräisistä oireista. Lapsuuden allergiaselvitysten jälkeen ikäväksi muistoksi jäänyt paha atooppinen ihottuma palasi. Sairastin vajaan vuoden sisällä kolme nuhaa tai flunssaa ja vyöruusun. Yskä ja tukkoisuus ovat jatkuvasti olleet seuranani. Oli kutinaa ja nokkosihottumaa ja turvonneita imusolmukkeita. Päänsärkyä useammin ja pahempana. Puhkesi rasitusastma. Kävin YTHS:llä milloin minkäkin vaivan kanssa, en niitä tietenkään osannut yhdistää.

Vyöruusu oli tietenkin aivan oma lukunsa, eikä ole mitenkään sanottua, että se näihin muihin liittyy (eikä tietenkään ole varmaa, että nämä muutkaan toisiinsa liittyvät).

Syksyn juoksutreeneissä hengittäminen oli vaikeaa, ja tuntui, kuin joku olisi pistänyt kurkkuun pillin, jonka läpi kaiken ilman piti kulkea. Hengitys vinkui ja keuhkoihin ei tuntunut pääsevän tarpeeksi happea. Tunne oli ahdistava ja yleensä helpottui vasta tunnin kuluttua. Muutaman kerran kokeilin, koska epäilin ensimmäisen kerran johtuneen flunssasta, mutta lopulta oli pakko mennä lääkäriin. Mitään varsinaista vikaa ei löydetty. Keuhkot oli ok, tavallista astmaa ei ollut, enkä sairastumisesta johtuen pystynyt luotettavasti rasitusastmaa testaamaan, mutta kaikki merkit viittasivat siihen, joten siksi se todettiin.

Atooppinen ihottuma ohitettiin lähes olankohautuksella. Sanottiin, että se ei johdu mistään, vaan on vain. Lääkäri määräsi kahta kortisonivoidetta ja perusvoidetta ja käski pitää parempaa huolta ihosta. Kuulemma hoidan sitä väärin, käytän vääriä rasvoja ja suojaan liian vähän. Kumma vain, että nyt kun kaksi viikkoa olen asunut muualla ja käyttänyt ihan tavallisia Yves Rocherin käsirasvoja, kädet ovat paremmassa kunnossa kuin kahteen vuoteen. Nokkosihottuma ei mitenkään voinut liittyä atooppiseen ihottumaan ja "joka kolmannelle suomalaiselle tulee jossain vaiheessa nokkosihottumakausi, jos ei ole kahden kuukauden päästä helpottanut, tuu sitten takaisin". Ja helpottihan se, ei tosin ihan kokonaan.

Juhannuksen jälkeen kävin uudestaan lääkärissä, koska korvat tuntuivat tukkoisilta. Korvissa ei ollut vikaa, mutta kerroin lääkärille myös muista ongelmista. Mainitsin, miten yksi kaulan imusolmukkeista on ollut turvoksissa lokakuisesta vyöruususta asti, miten kaksi tai kolme muutakin kaulan imusolmuketta on sen jälkeen turvonnut (joskin lievästi) ilman syytä, ja miten olen sairastanut alle vuoden sisään neljä kertaa, vaikka yleensä olen korkeintaan kerran vuodessa kipeä. Imusolmukkeet kuulemma täysin normaalit ja turvonneet luultavasti jonkin flunssan takia (eikä uskonut, vaikka koetin selittä)ä, että olivat tulleet kahden flunssan välissä). Käski tulemaan takaisin, jos eivät elokuuhun mennessä ole laskeneet (eivät ole...). Sairastaminenkin kuulemma ihan normaalia. Voihan olla, että tämän jälkeen en ole pitkään aikaan kipeä.

Olin valittanut vuokranantajalleni lähes vuoden vuotavasta listasta kattoikkunan vieressä. Vuokranantaja oli varma, että katto ei vuoda ("se on kondensiovettä", "mun kaveri on sen tehnyt, ja se sanoo ettei se vuoda" ja "edellinenki tyttö valitti että se katto vuotaa, mut kun mun kaveri oli käyny katsomassa, sillä oli ollu se ikkuna auki"). Lopulta lupasi kuitenkin tulla katsomaan ja kävi kattoa korjaamassakin. Vajaan viikon kuluttua katto kuitenkin yhä vuosi ja tällä kertaa pyysin tekemään myös kosteusmittauksia, koska alettiin epäillä, että oireet saattaisivat johtua kosteudesta tai homeesta.

Pari viikkoa sitten kävi asunnossa mies juttelemassa ja mittailemassa. Totesi kämpän tunkkaiseksi, otti kuvia, repäisi yhden listan irti ja löysi mustia pilkkuja. Todennäköisesti hometta. Listan irti repäiseminen laukaisi minulla allergiakohtauksen, joten syyllinen ainakin osalle oireista luultavimmin löytyi. Ei tehnyt enempää mittauksia. Suositteli asuntoa tyhjennettäväksi ja ilmoitti sen olevan asumiskelvoton. Pääsin onneksi pariksi päiväksi alakertaan vuokranantajani asuntoon, jonka hän jopa lupasi minulle vuokrata (en ottanut vastaan tarjousta), joten ehdin pakkailemaan ja tekemään muuttoa.

Keskiviikkona siis raahasin muutaman vaatekerran ja välttämättömimmät hygieniatarvikkeet alakertaan ja nukuin yön ilmapatjalla. Seuraavana päivänä töistä tullessani menin suoraan yläkertaan, jossa vuokranantajani jo oli. Mieshän oli tietenkin päästänyt itsensä luvatta sisään, heitellyt osan tavaroistani keskelle yksiötäni, repinyt vaurioituneen seinän auki ja tehnyt pressuista suojan. Kattoikkunahan tosiaan oli makuualkovissa. Patjat oli sängystä otettu pois, mutta sängyn alustaa ei ollut tyhjennetty niin kuin ei työpöytää tai sen alustaakaan. Lisäksi suojatulle alueelle jäi pakastimeni. En muista koska viimeksi olisin ollut yhtä raivoissani. Ne jotka ovat asunnossani käyneet tai kuvia nähneet, voivat ehkä kuvitella miten ahtaista väleistä jouduin tavaroitani hakemaan.

Vuokranantajalla oli vieläpä pokkaa väittää, että ei asunnossa mitään hometta ole. Seinä oli kuiva ja villat kuivat. Kyllä kuulemma uskoi, että katto on vuotanut, mutta ei siellä mitään hometta ole. Nyt meinaa ilmeisesti itse asettua asuntoon asumaan ja pitää jopa siellä kolmatta vuotta majailleen sohvan.

Muutto saatiin lopulta tehtyä. Äitini, serkkuni ja setäni olivat suureksi avuksi, ja olen kaikille ikuisessa kiitollisuudenvelassa. Viikonlopuksi lähdin vanhempieni luokse, mutta työt jatkuivat maanantaina, jolloin sain onneksi majapaikan serkkuperheen luota. En voi ikinä kiittää heitä kylliksi. Siellä asuin hieman yli viikon, jonka aikana tein töitä, ravasin pesäpallokentällä ja metsästin asuntoa. Onni oli kuitenkin myötä, sillä asuttuani vain puolisen viikkoa serkkujen luona, sain asunnon. Nyt asun hieman aiempaa isomassa ja hintavammassa yksiössä kymmenisen kilometrin päässä Turusta. Olo on kuitenkin äärettömän helpottunut. Ehkä tästä tulee taas jotakin.

Eniten koko jupakassa harmittaa sekä YTHS:n, että vuokrananatajan toiminta. Mikä siinä on, että nuoren sanaa ei mielellään oteta vakavasti? Miksi YTHS:llä tuntuu olevan niin kiire, että ei haluta todella selvittää, mistä vaivat johtuvat? Tähän samaan voisin myös ihmetellä sitä, että jos YTHS:llä käy verikokeissa ja lääkäri soittaa tuloksia myöhemmin, ainoa asia mitä niistä kerrotaan on se, että ne kaikki arvot ovat normaaleja. Onneksi tulokset voi erikseen hakea, ja onneksi minulla on nerokas äiti, joka ymmärtää asioista tuplasti minua enemmän. Vuokranantajan käytöstä en ala edes puimaan. Asia tuli hoidettua niin tökerösti, että en saa koko yönä unta, jos alan sitä enemmän miettiä.

No, tällaista tällä kertaa. Ehkä ensi kerta tulee nopeammin, ja ehkä siinä on enemmän järkeä.

Hirviökausi paketissa

Edellinen kausi oli lähes unelmien täyttymys. Joukkueen tavoite toteutui (omat eivät aivan täysin) ja päällimmäisiksi tunteiksi jäivät ilo ja haikeus. Tämä kausi oli likimain päinvastainen. Pelien osalta mun kauteni loppui jo kaksi viikkoa sitten, mutta tämä aika on kulunut sulatellessa. Olo on epävarma, harmistunut ja pettynyt. Kaikki ei tosiaan mennyt niin kuin elokuvissa.

Syksyllä tilanne näytti vielä hyvältä. Siirryin Kankaanpään Mailasta Mynämäen Vesan naisten suomensarjajoukkueeseen, enkä parempaa porukkaa olisi voinut toivoa. Jokainen treeni oli täynnä naurua, hämärää huumoria, hikeä ja joukkuehenkeä. Töitä tehtiin kovaa ja tavoitteellisesti, mutta hauskanpitoa unohtamatta. Ikinä en ole missään harjoituksissa nauranut yhtä paljon ja silti lähtenyt kotiin uuvuksissa.

Oma treeni kulki hyvin, vaikka välillä lajitaidot tuntuivat polkevan paikallaan. Olin motivoituneempi kuin aikoihin ja kulutin paljon aikaa pesäpallon parissa. Nukuessanikin. Hallikauden pelit menivät epävarmasti ja hakien. Hallipelit eivät koskaan ole sopineet minulle, eikä se näyttänyt muuttuneen. Olin kuitenkin luottavainen.

Kevättä kohden fysiikka parani hurjasti: huhtikuussa kellotin ennätysaikani kolmellakymmenellä metrillä ja voimatasot näyttivät kasvaneen. Valmentajan kanssa käydyn keskustelun pohjalta uskoin vahvasti pelaavani suomensarjaa kesällä. Ruutupaidassa luultavimmin, koska sisäpeli on tänä vuonna ollut vahvuuteni, mutta olin valmis mihin tahansa, jos vain pääsisin pelaamaan.

Toukokuu toi kauden alun ja jokaisen mielessä häämötti ajatus noususta ykköspesikseen. Minulle valkeni kuitenkin pikkuhiljaa, etten sittenkään ollut sillä tasolla, että pelipaikka olisi kovatasoisesta porukasta irronnut. Pelasin ensimmäisistä kuudesta pelistä kolme. Koska olin aloittanut ylemmällä sarjatasolla ja olen aikuispelaaja, karenssi maakuntasarjaan oli kymmenen päivää. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että pelatessani noin kymmenen päivän välein, uudistin karenssiani jatkuvasti. En siis voinut pelata alkukaudesta kuin ylempää sarjaa, kunnes otin asian puheeksi valmentajani kanssa ja siirryin maakuntasarjan puolelle hakemaan peliaikaa ja vastuuta.

Alkukesästä minulle iski kuukauden pelitauko. Karenssin jälkeen maakuntasarjan peleihin tuli pitkä tauko ja kulutin aikaani töissä ja treenaamassa. Työtkin liittyivät pesäpalloon, joten lajia tursusi ovista ja ikkunoista pelitauosta huolimatta.

Pelien jatkumista edeltävällä viikolla suomarin joukkue piti fysiikkaviikon ja koska yhä treenasin heidän kanssaan, oli tarkoitukseni tehdä samat ohjelmat. Alkuviikosta jo aiemmin vaivannut vasemman käden jännetupentulehdus pakotti keskittymään jalkojen ja keskivartalon treenaamiseen. Päädyin siis tekemään juoksutreenejä tavallista enemmän. Toisen juoksutreenin loppupuolella vasen takareisi kiristyi ja kipeytyi. Jätin treenin kesken, mutta jatkoin muuten normaalisti, tosin punttitreeniä vähentäen, koska ajattelin kivun lähtevän sillä, millä se oli tullutkin. Virhe.

Heinäkuussa pelit jatkuivat. Takareisi oli yhä jumissa ja toisessa tai kolmannessa pelissä heinäkuun puolivälissä tapahtuikin se, mitä jokainen urheilija pelkää. Kipu oli lähes sietämätön ja peli jäi kesken.

Kävin parin päivän kuluttua lääkärissä ja tuomio oli pieni repeämä ja 7-10 päivää. Sen jälkeen jalan olisi pitänyt olla kutakuinkin kunnossa. Tai näin minä ainakin käsitin. Nyt ollaan kuitenkin jo pitkällä elokuussa ja toipuminen on yhä kesken. Voi tosin olla, että noudatin lääkärin ohjeita huonosti ja rasitus oli liian kova. Jossittelu on kuitenkin tässä vaiheessa turhaa.

Kaksi maakiksen ja yksi suomarin peli jäi pakotettuna pelaamatta. Tällä kertaa tosin pakotin itse itseni tähän ratkaisuun. Kolmen pelin missaaminen oli kuitenkin tarpeeksi ja kun maakiskautta oli kuusi peliä jäljellä, lähdin pelaamaan. Jouduin tosin ilmoittamaan pelinjohtajille, että juokseminen ei onnistu, vaikka niin olin alunperin luullut.

Loppukausi oli rikkonainen ja monista peleistä päälimmäinen muistikuva on vain kipu. Tiedän juosseeni paljon enemmän kuin olin aikonut, kokeilleeni ulkokenttäpaikkoja (ja löytäneeni uuden suosikkini), pelanneeni surkeasti, kohtuullisesti ja hyvin sekä lyöneeni ja tuoneeni juoksuja. Kovin montaa yksittäistä tapahtumaa en muista ja ehkä hyvä niin.

Tavallaan tästä kaudesta pitäisi oppia, mutta tavallaan en tahdo tietää, mitä sen pitäisi opettaa. Siinä vaiheessa, kun on koko syksyn, talven ja kevään tehnyt lujaa töitä, vain sen takia, että saisi huomata, ettei silti ole tarpeeksi hyvä, on takki aika tyhjä. En muista koska viimeksi kausi olisi ollut yhtä kamala. En muista koska viimeksi minua olisi pelottanut yhtä paljon. Enkä muista, koska viimeksi motivaationi olisi uinut niin pohjamudissa kuin se viimeisen kahden pelin aikana ui.

Nyt on kuitenkin edessä enemmän tai vähemmän ansaittu syystauko, joka tuo kaivatun miettimismahdollisuuden. Jalan kuntouduttua treeni alkaa taas kovempana kuin koskaan ja ensi kesänä aion olla hyvä.


Iso kiitos kaikille ihanille joukkueystäville! Te olette parhaita.

#likeagirl

Alwaysin kampanjassa kysytään älykkäästi, mitä tarkoittaa tehdä asioita kuin tyttö. Hieman vanhempien tyttöjen ja oikeastaan kaikkien poikien reaktio kysymykseen on ainakin lievästi halventava. Jos minulta olisi aikaisemmin kysytty sama kysymys, olisin luultavasti liikehtinyt aivan samalla tavalla. Onhan täysi fakta, että tytöt juoksevat typerästi heiluen, heittävät lyhyitä heittoja käsi koukussa ja perään hypähtäen ja ovat muutenkin enemmän huolissaan siitä, ovatko hiukset hyvin kuin siitä, tuleeko suorituksesta hyvä. Vai onko?

Minä vietin ison osan lapsuudestani leikkimällä ja pelaamalla itseäni vanhempien poikien kanssa. Toki kaveripiiriini kuului myös samanikäisiä ja nuorempia tyttöjä, mutta suurimman osan vähäisistä urheiluhaluistani tyydytin poikien kanssa. Olen leikkinyt formulakuskia, juossut kilpaa, pelannut jalkapalloa ja pesäpalloa, heittänyt keihästä, työntänyt kuulaa, hypännyt pituutta, lätkinyt sulkapalloa sekä lähes kaikkea mitä kuvitella saattaa. Kolme vuotta vanhimpia poikia nuorempana olin tietysti jatkuvasti alakynnessä fyysisesti (ja kärsivällisyyden puolesta) ja saatoin saada hiukan avustusta, että saisin edes joskus voittaa jonkin kisan. Ainoa asia, jossa oikeasti olin parempi, oli kakkosluokan ulkoläksyjen opettelu.

Voisi siis luulla, että olisin kuullut "sä heität niinku tyttö" tai "sä juokset niinku tyttö" tai "sä tappelet niinku tyttö" miljoonia ja miljoonia kertoja, mutta en itse muista kuulleeni näitä kommentteja lukuunottamatta sitä, kun opettelin heittämään pesäpalloa veljen johdolla. "Heitä ny kovempaa. Sä heität niinku tyttö. Yritä ny ees." Mutta ehkä se kuuluu asiaan. Voi tietysti olla, että jokunen poika ajatteli tasan tarkkaan niin, mutta ei uskaltanut sanoa mitään, koska minulla oli isoveli ja osa hänen kavereistaan suojelemassa. Veikkaanpa tosin, että veli tai kukaan muista suojelijoistani ei nykypäivänä sitä myöntäisi, vaikka muistaisikin.

Uskallan kuitenkin myös arvata, että poikien seassa kasvaminen on muuttanut tapaani liikkua ja mennä. En tarkoita, että olisin yhtään sen parempi kuin muutkaan tytöt tai pojat, mutta luultavasti varsinkin nuorempana minussa on ollut tiettyä poikamaisuutta (ei pelkästään tyylissä vaan ihan olemisessakin). Monestihan pojille tietynlainen liikkuminen on luonnollisempaa kuin tytöille. Toisaalta taas, tietynlainen liikkuminen on tytöille luonnollisempaa kuin pojille.

En kovin usein jaksa loukkaantua tämän kaltaisista sanonnoista (poikkeuksen tekee "aikuisten oikeesti", koska millä perusteella aikuisten totuus olisi yhtään parempi kuin lastenkaan?), mutta yllä olevan videon näkemisen jälkeen tämä on pistänyt pohtimaan. Mistä lähtien tyttöys on ollut huono asia? Mistä lähtien tytöt ovat oikeasti juosseet niin kuin me usein automaattisesti ajattelemme? Mistä lähtien tyttöjen on pitänyt liikkua ja tehdä asiat samma tavala kuin poikien? Mistä lähtien tytöt ovat tehneet asiat automaattisesti eri tavalla?

En ole raivofeministi, mutta halveksin ajatusta, että ihmiset olisivat jotenkin eri arvoisia sukupuolensa tai fyysisten valmiuksiensa vuoksi. Sukupuoltaan ei voi valita. Omaa tapaansa liikkua tai olla ei voi valita. Sitä voi muuttaa, mutta tiettyjen rajojen sisällä. Omien rajojensa. Miksi siis automaattisesti ajattelemme, että kun sanotaan jonkun tekevän jotakin "niin kuin tyttö" hän tekee sen jotenkin väärin tai puutteellisesti?


P.s. Mitä, F1:ssä Bottas on ollut jo kolme kertaa peräkkäin palkintosijalla ja tänään aika-ajossa kolmanteen ruutuun. Olisiko tässä Suomen seuraava F1-maailmanmestari? Ja jos jollekin ei tällä selvinnyt, olen fani.

Urheilijat ja media

Kirjoitan tämän postauksen, koska minua ärsyttää ja koska en selkeästi osaa ajatella enää mitään muuta kuin urheilua.

Olen tarttunut tähän samaan aiheeseen aiemmin vanhan blogini puolella. Tällöin tosin puhuin myös julkkiksista yleensä, kun taas nyt aion fokusoida tekstini urheilijoihin ja siihen, miten heihin suhtaudutaan varsinkin mediassa.

Noin kuukausi sitten käyiin Sothsin olympialaiset. Internet tulvi uutisia, artikkeleita, kolumneja, blogikirjoituksia, videoita ja kuvia. Twitteriä, Instagramia tai Facebookia ei voinut kuvitellakaan avaavansa ilman että olympialaiset näkyivät jollain tavalla. Tässä ei ole mielestäni mitään pahaa. Olympialaiset on iso tapahtuma ja monille urheilijoille uran päätavoite. Minusta on hienoa, että perinne on säilynyt, joskin muutoksia kokeneena, ja olympialaisia pidetään yhä suuressa arvossa. Se, mikä on paha asia, on kommentoijien tapa suhtautua urheilijoihin ja heidän saavutuksiinsa ainakin Suomessa.

Krista Lähteenmäki oli Looseri-Lähteenmäki hopeahiihdon jälkeen. Kyllä, hopeahiihdon! En itse kyseistä hiihtoa nähnyt, mutta en usko, että kultamitali yhteen naiseen kaatui ja sitä paitsi, jos Kalla todella oli niin hurjassa kunnossa kuin olen kuullut, ei häntä todennäköisesti kukaan olisi kiinni saanut. Iivo Niskanen oli sensaatio ja hänestä ollaan ylpeitä, mutta Sami Jauhojärvi käytti vilppiä voittaakseen kultahiihdon. Hän kiilasi saksalaisen nurin, jotta saisi karistettua omilta harteiltaan "olympiakävijä"-tittelin ja muutettua sen olympiavoittajaksi.

Mäkimiehet ovat turhia ja surkeita. Janne Ahonen on toisten mielestä kuningaskotka ja toisten mielestä hän olisi saanut jäädä eläkkeelle ja unohtaa paluuhaaveet (olen salaa hiukan samaa mieltä jälkimmäisestä, mutta toisaalta, jos mies nyt haluaa yrittää, mikä minä olen tuomitsemaan). Jarkko Määtästä, Janne Happosesta tai Olli Muotkasta kukaan ei oikeastaan sano mitään. Anssi Koivuranta oli suuri pettymys kun ei tuonut mitalia, vaikka osa tuntui jo etukäteen tietävän, ettei hän mihinkään pysty. Mutta minun mielestäni on mielettömän kova tulos hypätä yhdenneksitoista ja kahdenneksitoista ensimmäisissä olympialaisissa, joihin lähtee mäkihypyn erikoismiehenä. Okei, onhan Koivuranta päässyt aika pitkään harjoittelemaan jo pelkkää mäkihyppyä, mutta useimmat erikoismiehet ovat lajiin keskittyneet jo polvenkorkuisesta asti.

Toisaalta taas Enni Rukajärvestä tuli palkinopallipaikan saavutettuaan "koko kansan Enni", koska kyllähän suomalaiset positiivisiin, hyviin suorituksiin ovat tyytyväisiä ja osallisia. Suomi voittaa kansana, kollektiivina, mutta yksilöt häviävät. Ja kyllä, hopea voi joissain tapauksissa olla myös häviö, vaikka se on äärettömän kova suoritus. Silloin kun Suomi voitti jääkiekon MM-kisat 2011, ylistettiin Suomea ja suomalaisuutta, vaikka urheilijat, valmentajat ja joukkueenjohto olisivat oikeasti olleet niitä, joita olisi pitänyt ylistää. Tulihan heistäkin lähes kansallissankareita, mutta silloin lähes jokainen suomalainen koki voivansa sanoa "minä olen maailmanmestari" tai "me olemme maailmanmestareita". Minulle se oli jostain syystä aina "Suomi on maailmanmestari", mikä tietylla tavalla voi olla aivan yhtä paha, koska eihän Suomi maana tai Suomi kansana mitään voittanut.

Ilmiö ei kuitenkaan rajoitu vain olympialaisiin, eikä kansainvälisesti suuriin lajeihin. Mäkihypyn maailmancuppiin ei saisi joidenkin mielestä lähettää kilpailijoita muualle kuin Suomen tai Ruotsin tai mahdollisesti jopa Norjan alueella pidettäviin kisoihin, koska se on kallista ja kaikki revitään veronmaksajien päänahasta.
"Ei ne siellä kuitenkaan pärjää, menevät vaan turisteiksi."

En ymmärrä suomalaista dissauskulttuuria. Ollakseen hyvä, pitää olla paras, marginaalilajissa riittä jos tulee toiseksi ja isoissa, tärkeissä joukkuelajeissa pronssikin on jees. Kaikki sitä heikommat suoritukset ovat huonoja ja urheilijat turhia, eivätkä treenaa tarpeeksi tai pää ei kestä tai kaikki on huonosti. Tämä ainainen "pakko voittaa"-mentaliteetti ei voi olla kenellekään hyväksi. Joskus tuntuu, että toiset perustavat oman ja muiden ihmisarvon pärjäämiseen. Suosikkiesimerkkini on kommentti, jonka joskus luin Anssi Koivurannasta hiukan Anssin ensimmäisen mäkihyppääjäkauden jälkeen(tätä käytin myös vanhan blogini puolella), jolloin Anssi pärjäsi reilusti yli odotusten ja oli loppukaudesta Suomen paras mäkimies. Kommentissa sanottiin hänen pärjänneen hyvin, mutta toivottiin Anssin kuitenkin siirtyvän takaisin yhdistettyyn, koska hän on meille arvokkaampi yhdistetyn miehenä. Miksi Koivurannan tai kenenkään muunkaan urheilijan pitäisi olla millään tavalla meille arvokas? He edustavat maatamme ja tietysti heidän menestymisensä on meidänkin kannaltamme ja mielestämme hieno asia, mutta eivät he ole meille mitään velkaa. Urheilijat ja kaikki muutkin tehköön sitä, mitä tahtovat!

Huomioikaa nyt, etten todellakaan tarkoita, että kaikki olisivat tällaisia. On paljon ihmisiä, jotka eivät kommentoi mitään tai joilta tulee aina posiiivista, kannustavaa palautetta. Näitä ihmisiä arvostan erityisesti, mutta heitä tuntuu olevan liian harvassa.



Toivottavasti joku ymmärsi mitä ajan takaa. Mä en itse ole varma, ymmärsinkö.