Liikunta ja minä

Koska kirjoitan blogia pitkälti fiilispohjalta, tänään en julkaise maanantaimarinoita. Marisemista olisi ehkä paljonkin, mutta juuri nyt ei ole sellainen olo, että haluaisin mistään lähteä valittamaan. Minun oli tarkoitus viime viikolla postata toisenkin kerran, mutta jostain syystä se venyi, venyi, venyi ja lopulta jäi. Maanantait ovat minulle kuitenkin parhaita kirjoituspäiviä, koska silloin minulla on vapaailta. Lauantai on viikon toinen päivä, jolloin illalla ei yleensä ole menoa, mutta silloin koetan rentoutua muilla tavoin kuin kirjoittamalla.

Minulla on jo jonkin aikaa ollut mielessä neljä eri postausta, jotka haluaisin kirjoittaa. Yksi liittyy pelkoihin, toinen kirjoittamiseeni, kolmas matkakuumeeseen (joka muuten saanee helpotusta huhtikuussa!) ja neljäs urheiluun tai liikuntaan. Olin itse asiassa vielä kirjoittamista aloittaessanikin hieman epävarma siitä, mihin aiheeseen oikeastaan tänään haluaisin paneutua. Lopulta päätin, että liikunnasta voisi olla hyvä aloittaa.



Varmasti kaikki, jotka minut tuntevat tai ovat blogia jonkin verran lukeneet, tietävät että liikunta ja urheilu ovat hyvin tärkeä osa elämääni. En ehkä normaalisti kirjoita treenaamisestani, mutta tänään siihen tulee muutos ainakin näin kertaluontoisesti.
Päälajini on pesäpallo. Aloitin pelaamisen Ulvilan Pesä-Veikoissa yhdeksänvuotiaana vain pari vuotta sen jälkeen, kun olin vannonut, etten ikinä pelaa pesäpalloa. Tuleva kausi on minulle neljästoista. Olen ehtinyt pelata Ulvilan lisäksi Kankaanpään Mailassa, Mynämäen Vesassa ja nyt viimeisimpänä Turku-Pesiksessä.

Pesäpallo oli pitkään kakkosharrastus. Aloitin kahdeksanvuotiaana klarinetin soittamisen ja viidennellä luokalla opiskelun Palmgren-konservatoriossa, jossa kävin kolmena iltana viikossa. En ajatellut, että olisin tarvinnut yhtään enempää liikuntaa, kuin mitä harjoituksissa käymisestä ja satunnaisesta lenkkeilystä tuli. Enkä välttämättä tarvinnutkaan, koska minulla ei varsinaisesti ollut tavoitteita. Ehkä halusin pelata jonain päivänä Ykköspesistä, mutta en nähnyt sitä välttämättä kovin realistisena tai luulin, että se ei vaatisi niin paljon.

Vasta abivuonna urheilusta tuli oikeasti tärkeää. Kotona oli rankkaa isän sairastamisen takia, stressasin kirjoituksia, kolmannelle asteelle hakemista (en tiennyt mitä hakisin ja pelkäsin, etten pääse minnekään), mahdollisesti tulevaa yksinasumista ja edessä häämöttävää soittotutkintoa. Kaiken sen stressin pyrin purkamaan urheiluun. Ajelin Kankaanpäähän kolme tai neljä kertaa viikossa, kävin salilla, lenkkeilemässä, loikkimassa ja juoksemassa. Varsinkin kevätpuolella treenaaminen meni jopa vähän överiksi. Treenasin monena päivänä viikossa kaksi kertaa ja lepopäivinäkin kävin tunnin hölkkälenkeillä. Treeni ei purrut, ja kaikki tökki. Valmentajaa kiinnosti lähinnä olinko laihtunut. Sillä ei ollut väliä paranivatko testitulokset tai lajitaidot. Minua ei juuri käsketty hidastamaan, eikä kukaan varsinkaan heittänyt ilmoille sanaa ”ylikunto”, vaikka se saattoi olla, jos ei todellisuutta, niin ainakin melko lähellä.

Toisaalta sinä vuonna menin myös lajitaidollisesti ja fyysisesti eteenpäin isoin harppauksin, kun vihdoin huhtikuussa tajusin hiukan arvioida tilannetta uudelleen ja hidastaa. Sitäkin tärkeämpää on kuitenkin se, että urheilusta ja liikunnasta tuli osa jokapäiväistä elämää. En enää osaisi vain jäädä joka päivä sohvan pohjalle. Toki esimerkiksi jouluna saattaa tulla kolmekin lepopäivää peräkkäin, mutta siinä useimmiten jo menee raja, ja on pakko päästä liikkumaan.



Tällä hetkellä treenaan vähintään seitsemän kertaa viikossa. Käyn salilla, lajitreeneissä, lenkkeilemässä ja joskus juoksemassa. Teen toisinaan kuntopiirejä ja poljen kuntopyörää. Lisäksi aloitin eilen 30 päivän joogahaasteen ja toivon, että saan siitäkin osan jokapäiväistä tekemistä. Juoksemista ja lenkkeilyä minun pitäisi lisätä. Nyt vain on ulkona ollut niin liukasta, että vaikea lähteä ulos juoksemaan, eikä Kupittaa ole juuri houkutellut, koska yläkerran juoksualusta ainakin viime vuonna vielä oli niin kova, että penikat ja nilkat kärsivät.

Viime aikoina liikunta ei ole kuitenkaan antanut enää aivan samanlaista tyydytystä kuin aiemmin. Motivaatiota on ollut paikoitellen hankala löytää. Toisaalta nautin treenaamisesta yhtä lailla kuin ennenkin, mutta treenaamaan lähteminen on vaikeampaa. Varsinkin salille tai lenkille lähteminen on välillä hiukan pakkopullaa, mutta olen painanut useimmiten sisulla läpi.

Nyt yksi ongelmista tuntuu olevan se, että vaikka treenaan kuinka paljon tai kuinka hyvin, treenistä ei jää käteen mitään. Lajipuoli tuntuu kiertävän kehää. Toisaalta keskimääräinen suoritusvarmuus on ehkä kasvanut, pallo jää useammin räpylään kuin ennen ja lyönnit lähtevät mailasta aiempaa kovemmin, joskaan eivät tarkemmin. Toisaalta huonoja päiviä tulee edelleen. Eilen en saanut juuri mitään kiinni ja heitot roiskuivat pitkin seiniä. Ja useimmiten, kun tulee huonoja päiviä, minua myös alkaa ärsyttää ja turhauttaa, ja treenit menevät vieläkin huonommin. Fysiikkapuolella ei taas tunnu tapahtuvan mitään. Kuntopiirit ovat aina yhtä tuskaisia (tai sitten en vain itse huomaa muutosta), eivätkä salitulokset juuri muutu. Luulen, että sinne ratkaisu löytyy keittiön puolelta, sillä syömiseni eivät ole olleet kovin järkevällä pohjalla viime aikoina. Syön liian vähän ja osittain väärinkin. Lähinnä kuitenkin liian vähän.

Luulen, että hankaluuksien ytimessä on tavoitteiden puute. Olen tavallisesti hyvin tavoiteorientoitunut ihminen. Aina pitäisi olla jotakin, mihin tähtää. Nyt kuitenkin, kun ensi kausi on hieman vaakalaudalla, eikä aivan varmaksi edes ole tietoa siitä, missä pelaan (koska koetan päästä tekemään harjoittelua), en ole oikein osannut asettaa itselleni tavoitteita. Aiempina vuosina se on ollut helppoa, kun on ollut jokin tietty sarjataso, jolla haluaisi pelata, mutta Turussa ei ole enää kuin maakuntasarja, jossa joka tapauksessa päässee pelaamaan, koska meitä on aika vähän. Tavallaan on kuin tyhjän päällä. Toisaalta varsinkin viime kauden jälkeen voi tavallaan olla hyvä, jos tiedossa on rennompi kausi, mutta kaipaan sitä, että on jotain mihin tähdätä. Ehkä siksi minua haluttaisi nyt kokeilla telinevoimistelua, vaikka pelkäisin varmaan kuollakseni. Haluaisin sanoa, että tavoitteeni on edelleen Ykköspesiksessä, mutta en tiedä, miten realistinen tavoite se enää on. Olen kuitenkin jo 23-vuotias ja olen pelannut vain yhden kauden suomensarjassa. En myöskään tiedä, mihin tuuli minut valmistumisen jälkeen kuljettaa, joten tulevaisuus on todellakin vielä avoin.

En oikeastaan tiedä välttämättä, mitä tällä tekstillä halusin sanoa. Tunsin kuitenkin, että se oli kirjoitettava, joten tässä se on.

Maanantaimarinoita osa 3: Elsass-Lothringen ja Pjotr Kropotkin - Mitä pitää osata?

Minä tein sen! Kanditutkinto on uloshakemista vaille valmis! Tosin vielä täytyy odotella, että kotimaisen kirjallisuuden aineopinnoista tulee kokonaisuusmerkintä... Miksi kaikki kestää? Globaalihistorian tentin tarkistamiseen meni kolme viikkoa ja olin koko sen ajan kuin tulisilla hiilillä, koska en tiennyt pääsinkö edes läpi. Onneksi tuli hyvä arvosana, eikä sitä tarvitse enää murehtia. Nyt kun vain saisi tutkinnon ulos vielä tässä kuussa. Nyt vasta oikeasti uskallan kirjoittaa tämän postauksen, kun poliittisen historian loppumerkintä on taskussa. Ei sillä, että kukaan tätä välttämättä lukisi, mutta ihan siksi, että en kiroa itseäni tai muuta. Huh.

Arvostan suuresti Suomen koulutusjärjestelmää. Yliopistomme eivät ehkä ole maailman huippuja millään alalla, mutta meillä on kaikilla yhtäläiset mahdollisuudet koulutukseen ainakin taloudellisesta näkökulmasta katsoen. Mahdollisuuksien tasa-arvo vallitsee, toisin sanoen. Olen ollut täydellisen tyytyväinen siihen, että hain ja pääsin yliopistoon. Olen ihan siellä, missä minun pitääkin, vaikka ajoittain epätoivo uhkaakin iskeä (en osaa mitään, en tajua mitään, en kuitenkaan saa töitä ja niin edelleen.) Olen kuitenkin tietyllä tapaa joutunut pettymään joihinkin tekemiini valintoihin, koska opetus tai tavoitteet eivät ole olleet aivan sitä, mitä odotin.

Isoin kana minulla on kynittävä poliittisen historian kanssa. Olen törmännyt perusopinnoissa paikoitellen sellaisiin tenttikysymyksiin ja tehtäviin, että en ymmärrä, minkä takia sellaiset asiat olisivat millään tavalla olennaisia. Minulle on ainakin koko viisitoistavuotisen koulu- ja opiskelu-urani aikana toitotettu sitä, että ulkoa opetteleminen ei kannata. Paitsi ehkä, kun puhutaan kielistä, matematiikan kaavoista tai joistain satunnaisista vuosiluvuista kuten 1809 ja 1917. Sitten yhtäkkiä minun pitäisi muistaa kuusisataasivuisesta tenttimateriaalista neljän virkkeen pätkä tai pystyä kirjoittamaan kahdensadan sivun tenttikirja tiiviiseen muotoon puolessatoista tunnissa (se oli tietysti vain toinen tenttikysymyksistä, jotta ei olisi liian helppoa.)

Suomalaisten maailmat -kurssilla kysyttiin, millaisia poliittisia muutoksia Suomessa on tapahtunut 1809 vuoden jälkeen. Pääsin läpi vasta kolmannella kerralla. Ideologioiden muotoutuminen -kurssin tentissä piti vastata kysymykseen Pjotr Kropotkinin ajattelusta. Kropotkinista oli muutaman sadan luentomateriaalissa kolme diaa, joista yhdessä oli kuva. Globaalihistorian tentissä piti pohtia alueen merkitystä transnationaalisessa historiassa Elsass-Lothringenin historian kautta. Elsass-Lothringenista oli kirjoitettu koko materiaalissa neljä virkettä sikäli, kun minä ne kaikki jälkeenpäin löysin. Tiesittekö muuten, että Elsass-Lothringen on englanniksi Alsace-Lorraine. Minä tiedän. Nyt. Onneksi tenttini ei kaatunut siihen, etten tiennyt mikä Elsass-Lothringen on, sillä olin ilmeisesti ymmärtänyt alueen merkityksen suurin piirtein oikein ja Afrikan dekolonisaatiota koskeva vastaukseni oli luultavasti melko hyvä.

Toki, jos olisin kunnollinen historianopiskelija olisin tiennyt mikä Elsass-Lothringen on. Itse asiassa minua hävettää, etten tiennyt, mutta joka tapauksessa pidän melko erikoisena sitä, että sivuaineopiskelijoilta odotetaan niin paljon harrastuneisuutta kuin tämä tentti tuntui vaativan. Ylipäänsä poliittinen historia on tuntunut vaativan todella pikkutarkkaa ja spesifistä osaamista. Yksi suurimmista syistä siihen, että en lopulta edes halunnut lähteä jatkamaan aineopintoihin on se, että en koe olevani riittävän hyvä tai tarpeeksi kiinnostunut selvitäkseni. En osaa tai edes halua opetella historian tapahtumia niin täsmällisesti, että oikeasti tietäisin kaikesta kaiken. Toki aineopinnoissa on erikoistumismahdollisuuksia, joten voisin tietää paljon esimerkiksi yhteiskuntahistoriasta tai kansainvälisestä historiasta, mutta silti ajatus hirvitti. Olen reputtanut koko elämäni aikana yhteensä viisi tenttiä. Kaikki yliopistossa, joista yksi oli suomen kielen, yksi sosiaalipolitiikan ja kolme poliittisen historian tenttejä. Jotenkin tuntuu, että yliopisto on tavallaan tappanut rakkauteni historiaa kohtaan. Se on lähes tappanut luovuutenikin.

Poliittisen historian tyyli opettaa opiskelijoita opettelemaan ulkoa tenttikirjoja on minusta huono ja tuntuu väärältä. Miksi opettelisin ulkoa jotakin, jonka löydän helposti kirjasta, kun sitä tietoa tarvitsen? Toki haluan vain tietää joitakin asioita, mutta ennen kaikkea haluan ymmärtää. Pohdin Globaalihistorian tentin jälkeen paljon sitä, miten tenttiä olisi ehkä voinut parantaa. Toki ongelmia tuottaa se, että lukemistani teoksista toinen oli pakollinen ja toiselle oli myös vaihtoehtoinen teos, mutta kuitenkin. Rehellisesti sanottuna, uskon, että parhaan käsitykseni osaamisestani olisi saanut kysymällä esimerkiksi sitä, miten alueen merkitys transnationaalisessa historiassa näkyy Afrikan dekolonisaatiossa. Olisin joutunut yhdistämään molempien tenttikirjojen tietoja. Se olisi vaatinut soveltamista ja ymmärtämistä sen sijaan, että minun olisi tarvinnut koettaa kaivaa jostakin muistini uumenista Elsass-Lothringen, josta ei ole ainakaan minun muistaakseni puhuttu ainakaan yliopistossa.

Toki ymmärrän, että tentaattoreille on helpompaa, kun ei tarvitse alkaa miettiä yhdistettyjä tenttikysymyksiä, mutta minulle tämä tyyli ainakin aiheutti aika isoakin ahdistusta välillä. En ole ihminen, joka opettelisi yksityiskohtia. Opettelen isoja kokonaisuuksia ja pyrin ymmärtämään. En usko, että ulkoa opetteleminen ylipäätään palvelee ketään kuin harvoin. Onnekseni voin kuitenkin sanoa, että se on nyt ohi.

Ja jos jollekin jäi epäselväksi, tarkoitukseni ei ollut horjuttaa kenenkään kiinnostusta poliittista historiaa kohtaan tai sanoa, että Turussa järjestelmä on täysin typerä. Voin käsi sydämellä sanoa oppineeni oikeasti paljon, mutta joskus tunsin joutuvani maksamaan opiskelusta henkisesti jonkin verran enemmän kuin oli hyväksi. Tarkoitukseni ei myöskään ollut vain valittaa vaan lähinnä tuoda esiin sitä, mikä minun mielestäni systeemissä mättää ja mitenm sitä ehkä voisi parantaa.



Ja kuvittelenko vaan, vai onko tämä biisi aivan mielettömän kova?

Maanantaimarinoita osa 2: Salirotat

Tänään maanantaimarinat ovat juurikin marinoita. Pahoittelut siitä.

Käyn salilla yleensä kolme kertaa viikossa. Treenaan Campussportin edullisuuden ja helppouden takia useimmiten yliopistolla. Educariumin salia kulutan keskeisen sijainnin vuoksi kaikkein eniten. Silloin tällöin käyn myös Åbo Akademin puolella ÅSA:lla, mutta melko harvoin. Ulvilassa käydessäni käyn Kaskelotilla.

Educariumin sali on ihan kiva. Siellä on oikeastaan kaikkea mitä tarvitsee, paitsi tilaa. Pieneen tilaan on ahdettu aika paljon tavaraa, eikä tilaa juuri toiminnalliselle harjoittelulle ole. Olen kuitenkin viihtynyt siellä jo yli kolme vuotta, ettei se kovin paha paikka ole. Isoin ongelma Educariumilla ja muillakin saleilla on minun mielestäni jälleen ihmiset. Minut ehkä pitäisi sulkea yksin korkeaan torniin niin kuin joku satujen prinsessa, jotta lakkaisin valittamasta näistä asioista, mutta ihmiset yksinkertaisesti ärsyttävät minua toisinaan.

1. Salinvaltaajat/Kiertoharjoittelijat
Tiedättekö ne tyypit, jotka tekevät kiertoharjoittelua ja valtaava useamman laitteen yhtä aikaa? Olin kerran salilla, kun joku teki kyykkyjä, maastavetoa ja penkkipunnerrusta vuorotellen. Siinä oli yhdellä henkilöllä kaikki salin tangot käytössä. Kai siihen väliin olisi päässyt tekemään, mutta henkilökohtaisesti en ainakaan tykkää painojen kanssa venkslata. Salinvaltaajat saattavat olla myös niitä tyyppejä, jotka jämähtävät tunniksi samalla laitteelle. Useimmiten tunti treenataan tankojen kanssa.

2. Läheltä kulkijat
Yhtenä päivänä tein bulgarialaisia askelkyykkyjä (tiedättekö sen, kun takimmainen jalka nostetaan esimerkiksi penkille ja tehdään siitä askelkyykkyjä?) salin reunassa. Edessäni ei ollut hirveästi tilaa, koska sali on sen verran ahdas että olin melko lähellä yhtä laitetta. Laitteen toisella puolella olisi ollut tilaa kulkea, mutta kiertäminenhän on hirvittävän raskasta puuhaa. Siitä sitten eräs kanssatreenaaja paineli menemään sen verran läheltä, että minun oli pakko keskeyttää oma tekemiseni, jotta en tönäisisi häntä tai hän minua. Myöskään keppiä ihmiset eivät osaa varoa, jos sillä lämppää. Kaikista ärsyttävintä kuitenkin ehkä on se, kun teen heittoliikettä levypainolla ja joku kävelee takaa tai pahimmillaan jää siihen seisoskelemaan. Vaikka ihmiset joskus ärsyttävät, en heitä silti haluaisi lyödä!

3. Haahuilijat
Haahuilijat kaikissa olomuodoissaan ovat minulle kuin punainen vaate härälle. Miksi on vaikeaa päättää, mitä treenaa tai missä treenaa? Entä miksi pitää harhautua käyttämältään laitteelta monen metrin päähän ja sitten hiukan mulkoilla muita, jotka menevät laitteelle, kun siinä ei mitään elonmerkkejä näy? Haahuilijat kuljeskelevat yleensä ympäri salia lasittunut katse silmissään. Toisaalta tuntuu, että he tarkkailevat, toisaalta että he vain haahuilevat.

4. Sotkijat
Miksi, oi miksi, täytyy jättää käsipainot lojumaan siihen, mihin ne sattuvat putoamaan, jättää levypainot laitteisiin tai tankoihin tai laitteiden eri kahvat juoksentelemaan pitkin lattioita, jos niille on oma paikka? MIKSI? Ymmärrän kyllä, että joskus on kiire ja joskus kaikki telineet ovat täynnä, mutta voisihan ne tavarat silti nostaa vaikka telineiden tai seinän viereen, jotta kukaan ohikulkija ei joudu kompastelemaan niihin. Erityisen ikävää on se, kun levypainot jätetään laitteeseen, koska mistä sitä sitten tietää, käyttääkö joku sitä vai ei.

Myönnettäköön, että itsekin sorrun välillä kaikkiin paitsi salinvaltaukseen, joten minulla ei oikeasti ehkä olisi oikeutta valittaa, mutta valitan kuitenkin. Seuraavalla kerralla toivottavasti Maanantaimarinoissa päästään vähän syvällisempiin aiheisiin.

23 faktaa minusta

Taas on se aika vuodesta, kun minun syntymäpäiväni alkaa olla käsillä. Tarkkaa päivää en tässä kerro (vaikka sekin varmaan netistä aika helposti löytyy), mutta ihan sen kunniaksi, että ihan näinä päivinä tulee 23 vuotta täyteen tässä on teille



1. Olen nelihenkisen perheen kuopus ja sattumalta perheestä ainoa, joka ei ole koskaan ollut ainoa lapsi. (Muut ovat siis esikoisia.) Asuin kuitenkin vuoden verran äidin ja isän kanssa kolmestaan isoveljen muutettua pois kotoa.

2. Minun nimeni piti alun perin olla Mira, mutta äiti ja isä vaihtoivat sen, koska en näyttänytkään Miralta ja naapurissa asui koira, jonka nimi oli Ira.

3. Minulla on pallofiksaatio erityisesti fysiikkatreeneissä. Kaikista parhaat fysiikkatreenit sisältävät kuntopalloja.

4. Lempiruokani oli lapsena jauhelihakastike ja spagetti, mutta nyt kun en voi enää syödä jauhelihaa lempiruokaani on uunilohi ja -perunat.

5. Lapsena haaveilin balettitanssijan, eläinlääkärin, taitoluistelijan ja näyttelijän urista. En kuitenkaan koskaan harrastanut balettia, taitoluistelua tai teatteria. Olen myös allerginen eläimille.

6. Haaveilen työskenteleväni joskus esimerkiksi puoli vuotta tai vuoden ulkomailla. Toinen vaihtoehto olisi vain lähteä reppureissaamaan pitemmäksi aikaa.

7. Mielialani heittävät usein laidasta laitaan kuin teinitytöllä. Saatan tuntea esimerkiksi ärtymystä, iloa, surua ja turhautumista puolen tunnin sisään.

8. Lempiasioitani talvessa ovat ensilumi, hankikanto, pilvettömät yöt, jolloin saa katsella tähtiä ja etsiä kuvioita sekä sellaiset pakkaspäivät, joina lumi on jäätynyt asfalttia vasten kovaksi pinnaksi, jonka päällä voi liukua.

9. Jos joku kysyy tammikuun alussa minkä ikäinen olen, en osaa vastata. Sanonko "virallisen" sen hetkisen iän, vai sen kuinka paljon täytän?

10. Juuri nyt lempikappaleitani ovat Niall Horanin This Town ja Sleeping at Lastin Sorrow ja North.

11. Yksi suurimmista herkuistani tällä hetkellä on kookosjukurtti. Valion kreikkalaisissa kerrosjukurteissa on hyvää kookosjukurttia, mutta useimmiten teen sen itse, jolloin laitan maustamattomaan kreikkalaiseen jukurttiin sekaan kookoshiutaleita ja vähän sokeria.

12. Osaan olla hyvin saamaton, mutta saan kuitenkin lupaamani asiat tehtyä, joskin usein viime tipassa. Kirjoitin esimerkiksi noin kymmenen sivua kandistani samana iltana, kun se piti palauttaa.



13. Kun otan etukameralla selfien, en osaa katsoa kameraa vaan katson aina näyttöä. Saman teen, kun kuvaan esimerkiksi tietokoneella videota.

14. En ole ikinä käynyt päiväkodissa. Kävin pienenä kaksi kertaa viikossa seurakunnan kerhossa (kesäkerhot olivat parhautta). Äitini oli silloin perhepäivähoitaja, joten meillä oli kotona aina leikkiseuraa.

15. Jos menisin Tylypahkaan, olisin Puuskupuhissa. En ensin alkuun pitänyt ajatuksesta yhtään, sillä halusin olla Korpinkynsi tai jopa Rohkelikko, mutta myöhemmin, kun olen ajatellut asiaa, olen oikeasti kyllä kaikkein eniten puuskupuh (ja ylpeä siitä.) Ilvermornyssa olisin Pottermoren testin mukaan Thunderbird (joskaan en ole ihan varma, mitä se sitten tarkoittaa, paitsi että olen seikkailija).

16. Lempivuodenaikani on aina se, jota kulloinkin eletään. Talvella siis pidän eniten talvesta, keväällä keväästä ja niin edelleen.

17. Olen ollut laivalla vain kolme kertaa elämäni aikana: pienenä kummitädin kanssa, siitä muutaman vuoden kuluttua perheen kanssa ja viimeisen kerran abiristeilyllä. Risteilyissä ei kuitenkaan muuten olen mielestäni mitään kovin erikoista, mutta tykkään kannella kuljeskelusta ja hyvästä ruuasta. Abiristeily tosin horjutti uskoani risteilyruokaan, sillä St. Peter's Linen ruoka ei ollut kovin hyvää. Muistatteko sen muutaman vuoden takaisen kauhujen abiristeilyn, josta iltapäivälehdet kirjoittelivat? Olin siellä. Tarinat olivat silti liioiteltuja.

18. Yksi suurimmista salaisista paheistani (guilty pleasure) on ollut Dance Moms eli Tanssin superäidit. En tajua miten, miksi tai missä välissä, mutta olen katsonut ensimmäiset neljä kautta kokonaan, viidennen puoliväliin ja pätkiä muista jaksoista. Suosikkini tytöistä oli alusta lähtien Maddie.

19. Lempisarjojani ovat tällä hetkellä Chicago Fire, Chicago PD ja Chicago Med. Ne sijoittuvat kaikki samaan "todellisuuteen", ja niiden hahmot ja tarinat risteävät toisinaan.

20. Välttelen punaisen lihan syömistä, koska vatsani ei sitä juuri kestä. Söin kuitenkin joulukinkkua ja satunnaisesti saatan syödä muutenkin jotain, missä on punaista lihaa. Eniten olen kaivannut jauhelihaa, lehtipihvejä ja Hesburgerin hampurilaispihviä (miksi??)

21. Jos saisin yhden supervoiman, haluaisin osata puhua eläimille (tai olla telekineetikko tai osata parantaa sairauksia tai...)



22. Kun oli 11-vuotias kirjoitin "kirjan" nimeltä Annukka. Laitoin sen yhteen äidinkielen työhön mukaan kuudennella luokalla, ja se päätyi kiertämään muutamalla muullakin koulun opettajalla. Edelleen haveilen sekä romaanin että runoteoksen julkaisemisesta. Mahdollisen esikoisromaanini haluan omistaa isälleni ja runokokoelman mummilleni.

23. Haluaisin osata puhua kymmentä kieltä, mutta toistaiseksi olen päässyt vain kuuteen asti. Tällä hetkellä kirjoitan siis ansioluetteloon osaavani suomea, englantia, ranskaa, ruotsia, saksaa ja espanjaa. Kahta viimeistä osaan kuitenkin varsin vaatimattomasti. '

Maanantaimarinoita osa 1: Oikeuttaako ikä kunnioitukseen?

Viime viikolla istuin bussissa kotimatkalla, kun joukko vanhuksia (olkoon kuinka epäkorrekti termi tahansa!) alkoi kerrata omia sairaushistorioitaan. Oli lonkkaleikkausta, selkävaivaa ja ylipäänsä vaikeaa elämää. Eikä siinä sinänsä mitään. Omista vaivoistaan tietenkin saa puhua ja joskus se on varmasti helpottavaakin. Olen kuitenkin rehellisesti sanottuna sitä mieltä, että koko bussin ei välttämättä tarvitsisi tietää, kenen lonkkia on sörkitty veitsellä ja kenen ei.

Sairauskertomusten jälkeen haukuttiin noin puolet kanssamatkustajista niin, että vähintään se puolibussia jälleen asian kuuli. Valitettiin sitä, etteivät nuoret päästä vanhempia istumaan täydessä bussissa, eikä kukaan enää kunnioita. Totesivatpa myös, että mitä tummempi iho ihmisellä on, sitä epätodennäköisempää on, että nousisi kenenkään tieltä. (Olen kyllä nähnyt ihan kaikennäköisten nuorten nousevan vanhempien tieltä penkeistä. Aivan ihonväristä riippumatta.) Kyseiset rouvathan kyllä kaikki istuivat, paitsi se kaikista kovaäänisin, joka ei aluksi edes suostunut istumaan selkäkipujen takia. Meni kyllä myöhemmin istumaan, kun paikka vapautui, mutta nousi jo parin pysäkinvälin jälkeen takaisin seisomaan, koska istuminen sattui. Nuoria ehdittiin myös muutenkin päivitellä aika tyytyväisesti hetki. Kaikista ikävintä touhussa mielestäni oli se, että rouvien penkkien vieressä seisoi ehkä lukioikäinen tyttö, joka ei sanonut mitään koko päivittelyyn.

Muutenkaan kohtaamiset iäkkäämpien ihmisten kanssa eivät ole aina kovin mieltä ylentäviä. Kauppajonossa saattaa saada kärryistä töytäisyn takapuoleen, mikäli takana seisoo vanhempi rouvashenkilö (jostain syystä törmäilijät tuntuvat aina olevan naisia!). Vanhat rouvat saattavat myös kaupassa lähes juosta kärryineen eteen jonossa tai kiilata hyllyn eteen niin, että et enää näe valikoimaa.

Älkää toki kuitenkaan erehtykö, olen tavannut paljon erittäin mukavia vanhuksia. Vanhuus itsessään ei siis tee kenestäkään töykeää tai epäkohteliasta. Mutta koska ihmisistä on helpompi puhua ryhminä, tämä saattaa tuntua oikomiselta ja yleistämiseltä. Se ei siis tosiaankaan ole pyrkimykseni! Myönnettäköön myös, että minäkin omasta nuoresta iästäni huolimatta, olen jo saanut itseni kiinni sanoessani "nykynuoret", mutta ainakin kerran se johtui siitä, että päälleni oli sylkäisty syyttä.

Nuorten odotetaan aina kunnioittavan vanhempia ihmisiä. Ja niin sen toisaalta pitääkin mennä. Totta kai muita ihmisiä on kunnioitettava, mikäli ihminen sen ansaitsee. Minusta olisi kuitenkin lähtökohtaisesti olennaista, että myös vanhemmat ihmiset kunnioittaisivat itseään nuorempia, jos siihen on aihetta. Kunnioituksen ei kuitenkaan pitäisi olla välttämättä itsestään selvää. Kohteliaalla ja kunnioittavalla käytöksellä on mielestäni ero. Se ei ole suuri, mutta kyllä se sieltä löytyy. Kohteliaasti voi käyttäytyä ilman kunnioitusta, mutta kunnioittava käytös on aina kohteliasta.

En osaa ajatella, että kukaan ansaitsisi automaattisesti kunnioitusta vain sen takia, miten monta vuotta on elänyt. Kunnioitus on mielestäni sellainen asia, joka pitäisi ansaita omalla käytöksellä tai teoilla. Millä perusteella 80-vuotiaalla henkilöllä olisi yhtään sen enempää ihmisarvoa kuin 17-vuotiaalla? Minkä takia 17-vuotiaan pitäisi kohdella 80-vuotiasta erityisen kunnioittavasti, jos 80-vuotias ei osoita tätä samaa kunnioitusta takaisin? Siksikö, että 80-vuotias on sattunut syntymään yli kuusikymmentä vuotta aiemmin? Tämä vastakkainasettelu ei myöskään päde pelkästään nuorison ja iäkkäämpien välillä, sillä välissä ei tarvitse olla edes kahta sukupolvea.

Henkilökohtaisesti en koe tarvetta kunnioittaa ihmisiä, jotka katsovat toisia nenänvarttaan pitkin tai odottavat saavansa jollakin tavalla erityistä kohtelua vain siksi, että ovat vanhempia. Hyviin tapoihin toki kuuluu antaa bussissa tilaa iäkkäämmille ihmisille, väistää esimerkiksi kaupassa, jos osuu jonkun kanssa kohdakkain sekä tietenkin kiltit pikku fraasit kuten kiitos, ole hyvä ja anteeksi. Sen sijaan kovaääninen kailottaminen, toisten ihmisten äänekäs ja aiheetonkin arvostelu sen sijaan eivät.



Tästä tuli kyllä nimensä mukaisesti marina...