Isä

Edellisestä postauksesta on vierähtänyt jo hyvä tovi, mutta kerrankin sille on oikeasti hyvä selitys. Kiirettä voi toki syyttää, mutta isomman loven kirjoitusintoihini teki rakkaan isän menettäminen lokakuun seitsemäntenä päivänä.

Voisin tässä kertoa teille isän taistelusta aivoissa riehunutta syöpää vastaan. Siitä, miten se alkoi jo, kun minä olin vielä äitini sisällä lekottelemassa, tai siitä, miten se palasi ensin kun olin viisivuotias, toisen kerran kun olin kahdeksantoista ja kolmannen kerran vuoden 2014 keväällä kaksi ja puoli vuotta sitten. Voisin kertoa siitä, miten oudolta ja vaikealta tuntui käydä kotona näiden viimeisten vuosien aikana, kun isä oli joka kerta hieman huonommassa kunnossa ja omaishoitajana häärännyt äitini joka kerta hieman väsyneempi ja ärtyneempi. Voisin kertoa miten pieni isä oli, kun näin hänet viimeisen kerran.

Mutta mikään mainitsemistani asioista ei ole tärkeä. Vaikka pidän vanhempiani vahvoina ja rohkeina enkä voi mitenkään kuvailla sitä arvostusta, jota tunnen heitä kohtaan tämän kaiken jälkeen, isän taistelu ei ole tarinana enää tärkeä. Tärkeämpää kuin se, miten isä kuoli on se, miten isä eli, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

En ole tuntenut elämässäni montaa yhtä kilttiä, herttaista ja pitkäpinnaista ihmistä kuin isä. Silti otimme toisinaan yhteen, mutta usein vasta pitkän ärsyttämisen tai huonosti tehtyjen kotitöiden jälkeen. Isä jaksoi aina saarnata pöydille jätetyistä Aku Ankoista, astioista tiskialtaassa, vaikka astianpesukone oli tyhjä ja sohvalla lojuneista sukista. Isä tosin jätti itse aina eniten sukkia ympäriinsä, joten en ole aivan varma, mihin hän saarnansa pohjasi. Isä muistutteli meille aina myös siitä, miten "just joo", "just" ja "joo" eivät ole kunnon sanoja, eikä niitä saa käyttää, koska ne eivät tarkoita mitään.

Siitä huolimatta, että en muista isän olleen ikinä mitenkään suuri lukijaihminen tai millään tavalla kielellisesti lahjakas, monet parhaista häneen liittyvistä muistoistani koskevat juuri kirjoja tai lukemista. Ikävintä tässä ehkä on se, että en ole sitä aiemmin tajunnut.

Kun olimme nuorempia, isä ja äiti lukivat veljelleni ja minulle aina iltasatuja. Makasimme poikittain äidin ja isän sängyllä, lukija aina keskellä ja lapset molemmissa reunoissa. Useimmiten iltasatu oli joko Pieni sininen auto (Riston suosikki) tai Kanien kuumatka (minun suosikkini). Samojen satujen lukeminen alkoi vanhempiani jossain kohdin hieman puuduttaa, ja heillä olikin tapana koettaa hiukan oikaista. Äiti ilmeisesti oikoi joitakin sanoja tai lauseita, mutta isä käänsi tylysti useamman sivun kerrallaan. Tai yritti, sillä me halusimme aina kuulla koko tarinan, ja totta kai me osasimme ne ulkoa. Eivät siis päässeet oikaisemaan. En muista asian todellista laitaa, mutta annan ajan kullata muistot ja väitän, etteivät he kovin usein yrittäneet oikaista.

Kun oli noin kuusi- tai seitsemänvuotias, minulla oli pahvikirja, joka kertoi karhuperheestä, jonka lapset söivät kaikki mansikat komerosta ja saivat vatsavaivoja. Luin sitä yhdessä isän kanssa ja koetin oppia lukemaan. Lukemaan en oppinut, mutta opin jälleen yhden kirjan ulkoa, vaikka kuvittelinkin lukevani sitä. Mutta lukemista tärkeämpää oli isän kanssa vietetty aika. Sitten, kun opin itse lukemaan, luin melko usein isälle ääneen. Hän kuunteli mielellään äänikirjoja tai kun muut lukivat. Oli kuulemma nuorempana lukenut melko paljonkin, mutta ensimmäisen leikkauksen jälkeen lukemisesta oli tullut aiempaa hitaampaa ja hankalampaa.

Meidän perheellä oli myös tapana pitää elokuvailtoja aina, kun kerkesimme. Katsoimme milloin mitäkin elokuvia. En ikinä tule unohtamaan sitä, miten isä väisteli ruudussa lenteleviä esineitä tai irvisti aina tietyllä tavalla, kun tapahtui jotain jännittävää. Isä seurasi elokuvissa usein myös taustahenkilöitä ja -tapahtumia ja saattoi hyvinkin spontaanisti alkaa nauraa niitä (tapa, jonka minä olen perinyt). Ja isän nauru! Se oli yksi parhaista asioista koko maailmassa. Ai niin, isä oli meistä myös ainoa, joka oli oikeasti sitä mieltä, että kaikki Harry Potter -elokuvat pitäisi joskus katsoa ensimmäisestä viimeiseen yhdellä istumalla.

Kirjojen, lukemisen ja elokuvien lisäksi meidän perhettä, ja minua ja isää, on aina yhdistänyt myös urheilu ja liikunta. Kun olimme pieniä, kävimme usein pelailemassa jalkapalloa, lyömässä, pulkkailemassa, hiihtämässä tai luistelemassa. Isä oli aina kärsivällinen ja jaksoi tehdä monetkin asiat kahteen kertaan, jotta sekä minä että kaikessa paljon parempi Risto (totta kai, meillä on lähes kolme vuotta ikäeroa) saimme viettää isän kanssa aikaa. Hiihtäminen oli monena talvena ihan isän ja minun yhteinen juttu. Vedimme monot jalkaan ja pyrähdimme joko läheiselle pururadalle tai Massille hiihtämään. Kesäisin ja silloin kun ei ollut lunta, kävimme paljon kävelemässä. Mäet oli aina juostava kilpaa ylös, ja voin kertoa, että sain pistää kaiken peliin, jotta voitin kisat. Kävelylenkit olivat useimmiten täynnä puhetta, sillä olen lähtökohtaisesti hyvin puhelias, ja isä oli hyvä kuuntelija. Pesäpallo oli monien keskustelujen aihe. Pesäpallo muutenkin lähensi meitä. Isä oli maailman huonoin lukkari, eikä lopulta osannut kunnolla enää heittääkään, mutta kävimme siitä huolimatta harjoittelemassa yhdessä vielä silloinkin, kun olin kotona jo lähtökuopissa saatuani hyväksymiskirjeen yliopistoon.

Olen hyvinkin perillä siitä, että isä näyttää siltä, että hänen päässään olisi tötteröhattu. Ei ole minun kuvaustaidoistani ollut kiinni.

Isä oli paras isä, jonka olisin koskaan voinut kuvitella saavani. Olin isän pikku prinsessa, ja vaikka joskus epäilinkin sitä, tiedän sen nyt. En olisi koskaan voinut kiittää häntä kylliksi kaikesta siitä, mitä hän on minun vuokseni tehnyt ja mitä hän on minulle opettanut.





Täytyy vielä kiittää kerran kaikkia, sillä tuki, jota olen saanut on ollut aivan uskomatonta. Kiitos siis kaikille.

Kissankokoinen kesäloma

Tänään tein viimeisen työpäivän ennen ensi viikon perjantaita, jolloin alkaakin jo koulun ohella työskentely. Kouluhan mulla tosiaan alkaa vasta ensi viikon torstaina Kielipolitiikka ja kielisuunnittelu -kurssilla(jota muuten odotan aivan innolla!). Alun perin olin siinä luulossa, että aloitettaisiin jo keskiviikkona, mutta yhden kurssin alku poikkesikin viikolla ilmoitetusta, joten sain yhden ylimääräisen vapaapäivän.

Päätin jo heinäkuussa, että pidän pienen loman ennen koulun alkua ja lopetan työt hyvissä ajoin ennen elokuun loppua. Toukokuussa olin vielä siinä uskossa, että pitäisin kaksi viikkoa lomaa, mutta kun töiden kunnollinen aloitus venyi kesäkuulle, jätin sitten lomani vain viikon mittaiseksi. Huomenissa onkin tarkoitus jo suunnata vanhempien luokse Ulvilaan. En ole käynyt kotikotona sitten heinäkuun alun jälkeen, mikä on ehkä pisin aika ikinä, kun en ole nähnyt vanhempiani. Äidin kanssa toki olen puhunut puhelimessa moneen otteeseen, mutta isän kanssa kommunikointi ei juurikaan onnistu edes kasvokkain, saati puhelimessa. Meidän isällähän on siis aivokasvain, eli ollaan ihan väleissä, mutta isä ei ole enää kovin hyvässä kunnossa, eikä puhu lähes lainkaan enää.

Kotiin meneminen jännittää tällä kertaa paljon enemmän kuin yleensä. Jossain aiemmista postauksista mainitsin, että vanhempani ovat ottaneet kissan. Olen hiukan katkera, sillä kinuin lemmikkiä varmaan siitä asti, kun osasin puhua, mutta meille ei ikinä otettu kissaa tai koiraa tai mitään muutakaan otusta. Äidin ja isän puolustukseksi sanottakoon, että olen vasta vanhemmiten päässyt eroon allergioista, jotka olivat niin pahat, että en parhaimmillaan pystynyt edes olemaan kissan kanssa samassa huoneessa ilman rajua reaktiota. Lisäksi oltiin aika kiireisiä, koska sekä minä että veljeni harrastimme pesäpalloa ja minä lisäksi opiskelin musiikkiopistolla iltaisin jo alakoulusta asti. Totta puhuakseni, keväällä tehtyjen allergiatestien mukaan olen edelleen allerginen kissalle, koiralle ja hevoselle. Unelmoin silti oman koiran omistamisesta. Eniten haluaisin saksanpaimenkoiran, mutta voi olla, että täytyy ottaa jonkun helpomman ja vähemmän sairaan rodun edustaja.

Vanhempieni kissa Liisi on kolmivuotias, kolmijalkainen kattiraukka, jolla on ollut melko rankka elämä. Sen jalka loukkaantui, kun se oli nuorempi, jalka katkaistiin, ja sen jälkeen kukaan ei huolinut Liisiä ennen kuin vasta jonkin aikaa sitten. Uudessa hoitokodissa muut kissat syrjivät sitä, ja sille haettiinkin kotia netin kautta. Äiti oli jo siinä vaiheessa hetken pohtinut kissan hankkimista, koska arveli siitä olevan iloa isälle ja itselleen, kun sitten törmäsi ilmoitukseen Liisistä ja ilmeisesti rakastui ihan sydänjuuriaan myöten. Liisihän kaipasi rauhallista kotia, jossa ei ollut muita kissoja häiritsemässä ja kiusaamassa, ja äiti ja isä kaipasivat pörröistä hellittävää otusta.

Liisi järjestettiin sitten Ulvilaan, ja sen jälkeen kommellukset eivät ole loppuneet. Oli ilmeisesti aikamoinen tappelu saada Liisi ensin ulos kopasta ilman että henkiä tai sormia menetettiin prosessissa, ja sen jälkeen se on ahkerasti piilotellut ympäri taloa. Äitikään ei ole aina ollut varma, missä katti kulloinkin on luurannut. Se oli esimerkiksi keksinyt mennä piilottelemaan sohvan sisälle, kunnes äiti oli tukkinut reitit, jottei Liisi loukkaisi itseään sohvan sisällä mahdollisesti oleviin nauloihin.

Jo tässä kohtaa on melko selvää, että Liisi on kietonut äidin häntänsä ympärille, vaikka se on ollut heillä kuukauden päivät. Äiti ilmoittaa aina riemuissaan, kun Liisi on tullut vähänkään tavallista lähemmäs tai tehnyt jotain hiukankin tavallisesta poikkeavaa. Ja ymmärtäähän sen, sillä kissat eivät sopeudu helposti muutokseen ja Liisillä oli jo lähtökohtaisesti ongelmia luottamuksen kanssa. Mutta silti äitini into on jotenkin äärettömän hauskaa ja hellyttävää, sillä en muista koska olisin viimeksi kuullut hänen olevan yhtä innoissaan jostakin. Sitä paitsi, mikä minä edes olisin tuomitsemaan, sillä pelkään älyttömästi, etten tule Liisin kanssa yhteen toimeen. Äiti tosin on lähes vakuuttunut, että niin ei käy, koska olen muka hyvä eläinten kanssa. Epäilen tätä huomiota kyllä melko vakavasti, mutta saa nähdä. Jos katin kanssa ei tule tappelua, olen tyytyväinen.

Jännityksestä huolimatta odotan jo kotiin pääsyä. En ole nähnyt vanhempia tai kavereita aikoihin, ja heitä on kova ikävä. Miniloman ajaksi onkin jo tiedossa paljon kaikkea kivaa, kuten lauantainan sieniretki, mahdollinen pikamökkeily ja venetsialaisilotulituksen seuraaminen Kirjurissa tai Muinaistulien yön fiilistely Kallossa. Joko voisi olla huominen?



Tämän päivän olen töiden jälkeen kuluttanut syömällä jääkaappia tyhjäksi, siivoamalla, pakkaamalla ja löysäilemällä. Ja toki iltapalalla oli juotava Karhuherra Paddington -teetä, kun sitä satuin kirpputorilta löytämään (tai en nyt tiedä ostinko varsinaisesti kirpputorilta, koska taitavat olla Minimanin kanssa yhteisissä tiloissa. Paddington-teetä suosittelen kyllä kaikille, jotka tykkää hauskoista teemauista. Paketissahan tosiaan on neljä mustan teen makua: Herkkukäpälä (vaniljan ja kolan aromit), Pistetään töpinäksi (hunajan ja melonin aromit), Karhu yli laidan (kerman ja mangon aromit) ja Viisas karhu tietää (appelsiinimarmeladin ja ananaksen aromit). Näiden kaveriksi pitäisi jostain metsästää samanlainen pakkaus Muumi-teetä, joissa ei ole kofeiinia ja joita voi huoletta kuluttaa illallakin.


Tämä video teidän iloksenne, koska olen viihdyttänyt itseäni muun muassa The Ellen Showlla viime aikoina.



Ja pahoittelut laimeasta kuvasaldosta. Ei yksinkertaisesti ollut mitään aiheeseen sopivia kuvia. Onko teillä suunnitelmia kesän viimeisten päivien varalle, vai oletteko jo ihan syystunnelmissa?

Kiitokset ja kumarrukset

Taas on yksi kausi ohi. Viimeisen vuoden ravasin Ulvilan ja Kankaanpään väliä kolme tai neljä kertaa viikossa. Aiempina vuosina hieman vähemmän, enkä enää ymmärrä, miten kestin olla niin paljon poissa harjoituksista. Yksi vaihe elämästä on takana. Seurasiirto ja joukkueenvaihdos edessä. Näitä ihmisiä tulee ikävä.

Olen pelannut pesäpalloa kymmenen vuotta. Neljä Ulvilassa, kaksi Kankaanpäässä, yhden Ulvilassa ja lopulta kolme Kankaanpäässä. Kaksi seuraa. Ulvilan Pesä-Veikot ja Kankaanpään Maila. Virallisesti olen UPV:n kasvatti, mutta loppujen lopuksi olen oppinut KaMan paidassa pelatessani enemmän, kuin olisin Ulvilassa koskaan voinut oppia.



Varsinkin viimeinen juniorivuoteni oli kultaista aikaa. En ole koskaan nauttinut treenaamisesta tai pelaamisesta yhtä paljon. Sain itsevarmuutta. Tuli onnistumisia. Löysin oman paikkani joukkueessa. Löysin oman paikkani itsessäni ja elämässäni. Tein töitä kovempaa kuin koskaan ennen, liikaakin. Maalis-huhtikuussa kehitykseni lähes pysähtyi ja treeni maistui puulta. Oli pakko tutkia omaa toimintaa ja todeta, että ehkä se lepokin on hyväksi. Kun kroppa palautui, tuntui elämä alkavan uudestaan. Toukokuussa into kasvoi jälleen ja vaikka pelaaminen takkusi, tuntui treenaaminen hyvältä.

Kesäkuun alussa alkoivat Tyttöjen Superpesiksen lisäksi Naisten maakuntasarjan pelit, joissa olin huomattavasti suuremmassa roolissa. B-tytöissä pelasin kesän aikana vain muutaman pelin ja nekin jokerina, maakuntasarjassa olin kaksi kertaa jokerina ja jokaisessa muussa pelissä yhdeksikössä.Vakiinnutin paikkani kolmosvahtina ja tajusin ensimmäistä kertaa todella, ettei kentällä ole turhia paikkoja. Kaikki ovat tärkeitä.



Henkilökohtaisella tasolla kesä oli todella tasainen. Tein varmaa työtä räpylän kanssa. Mailan varressa en ollut enää aivan yhtä heikko kuin edellisinä vuosina, mutta parannettavaa jäi. Ja hyvä niin. Tuleville vuosille on hyvä jättää töitä tehtäväksi. Tärkeintä oli kuitenkin se, että huomasin oman kehitykseni. Vuoden aikana sekä lajitaidot, että fysiikka ottivat aimo harppauksia eteenpäin ja pitkästä aikaa tunnen itseni vahvaksi ja hyödylliseksi.

Kesän lopussa meidät palkittiin. Kova työ tuotti tulosta ja vaikka Tyttöjen Superpesiksessä emme päässeet kahden aiemman vuoden tapaan kymmenen parhaan joukkoon, ei kesä loppunut katastrofiin. Joukkue nousi sarjaporrasta ylemmäs ja ensi kesänä Kankaanpäässä pelataan Naisten Suomensarjaa. Yksi tavoite ja haave toteutui vuosien uurastuksen jälkeen.



Kaikki ovat tärkeitä. Sen tämä joukkue minulle opetti. Sen, ja tuhat muuta asiaa. Joukkue, jossa pelasin, opetti olemaan pelkäämättä epäonnistumista. Opetti olemaan pelkäämättä tulevaa. Opetti pelaamaan joukkueelle. Opetti keskittymään jokaiseen suoritukseen sataprosenttisesti. Opetti olemaan antamatta periksi.

Ihmisistä, jotka joukkueen parissa toimivat, tuli minulle todella tärkeitä. On vaikea kuvitella elämää ilman, että näen heitä viikottain. Jokainen heistä on ansainnut minun täyden kunnioitukseni ja suuret kiitokset. He ovat ihmisiä, jotka tulen muistamaan koko ikäni. Näitä ihmisiä tulee ikävä.


Kuvat on ottanut Juha Levonen (juha.levonen.fi)