isät juoksevat töistä töihin ja
äidit kirjoittavat kauppalistoja, joissa
lahjat etusijalla
ikkunoihin kiinnitetään sata ja
seitsemän lamppua,
joista puolet aina palaneita
joululaulut kauppahalleissa
kirkuneet lokakuusta asti
mikä on joulun merkitys?
Tänä vuonna joulukalenteri tulee olemaan hajanainen kokoelma asioita. En vielä tarkkaan tiedä itsekään mitä kaikkea, mutta jotain. Haha. Joulukalenteri kuitenkin alkaa runolla, jonka olin ajastanut niin, että bloggerin piti julkaista se aamulla kuuden aikaan, mutta jokin meni vikaan. Julkaisen tämän siis näin vähän myöhemmin manuaalisesti.
Joka tapauksessa, tervetuloa Kielihäirikön vuoden 2018 joulukalenterin pariin!
Marraskuu on saapunut ja sen mukana NaNoWriMo eli National Novel Writing Month. NaNoWriMon tavoitteena on kirjoittaa marraskuun aikana, eli 30 päivässä, 50 000 sanaa (1667 sanaa päivässä). Tarkoituksena olisi oikeastaan aloittaa uusi romaani täysin puhtaalta pöydältä (suunnitelmia toki saa olla valmiina), mutta monet myös jatkavat vanhoja projekteja tai kirjoittavat jotain muuta kuin romaania. Heitä kutsutaan kapinallisiksi. Haha. Itse kuulun perinteisempään porukkaan ja aloitin tänään uuden projektin. No, oikeastaan olen suunnitellut sitä jo huhtikuusta asti, sillä Pariisin matkan jälkeen tajusin, että minulla on pitkästä aikaa tarina, joka vaatii tulla kerrotuksi. Olen myös kirjoittanut siihen etukäteen jo pari sivua, koska halusin välttää tyhjän paperin tuijottamisen ensimmäisenä päivänä. Valitettavasti tiedosto on ulkoisella kovalevyllä, joka oli repustani eksynyt kotikotiin huoneeni lattialle, kun olin siellä alkuviikosta. Kovalevy ei ikinä saapunut mukanani takaisin kämpille, joten tuijotin silti tänään tyhjää sivua. No, minkäs teet. Sainpa autenttisentuntuisen aloituksen kuukauteeni.
Edellisen, ensimmäisen ja viimeisen kerran osallistuin NaNoWriMoon vuonna 2009. Olin silloin 15-vuotias. Kirjoitin tuolloin Kaislasta, joka taisteli soittokokeiden, ihastusten ja koulujuttujen ristiaallokossa. Vaatimatonta, helppoa ja mukavaa. Sain kirjoitettua muistaakseni noin 53 000 sanaa, mitä pidin historiallisena suorituksena. Tänä vuonna pääosan nappaa toinen naispuolinen henkilö, Amanda. Amanda on 25-vuotias, yliopistosta vuotta aiemmin valmistunut nuori nainen, joka päättää, että odottelu saa riittää ja muuttaa Pariisiin. Kirja on suunnattu nuorille aikuisille, ja se on kasvutarina Sen enempää en tässä kerro. Saattaa olla, että saatte kuulla myöhemmin lisää. . Viimeiset kuukaudet ovat satunnaisesti olleet täynnä Pariisin eri kaupunginosien tutkimista, nähtävyyksien kartoittamista ja etäisyyksien hahmottamista. No okei, etäisyyksiä rupesin vasta tänään pohtimaan, kun etsin sopivanhintaisia asuntoja. Siis Amandalle, en itselleni. Halusin vain kartoittaa, missä hänen olisi realistista asua. Onneksi juuri niistä paikoista, mistä toivoin löytäväni sopivan edullisia asuntoja, niitä löytyi. Eivät ne toki isoja tai kauniita ole, mutta kaikin puolin muuten sopivia. En ole oikeastaan koskaan tehnyt hirveän paljon taustatyötä kirjoituksiani varten ja nytkin tein paljon vähemmän, kuin mitä alun perin oli tarkoitus, mutta silti aiempaa enemmän. Ehkä siksi, että tämä tarina tuntuu tärkeältä. Tärkeämmältä kuin mikään tätä ennen.
Otin tänä vuonna tavoitteekseni kirjoitta 60 000 sanaa, koska aikaa minulla on aika runsaasti. Se tarkoittaa käytännössä 2 000 sanaa päivässä. Määrä tuntuu toisaalta aika hurjalta, toisaalta aika tavanomaiselta. En ole kirjoittanut moneen vuoteen fiktiota juuri lainkaan, joten luulen, että epätoivo saattaa jossain kohtaa iskeä. Tänään jo jouduin siirtymään tarinan alusta loppupuolen suuntaan, koska alku ei yksinkertaisesti suostunut yhteistyöhön, mutta tiesin melko tarkkaan, miten tahdon yhden kohtauksen menevän. Tai oikeastaan, miten tahdon kertoa tärkeimmän sivuhenkilön hankalahkosta menneisyydestä. Kaikki on kovin dramaattista.
Tänään, marraskuun ensimmäisenä päivänä, raavin kokoon 2525 sanaa. Ylitin siis henkilökohtaisen tavoitteenikin reilulla viidelläsadalla sanalla. Fiilis on aika hyvä, joskin pelkään pahinta seuraavien päivien suhteen, koska hankalammatkin osuudet pitää joskus kohdata. Ongelmaksi muodostunee myös kyvyttömyyteni käyttää kymmensormijärjestelmää (eikö sen voisi opettaa peruskoulun tavallisillakin atk-tunneilla?). Jostain syystä käytän vasemmasta kädestäni neljää tai viittä sormea (pikkusormea aika harvoin), mutta oikeasta kädestä yleensä vain etusormea. Olen yrittänyt opetella käyttämään muitakin oikean käden sormiani, mutta toistaiseksi se on ollut aika hankalaa. Ranne ehtii tulla vielä monta kertaa kipeäksi.
Tänään seuraa jälleen luontoseikkailutarina. Oikeastaan minun piti kirjoittaa tämä jo viikko sitten, mutta yllättäen se taas unohtui, koska olin viikolla äitini luona käymässä, jolloin harvemmin tulee hirveästi puuhattua tietokoneella.
Kävin viikko sitten sunnuntaina jälleen Kuhankuonon retkeilyreitistöllä kiertämässä tällä kertaa Pukkipalon luontopolun. Aiemmin kesällä kävin Inarin kanssa Savojärven kierroksella ja nyt reippailin omassa ylhäisessä seurassani. Luontopoluissa ja retkeilyssä on jotakin todella rauhoittavaa. Toivon kovasti, että pääsisin ja jaksaisin useammin käydä luonnon helmassa kulkemassa. Ensi kesänä on tavoitteena mennä pidemmälle, yön yli kestävälle retkelle, kunhan sopiva ajankohta löytyy.
Edellissunnuntaina oli yksi syksyn kauneimmista päivistä. Lämpöä oli noin viisitoista astetta, joten ulkovaatteita ei oikeastaan tarvinnut vaan ulkona tarkeni hyvin juoksuhousuilla ja college-paidalla. Sikäli toki hieman epäsopivaa, että silloinkin oltiin kuitenkin jo lokakuun puolivälissä, eikä niin lämmintä oikeasti olisi kuulunut olla. Toisaalta, onneksi oli, muuten ei ehkä olisi tullut mentyä, vaikka ulkona oli todella ihana ilma. Pukkipalon kierros oli noin yhdeksän kilometrin mittainen, koska lähdin Rantapihalta, Pukkipalon parkkipaikalta matka olisi lyhentynyt kuuteen kilmoteriin. Koko reissuun taisi kulua kolmisen tuntia, ehkä vähän alle.
Lintuja ei enää juuri kuulunut, mutta aurinko paistoi ja ruska oli kauneimmillaan. Kun lähdin liikeelle, ihmisiä oli vasta hyvin vähän missään, ehkä koska kello oli ehkä kymmenen, mutta matkalla alkoi tulla porukkaa kyllä vastaan. Tunsin jo jääneeni jonkinlaiseen aikapyörään pyörimään, kun sama pariskunta ohitti minut kolme kertaa. He kävelivät hurjaa vauhtia, eivät juuri puhuneet toisilleen ja tuijottivat vain jalkoihinsa. En ymmärrä missä he kävivät aina niissä väleissä, koska eivät millään olisi ehtineet kiertää yli kuutta kilometriä sinä aikana, kun minä kävelin ehkä puolitoista, eikä heitä kertaakaan näkynyt missään muuten kuin silloin, kun he tulivat ohitse. Oli aika jännittävää kävellä kapeaa metsäpolkua, kun takaa tömisteli joku puolijuoksua, eikä ollut juuri paikkoja väistää pois tieltä.
En yleensä tykkää hirveästi kulkea vieraiden ihmisten edellä tai heidän perässään, joten pariin otteeseen jouduin hieman kiihdyttämään omaa vauhtiani. Kerran toki eksyin hetkeksi pois polulta, koska opasteet näyttivät myös kohti kalliota, jonka päälle tietenkin kiipesin. Opasteet siis jotenkin haarautuivat siinä, enkä ole ihan varma, mikä olisi ollut oikea reitti, koska kiertomatkalta tultuani jouduin hetken etsimään seuraavaa tienviittaa. Täytyy silti myöntää, että kalliolla kiipeäminen oli kyllä vaivan arvoista, koska se oli aika hauskaa ja tuntui vähän omanlaiseltaan pikkuseikkailulta.
Luonto Pukkipalon kierroksella oli melko monimuotoista. Vaikuttavin oli ehkä mielettömän vanha aarnialue. Matkalla oli paljon kaatuneita ja kieroon kasvaneita puita, jotka ovat aina minusta kaikkein kiehtovimpia. Olin yllättynyt myös siitä, miten paljon jäkälää näin. Oli ainakin valkoporonjäkälää, naavaa ja todennäköisesti isohirvenjäkälää. Jäkälä on minusta aina ollut jotenkin äärimmäisen kiehtovaa. Lapsuudesta muistan, miten siitä maalailtiin aina kovin mystistä kuvaa ja puhtaan ilman tunnusmerkkiä. Tiedä sitten, mikä pitää paikkansa, sillä en sen enempää asiaa lähtenyt tarkistamaan.
Reitti oli helppokulkuinen ja polut yllättävänkin tasaisia. Minulla on yleensä sellainen ongelma, että taitan nilkkani vähintään kerran yhdellä luontopolkukierroksella, koska nilkkani pyörähtävät usein, jos astun vähänkin vinoon. Pukkipalolla näin ei käynyt. Kerrankin sain mennä aika rauhassa ja rennosti sen suhteen. Toki saattaa olla, että nyt kun olin yksin, kiinnitin myös enemmän huomiota siihen missä kuljin.
Näin neljän isomman ja parin pienemmän luontopolkukierroksen perusteellahan minä olen jo oikea luontopolkuekspertti (hahhah). Siksi siis uskallan tässä antaa pari vinkkiä tai oikeastaan pienen muistilistan sille, että mitä retkeilemään lähtiessä on hyvä ottaa huomioon.
- Hyvät kengät ovat välttämättömät. Kannattaa varautua siihen, että rakkoja tulee, vaikka kengät normaalioloissa istuisivatkin loistavasti. Myös se kannattaa muistaa, että metsässä saattaa hyvin olla lätäköitä tai muita märkiä paikkoja, joita ei ehkä huomaa. Ei siis kannata ottaa ainakaan sellaisia kenkiä, jotka eivät saa mennä likaisiksi.
- Ota mukaan puhelin. Ihan pelkästään jo turvallisuuden takia on hyvä ottaa mukaan puhelin, jotta saa yhteyden ulkomaailmaan, jos jotain sattuu. Toisekseen, jos ei satu omistamaan kameraa, useimmilla puhelimilla saa ihan hyviä kuvia. (Omat kuvani olen ottanut OnePlus5-puhelimella ja olen kyllä niiden laatuun tyytyväinen.)
- Jos menet pitkälle retkelle, kannattaa ottaa eväitä mukaan. Pienikin määrä mukaan. Jossain kohtaa saattaa tulla nälkä tai oman jaksamisen on arvioinut väärin. Sitä paitsi, mikäs sen mukavampaa, kun istahtaa auringon lämmittämälle kalliolle syömään.
- Vettä pitää olla. Minulla tuppaa aina olemaan liian vähän vettä. Sitä kannattaa oikeasti ottaa ihan reilusti, vaikka se repussa vähän painaakin.
- Suosittelen myös lukemaan ohjeet netistä tai jostain ennen reitille lähtöä. Kuhankuonolla esimerkiksi juuri Rantapihalla on vessat, mutta sinne pitää viedä omat vessapaperit mukaan. Rengasreiteille on saatettu merkitä myös suositeltavat kiertosuunnat.
- Ota aikaa. Luontopolulle kannattaa lähteä niin, että ehtii oikeasti katsella ja nauttia.
Lokakuu on aluillaan, joten kesä on isosti ohi. Loppu. Päättynyt. Siksi onkin hyvä hetki nyt viimeistään purkaa kesän ämpärilista. Mitä siis kesällä oikeastaan tein ja mitä jäi tekemättä. Kuvituksena kuvia kesältä.
Kesän 2018 ämpärilista
Tänä kesänä halusin...
... käydä huvipuistossa. Tämä ei toteutunut. Loppujen lopuksi kenelläkään ei vain ollut aikaa, varaa tai kiinnostusta lähteä kanssani huvipuistoon. Vaikka käynkin monissa paikoissa yksin ilman mitään ongelmia, huvipuistoon en lähtisi ilman seuraa.
... lukea ainakin 8 kirjaa. Luin oikeasti ehkä yhden tai kaksi kirjaa. Päädyin aloittamaan lähes joka viikko jonkin uuden kirjan, enkä tullut lukeneeksi melkein mitään niistä loppuun. Turhauttavaa. Keskittymiskykyni on kadonnut.
... valmistua (ja ehkä juhliakin sitä jotenkin). Kyllä! Kuten aiemmin olen maininnut, valmistuin toukokuun lopulla. Pidimme pienet valmistujaiset läheisimmille sukulaisille heinäkuun alussa. Valmistujaiset olivat veljeni kanssa yhteiset, sillä hän sai paperinsa muutaman viikon minun jälkeeni.
... saada työpaikan, jos ei kesäksi, niin syksyksi. Vielä ei ole napannut. Olen kyllä hakenut ja käynyt jopa haastatteluissa, mutta oikea työpaikka odottaa vielä jossakin.
... käydä Yyterissä. Kävin kolme kertaa! Tämä vuosi oli siitä harvinainen, etten käynyt kertaakaan yksin. Kaksi kertaa olin kavereideni kanssa ja kolmannen kerran äitini kanssa. Rakastan merta! Vielä enemmän kuin Yyteriä, kulutin Naantalin Nunnalahden uimarantaa. Kuuma kesä mahdollisti sen, että uimassa oli kivaakin kivampi käydä.
... käydä Kallossa. Jostain kumman syystä ei tullut mentyä Kalloon. En tiedä, johtuiko se siitä, etten ehtinyt nähdä kavereita Porissa kovin paljoa, vai jostain ihan muusta, mutta Kallossa en käynyt. Ehkä tämä toteutuu vielä syksyn aikana.
... kirjoittaa enemmän. En oikeastaan juurikaan kirjoittanut enempää, koska en osaa ajatella parin sivun kirjoittamista kovin suurena saavutuksena, mutta valmistaudun ensi kuun NaNoWriMoa (National Novel Writing Month) varten, eli ehkä se lasketaan?
... aloittaa YouTube-kanavan. No, tietäisitte jos tämä olisi jo toteutunut. En ole ajatusta kuitenkaan vielä hylännyt! Aivan varmasti tämän jossain kohtaa toteutan. Kesällä jo yritin, mutta se ei vain ottanut kunnolla tulta alleen.
... treenata paljon. Noooo. Mikä lasketaan paljoksi?
... korjauttaa pyörän ja alkaa taas pyöräillä. Pyörä korjattu! Ja siihen nähden, etten pyöräillyt kahteen vuoteen lainkaan, pyöräilin paljon. Todellisuudessa se oli kuitenkin edelleen aika vähän.
... pelata frisbeegolfia. Iris ja Inari ovat minun vakikavereitani frisbeegolf-radalla, mutta tänä kesänä emme käyneet! Frisbeegolf kelpaa onneksi myös syys- ja talviharrastukseksi.
... käydä pääkaupunkiseudulla. Matkasin pääkaupunkiseudulle pelireissujen lisäksi kaikkiaan kolme kertaa. Kaksi kertaa työhaastattelujen vuoksi ja kerran ihan vain viikonlopuksi. Kävin erään kerran myös Barbie-näyttelyssä Kansallismuseossa ja täytyy sanoa, että kokemus oli mahtava. En vieläkään tiedä, haluaisinko asua Helsingissä tai lähikunnissa, mutta ainakin vierailukohteeksi meidän pääkaupunkimme sopii.
... käydä piknikillä. Sen yhden kerran jälkeen, en tullut lähteneeksi piknikille. Kävin rannalla kyllä muistaakseni kerran eväiden kanssa, joten ehkä sen voi laskea?
... kokeilla uutta reseptiä. Rehellisesti sanottuna en muista kokeilinko uutta reseptiä. Ainakaan mitään ruokaa. Dumle-keksejä leivoin ja voin kertoa, että ne olivat herkullisia.
... syödä mansikoita. Kyllä vain. Totta kai. Mansikoita ei voi välttää kesäisin. Nam!
... siivota kaapit. No, siivosin vaatehuoneen. Kaappeihin en kuitenkaan koskenut. En vain jaksanut.
Tämä viikko on mennyt minulta tavallaan vähän ohi. Olen käynyt salilla ja kaupungilla, kirjoittanut työhakemuksia, laittanut ruokaa ja katsonut sarjoja. Perjantaina lähdin pesisristeilylle ja sunnuntain olen viettänyt koiravahtina ulkoillen ja karvaturrien kanssa sohvalla makoillen. Työttömyydessä ainakin minulle on vaikeinta elämän rytmittäminen. Se, että touhussa olisi edes jonkinlaista ryhtiä. Paljon asioita pitäisi saada aikaiseksi, mutta tulokset ovat olleet vähän laihoja. Esimerkiksi blogin kirjoittaminen unohtuu helposti, koska onhan aikaa huomennakin. Turhauttavaa huomata, että oma elämä ei olekaan niin hyvin hanskassa kuin sitä joskus kuvittelee.
Viime viikonlopun vietin Iriksen ja Inarin kanssa heidän vanhempiensa mökillä. Pääsimme perille joskus yhdeksän aikoihin perjantai-iltana, koska matkustimme kaikki ensin kotipaikkakunniltamme Poriin, minä tosin jo torstaina. Ensimmäinen asia, mitä teimme auton purkamisen jälkeen oli se, että haimme taskulampun valossa järvestä vettä tynnyriin vessan vetämistä varten. Sitä voi pitää yhdenlaisena seikkailuna. Tynnyri piti täyttää pari kertaa vielä viikonlopun aikana sen jälkeenkin, mutta onneksi päivänvalossa.
Lauantaina Mauri-myrsky (joka ei todellakaan yltynyt niin pahaksi kuin uhkailtiin) pakotti pysymään ison osan päivää sisätiloissa ja jollakin konstilla minutkin suostuteltiin katsomaan Ensitreffit alttarilla. Myönnettäköön, että ihan mielenkiintoinen sarja se on. Hauska huomata, miten eri tavoin ihmiset suhtautuvat arjen haasteisiin tuollaisessa stressaavassa tilanteessa. Iltapäivällä kävimme Inarin kanssa saunassa (uskaltauduin jopa pulahtamaan pikaisesti järveen, mutta vesi oli niin kylmää, että kahden vedon jälkeen kiipesin äkisti takaisin laiturille). Illalla pelasimme Scrabblea (meidän tosi, tosi vanha perinne) ja katsottiin vielä yksi jakso Toisenlaisia teiniäitejä.
Olimme onnistuneet varaamaan lähes täydellisen määrän ruokaa. Meillä oli jukurttia, satsumaa, salaattia, herkkusieniä kanapekonilla ja sinihomejuustolla, lohkoperunoita, tortilloita, muuripohjalettuja sekä tietysti karkkia ja sipsiä, koska ne nyt kuuluvat mökkeilyyn. Ainakin meillä. Muurikkaletut olivat useana vuotena erityinen juhannusherkku, joita meidän äiti aina paistoi. Oli hauska päästä itsekin tällä kertaa puuhaamaan niiden parissa, vaikka olinkin lähinnä statisti (tai työnjohtaja, haha).
Rakastan mökkeilyä, ja oli ihan huippua päästä tänä vuonna ihan pariksi yöksikin. Siinä on aina oma hohtonsa. Ja seura oli toki myös mitä mainiointa.
Tänä viikonloppuna tosiaan hyppäsin joukkuekavereideni kanssa laivaan. Ajelehdimme Tukholmaan ja takaisin. Itse väsyin perjantaina jo aika ajoissa ja menin nukkumaan hyvän aikaa ennen muita. Seuraava päivä kuluikin laivaa ympäri laahustaessa, Tax Freetä kuluttaessa (ilman Milkan Triolade -suklaata ei ole laivalta poistuminen), syödessä, tanssiessa, karaokea kuunnellessa ja joukkuekavereiden kanssa hengaillessa. Sanon näin varmaan joka vuosi, mutta minulla on maailman parhaat joukkuekaverit.
Ensi viikolle olisi suunnitteilla parikin postausta, katsotaan, mitkä saan toteutettua. Aikaa tulee kulutettua myös treenaamisen, koirien kanssa hengailuun, Bullet journalin vääntämiseen ja viikonloppuna kirjamessuihin. Hyväänalkavaa viikkoa kaikille! Onko teillä jo suunnitelmia?
