Kosteusmittauksia ja uusia tuulia

Nyt, kun istun omassa sängyssä uudessa asunnossa alkaa helpottaa. Osa astioista on kaapeissa, pakastin ja pesukone paikoillaan ja imuri pestynä. Osa muuttourakasta on vielä edessä ja osa tavaroista yhä Ulvilassa, mutta tunnelin päässä näkyy oikeasti jo valoa. Muuttaminen on stressaavaa puuhaa jo sinänsä, mutta silloin, kun asunto pitää tyhjentää nopeasti, kaikki tavarat puhdistaa ja muuttaa joksikin aikaa asumaan sukulaisten nurkkiin, koska tietoa uudesta asunnosta ei ole, tuntuu se vielä raskaammalta. Ja jos kaiken tämän tekee muiden kiireiden keskellä (viimeiseen kahteen viikkoon on mahtunut ehkä yksi vapaapäivä) menee pää helposti pyörälle.

Muuttoon ja kaikkeen tähän hässäkkään on kuitenkin hyvä syy.

Olen lähes vuoden kärsinyt epämääräisistä oireista. Lapsuuden allergiaselvitysten jälkeen ikäväksi muistoksi jäänyt paha atooppinen ihottuma palasi. Sairastin vajaan vuoden sisällä kolme nuhaa tai flunssaa ja vyöruusun. Yskä ja tukkoisuus ovat jatkuvasti olleet seuranani. Oli kutinaa ja nokkosihottumaa ja turvonneita imusolmukkeita. Päänsärkyä useammin ja pahempana. Puhkesi rasitusastma. Kävin YTHS:llä milloin minkäkin vaivan kanssa, en niitä tietenkään osannut yhdistää.

Vyöruusu oli tietenkin aivan oma lukunsa, eikä ole mitenkään sanottua, että se näihin muihin liittyy (eikä tietenkään ole varmaa, että nämä muutkaan toisiinsa liittyvät).

Syksyn juoksutreeneissä hengittäminen oli vaikeaa, ja tuntui, kuin joku olisi pistänyt kurkkuun pillin, jonka läpi kaiken ilman piti kulkea. Hengitys vinkui ja keuhkoihin ei tuntunut pääsevän tarpeeksi happea. Tunne oli ahdistava ja yleensä helpottui vasta tunnin kuluttua. Muutaman kerran kokeilin, koska epäilin ensimmäisen kerran johtuneen flunssasta, mutta lopulta oli pakko mennä lääkäriin. Mitään varsinaista vikaa ei löydetty. Keuhkot oli ok, tavallista astmaa ei ollut, enkä sairastumisesta johtuen pystynyt luotettavasti rasitusastmaa testaamaan, mutta kaikki merkit viittasivat siihen, joten siksi se todettiin.

Atooppinen ihottuma ohitettiin lähes olankohautuksella. Sanottiin, että se ei johdu mistään, vaan on vain. Lääkäri määräsi kahta kortisonivoidetta ja perusvoidetta ja käski pitää parempaa huolta ihosta. Kuulemma hoidan sitä väärin, käytän vääriä rasvoja ja suojaan liian vähän. Kumma vain, että nyt kun kaksi viikkoa olen asunut muualla ja käyttänyt ihan tavallisia Yves Rocherin käsirasvoja, kädet ovat paremmassa kunnossa kuin kahteen vuoteen. Nokkosihottuma ei mitenkään voinut liittyä atooppiseen ihottumaan ja "joka kolmannelle suomalaiselle tulee jossain vaiheessa nokkosihottumakausi, jos ei ole kahden kuukauden päästä helpottanut, tuu sitten takaisin". Ja helpottihan se, ei tosin ihan kokonaan.

Juhannuksen jälkeen kävin uudestaan lääkärissä, koska korvat tuntuivat tukkoisilta. Korvissa ei ollut vikaa, mutta kerroin lääkärille myös muista ongelmista. Mainitsin, miten yksi kaulan imusolmukkeista on ollut turvoksissa lokakuisesta vyöruususta asti, miten kaksi tai kolme muutakin kaulan imusolmuketta on sen jälkeen turvonnut (joskin lievästi) ilman syytä, ja miten olen sairastanut alle vuoden sisään neljä kertaa, vaikka yleensä olen korkeintaan kerran vuodessa kipeä. Imusolmukkeet kuulemma täysin normaalit ja turvonneet luultavasti jonkin flunssan takia (eikä uskonut, vaikka koetin selittä)ä, että olivat tulleet kahden flunssan välissä). Käski tulemaan takaisin, jos eivät elokuuhun mennessä ole laskeneet (eivät ole...). Sairastaminenkin kuulemma ihan normaalia. Voihan olla, että tämän jälkeen en ole pitkään aikaan kipeä.

Olin valittanut vuokranantajalleni lähes vuoden vuotavasta listasta kattoikkunan vieressä. Vuokranantaja oli varma, että katto ei vuoda ("se on kondensiovettä", "mun kaveri on sen tehnyt, ja se sanoo ettei se vuoda" ja "edellinenki tyttö valitti että se katto vuotaa, mut kun mun kaveri oli käyny katsomassa, sillä oli ollu se ikkuna auki"). Lopulta lupasi kuitenkin tulla katsomaan ja kävi kattoa korjaamassakin. Vajaan viikon kuluttua katto kuitenkin yhä vuosi ja tällä kertaa pyysin tekemään myös kosteusmittauksia, koska alettiin epäillä, että oireet saattaisivat johtua kosteudesta tai homeesta.

Pari viikkoa sitten kävi asunnossa mies juttelemassa ja mittailemassa. Totesi kämpän tunkkaiseksi, otti kuvia, repäisi yhden listan irti ja löysi mustia pilkkuja. Todennäköisesti hometta. Listan irti repäiseminen laukaisi minulla allergiakohtauksen, joten syyllinen ainakin osalle oireista luultavimmin löytyi. Ei tehnyt enempää mittauksia. Suositteli asuntoa tyhjennettäväksi ja ilmoitti sen olevan asumiskelvoton. Pääsin onneksi pariksi päiväksi alakertaan vuokranantajani asuntoon, jonka hän jopa lupasi minulle vuokrata (en ottanut vastaan tarjousta), joten ehdin pakkailemaan ja tekemään muuttoa.

Keskiviikkona siis raahasin muutaman vaatekerran ja välttämättömimmät hygieniatarvikkeet alakertaan ja nukuin yön ilmapatjalla. Seuraavana päivänä töistä tullessani menin suoraan yläkertaan, jossa vuokranantajani jo oli. Mieshän oli tietenkin päästänyt itsensä luvatta sisään, heitellyt osan tavaroistani keskelle yksiötäni, repinyt vaurioituneen seinän auki ja tehnyt pressuista suojan. Kattoikkunahan tosiaan oli makuualkovissa. Patjat oli sängystä otettu pois, mutta sängyn alustaa ei ollut tyhjennetty niin kuin ei työpöytää tai sen alustaakaan. Lisäksi suojatulle alueelle jäi pakastimeni. En muista koska viimeksi olisin ollut yhtä raivoissani. Ne jotka ovat asunnossani käyneet tai kuvia nähneet, voivat ehkä kuvitella miten ahtaista väleistä jouduin tavaroitani hakemaan.

Vuokranantajalla oli vieläpä pokkaa väittää, että ei asunnossa mitään hometta ole. Seinä oli kuiva ja villat kuivat. Kyllä kuulemma uskoi, että katto on vuotanut, mutta ei siellä mitään hometta ole. Nyt meinaa ilmeisesti itse asettua asuntoon asumaan ja pitää jopa siellä kolmatta vuotta majailleen sohvan.

Muutto saatiin lopulta tehtyä. Äitini, serkkuni ja setäni olivat suureksi avuksi, ja olen kaikille ikuisessa kiitollisuudenvelassa. Viikonlopuksi lähdin vanhempieni luokse, mutta työt jatkuivat maanantaina, jolloin sain onneksi majapaikan serkkuperheen luota. En voi ikinä kiittää heitä kylliksi. Siellä asuin hieman yli viikon, jonka aikana tein töitä, ravasin pesäpallokentällä ja metsästin asuntoa. Onni oli kuitenkin myötä, sillä asuttuani vain puolisen viikkoa serkkujen luona, sain asunnon. Nyt asun hieman aiempaa isomassa ja hintavammassa yksiössä kymmenisen kilometrin päässä Turusta. Olo on kuitenkin äärettömän helpottunut. Ehkä tästä tulee taas jotakin.

Eniten koko jupakassa harmittaa sekä YTHS:n, että vuokrananatajan toiminta. Mikä siinä on, että nuoren sanaa ei mielellään oteta vakavasti? Miksi YTHS:llä tuntuu olevan niin kiire, että ei haluta todella selvittää, mistä vaivat johtuvat? Tähän samaan voisin myös ihmetellä sitä, että jos YTHS:llä käy verikokeissa ja lääkäri soittaa tuloksia myöhemmin, ainoa asia mitä niistä kerrotaan on se, että ne kaikki arvot ovat normaaleja. Onneksi tulokset voi erikseen hakea, ja onneksi minulla on nerokas äiti, joka ymmärtää asioista tuplasti minua enemmän. Vuokranantajan käytöstä en ala edes puimaan. Asia tuli hoidettua niin tökerösti, että en saa koko yönä unta, jos alan sitä enemmän miettiä.

No, tällaista tällä kertaa. Ehkä ensi kerta tulee nopeammin, ja ehkä siinä on enemmän järkeä.

Minne suomi katoaa? Where is Finnish going? Vart ska finska gå?

Yhdeksäsluokkalaisen serkkuni äidinkielenopettaja antoi syyspuolella oppilailleen tehtäväksi vastata kysymykseen siitä, onko suomi uhanalainen kieli. Vastaus piti tietysti perustella.

Koko luokka oli luonnollisesti(?) sitä mieltä, että suomi ei ole uhanalainen kieli, vaan hyvissä voimissa. Perusteluina käytettiin tietysti suomen asemaa kansalliskielenä, EU:n virallisena kielenä ja monen ihmisen äidinkielenä, näkyvyyttä mediassa ja opetuksessa, sekä sitä, että sitä puhutaan sekä kodeissa, että kotien ulkopuolella. Myös serkkuni vastauksesta olivat ilmenneet kaikki kielen elinvoimaisuuteen viittaavat syyt, mutta pisteitä oli tullut 2/6. Haluaako joku arvata miksi? Ei sen takia, että vastaus olisi ollut huonosti kirjoitettu, täynnä kirjoitusvirheitä tai jotenkin puutteellinen. Ei. Syy oli se, että opettajan oman mielipiteen mukaan suomi on uhanalainen.

Hätkähdin tätä ajatusta. Opiskelenko minä tosiaan kuolevaa kieltä? Putoavatko kaikki suomen kielen opiskelijat tai "alan" ammattilaiset seuraavan, sanotaanko sadan vuoden kuluessa kortistoon, koska suomen kieltä ei enää ole? Uskallan epäillä. Tässä kohtaa joku voisi irvailla, että kaikki tämän hetken opiskelijat ja ammattilaiset putoavat luultavasti hautaan ennen kuin mainitsemani sata vuotta ovat kuluneet(en minä, koska ajattelin elää 200-vuotiaaksi), mutta älkää kiitos takertuko siihen, koska se ei ole pointtini.

Aloitetaan numeroista, koska numeroista on hyvä aloittaa. Maailmassa puhutaan 6000 - 9000 kieltä. Suurimmilla kielillä on voi olla satoja miljoona puhujia, pienimmillä ehkä yksi tai kaksi. Suomen kielellä on noin viisi miljoonaa puhujaa. Yhdeksäsluokkalaisten äidinkielenkirjan mukaan suomi kuuluu maailman kahdensadan suurimman kielen joukkoon (Wikipedia eli maailman luotettavin tietolähde tietää kertoa suomen kielen sijaksi 124). Mitään muita lähdettä en tätä väitettä tukemaan löytänyt, joten suhtautukaa varauksella. Tällä perusteella on vaikea ajatella, että suomi olisi kuolemassa, varsinkin kun naapurista löytyy sellaisiakin kieliä, joiden puhujamäärä ei yllä edes tuhanteen(esimerkiksi saamelaiskielet, udmurtti, enetsi ja nganasani).

Suomen asemaa kansalliskielenä, EU:n virallisena kielenä ja monien äidinkielenä ei varmaan juuri tarvitse edes perustella. Se puoli on kohtalaisen vahvalla pohjalla, eikä tarvetta huoleen ehkä ole. Toisaalta, miten paljon on merkitystä sillä, että kieli on EU:n virallinen kieli? Euroopan unionin Internet-sivut kertovat seuraavaa:

"EU-kansalaiset voivat tarkastella kaikkia keskeisiä EU:n asiakirjoja oman maansa virallisella kielellä. EU-kansalaisilla on myös oikeus ottaa yhteyttä komissioon ja saada vastaus omalla kielellään.

Euroopan parlamentin jäsenillä on parlamentin istunnoissa puhuessaan oikeus käyttää mitä tahansa EU:n virallista kieltä."

(Tästä löydät kyseisen kohdan ja tästä Euroopan unionin kotisivulle.)

Eli oikeastaan se on aika merkittävä juttu. Toki suomi ei nyt sillä tavalla ole mitenkään erityisessä asemassa, koska kaikkien jäsenmaiden kansalliskielet ovat automaattisesti EU:n virallisia kieliä. Toivon tosiaan, että suomalaiset mepit käyttävät suomea puheenvuoroissaan edes joskus!

Mitä tulee mediaan, suomea näkee ja kuulee jatkuvasti. Toki voimme, ja on ehkä aiheellistakin kyseenalaistaa nykymedian kielen laadukkuus. Viimeksi viisi minuuttia sitten Iltalehden sivuilla käydessäni törmäsin otsikkoon: "Pariskunta ällistyi: Kuolleen ufolääkärin nimi reseptissä." (Uutinen) Ufolääkärin kohdalla jouduin hieraisemaan silmiäni. Onko ulkoavaruudesta vihdoin löydetty elämää? Kuka tämän on todennut? Onko heitä keskuudessamme? Mitä täällä tapahtuu? Kuka leikkii ilmauksilla? Ja niinpä, kyseessähän siis oli lääkäri, joka oli myös ufologi ja kiinnostunut paranormaaleista ilmiöistä, joista myös kirjoitti. "Ufolääkäri", juupa juu. Viime keväänä erään kurssin yhteydessä tarkastelimme Turun Sanomien kieltä, ja olihan sielläkin virheitä, outoja rakenteita ja ilmauksia.

Lisäksi erilaiset pinttyneet, virheelliset kirjoitustavat(ilmaiskaa viittaamalla, moniko on joskus kirjoittanut "enään"?), typerät yhdyssanavirheet(Tässä kohtaa tosiaan sanon typerät, koska miten joku voi kirjoittaa "tieto kone", "linjaauto" tai "kirja kauppa", ja vielä niin, ettei kyse ole yksittäisestä lipsahduksesta, vaan toistuvasta virheestä? Lukihäiriö on tietysti asia erikseen, mutta monilla tämä johtuu puhtaasti välinpitämättömyydestä.), anglismit, svetisismit ja kaikenlaiset muut lainarakenteet ja sanat saattavat kiristää joidenkin hermoja ja synnyttää pelkoa kielen rappeutumisesta. Toisaalta minun on vaikea suhtautua joihinkin uudisrakenteisiin paheksuvasti, vakka ehkä haluaisinkin pitää suomen kielen puhtaana ja koskemattomana. Kielet kuitenkin kehittyvät käytössä, eikä muiden kielten vaikutusta voi estää. Onko siis esimerkiksi sä-passiivin käyttö puhekielessä yhtään sen pahempi asia kuin "alkaa tekemään"-rakenteen hyväksyminen kirjakieleen?

Olen ottanut suomen kielen oletetun uhanalaisuuden puheeksi myös muutaman opiskelutoverini kanssa. Vastaukseksi sain hämmentyneitä ilmeitä ja avoimia naurahduksiakin. Keskustelut päätyivät kuitenkin siihen lopputulokseen, ettei suomea voi missään tapauksessa pitää uhanalaisena(näin totesi myös eräs lehtoreistamme, joka sattuu olemaan myös filosofian tohtori), mutta joka tapauksessa suomen kieli jossain vaiheessa kuolee. Joskus. Kaukana tulevaisuudessa. Sitä ei voi sanoa, tapahtuuko se sen vuoksi, että jokin muu kieli kuten englanti, valtaa niin paljon alaa, että se tukahduttaa kaikki kielet alleen vai kuoleeko suomi, kun ihmiskunta kohtaa tuhonsa, mutta joskus se kuolee. Ei huomenna, ei viiden vuoden päästä, ei ehkä tuhannenkaan vuoden päästä, mutta joskus.

Monet nuoret käyttävät esimerkiksi englantia blogiensa otsikoissa, Instagramissa, Facebookissa ja yleisesti sosiaalisessa mediassa. Kirjoitan itse englanniksi vähintään yhtä paljon kuin suomeksi, tosin tällöin kohdeyleisö on hieman eri. Pidän vieraiden kielten käyttämistä jopa toivottavana. Maailma tarvitsee kieliä. Suomea, englantia, ranskaa, kiinaa, maria, venäjää... Kieltä voi käyttää rakentamaan identiteettiään, mutta se luo myös yhteisöllisyyttä ja kommunikointimahdollisuuksia.

Suomen kielelle ei siis missään nimessä kannata vielä kirjoittaa muistokirjoitusta tai toivottaa hyvää matkaa. Siitä huolimatta on kuitenkin muistettava, että suomeakin pitää huoltaa, käyttää ja kunnioittaa. Jos unohdamme oman äidinkielemme piirteet, oikeinkirjoituksen, kieliopin ja sanaston, ajamme itse kielen kuolemaan. Jos kukaan ei kieltä käytä, se ei elä. Mikäli haluamme, että lapsemme, lapsenlapsemme ja lapsenlapsenlapsemme puhuvat äidinkielenään suomea, emme voi ruveta välinpitämättömiksi ja unohtaa.

Mitä mieltä te olette? Onko suomi kuolemassa?



Tässä tällä kertaa, pitkän tauon jälkeen. Tässä välissä olen aloittanut ja lopettanut lajitreenaamisen(reisi kun päätti napsahtaa marraskuussa uudelleen ja nyt olisi tarkoitus torstaina koettaa, joko kestäisi lyömistä ja muuta), opiskellut, aloittanut uuden sivuaineen (poliittinen historia), alkanut valmentaa Turku-Pesiksessä, täyttänyt 21 vuotta(!), käynyt Ulvilassa, urheillut, syönyt, lukenut, kirjoittanut, käynyt elokuvissa, viettänyt joulua, taistellut astianpesukoneen kanssa ja hävinnyt, tiskannut käsin, sairastanut ja elänyt muutenkin ihan normaalia elämää.

P.s. Pahoittelut mahdollisista kieli- ja kirjoitusvirheistä, edes minä en ole täydellinen.

Hirviökausi paketissa

Edellinen kausi oli lähes unelmien täyttymys. Joukkueen tavoite toteutui (omat eivät aivan täysin) ja päällimmäisiksi tunteiksi jäivät ilo ja haikeus. Tämä kausi oli likimain päinvastainen. Pelien osalta mun kauteni loppui jo kaksi viikkoa sitten, mutta tämä aika on kulunut sulatellessa. Olo on epävarma, harmistunut ja pettynyt. Kaikki ei tosiaan mennyt niin kuin elokuvissa.

Syksyllä tilanne näytti vielä hyvältä. Siirryin Kankaanpään Mailasta Mynämäen Vesan naisten suomensarjajoukkueeseen, enkä parempaa porukkaa olisi voinut toivoa. Jokainen treeni oli täynnä naurua, hämärää huumoria, hikeä ja joukkuehenkeä. Töitä tehtiin kovaa ja tavoitteellisesti, mutta hauskanpitoa unohtamatta. Ikinä en ole missään harjoituksissa nauranut yhtä paljon ja silti lähtenyt kotiin uuvuksissa.

Oma treeni kulki hyvin, vaikka välillä lajitaidot tuntuivat polkevan paikallaan. Olin motivoituneempi kuin aikoihin ja kulutin paljon aikaa pesäpallon parissa. Nukuessanikin. Hallikauden pelit menivät epävarmasti ja hakien. Hallipelit eivät koskaan ole sopineet minulle, eikä se näyttänyt muuttuneen. Olin kuitenkin luottavainen.

Kevättä kohden fysiikka parani hurjasti: huhtikuussa kellotin ennätysaikani kolmellakymmenellä metrillä ja voimatasot näyttivät kasvaneen. Valmentajan kanssa käydyn keskustelun pohjalta uskoin vahvasti pelaavani suomensarjaa kesällä. Ruutupaidassa luultavimmin, koska sisäpeli on tänä vuonna ollut vahvuuteni, mutta olin valmis mihin tahansa, jos vain pääsisin pelaamaan.

Toukokuu toi kauden alun ja jokaisen mielessä häämötti ajatus noususta ykköspesikseen. Minulle valkeni kuitenkin pikkuhiljaa, etten sittenkään ollut sillä tasolla, että pelipaikka olisi kovatasoisesta porukasta irronnut. Pelasin ensimmäisistä kuudesta pelistä kolme. Koska olin aloittanut ylemmällä sarjatasolla ja olen aikuispelaaja, karenssi maakuntasarjaan oli kymmenen päivää. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että pelatessani noin kymmenen päivän välein, uudistin karenssiani jatkuvasti. En siis voinut pelata alkukaudesta kuin ylempää sarjaa, kunnes otin asian puheeksi valmentajani kanssa ja siirryin maakuntasarjan puolelle hakemaan peliaikaa ja vastuuta.

Alkukesästä minulle iski kuukauden pelitauko. Karenssin jälkeen maakuntasarjan peleihin tuli pitkä tauko ja kulutin aikaani töissä ja treenaamassa. Työtkin liittyivät pesäpalloon, joten lajia tursusi ovista ja ikkunoista pelitauosta huolimatta.

Pelien jatkumista edeltävällä viikolla suomarin joukkue piti fysiikkaviikon ja koska yhä treenasin heidän kanssaan, oli tarkoitukseni tehdä samat ohjelmat. Alkuviikosta jo aiemmin vaivannut vasemman käden jännetupentulehdus pakotti keskittymään jalkojen ja keskivartalon treenaamiseen. Päädyin siis tekemään juoksutreenejä tavallista enemmän. Toisen juoksutreenin loppupuolella vasen takareisi kiristyi ja kipeytyi. Jätin treenin kesken, mutta jatkoin muuten normaalisti, tosin punttitreeniä vähentäen, koska ajattelin kivun lähtevän sillä, millä se oli tullutkin. Virhe.

Heinäkuussa pelit jatkuivat. Takareisi oli yhä jumissa ja toisessa tai kolmannessa pelissä heinäkuun puolivälissä tapahtuikin se, mitä jokainen urheilija pelkää. Kipu oli lähes sietämätön ja peli jäi kesken.

Kävin parin päivän kuluttua lääkärissä ja tuomio oli pieni repeämä ja 7-10 päivää. Sen jälkeen jalan olisi pitänyt olla kutakuinkin kunnossa. Tai näin minä ainakin käsitin. Nyt ollaan kuitenkin jo pitkällä elokuussa ja toipuminen on yhä kesken. Voi tosin olla, että noudatin lääkärin ohjeita huonosti ja rasitus oli liian kova. Jossittelu on kuitenkin tässä vaiheessa turhaa.

Kaksi maakiksen ja yksi suomarin peli jäi pakotettuna pelaamatta. Tällä kertaa tosin pakotin itse itseni tähän ratkaisuun. Kolmen pelin missaaminen oli kuitenkin tarpeeksi ja kun maakiskautta oli kuusi peliä jäljellä, lähdin pelaamaan. Jouduin tosin ilmoittamaan pelinjohtajille, että juokseminen ei onnistu, vaikka niin olin alunperin luullut.

Loppukausi oli rikkonainen ja monista peleistä päälimmäinen muistikuva on vain kipu. Tiedän juosseeni paljon enemmän kuin olin aikonut, kokeilleeni ulkokenttäpaikkoja (ja löytäneeni uuden suosikkini), pelanneeni surkeasti, kohtuullisesti ja hyvin sekä lyöneeni ja tuoneeni juoksuja. Kovin montaa yksittäistä tapahtumaa en muista ja ehkä hyvä niin.

Tavallaan tästä kaudesta pitäisi oppia, mutta tavallaan en tahdo tietää, mitä sen pitäisi opettaa. Siinä vaiheessa, kun on koko syksyn, talven ja kevään tehnyt lujaa töitä, vain sen takia, että saisi huomata, ettei silti ole tarpeeksi hyvä, on takki aika tyhjä. En muista koska viimeksi kausi olisi ollut yhtä kamala. En muista koska viimeksi minua olisi pelottanut yhtä paljon. Enkä muista, koska viimeksi motivaationi olisi uinut niin pohjamudissa kuin se viimeisen kahden pelin aikana ui.

Nyt on kuitenkin edessä enemmän tai vähemmän ansaittu syystauko, joka tuo kaivatun miettimismahdollisuuden. Jalan kuntouduttua treeni alkaa taas kovempana kuin koskaan ja ensi kesänä aion olla hyvä.


Iso kiitos kaikille ihanille joukkueystäville! Te olette parhaita.

#likeagirl

Alwaysin kampanjassa kysytään älykkäästi, mitä tarkoittaa tehdä asioita kuin tyttö. Hieman vanhempien tyttöjen ja oikeastaan kaikkien poikien reaktio kysymykseen on ainakin lievästi halventava. Jos minulta olisi aikaisemmin kysytty sama kysymys, olisin luultavasti liikehtinyt aivan samalla tavalla. Onhan täysi fakta, että tytöt juoksevat typerästi heiluen, heittävät lyhyitä heittoja käsi koukussa ja perään hypähtäen ja ovat muutenkin enemmän huolissaan siitä, ovatko hiukset hyvin kuin siitä, tuleeko suorituksesta hyvä. Vai onko?

Minä vietin ison osan lapsuudestani leikkimällä ja pelaamalla itseäni vanhempien poikien kanssa. Toki kaveripiiriini kuului myös samanikäisiä ja nuorempia tyttöjä, mutta suurimman osan vähäisistä urheiluhaluistani tyydytin poikien kanssa. Olen leikkinyt formulakuskia, juossut kilpaa, pelannut jalkapalloa ja pesäpalloa, heittänyt keihästä, työntänyt kuulaa, hypännyt pituutta, lätkinyt sulkapalloa sekä lähes kaikkea mitä kuvitella saattaa. Kolme vuotta vanhimpia poikia nuorempana olin tietysti jatkuvasti alakynnessä fyysisesti (ja kärsivällisyyden puolesta) ja saatoin saada hiukan avustusta, että saisin edes joskus voittaa jonkin kisan. Ainoa asia, jossa oikeasti olin parempi, oli kakkosluokan ulkoläksyjen opettelu.

Voisi siis luulla, että olisin kuullut "sä heität niinku tyttö" tai "sä juokset niinku tyttö" tai "sä tappelet niinku tyttö" miljoonia ja miljoonia kertoja, mutta en itse muista kuulleeni näitä kommentteja lukuunottamatta sitä, kun opettelin heittämään pesäpalloa veljen johdolla. "Heitä ny kovempaa. Sä heität niinku tyttö. Yritä ny ees." Mutta ehkä se kuuluu asiaan. Voi tietysti olla, että jokunen poika ajatteli tasan tarkkaan niin, mutta ei uskaltanut sanoa mitään, koska minulla oli isoveli ja osa hänen kavereistaan suojelemassa. Veikkaanpa tosin, että veli tai kukaan muista suojelijoistani ei nykypäivänä sitä myöntäisi, vaikka muistaisikin.

Uskallan kuitenkin myös arvata, että poikien seassa kasvaminen on muuttanut tapaani liikkua ja mennä. En tarkoita, että olisin yhtään sen parempi kuin muutkaan tytöt tai pojat, mutta luultavasti varsinkin nuorempana minussa on ollut tiettyä poikamaisuutta (ei pelkästään tyylissä vaan ihan olemisessakin). Monestihan pojille tietynlainen liikkuminen on luonnollisempaa kuin tytöille. Toisaalta taas, tietynlainen liikkuminen on tytöille luonnollisempaa kuin pojille.

En kovin usein jaksa loukkaantua tämän kaltaisista sanonnoista (poikkeuksen tekee "aikuisten oikeesti", koska millä perusteella aikuisten totuus olisi yhtään parempi kuin lastenkaan?), mutta yllä olevan videon näkemisen jälkeen tämä on pistänyt pohtimaan. Mistä lähtien tyttöys on ollut huono asia? Mistä lähtien tytöt ovat oikeasti juosseet niin kuin me usein automaattisesti ajattelemme? Mistä lähtien tyttöjen on pitänyt liikkua ja tehdä asiat samma tavala kuin poikien? Mistä lähtien tytöt ovat tehneet asiat automaattisesti eri tavalla?

En ole raivofeministi, mutta halveksin ajatusta, että ihmiset olisivat jotenkin eri arvoisia sukupuolensa tai fyysisten valmiuksiensa vuoksi. Sukupuoltaan ei voi valita. Omaa tapaansa liikkua tai olla ei voi valita. Sitä voi muuttaa, mutta tiettyjen rajojen sisällä. Omien rajojensa. Miksi siis automaattisesti ajattelemme, että kun sanotaan jonkun tekevän jotakin "niin kuin tyttö" hän tekee sen jotenkin väärin tai puutteellisesti?


P.s. Mitä, F1:ssä Bottas on ollut jo kolme kertaa peräkkäin palkintosijalla ja tänään aika-ajossa kolmanteen ruutuun. Olisiko tässä Suomen seuraava F1-maailmanmestari? Ja jos jollekin ei tällä selvinnyt, olen fani.

Urheilijat ja media

Kirjoitan tämän postauksen, koska minua ärsyttää ja koska en selkeästi osaa ajatella enää mitään muuta kuin urheilua.

Olen tarttunut tähän samaan aiheeseen aiemmin vanhan blogini puolella. Tällöin tosin puhuin myös julkkiksista yleensä, kun taas nyt aion fokusoida tekstini urheilijoihin ja siihen, miten heihin suhtaudutaan varsinkin mediassa.

Noin kuukausi sitten käyiin Sothsin olympialaiset. Internet tulvi uutisia, artikkeleita, kolumneja, blogikirjoituksia, videoita ja kuvia. Twitteriä, Instagramia tai Facebookia ei voinut kuvitellakaan avaavansa ilman että olympialaiset näkyivät jollain tavalla. Tässä ei ole mielestäni mitään pahaa. Olympialaiset on iso tapahtuma ja monille urheilijoille uran päätavoite. Minusta on hienoa, että perinne on säilynyt, joskin muutoksia kokeneena, ja olympialaisia pidetään yhä suuressa arvossa. Se, mikä on paha asia, on kommentoijien tapa suhtautua urheilijoihin ja heidän saavutuksiinsa ainakin Suomessa.

Krista Lähteenmäki oli Looseri-Lähteenmäki hopeahiihdon jälkeen. Kyllä, hopeahiihdon! En itse kyseistä hiihtoa nähnyt, mutta en usko, että kultamitali yhteen naiseen kaatui ja sitä paitsi, jos Kalla todella oli niin hurjassa kunnossa kuin olen kuullut, ei häntä todennäköisesti kukaan olisi kiinni saanut. Iivo Niskanen oli sensaatio ja hänestä ollaan ylpeitä, mutta Sami Jauhojärvi käytti vilppiä voittaakseen kultahiihdon. Hän kiilasi saksalaisen nurin, jotta saisi karistettua omilta harteiltaan "olympiakävijä"-tittelin ja muutettua sen olympiavoittajaksi.

Mäkimiehet ovat turhia ja surkeita. Janne Ahonen on toisten mielestä kuningaskotka ja toisten mielestä hän olisi saanut jäädä eläkkeelle ja unohtaa paluuhaaveet (olen salaa hiukan samaa mieltä jälkimmäisestä, mutta toisaalta, jos mies nyt haluaa yrittää, mikä minä olen tuomitsemaan). Jarkko Määtästä, Janne Happosesta tai Olli Muotkasta kukaan ei oikeastaan sano mitään. Anssi Koivuranta oli suuri pettymys kun ei tuonut mitalia, vaikka osa tuntui jo etukäteen tietävän, ettei hän mihinkään pysty. Mutta minun mielestäni on mielettömän kova tulos hypätä yhdenneksitoista ja kahdenneksitoista ensimmäisissä olympialaisissa, joihin lähtee mäkihypyn erikoismiehenä. Okei, onhan Koivuranta päässyt aika pitkään harjoittelemaan jo pelkkää mäkihyppyä, mutta useimmat erikoismiehet ovat lajiin keskittyneet jo polvenkorkuisesta asti.

Toisaalta taas Enni Rukajärvestä tuli palkinopallipaikan saavutettuaan "koko kansan Enni", koska kyllähän suomalaiset positiivisiin, hyviin suorituksiin ovat tyytyväisiä ja osallisia. Suomi voittaa kansana, kollektiivina, mutta yksilöt häviävät. Ja kyllä, hopea voi joissain tapauksissa olla myös häviö, vaikka se on äärettömän kova suoritus. Silloin kun Suomi voitti jääkiekon MM-kisat 2011, ylistettiin Suomea ja suomalaisuutta, vaikka urheilijat, valmentajat ja joukkueenjohto olisivat oikeasti olleet niitä, joita olisi pitänyt ylistää. Tulihan heistäkin lähes kansallissankareita, mutta silloin lähes jokainen suomalainen koki voivansa sanoa "minä olen maailmanmestari" tai "me olemme maailmanmestareita". Minulle se oli jostain syystä aina "Suomi on maailmanmestari", mikä tietylla tavalla voi olla aivan yhtä paha, koska eihän Suomi maana tai Suomi kansana mitään voittanut.

Ilmiö ei kuitenkaan rajoitu vain olympialaisiin, eikä kansainvälisesti suuriin lajeihin. Mäkihypyn maailmancuppiin ei saisi joidenkin mielestä lähettää kilpailijoita muualle kuin Suomen tai Ruotsin tai mahdollisesti jopa Norjan alueella pidettäviin kisoihin, koska se on kallista ja kaikki revitään veronmaksajien päänahasta.
"Ei ne siellä kuitenkaan pärjää, menevät vaan turisteiksi."

En ymmärrä suomalaista dissauskulttuuria. Ollakseen hyvä, pitää olla paras, marginaalilajissa riittä jos tulee toiseksi ja isoissa, tärkeissä joukkuelajeissa pronssikin on jees. Kaikki sitä heikommat suoritukset ovat huonoja ja urheilijat turhia, eivätkä treenaa tarpeeksi tai pää ei kestä tai kaikki on huonosti. Tämä ainainen "pakko voittaa"-mentaliteetti ei voi olla kenellekään hyväksi. Joskus tuntuu, että toiset perustavat oman ja muiden ihmisarvon pärjäämiseen. Suosikkiesimerkkini on kommentti, jonka joskus luin Anssi Koivurannasta hiukan Anssin ensimmäisen mäkihyppääjäkauden jälkeen(tätä käytin myös vanhan blogini puolella), jolloin Anssi pärjäsi reilusti yli odotusten ja oli loppukaudesta Suomen paras mäkimies. Kommentissa sanottiin hänen pärjänneen hyvin, mutta toivottiin Anssin kuitenkin siirtyvän takaisin yhdistettyyn, koska hän on meille arvokkaampi yhdistetyn miehenä. Miksi Koivurannan tai kenenkään muunkaan urheilijan pitäisi olla millään tavalla meille arvokas? He edustavat maatamme ja tietysti heidän menestymisensä on meidänkin kannaltamme ja mielestämme hieno asia, mutta eivät he ole meille mitään velkaa. Urheilijat ja kaikki muutkin tehköön sitä, mitä tahtovat!

Huomioikaa nyt, etten todellakaan tarkoita, että kaikki olisivat tällaisia. On paljon ihmisiä, jotka eivät kommentoi mitään tai joilta tulee aina posiiivista, kannustavaa palautetta. Näitä ihmisiä arvostan erityisesti, mutta heitä tuntuu olevan liian harvassa.



Toivottavasti joku ymmärsi mitä ajan takaa. Mä en itse ole varma, ymmärsinkö.