Työnhausta taas – odotanko työpaikalta liikaa?

Hyvää torstaita! Ja hyvää maaliskuuta. Huh! Täällä ollaan ainakin toistaiseksi ja tietääkseni virusvapaita ja toivon samaa kohtaloa myös kaikille lukijoille.

Niin tärkeää, kuin onkin puhua koko maailmaa järisyttävästä epidemiasta, minä en aihetta tämän enempää aio tänään nostaa esiin. Sen sijaan aion puhua työnhausta, kuinka ollakaan. Olen ollut työttömänä taas joulukuun kahdennestakymmenennestä päivästä asti. Viime vuoden lopulla olin siis lajittelemassa postipaketteja, mutta sen jälkeen ei uutta työtä ole minun haaviini vielä uinut. Hakemuksia olen lähetellyt jonkin verran, mutta en ole päässyt edes työhaastatteluihin. Ymmärrän sen kyllä tavallaan. Kilpailu on kovaa. Mutta miksi kilpailu on niin kovaa? Tarviiko sen olla niin kovaa? Haenko minä töitä, joihin en kelpaa? Odotanko työltä liikaa?

Tässä kohtaa, ennen kuin jatkaa lukemista pitemmälle, on hyvä huomioida, että kirjoitan vain omasta näkökulmastani ja sen perusteella, mitä olen esimerkiksi ystäviltäni kuullut. On myös hyvä huomata, että jotkin esimerkkini erityisesti kahvinkeittohommiin liittyen ovat kärjistettyjä. Lisäksi tahdon muistuttaa, että pidän kaikkia työtehtäviä oikeasti suuressa arvossa, koska kaikkia tarvitaan tai yhteiskuntamme ei pyörisi samalla tavalla ja koska jostakin jokaisen on leipänsä saatava. (Puhelinmyyjätkin tekevät oikeasti vain työtään.) En siis missään tapauksessa yritä vihjailla jonkun tehtävän olevan vähemmän tärkeä kuin toisen, vaan tarkastelen kaikkea nimenomaan omasta koulutuksestani ja kokemuksestani lähtien.

Viittaan myös itseeni usein tässä vastavalmistuneena tai osana vastavalmistuneiden joukkoa, vaikka olen valmistunut lähes kaksi vuotta sitten. Tässä kuitenkin käsitän vastavalmistuneeksi kaikki, joiden valmistumisesta on viisi vuotta tai alle.

LinkedIn-keskustelun helmiä – odotat työltä liikaa

Luin muistaakseni ennen joulua LinkedIn-keskustelua, jossa todettiin nuorten vastavalmistuneiden vaativan työltään liikaa. Halutaan heti johtajan pallille ja koville palkoille, eivätkä kahvinkeittohommat maistu. Nuorten pitäisi olla valmiimpia tekemään hanttihommia ja kipuamaan aivan yrityksen "pohjalta" ylös. Ihan ruokapalkasta ei puhuttu, mutta en usko, että oltiin kaukana. Tämä ei toki ollut kollektiivinen näkökulma asiaan, vain joidenkin harvojen mielipide, mutta se sai minut silti miettimään.

On totta, että monet nuoret vastavalmistuneet, minä mukaan lukien, varmasti hakevat asiantuntijapaikkoja ja toivovat, että työstä saa sen verran rahaa, että siitä riittää muuhunkin kuin vuokranmaksuun. Leivän päälle olisi kiva saada vaikka juustoa ja säästötilille edes lantti kuussa. Lainakin pitäisi maksaa pois jonain päivänä.

On myös totta, että toisinaan ei ole hirveästi vaihtoehtoja, varsinkaan, koska kilpailutilanne on, mikä on.

Miksi kaikki työ ei kelpaa?

Kelvata on tässä ehkä huono sana. Kyllä kaikki työ kelpaa. Kai. Tavallaan. Kyllä. Mitä tahansa työtä tekee jonkin aikaa, mutta mihin tahansa työhön ei hakeudu. Eikä se tee niistä töistä yhtään huonompia. Ne eivät vain ole töitä, joista minä innostun. Minä innostun töistä, joissa saan toteuttaa itseäni ja saan ottaa vastuuta. Innostun monenlaisista tehtävistä, arvostan luovuutta, järjestelmällisyyttä, ihmisten auttamista, tuloshakuisuutta... Paljon vaikutusta on työpaikan ilmapiirillä.

On silti tietenkin myös töitä, joihin ei tahdo tai kykene. En esimerkiksi voisi alkaa siivoojaksi, koska kärsin atooppisesta ihottumasta ja käteni ovat jo normaalioloissa kuivat ja rikki. Samasta syystä olen skeptinen esimerkiksi pikaruokalatyöstä – en tiedä, miten kuluttavaa se olisi iholleni. Olen jakanut mainoksia ja lehtiä, olen lajitellut postipaketteja, poiminut mansikoita ja ollut puhelinmyyjä (oikeasti sisäänostaja). En varsinaisesti vieroksu näitäkään töitä, mutta varsinkin viiden yliopistossa puurretun vuoden jälkeen sitä toivoisi, että työ vastaisi edes etäisesti koulutusta. Ja ei, se että sanotaan, että lehti on valmis vasta, kun se pääsee asiakkaalle, ei tee lehdenjakajasta viestintätyöntekijää.

Nykyään haetaan usein työtä, jolla tuntuu olevan merkitystä ja joka tuntuu miellyttävältä. Arvostan suuresti yritystoiminnan sisäistä ja ulkoista läpinäkyvyyttä ja sitä, että oman työn ohessa koetetaan tehdä jotakin ympäristön tai yhteiskunnan hyväksi. Minulla on Parcerolla viettämästäni ajasta monenlaisia mielipiteitä, mutta pidin siellä todella paljon siitä, miten tarkkaan kierrättäminen hoidettiin. Se on koko maailman tai jo Suomenkin mittakaavassa pieni teko, mutta teko kuitenkin.

Palkkaa juniori! 

Ei ole ihan yksinkertaista löytää työtä, joka osuu omaan osaamiseen ja koulutukseen ja kokemukseen täydellisesti. Harvoilla vastavalmistuneilla on sellaista ammatillista pääomaa, jota ehkä vaaditaan asiantuntijatehtävissä ja varsinkin johtotehtävissä. Monet harjoittelupaikatkin asettavat hakijoissaan etusijalle sellaiset, joilla on jo vähän kokemusta. Kyllä harjoittelupaikat. Mistä sitä kokemusta saa, jos ei harjoittelupaikoista? Ja jos harjoittelupaikka ei mene kokeneemmalle, se menee sellaisella, joka saa sen osaksi tutkintoaan ja voi mahdollisesti nostaa opintotukea samaan aikaan, jolloin palkkaa ei ehkä tarvitse lainkaan maksaa, tai jolla on korkeakoulun rahoitustuki. Ilmaista työvoimaa siis. Toivon vain, että ulkopuolisella rahoituksella pyörivät harjoitteluohjelmat oikeasti harjoituttavat, kouluttavat ja kehittävät harjoittelijaa, eivätkä vain heitä työpöydän ääreen ilman sen suurempia seremonioita ja käske hommiin. Toki töitä tekemällä oppii parhaiten, mutta jotain opastusta usein kaivataan!

Ainakin minä tunnen olevani väliinputoajavaiheessa. Jatkuvasti tuuliajolla. En pysty kiinnittymään mihinkään kunnolla, koska tietoa tulevasta ei ole. Toinen jalkani tuntuu koko ajan olevan ulkona jo asunnostanikin. Harjoittelupaikan saaminen ei ole itsestäänselvää. Harjoittelupaikan palkalla selviäminen vielä vähemmän. Asiantuntijatehtävän saaminen ei ole itsestäänselvää. Asiantuntijatehtävän löytäminen Turun alueelta vielä vähemmän. Kokemus- ja koulutustasoni uppoavat melko sulavasti harjoittelu- ja asiantuntijatehtävien vaatimusten puoliväliin. Ei ihan tarpeeksi toiseen, mutta ehkä vähän liikaa toiseen. Minun motiivejani hakea järjestösihteeriksi on myös kyseeenalaistettu ja arveltu, että en pysyisi työpaikalle lojaalina edes vuotta. Jo pian valmistumisen jälkeen muutamat harjoittelupaikkojen haastattelijat huokaisivat ja totesivat "toivottavasti saat jotain parempaa". No, aika vähän niitä "parempia" paikkoja on, jos ei lasketa ihan oikeita asiantuntijapaikkoja, joita tosiaan aika vaikea saada.

Missä ovat kaikki ne junioripaikat, joista joskus puhutaan? Ne, joissa vastavalmistunut pääsisi hyppäämään työelämään helposti, työntekijän palkalla, mutta vähän pienemmällä vastuulla ja odotuksilla. Ei viestintäalalla ainakaan. Tai jos tiedätte jonkun, kertokaa ihmeessä!

Monet vastavalmistuneet, varsinkin korkeakoulutetut, joista nyt toki lähtökohtaisesti puhun, ovat opiskelleet ja työskennelleet vuosikausia tavoitteidensa eteen. Sen eteen, että pääsisivät töihin, jotka heitä oikeasti kiinnostavat ja josta saa sen verran palkkaa, ettei tarvitse koko ajan roikkua Kelan luukulla. Heillä tai meillä, jos olen rehellinen, on varmasti sekä asiantuntijuutta että ammattitaitoa, mutta niitä on vaikea jalostaa, jos ei saa töitä.

Ymmärrän työnantajia, jotka tahtovat palkata kokeneempia työntekijöitä. Se on turvallisempaa, se on helpompaa ja se on varmempaa. Kokenut työntekijä tietää mitä hän tekee, milloin hänen pitää se tehdä ja miten hänen pitää se tehdä. Tai ainakin oletusarvoisesti. Toki substanssiosaaminen on paikasta riippuen erilaista ja toki toimintatavat vaihtelevat, mutta kokenut työntekijä on aina helpompi valinta kuin kokematon juniori, jonka osaamisesta, luotettavuudesta tai lojaaliudesta ei oikeasti voi olla varma, koska niistä ei ole näyttöä. Mutta silti, jonain päivänä nykyisiä kokemattomia junioreita on pakko palkata myös asiantuntijatehtäviin. Eivät ne kokeneet tekijät ikuisesti työelämässä hengaa.

Mitä työltä oikeasti odotan?

Okei. Sanon tämän nyt suoraan ja sanon sen vain kerran: Kahvinkeittotyö ei kiinnosta minua. Ei siis ainakaan siinä mielessä, että menisin töihin esimerkisi viestintätoimistoon, jossa tärkein tehtäväni olisi varmistaa, että kahvia on koko ajan keitettynä, vessapaperit ovat ruodussa ja kynät teroitettuina. Tärkeähän se on, totta kai, mutta se ei ole minua varten. Minulla on asiantuntijakoulutus, totta kai tahdon asiantuntijatehtäviin. Tai todellisuudessa en ole siitäkään niin tarkka. Viestintäassistentti? Sopii. Viestintäkoordinaattori? Käy. Harjoittelija? Jos palkalla elää, miksei! Olen tosin kuullut myös jonkinlaista "kritiikkiä" sitä kohtaan, että kieliä opiskelleet hakeutuvat viestinnän tehtäviin. Aivan kuin kieli ei olisi viestintää.

Sivumennen sanoen, oletteko huomanneet, miten ristiriitaisia ja epäjohdonmukaisia nimitykset ja palkkaus joskus ovat? Toisinaan vaikuttaa siltä, että viestintäassistentin pitäisi tehdä samoja tehtäviä kuin viestintäasiantuntija mutta puolella palkasta.

Minulle merkitsee enemmän työpaikan ilmapiiri, mielenkiintoiset ja monipuoliset työtehtävät, työpaikan arvot ja joustavuus kuin raha tai titteli. Minun vaakakupissani painaa se, että en tahdo elää tehdäkseni töitä. Tahdon tehdä töitä, jotta voin vapaa-ajalla tehdä kaikkea muuta, kuten kirjoittaa, lukea, kuunnella musiikkia ja podcasteja, urheilla... Mutta koska tilanne on se, että suurin osa viestinnän paikoista on asiantuntijapaikkoja tai vastaavia, niitä on pakko hakea ja tavoitella ihan tosissaan. Eivät minun, tai kenenkään muunkaan, työllistymismahdollisuudet parane liiallisella valikoimisella tai sillä, että ei edes yritä. En minäkään kaikkea hae. Olen todennut, että viestintäpäällikön tehtävät olisivat todennäköisesti minulle turhan haastavia, enkä ole myöskään lainkaan varma, kiinnostavatko johtotehtävät minua. Siksi en niihin tähtääkään. Mutta muuten, totta kai haen asiantuntijatehtäviä.

Odotanko työpaikalta liikaa?

Ei, en usko odottavani. Olen paiskinut lujasti töitä ammattitaitoni kasvattamisen eteen. Olen opiskellut ja työskennellyt jonkin verran myös oman alani tehtävissä. Enkä edes odota ihmeitä. En toivo pääseväni heti johtoportaaseen. En edes tahdo päästä heti johtoportaaseen. Palkkatoiveeni ei oikeastaan koskaan ylitä 3 500 € kuukaudessa, harvoin edes 3 000 €. Ja vaikka hakisinkin heti johtoportaaseen ja toivoisin isohkoa palkkaa, odottaisinko silti liikaa? Ehkä en. En usko, että pitkä työura aina takaa osaamisen tai kyvykkyyden. Enkä todellakaan usko, että lyhyt työura tarkoittaisi automaattisesti sitä, että ei pärjää missään muissa kuin kaikista yksinkertaisimmissa tehtävissä. Onhan se realistista ja järkevää, että pitää aloittaa pohjalta, mutta miten pohjalta? Ei kuitenkaan aivan sieltä kahvikeittimen vierestä, vai mitä?

Hiiop, ajatuksia? Millaisia töitä vastavalmistuneiden pitää hakea? Mitä työltä saa odottaa?

P.s. Niall Horanin uusi albumi Heartbreak Weather on ilmestynyt! En malta odottaa, että saan sen käsiini! En ole vielä edes kuunnellut kaikkia kappaleita, koska haluan odottaa, että saan kuunnella albumin kaikessa rauhassa alusta loppuun. Levitän peiton ja tyynyjä lattialle, laitan levyn soittimeen ja vain kuuntelen.
P.p.s. Jos haluatte seurata kirjallisia seikkailujani, voitte suunnata Instagramiin, jossa pidän kirjagram-tiliä kuudennenkerroksenkirjat.

Joulukuun seitsemästoista päivä: Työnhakuvalmennus

Tänään ei ole aiheena mikään kovin jouluinen asia, mutta koska olin tästä valmennuksesta joka tapauksessa aikeissa kirjoittaa, arvelin, että olisi fiksuinta hoitaa se näin kalenterin luukkuna, koska muuten se saattaisi livahtaa aika kauas (eikä minulla tosiaan ole oikeastaan mitään luukkua etukäteen valmiina, hups.)

Vietin viime viikolla kaikki arkipäivät te-toimiston Arffmanilta ostamassa työnhakuvalmennuksessa. Valmennus oli suunnattu korkeakoulutetuille työttömille työnhakijoille (minulle väitettiin, että siellä olisi nuoria, mutta aika sekalainen seurakunta meitä oli). Meitä oli kai kahden- tai kolmentoista hengen ryhmä. Keskustelimme työttömyydestä, työkokemuksista, työnhausta, työhaastatteluista ja asioista, jotka omaan elämäntilanteeseen työttömyyden takia kuuluvat. Minulle valmennus tuli aika huonoon ajankohtaan, koska työpaikka oli jo taskussa, eikä tarvetta valmennukselle olisi sen puolesta ollut (niin tosiaan, aloitan työt tammikuun alussa!). Te-toimistosta kuitenkin arveltiin, että valmennukseen olisi hyvä mennä, jotta joulukuun tuet eivät kärsisi. Olisihan minulla muutakin tekemistä ollut, mutta kuluihan se viikko noinkin.

Meitä oli tosiaan hyvin erilaisia ja eri-ikäisiä ihmisiä. Minä olin nuorin kaiketi noin kolmen tai neljän vuoden marginaalilla. Olimme kaikki korkeakoulutettuja, mutta ikähaitari oli suuri, ja olimme lähes kaikki eri aloilta. Keskustelut olivat mielenkiintoisia, koska olimme kaikki hyvin erilaisia persoonia. Täytyy tosin myötää, että itselläni oli mennä hermo muutamaan otteeseen, koska kyynisyys oli korkealla ja joskus mielipiteitä oli aivan PAKKO tuoda esiin silloinkin, kun niistä ei ollut mitään pienintäkään hyötyä tai koska spekulointi meni vähän turhan pitkälle. Minua ei haittaa kysyä "mitä jos" joskus absurdeihinkin asioihin liittyen, mutta jos tuollaisessa paikassa ja tilanteessa, joka on kuitenkin hyvin tarkoitushakuinen "tapahtuma" ja josta voi olla oikeasti apua jollekin, yritetään jatkuvasti harhauttaa keskustelua väärille tai turhille raiteille, minulla alkaa helposti vähän hihat palaa. Olin asiallisesti, älkää murehtiko, mutta saatoin todeta, että on vähän tyhmää kysyä kysymystä, joka ei johda yhtään minnekään, koska sillä ei ole mitään tosipohjaa. Toki asiaan saattoi myös vaikuttaa se, että kyseinen henkilö kävi hermoilleni jo valmiiksi. Mutta silti, olen edelleen sitä mieltä, että tietyt keskustelut eivät kuulu paikkoihin tai tilanteisiin, joilla on joku todellinen agenda. Ja meillähän oli, nimittäin pyrimme kehittymään työnhakijoina. Jossain kohtaa minusta alkoi tuntua, että työnhaku on strategiapeli, jossa pitää osata nappulansa laittaa oikeisiin paikkoihin, mutta vaikka siinä onnistuisikin, voi silti olla, että työpaikka jää saamatta, koska arpaonni ei osunut kohdalle.

Valmennus oli ihan kivasti järjestetty, tilat olivat mukavat ja meille jaettu materiaali ihan hyödyllistä. Saimme jonkin oikeasti kuusisataa euroa maksavan nettiaineiston ilmaiseksi (ei sillä, että se olisi välttämättä hintansa väärti) ja muutamia yksittäisiä papereita. Kävimme paljon läpi sitä, mistä mahdollisia työpaikkoja voi löytää (jopa 75 prosenttia työpaikoista on piilotyöpaikkoja!) ja miten firmoja sitten pitää lähestyä ja miten erottua työnhaussa. Puhuimme avainsanoista ja CV:n profiilitekstistä ja siitä, miten hakemukset eivät saa olla CV:n toisintoja. Hakemuksen pitäisi kuulemma käsitellä tulevaa ja CV:n menneisyyttä. Täytyy myöntää, että olen kyllä huomannut, että useimpiin haastatteluihin olen päässyt juuri sellaisilla hakemuksilla, jotka eivät ole juuri tuoneet työhistoriaani esiin. Toisaalta, myös niillä aiempia tehtäviä käsittelevillä loruilla olen saanut kutsuja, joten tiedä häntä. Oletettavasti neuvo on kuitenkin hyvä. Ainakin se vaikuttaa ihan järkevältä. Puhuimme myös työhaastatteluista, niihin valmistautumisesta ja kysymyksistä, joita saatetaan kysyä tai joita kannattaa itse kysyä. Vaikka olin erittäin skeptinen koko valmennuksen suhteen, sain sieltä ihan hyviä asioita pohdittavaksi seuraavaa kertaa varten. En minä tulevaisuudessakaan varmaan työnhaulta välty.

Meillä oli kaikilla myös puolen tunnin henkilökohtainen tapaaminen (meillä oli myös yksi päivä, jona työskentelimme kokonaan itsenäisesti, jolloin sai vielä mennä puhumaan esimerkiksi hakukirjeestä tai CV:stä) ohjaajan kanssa. Minulle se oli lähinnä mukava jutustelutuokio valmentajan kanssa, mutta tulipahan tehtyä. Oli kuulemma ollut iloinen, koska olin aloitusarvioinnissa, tai mikä lie, suhtautunut asioihin niin hyvin. Tällä hetkellä en halua olla mitään muuta kuin optimistinen tulevan työurani ja elämäni suhteen. Kesällä vyölläni on puoli vuotta lisää työkokemusta ja juuri nyt tunnen olevani tasan siellä, missä minun pitää olla. Helpottava ja lohduttava tunne toisaalta ihanan ja rentouttavan ja toisaalta raskaan ja epätoivoisen syksyn jälkeen.

Toivottavasti ette nukahtaneet tätä lukiessanne. Tai jos nukahditte, voitte ihan minun suostumuksellani lukea sen illalla uudelleen, jotta uni tulee!

Piristykseksi vielä musiikkia. Video on tässä vain kuunteluun sopivassa muodossa (paitsi tietysti jos käytätte mobiilisivua), mutta suosittelen avaamaan sen YouTubessa ja katsomaan videon. Huikeaa! Hoksatkaa myös, että itse kappale loppuu jonkin verran ennen videota, koska he mainostavat levyään.

Työnhaun piina

Työnhaku. Jokaisen vastavalmistuneen painajainen (ellei ole onnistunut jo opintojen aikana haalimaan jostain itselleen paikkaa työelämässä). Pitää hakea, hakea ja hakea, eikä silti välttämättä kovin nopeasti tärppää. Siitäkin toki voi olla montaa mieltä, mikä on nopeaa. Minä olen hakenut varmaan noin kolmeakymmentä (tai enemmän tai vähemmän) työpaikkaa keväästä asti ja olen päässyt yhteen haastatteluun. Joku on kuulemma joskus kirjoittanut yli satakin hakemusta. Kun sitä määrää miettii, alkaa vähän kylmätä. Mitä jos itsekin joutuu kirjoittamaan sata hakemusta ennen kuin joku tarttuu koukkuun?

Kuvituksena täysin aiheeseen liittymättömiä otoksia Naantalin tiistaiaamusta.

Työhakemusten kirjoittaminen on raskasta puuhaa. Jos saman päivän aikana koettaa kirjoittaa useamman, saattaa helposti käydä niin, että ilmoitukset alkavat mennä keskenään sekaisin, eikä oikeisiin hakemuksiin enää osu oikeita tietoja ja sanoja. Itse ainakin olen sellainen, että teen mieluusti kaikki päivän "työt" samalla kertaa, jotta muun ajan saa olla rauhassa ja tehdä mitä tahtoo, mikä tarkoittaa sitä, että kirjoitan aina kaikki sen päivän hakemukset peräkkäin. Käytän usein samaa hakemuspohjaa, jota muokkaa tarkoitukseen sopivammaksi korostamalla eri tietoja ja näkökulmia sekä ehkä jättämällä jotain pois. Ennen pitkää hakemukset alkavat muistuttaa halpoja kopioita toisistaan. Jossain kohtaa myös varmasti unohtaa, mihin kaikkiin paikkoihin on hakemuksen lähettänyt, ja vasta siinä vaiheessa kun saa sähköpostiin "valitettavasti jatkamme prosessia ilman sinua" -sähköpostin, muistaa, että joo, tuonnekin laitoin hakemuksen.

Työhakemusten kirjoittamisen haastavuutta lisää se, että ilmoitusten sisältö voi vaihdella aivan laidasta laitaan suunnilleen saman alan sisälläkin. Itsehän olen hakenut lähinnä viestinnän tehtäviin. Voi olla, että toisessa ilmoituksessa toivotaan kiinnostuneisuutta ja vähäistä kokemusta, mutta toisessa listataan vaatimuksiksi sopiva korkeakoulutus (mikä on sopiva koulutus, jää usein arvoitukseksi), sujuva suomen kielen taito, vähintään viiden vuoden kokemus vaativista viestinnän (ja joskus markkinoinnin tai tiedottajan tai journalistin) tehtävistä, kyky lallatella vähintään kolme romaania takaperin ulkomuistista, kokemusta tapahtumantuottamisesta, tieteknistä osaamista (mielellään ainakin MS Office, InDesign, Sharepoint ja Photoshop), jalkahierontataitoa, ymmärrystä sosiaalisesta mediasta ja printti julkaisuista, kuva- ja videoeditointitaitoa,, innovatiivista, reipasta, itseohjautuvaa ja idearikasta työotetta. Muu kielitaito on plussaa! Niin ja alle 30-vuoden ikääkin välillä vaaditaan, koska palkkaus tehdään sen ja sen säännöksen mukaan. Joskus tuntuu, että pitäisi oikeasti olla jonkinlainen yli-ihminen.



Okei, ehkä liioittelen. Eivät vaatimukset nyt aivan hirvittävän kovia ole olleet, mutta kun oma koulutus ei ole viestinnän tai markkinoinnin alalta, eikä kokemusta ole ehtinyt siunaantua mitenkään päätä huomaavasti, kun on mennyt lukiosta suoraan yliopistoon, ilman aikaa, jolloin sitä työkokemusta olisi voinut kerätä sen viisi vuotta, alkaa välillä epäusko iskeä. Siinä sitä koettaa sitten itselleen uskotella, että kyllä sieltä vielä jossain kohtaa tulee vastaan se täydellinen työpaikka, ei ehkä se, mistä olen koko ikäni haaveillut, mutta se, mikä on juuri minulle tarkoitettu. Tosin, kun asenne työnhaun suhteen on välillä "kaikki tänne mulle heti nyt", niin onko mikään ihmekään, että kärsimättömyyden ilkeä peikko välillä puraisee. Muutaman hakemuksen olen jättänyt suosiolla kirjoittamatta, koska olen tajunnut, ettei kannata tuhlata omaa aikaansa tavoittelemalla työtä, johon ei ole mitään mahdollisuuksia päästä, ellei se ole äärettömän kiinnostava.

Toisinaan mietityttää, olisiko sittenkin pitänyt mennä vastoin omia tuntemuksia ja tehdä pedagogiset. Vieläkään se toki ei ole liian myöhäistä. Silti olen melko varma, että asiat järjestyvät. Ehkä minusta tulee viestinnän asiantuntija tai ehkä minusta tulee kustannustoimittaja. Tai ehkä minusta tulee jotakin ihan muuta, jotakin, mitä en juuri nyt voisi edes kuvitella. Mistä sitä tietää.



Odottamattomat mahdollisuudet muistuttivat minua yllättäen jo puoliksi hautaamastani haaveesta tulla kustannustoimittajaksi. Kuulin lukiossa ja yliopiston alkuaikoina, kun alaa sanottiin vaikeaksi ja kilpailluksi ja epäsuorasti ilmaistiin, että vain parhaat pärjäävät. En tiedä vielä, kuulunko parhaisiin tai onko minulla edes mitään realistisia mahdollisuuksia tulla kustannustoimittajaksi, mutta aika näyttää. Ainakaan en aio jättää kiveäkään kääntämättä.

Mitä kokemuksia teillä on työnhausta? Onko tärpännyt helposti vai oletteko joutuneet lähettämään kasapäin hakemuksia?