Kiitokset ja kumarrukset

Taas on yksi kausi ohi. Viimeisen vuoden ravasin Ulvilan ja Kankaanpään väliä kolme tai neljä kertaa viikossa. Aiempina vuosina hieman vähemmän, enkä enää ymmärrä, miten kestin olla niin paljon poissa harjoituksista. Yksi vaihe elämästä on takana. Seurasiirto ja joukkueenvaihdos edessä. Näitä ihmisiä tulee ikävä.

Olen pelannut pesäpalloa kymmenen vuotta. Neljä Ulvilassa, kaksi Kankaanpäässä, yhden Ulvilassa ja lopulta kolme Kankaanpäässä. Kaksi seuraa. Ulvilan Pesä-Veikot ja Kankaanpään Maila. Virallisesti olen UPV:n kasvatti, mutta loppujen lopuksi olen oppinut KaMan paidassa pelatessani enemmän, kuin olisin Ulvilassa koskaan voinut oppia.



Varsinkin viimeinen juniorivuoteni oli kultaista aikaa. En ole koskaan nauttinut treenaamisesta tai pelaamisesta yhtä paljon. Sain itsevarmuutta. Tuli onnistumisia. Löysin oman paikkani joukkueessa. Löysin oman paikkani itsessäni ja elämässäni. Tein töitä kovempaa kuin koskaan ennen, liikaakin. Maalis-huhtikuussa kehitykseni lähes pysähtyi ja treeni maistui puulta. Oli pakko tutkia omaa toimintaa ja todeta, että ehkä se lepokin on hyväksi. Kun kroppa palautui, tuntui elämä alkavan uudestaan. Toukokuussa into kasvoi jälleen ja vaikka pelaaminen takkusi, tuntui treenaaminen hyvältä.

Kesäkuun alussa alkoivat Tyttöjen Superpesiksen lisäksi Naisten maakuntasarjan pelit, joissa olin huomattavasti suuremmassa roolissa. B-tytöissä pelasin kesän aikana vain muutaman pelin ja nekin jokerina, maakuntasarjassa olin kaksi kertaa jokerina ja jokaisessa muussa pelissä yhdeksikössä.Vakiinnutin paikkani kolmosvahtina ja tajusin ensimmäistä kertaa todella, ettei kentällä ole turhia paikkoja. Kaikki ovat tärkeitä.



Henkilökohtaisella tasolla kesä oli todella tasainen. Tein varmaa työtä räpylän kanssa. Mailan varressa en ollut enää aivan yhtä heikko kuin edellisinä vuosina, mutta parannettavaa jäi. Ja hyvä niin. Tuleville vuosille on hyvä jättää töitä tehtäväksi. Tärkeintä oli kuitenkin se, että huomasin oman kehitykseni. Vuoden aikana sekä lajitaidot, että fysiikka ottivat aimo harppauksia eteenpäin ja pitkästä aikaa tunnen itseni vahvaksi ja hyödylliseksi.

Kesän lopussa meidät palkittiin. Kova työ tuotti tulosta ja vaikka Tyttöjen Superpesiksessä emme päässeet kahden aiemman vuoden tapaan kymmenen parhaan joukkoon, ei kesä loppunut katastrofiin. Joukkue nousi sarjaporrasta ylemmäs ja ensi kesänä Kankaanpäässä pelataan Naisten Suomensarjaa. Yksi tavoite ja haave toteutui vuosien uurastuksen jälkeen.



Kaikki ovat tärkeitä. Sen tämä joukkue minulle opetti. Sen, ja tuhat muuta asiaa. Joukkue, jossa pelasin, opetti olemaan pelkäämättä epäonnistumista. Opetti olemaan pelkäämättä tulevaa. Opetti pelaamaan joukkueelle. Opetti keskittymään jokaiseen suoritukseen sataprosenttisesti. Opetti olemaan antamatta periksi.

Ihmisistä, jotka joukkueen parissa toimivat, tuli minulle todella tärkeitä. On vaikea kuvitella elämää ilman, että näen heitä viikottain. Jokainen heistä on ansainnut minun täyden kunnioitukseni ja suuret kiitokset. He ovat ihmisiä, jotka tulen muistamaan koko ikäni. Näitä ihmisiä tulee ikävä.


Kuvat on ottanut Juha Levonen (juha.levonen.fi)

Ajankäyttöongelmat ja epäsuora haastajakoulutus

Turun yliopisto. Suomen kieli ja suomalais-ugrilainen kielentutkimus. "Ai, etkö sä jo osaa suomea?"

Pari viikkoa sitten elokuun lopulla alkanut johdantokurssi saa vieläkin pään pyörälle, vaikka isoimmat asiat on jo käsitelty. On sitä ja tätä opittavaa. Tentit, kurssit, ilmoittautumiset, ainejärjestöt, bileet, sitsit, kampus, Fennicum, luentosalit, kirjastot, kirjallisuus, sivuaineet... En tahdo edes ajatella lukujärjestysten tekoa kolmelle viimeiselle periodille. Tuntuu, että vähintään puolet informaatiosta on liuennut vihertävän keltaiseksi massaksi aivojen siihen osaan, josta sitä ei saa ulos kaivamallakaan. Onneksi meitä on lohduteltu sillä, että kaikki tarvittava tieto tullaan kuulemaan ainakin sata kertaa vielä kurssien aikanakin.

Vaikka pääaineeni on suomen kieli ja sivuaineeksi on välttämätöntä ottaa joko kotimainen kirjallisuus tai yleinen kirjallisuustiede, mikäli mielii äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi, tarjoaa yliopisto aivan huikeasti mahdollisuuksia opiskeluun. Käytännössä mikä tahansa on mahdollista, jos vain viitsii järjestellä ja käyttää aikansa fiksusti. Tietenkään ei voi lukea miljoonaa sivuainetta, mutta luennoille osallistuminen ilman, että kurssia varsinaisesti käy, on ainakin viime tiedon mukaan sallittua.
Toisaalta tuntuisi tympeältä jättää tämä mahdollisesti jopa ainutlaatuinen tilaisuus käyttämättä, mutta aikaa on pakko jättää omienkin aineiden opiskelemiselle ja muulle elämälle.

Uskoisin, että on mahdollista saada äänne- ja muotorakenteen, sekä lauseopin kursseista kerralla kolmonen, tai parempikin. Uskoisin, että kolmosen keskiarvo yleensä, on kohtuullisen helppo saavuttaa, mikäli vain viitsii tehdä töitä ja nähdä vaivaa. En menisi lyömään tästä päätäni pantiksi, mutta omiin opiskelutaitoihin on pakko luottaa, mikäli tahtoo selviytyä edes kohtalaisesti. Suurimpia ongelmia yliopisto-opiskelussa tuleekin luultavasti olemaan ajankäyttö.

Turun yliopistolta löytyy hurjasti kaikkea kiinnostavaa. On sivuaine mahdollisuuksia aina mainituista kirjallisuusaineista valtio-opillisiin aineisiin, mediatutkimukseen, kieliin, ympäristötieteisiin... Aivan kuin kaikki tunnettu tieto ja tuntematon tutkimus olisi lastattu yhden(tai no, useamman)katon alle! Myös muuta aktiviteettia järjestetään monen eri tahon toimesta ja monella tavalla. On osakuntia, ainejärjestöjä, harrasteseuroja, saunailtoja, bileitä, sitsejä ja yleisiä opiskelijatapahtumia, kuten vappu ja laskiainen. Tahtoisin kokeilla kaikkea(bileistä skippaan kyllä osan ihan vapaasta tahdostani), mutta on välttämätöntä miettiä asioita myös omaa jaksamista. Vapaa-aikaa on järjestettävä. On oltava hiljaisia hetkiä, joina saa käpertyä omassa asunnossa sohvannurkkaan ja vain olla. On oltava hetkiä, joina voi lähteä lenkille aivan niin pitkäksi ajaksi kuin tahtoo. On oltava hetkiä, joina voi siivota ja tiskata ja pestä pyykkiä, vaikka ne eivät aivan mielihuveja olisikaan(siivosin itse juuri ja nytkin on pyykinpesukone pyörimässä). On oltava aikaa harrastuksille. Tahdon jatkaa pesäpalloa ja soittamista. Tahdon kirjoittaa ja lukea.

Luulen kuitenkin, että aikatauluja oppii suunnitteleaan ja toimintaamnsa järjestämään suhteellisen nopeasti. Täällä joutuu pakon edessä sumplimaan ja miettimään. Tämä on taito, joka varmasti kasvaa, mitä pitemmälle opinnoissa mennään.

Otsikon epäsuora haastajakoulutus taasen viittaa akateemisen vapauden tuomiin mahdollisuuksiin, joista aiemmin jo mainitsin. Yliopistossa saamme tehdä periaatteessa mitä tahansa. Voimme mennä luennoille tai olla menemättä. Voimme opiskella tai olla opiskelematta, tosin jos ei opiskele, saattaa Kela tulla hengittelemään niskaan. Voimme tutustua eri oppiaineisiin ja kokeilla ja yrittää ja hakea omaa tietämmä.

Yliopisto haastaa opiskelijat haastamaan itsensä. Meille ei opeteta täällä vain akateemisia aineita. Meille opetetaan selviytymistaitoja. Aluksi odotin pelkästään kirjojen pänttäämistä ja kirjastossa nyhjäämistä, mutta jo muutamat ensimmäiset viikot ovat näyttäneet, että meitä kannustetaan verkostoitumaan ja kehotetaan löytämään oma tapamme pärjätä arjessa ja elämässä. Me saamme yrittää, erehtyä ja yrittää uudelleen. Vääriä vastauksia ei yliopistossa ole, mikäli kyseessä on oma elämä.