Adoptioserkkuja, kantarelleja ja tyrskyävä meri

Olin kirjoittanut lähes puoli tekstiä, kun yhtäkkiä kaikki katosi. Aloitan siis alusta. Pitäisi varmaan käyttää Wordia apuna ja kirjoittaa postaukset ensin sinne ja liittää vain kuvat bloggerissa. Turhauttavaa.

Joka tapauksessa, tänään on viimeinen lomapäivä! Huomenna koittaa paluu arkeen ja kouluun. Valitin vielä eilen äidille, miten en sittenkään halua että koulu alkaa, mutta nyt alan taas olla jo lähes luvattoman innoissani. Toivon, että opiskelu näkyy blogissa jatkossa, mutta en ole vielä aivan varma, miten sen toteutan. Jos on ideoita, saa heitellä.

Ennen arjen kiireiden alkua halusin kirjoitella vielä viime viikonlopusta, ja erityisesti lauantaista, jonka vietin adoptioserkkujeni Iriksen ja Inarin seurassa. Ollaan tunnettu aivan pikkuvauvoista asti, koska ollaan perhetuttuja. Vietettiin lapsina aina juhannukset ja myöhemmin uudetvuodetkin yhdessä. Porukkaan kuului meidän perheidemme lisäksi, Iriksen ja Inarin serkkuperheen ja minun kummisetäni. Ollaan likimain kasvettu yhdessä, vaikka ei kovin usein nähtykään ja todettiin muutama vuosi sitten, että ollaan aina pidetty toisiamme serkkuina, vaikkei oikeasti sukua ollakaan. Kun minä sain ajokortin (olen meistä kolmesta vanhin), aloimme hengata hieman useammin yhdessä.

Iris on lähdössä puoleksi vuodeksi Saksaan vaihtoon ja palaa Suomen maalle kunnolla vasta ensi vuoden puolella. Emme nähneet kesälläkään montaa kertaa, koska vietin suurimman osan ajasta Varsinais-Suomessa ja Iris Satakunnassa eli oli korkea aika nähdä.



Me osataan aika harvoin vaan olla ja useimmiten ollaankin suunniteltu jotain hauskaa tekemistä. Useimmiten laitetaan ruokaa... Tällä kertaa lähteä Siikaisiin isovanhempieni kesäpaikkaan Vanhaantaloon sienestämään, metsä kun kuulemma oli keltaisenaan kantarelleja. Lähdettiin kahdella autolla, koska Inari pääsi sittenkin viime hetkellä mukaan, mutta ei ollut vielä lähtiessä varmaa, että hän ehtisi takaisin Poriin meidän kyydissämme. Menomatkaksi Iris hyppäsikin minun kyytiini ja Inari ajeli perässä.

Kummitätini oli miehensä ja 5-vuotiaan serkkuni kanssa (heidän ihanista ihanin koiransa Nelli oli myös mukana!) lähtenyt myös mummua katsomaan ja saatiinkin serkkutytöstä seuralainen myös sienimetsälle. Emme tosin päässet lähtemään ennen kuin mummu oli meidät ruokkinut.



Oletteko ikinä koettaneet kaitsea viisivuotiasta metsässä ja kerätä samalla sieniä? Ei ole ihan kaikista helpointa hommaa. Onneksi en ollut yksin. Todellisuudessa Iris ja Inari ehkä vahtivat pirpanaa enemmän kuin minä. Nosteltiin häntä kaatuneiden puiden yli ja ylös maasta, kun hän itse kellahti, kerättiin maahan kaatuneen ämpärin sisältö takaisin ja tapeltiin siitä, saanko minä pitää ison, poimimani sienen omassa ämpärissäni, vai pitääkö minun antaa se ipanan kannettavaksi. Arvatkaa mitä, olin ilkeä, enkä antanut sientä. Periaatekysymys.

Metsästä poistuttiin sitten noin puoliämpärillistä sieniä rikkaampina(tai minä poistuin, koska tytöt eivät sieniä huolineet). Siinä hetki pohdittin ja lähdettiin sitten sienestysporukalla vähän matkan päähän Päivölään, jossa vietettiin Leväsjoki-päiviä. Muistan hämärästi joskus pienenä käyneeni äidin kanssa samaisessa tapahtumassa. Muistan vain, että siellä oli paljon koneita ja ehkä myynnissä jotakin kiviä, mutta muistot ovat aika hataria. Tänä vuonna siitä oli tullut maksullinen, ja koska aikaa oli enää parikymmentä minuuttia sen sulkemiseen, emme sitten menneet katsomaan. En ole varma, olisivatko silloin enää pyytäneet pääsymaksua, mutta jotenkin tuntui hölmöltä mennä vain kääntymään. Eikä meillä olisi rahaakaan ollut, ettei sen puoleen.

Paluumatkaksi Inari ja Iris vaihtoivat paikkoja, joten Iris ajeli yksinään ja minä vietin kahdenkeskistä aikaa Inarin kanssa. Paluumatkaan oltiin onneksi varattu hyvin aikaa, sillä saatoin ajaa harhaan, ja voi olla, että ajelimme vartin verran hiekkatietä keskellä ei mitään. Hups.

Kun sitten päästiin vihdoin perille Poriin ja saatiin Inari uudelleen tien päälle, matkattiin Iriksen kanssa Meri-Poriin valokuvaamaan (minäkin sain isän järkkärin lainaksi). Niille, jotka eivät tiedä, tiedoksi, että Kallo kuhisee valokuvaajia ja muita aaltojen ja auringonlaskujen pällistelijöitä, varsinkin tuulisella säällä. Me liityimme kuitenkin joukon jatkoksi, ihan kliseisyyden uhallakin. Toivottiin matkalla, että sielläkin tuulisi, jotta saataisiin kivoja kuvia. Ja tuulihan siellä! Aurinkoakin riitti juuri sopivasti.







En muista ennen tuota Race Officea nähneeni, vaikka varmasti on siinä ollut. Eikö olekin outoa, kun joskus vain huomaa asioita, joihin ei ole ikinä ennen kiinnittänyt huomiota?

Koska me emme tahtoneet olla aivan kliseisyyden huippuja, ajelimme Kallosta myös Uniluotoon, jossa ei aivan yhtä paljon käy ihmisiä valokuvaamassa, vaikka kai sekin aika suosittu on. Aaltoja uhmaamassa oli myös uimari märkäpuvussa! Häntä tosin emme kuvanneet.





Meri-Porista menimme vielä iltapalalle Iriksen luo, ennen kuin lähdin joskus yhdentoista tienoilla sienineni kotia kohti.

Loppuloma meni aika rauhallisissa merkeissä. Sunnuntaina siivoiltiin hiukan ja perattiin sieniä (ja katsottiin samalla Risto Räppääjää). Sunnuntaina onnistuin myös näkemään Liisin. Olin etsinyt kattia joka päivä tuloksetta, kunnes sienisaaliin perkauksen jälkeen satuin kurkistamaan ruokahuoneen pöydän alle ja sieltä tuolin päältä tuijotti vastaan kaksi silmää. Saatoin kiljahtaa tai olla kiljahtamatta, kun ryntäsin keittiöön kertomaan löydöstä äidille. Siellä sitten kykittiin yhdessä katselemassa ja lörpöttämässä, kunnes Liisi päätti, ettei jaksa meitä enää ja etsi itselleen paremman piilon.

Maanantaina kävin tekemässä loikkatreenin, kiertelimme äidin kanssa kirpputoreja, haimme minulle saksan kirjan kirjastosta ja kävimme kaupassa. Illalla teimme vielä pitsan ja pääsin saunaan. Ei siis mitenkään kovin erikoinen päivä, mutta kaiken kaikkiaan kiva. Ollaan äidin kanssa sen verran läheisiä, että yhdessä vietetty aika on useimmiten mukavaa.



Sienikuvat olivat muuten Iriksen tai Inarin kuvaamia, en ole ihan varma enää kumman, sillä minähän en tietenkään voinut tajuta ottaa puhelinta mukaan, että olisin voinut kuvata.

Kissankokoinen kesäloma

Tänään tein viimeisen työpäivän ennen ensi viikon perjantaita, jolloin alkaakin jo koulun ohella työskentely. Kouluhan mulla tosiaan alkaa vasta ensi viikon torstaina Kielipolitiikka ja kielisuunnittelu -kurssilla(jota muuten odotan aivan innolla!). Alun perin olin siinä luulossa, että aloitettaisiin jo keskiviikkona, mutta yhden kurssin alku poikkesikin viikolla ilmoitetusta, joten sain yhden ylimääräisen vapaapäivän.

Päätin jo heinäkuussa, että pidän pienen loman ennen koulun alkua ja lopetan työt hyvissä ajoin ennen elokuun loppua. Toukokuussa olin vielä siinä uskossa, että pitäisin kaksi viikkoa lomaa, mutta kun töiden kunnollinen aloitus venyi kesäkuulle, jätin sitten lomani vain viikon mittaiseksi. Huomenissa onkin tarkoitus jo suunnata vanhempien luokse Ulvilaan. En ole käynyt kotikotona sitten heinäkuun alun jälkeen, mikä on ehkä pisin aika ikinä, kun en ole nähnyt vanhempiani. Äidin kanssa toki olen puhunut puhelimessa moneen otteeseen, mutta isän kanssa kommunikointi ei juurikaan onnistu edes kasvokkain, saati puhelimessa. Meidän isällähän on siis aivokasvain, eli ollaan ihan väleissä, mutta isä ei ole enää kovin hyvässä kunnossa, eikä puhu lähes lainkaan enää.

Kotiin meneminen jännittää tällä kertaa paljon enemmän kuin yleensä. Jossain aiemmista postauksista mainitsin, että vanhempani ovat ottaneet kissan. Olen hiukan katkera, sillä kinuin lemmikkiä varmaan siitä asti, kun osasin puhua, mutta meille ei ikinä otettu kissaa tai koiraa tai mitään muutakaan otusta. Äidin ja isän puolustukseksi sanottakoon, että olen vasta vanhemmiten päässyt eroon allergioista, jotka olivat niin pahat, että en parhaimmillaan pystynyt edes olemaan kissan kanssa samassa huoneessa ilman rajua reaktiota. Lisäksi oltiin aika kiireisiä, koska sekä minä että veljeni harrastimme pesäpalloa ja minä lisäksi opiskelin musiikkiopistolla iltaisin jo alakoulusta asti. Totta puhuakseni, keväällä tehtyjen allergiatestien mukaan olen edelleen allerginen kissalle, koiralle ja hevoselle. Unelmoin silti oman koiran omistamisesta. Eniten haluaisin saksanpaimenkoiran, mutta voi olla, että täytyy ottaa jonkun helpomman ja vähemmän sairaan rodun edustaja.

Vanhempieni kissa Liisi on kolmivuotias, kolmijalkainen kattiraukka, jolla on ollut melko rankka elämä. Sen jalka loukkaantui, kun se oli nuorempi, jalka katkaistiin, ja sen jälkeen kukaan ei huolinut Liisiä ennen kuin vasta jonkin aikaa sitten. Uudessa hoitokodissa muut kissat syrjivät sitä, ja sille haettiinkin kotia netin kautta. Äiti oli jo siinä vaiheessa hetken pohtinut kissan hankkimista, koska arveli siitä olevan iloa isälle ja itselleen, kun sitten törmäsi ilmoitukseen Liisistä ja ilmeisesti rakastui ihan sydänjuuriaan myöten. Liisihän kaipasi rauhallista kotia, jossa ei ollut muita kissoja häiritsemässä ja kiusaamassa, ja äiti ja isä kaipasivat pörröistä hellittävää otusta.

Liisi järjestettiin sitten Ulvilaan, ja sen jälkeen kommellukset eivät ole loppuneet. Oli ilmeisesti aikamoinen tappelu saada Liisi ensin ulos kopasta ilman että henkiä tai sormia menetettiin prosessissa, ja sen jälkeen se on ahkerasti piilotellut ympäri taloa. Äitikään ei ole aina ollut varma, missä katti kulloinkin on luurannut. Se oli esimerkiksi keksinyt mennä piilottelemaan sohvan sisälle, kunnes äiti oli tukkinut reitit, jottei Liisi loukkaisi itseään sohvan sisällä mahdollisesti oleviin nauloihin.

Jo tässä kohtaa on melko selvää, että Liisi on kietonut äidin häntänsä ympärille, vaikka se on ollut heillä kuukauden päivät. Äiti ilmoittaa aina riemuissaan, kun Liisi on tullut vähänkään tavallista lähemmäs tai tehnyt jotain hiukankin tavallisesta poikkeavaa. Ja ymmärtäähän sen, sillä kissat eivät sopeudu helposti muutokseen ja Liisillä oli jo lähtökohtaisesti ongelmia luottamuksen kanssa. Mutta silti äitini into on jotenkin äärettömän hauskaa ja hellyttävää, sillä en muista koska olisin viimeksi kuullut hänen olevan yhtä innoissaan jostakin. Sitä paitsi, mikä minä edes olisin tuomitsemaan, sillä pelkään älyttömästi, etten tule Liisin kanssa yhteen toimeen. Äiti tosin on lähes vakuuttunut, että niin ei käy, koska olen muka hyvä eläinten kanssa. Epäilen tätä huomiota kyllä melko vakavasti, mutta saa nähdä. Jos katin kanssa ei tule tappelua, olen tyytyväinen.

Jännityksestä huolimatta odotan jo kotiin pääsyä. En ole nähnyt vanhempia tai kavereita aikoihin, ja heitä on kova ikävä. Miniloman ajaksi onkin jo tiedossa paljon kaikkea kivaa, kuten lauantainan sieniretki, mahdollinen pikamökkeily ja venetsialaisilotulituksen seuraaminen Kirjurissa tai Muinaistulien yön fiilistely Kallossa. Joko voisi olla huominen?



Tämän päivän olen töiden jälkeen kuluttanut syömällä jääkaappia tyhjäksi, siivoamalla, pakkaamalla ja löysäilemällä. Ja toki iltapalalla oli juotava Karhuherra Paddington -teetä, kun sitä satuin kirpputorilta löytämään (tai en nyt tiedä ostinko varsinaisesti kirpputorilta, koska taitavat olla Minimanin kanssa yhteisissä tiloissa. Paddington-teetä suosittelen kyllä kaikille, jotka tykkää hauskoista teemauista. Paketissahan tosiaan on neljä mustan teen makua: Herkkukäpälä (vaniljan ja kolan aromit), Pistetään töpinäksi (hunajan ja melonin aromit), Karhu yli laidan (kerman ja mangon aromit) ja Viisas karhu tietää (appelsiinimarmeladin ja ananaksen aromit). Näiden kaveriksi pitäisi jostain metsästää samanlainen pakkaus Muumi-teetä, joissa ei ole kofeiinia ja joita voi huoletta kuluttaa illallakin.


Tämä video teidän iloksenne, koska olen viihdyttänyt itseäni muun muassa The Ellen Showlla viime aikoina.



Ja pahoittelut laimeasta kuvasaldosta. Ei yksinkertaisesti ollut mitään aiheeseen sopivia kuvia. Onko teillä suunnitelmia kesän viimeisten päivien varalle, vai oletteko jo ihan syystunnelmissa?