Tatuoijan tottuneet kädet piirtävät kapinan merkkiä kymmeneen ihoon, ja kymmenen toivetta kirjoitetaan kostealle kellarin seinälle. Tyttö istuu nurkassa käsissään keltainen kukka. Menneisyys nauraa karheaa naurua, ja villasukat puristavat varpaat hengiltä. Äiti huutaa kotiin iltapalalle, mutta kukaan ei saa enää kadota.
Eivätkä he tahdo hymyillä.
Auringon viimeisissä säteissä he juoksevat ylös. Laitapuolen kulkijat retkottavat penkeillä onnettomina. Tai ehkä onnellisina. Isien muistot leijuvat ilmassa painostavina ja kovina. Halkeileva asfaltti pilkkaa valkea-asuista joukkoa, mutta kenenkään silmissä ei näy kauhua, ja he sytyttävät soihtunsa vedestä.
Eivätkä he välitä kuiskata.
Karanneet lapset laskevat tynnyrikyydillä jokea alas, ja tuulettomalla pellolla keinuvat ruiskaunokit ja heinä. Kaupungin valot taittuvat sieluttomina taivasta vasten. He seisovat kylki kyljessä ja sitovat kädet yhteen merkiksi ikuisesta rintamasta. He vannovat kymmenen valaa, joista ei peräännytä, ja Kuun noustessa Pariisi nukahtaa levottomaan uneen.
Joululaulut tuovat joulumielen ihan eri tavalla kuin esimerkiksi koristeet. Joululauluissa on aina jotakin lämmintä ja ihanaa. Ne saavat olla surullisia tai iloisia, mutta jos ne luovat oikeanlaista tunnelmaa, pidän niistä melko varmasti. Tai no niin, olen oikeasti aika tarkka siitä, millaisesta musiikista pidän. Haluan, että laulajat pysyvät vireessä, sanoja ei venytetä typeristä kohdista ja muuta vastaavaa. Monet vanhojen iskelmätähtien kappaleet jäävät juuri tämän takia kuuntelematta.
Mutta jos nyt puhutaan lempijoululauluistani, niin päätin jakaa listan (ainakin) kahteen osaan. Tähän ensimmäiseen osaan kerään vain suomenkielisiä kipaleita. Vaikka kuuntelen mielelläni myös vieraskielistä musiikkia, on Suomessa paljon hyviä laulajia ja varsinkin juuri joululauluista löytyy paljon kauniita versioita. Tässä siis listaa tämän hetkisistä suosikkikappaleistani. Kaikkia en voi listata, koska niitä on aivan liikaa. Ja jos nyt ollaan rehellisiä, niin voi hyvin olla, että siihen listaan tulisi huomattavasti enemmän Suvi Teräsniskaa.
Isoäidin soittorasia oli ykai lempijoululauluistani jo silloin, kun olin lapsi. En muista kuulleeni kovin montaa muuta versiota siitä kuin tämä. Tätä kuunnellessani ajattelen edelleen aina mummia. Tämä kappale ei kuitenkaan tuo mieleen surullisia tai haikeita muistoja, vaan oikeastaan kaikki ovat vain iloisia.
Hei mummo on yhtä aikaa haikea ja iloinen. En oikein tiedä, miksi se koskettaa niin paljon, mutta tästä tuli ehdottomasti yksi suosikkejani heti, kun Suvin levyä kuuntelin ensimmäisen kerran.
Tämän kanssa on hiukan sama tilanne kuin edellisenkin kanssa. En tiedä, minkä takia tästä tuli niin tärkeä, mutta pidän tästä aivan erityisesti.
Huolimatta siitä, mitä edellisistä kappaleista olen sanonut Varpunen jouluaamuna on varmasti kaunein suomenkielinen joululaulu. Siitä oli kuitenkin äärettömän vaikea löytää kaunista versiota. En jostain syystä pidä tästä Loirin laulamana erityisen paljoa, mutta mikään muukaan versio ei tuntunut hyvältä. Jos siis joku löytää tai tietää hyvän versioinnin tästä, kertokaa ihmeessä!
Tähän törmäsin vahingossa joitakin vuosia sitten. Aikakoneen versio on kuulemistani ehdottomasti paras. Minusta tämä tarvitsee kirkasta ja siistiä laulutyyliä.
Loiri ei ole ikinä kuulunut suosikkilaulajiini, mutta kukaan muu ei laula Tonttua yhtä hyvin. Tämä tulkinta on äärettömän kaunis, kiireetön ja jouluinen.
Tässä on tosiaan vain joitakin joululaulusuosikeitani. Muita ovat ehdottomasti ainakin Joulumaa ja Sylvian joululaulu sekä Joel Hallikaisen laulama Joulurauhaa.
Koulu alkaa pikkuhiljaa helpottaa (ainakin toivottavasti). Viime viikonloppu ja tämä alkuviikko on vietetty tiiviisti opiskelun parissa, sillä eilen oli sosiaalityön ja tänään sosiaalipolitiikan tentti. Eilen oli lisäksi Politiikan tilat ja taktiikat -kurssin luentopäiväkirjan palautus ja erään aineistonkeräystehtävän viimeinen päivä. Huomenna on vielä yksi iso palautus ja sitten saa hetken hengähtää. Tai ei, koska ensi viikolla on saksan tentti, mutta ehkä otan lauantain rauhassa. Tarkoitukseni ei kuitenkaan näin joulukuun ensimmäisenä päivänä ollut tylsistyttää ketään opiskeluasioilla. Sen teen luultavasti myöhemmin tässä kuussa. Nyt tulin puhumaan joulusta.
En tiedä, moniko teistä tietää minun olevan jouluihminen. Joulu on ollut lempijuhlani ihan pienestä asti. Joulussa on niin paljon ihania asioita. Valoa, lämpöä, yhdessäoloa, antamista, ruokaa... Saatan itse alkaa lauleskella joululauluja vahingossa jo kesäkuussa, mutta todellinen joulunodotus alkaa yleensä joskus marraskuun puolivälin jälkeen. Tänä vuonna maltoin ensimmäisen adventin aattoon asti, ennen kuin aloin todenteolla kuunnella joululauluja ja kaivoin joulukoristeet (kyllä, myös minun pikkuisen kuuseni) varastohäkistä. Olen kuunnellut vasta lähinnä Sleeping at Lastin versioita joululauluista, koska ne ovat riittävän ei-jouluisia tässä vaiheessa. En muutenkaan yleensä jaksa kuunnella lapsikuorojen joulurenkutuksia ihan hirvittävän montaa viikkoa. Ehkä ensi tai sitä seuraavalla viikolla jo uskaltaa.
Minä sain tänä vuonna äitini tekemän ihanan joulukalenterin. Siinä on 25 pientä laatikkoa (ensimmäisen sain avata jo eilen), joissa on sisällä yllätys. Sen lisäksi minulla on Turun Sanomien jakama kuvajoulukalenteri. Joulukalentereissa on aina ollut jotain todella kivaa. Tärkeintä niissä ei ehkä ole se, että saa herkkuja tai pikkulahjoja joka päivä, vaan pikemminkin se, että joulunodottamisessa on jotain ihanaa. Olen itse tehnyt vanhemmilleni ainakin yhtenä jouluna joulukalenterin. Kirjoitin silloin 24 runoa, jotka rakensivat yhdessä jouluisen tarinan. Tänä vuonna päätin toteuttaa joulukalenterin blogin puolella. Heräsin ajatukseen sen verran myöhään, ettei kovin montaa postausta ole valmiina, mutta eiköhän niitä tässä joulukuun kuluessakin vielä saa aikaiseksi.
Joulukalenteri tulee täyttymään enemmän tai vähemmän jouluun liittyvillä postauksilla. Pääsette ainakin kurkistamaan minun kotini joulusisustusta ja kuuntelemaan suosikkijoululaulujani, minkä lisäksi avaan yliopistosanastoa ja ehkä palaan myös blogini alkujuurille mielipidekirjoitusten muodossa. Siispä, tervetuloa seuraamaan Kielihäirikön vuoden 2016 joulukalenteria.
Kuten viime postauksessa kerroin, olen nyt pari kuukautta kulkenut bussilla Turkuun ja takaisin useamman kerran viikossa. Se on nopeampaa, halvempaa ja ekologisempaa. Mikäs siis sen mukavampaa. Ainoa oikeasti ikävä puoli on tavaroiden raahaamisen vaikeus. Menen usein salille ennen tai jälkeen koulupäivän ja kuljettelen mukanani laukkua ja reppua ihan sen takia, että toisessa ovat kirjat ja kone ja toisessa salikamppeet.
Tai no, ei se tavaroidenkaan rahtaaminen aina ole se pahin asia. Joskus pahinta ovat muut ihmiset. Minähän olen tosiaan sanonut sosiaali- ja terveysalaa opiskeleville ystävilleni, että arvostan sitä, että he pystyvät siihen, sillä minä en pidä ihmisistä tarpeeksi, jotta voisin olla sillä alalla töissä. En siis myöskään pidä ihmisistä tarpeeksi ollakseni tyytyväinen täyteen ahdetussa bussissa.
En tiedä, miltä bussit näyttävät muilla paikkakunnilla ruuhka-aikoina eli esimerkiksi ennen aamukahdeksaa ja iltapäivällä neljän jälkeen, mutta Turussa on täyttä. Useimmiten olen sen verran aikaisin pysäkillä, että pääsen vielä istumaan enkä ole seisonut kuin kerran. Pahimmillaan bussissa kuitenkin on seissyt varmaan lähemmäs kolmekymmentä ihmistä (arvioi voi heittää ihan kumpaan vain suuntaan). Olen huomannut, että tietynlaiset ihmistyypit ovat ärsyttäviä erityisesti juuri ruuhka-aikoina.
Tyyppi 1. Haahuilijat
Haahuilijat ovat niitä ihmisiä, jotka jäävät keskelle käytävää miettimään, mihin haluavat mennä istumaan. Varsinkin silloin, kun takaa on tulossa vielä ainakin viisi ihmistä, ja bussi lähtee jo liikkeelle, nämä ihmiset ovat ärsyttäviä. Miten vaikeaa voi olla päättää, istuuko kolmanteen vai neljänteen riviin?
Tyyppi 2. Penkinvaltaajat
Okei, tällaiset ihmiset ovat oikeasti varsinkin ruuhka-aikaan todella kiukuttavia. Penkinvaltaajat ovat niitä tyyppejä, jotka istuvat käytävänpuoleiselle penkille ja laittavat laukkunsa matkatoverikseen ikkunan viereen. Ihan oikeasti, mitä tällaisten ihmisten päässä liikkuu? Toki siis, jos on jokin ihan oikeasti hyvä syy tällaiseen toimintaan, se on ymmärrettävää (minä en tietenkään tiedä muiden ihmisten motiiveista), mutta pääsääntöisesti minusta on lähinnä naurettavaa, että viedään aivan turhaan yksi ylimääräinen penkki. Ja näitä ihmisiä näkee vähintään kerran kahdessa päivässä.
Tyyppi 3. Huutajat
Niin, juuri ne ihmiset, jotka huutavat bussissa. Puhelimeen, käytävän yli, bussikuskille (kiitoksia ei lasketa, ne on ihan okei), muuten vaan… Näitä onneksi on todella vähän. Huudan itsekin suuttuessani tai innostuessani melko helposti, mutta yleensä julkisilla paikoilla pyrin pitämään pienempää ääntä. En ihan tajua ihmisiä, jotka oikeasti uskaltavat ja kehtaavat alkaa huutaa bussissa.
Tyyppi 4. Turhaan seisojat
Turhaan seisojat ovat niitä ihmisiä, jotka eivät missään tapauksessa voi istua bussissa kenenkään viereen vaan mieluummin vaikka seisovat. Tämä on toki melko varmasti vain minun henkilökohtainen ongelmani, mutta jostain syystä tunnen aina syyllisyyttä, kun joku seisoo. Ihan kuin pitäisi pelkästä solidaarisuudesta mennä itsekin seisomaan tai luovuttaa oma paikka seisojalle.
Tyyppi 5. Vanhukset, jotka eivät käytä senioripaikkoja.
Täällä on melkein jokaisessa bussissa ”senioripaikkoja” etuosassa. Toiseksi etummaiset penkit on siis käännetty niin, että ne ovat selkä menosuuntaan päin, ja liikkumista on näin helpotettu. Kolmas penkkirivi on siis tavalliseen tapaan kasvot menosuuntaan. Paikat on tarkoitettu vanhempia tai muuten hankalasti liikkuvia ihmisiä varten (esimerkiksi siis myös raskaana oleville). Monet vanhukset kuitenkin tuntuvat karttelevan näitä paikkoja. Ei siinä muuten mitään, mutta minulle tuli ainakin alkuaikoina tosi huono omatunto aina, kun istuin niille paikoille, vaikka olisivat ainoita vapaita paikkoja koko bussissa. Enää ei. Kaikki muutkin siellä istuvat.
Älkää ottako tätä turhan vakavasti. Ihmiset ovat ihan kivoja, mutta joskus pitää vähän valittaa. Tiedostan olevani hieman erikoinen toisinaan ja monet tyypeistä ovat varmaan aika yksilöllisesti vain minua ärsyttäviä. Olen myös aiempiin ihmistyyppeihin liittyen tehnyt periaatepäätöksen, että jos bussissa on yksikin vapaa paikka, en nouse penkistä ennen omaa pysäkkiäni tuli kyytiin kuka tahansa. Kyllä sille vapaalle penkille voi istua, oli siinä naapurissa kuka vain.
Taas oli pitkä tauko postauksissa. Olen keskellä todella isoa tentti- ja palautussumaa. Tällä viikolla oli tentti, ensi viikolla kaksi ja sen jälkeen kahdella seuraavalla viikolla molemmilla yksi. Tällä viikolla oli myös projektikurssin viimeisen projektin palautus, ensi viikolla erään aineistokeräyksen viimeiset päivät, yhden tekstintarkistustyön palautus ja luentopäiväkirjan palauttaminen. Seuraavalla viikolla vielä aineistonkäsittelysuunnitelman palauttaminen. Mitään en ole jättänyt viime tippaan. Pois se minusta. Palaan siis luultavasti sorvin ääreen valitettavasti vasta joulukuussa, mutta silloin lienee jotakin erikoisempaa tiedossa.
Yliopistolla päätettiin, että syyskuun alusta asti kaikki yliopiston parkkipaikat muuttuvat maksullisiksi. Henkilökunta voi ostaa itselleen parkkeerausoikeuden, joka maksaa 15 euroa kuukaudessa, mutta opiskelijoilta se ei onnistu. Opiskelijoita varten on opiskelijaparkit. Tunnin parkkeeraus maksaa viisikymmentä senttiä, ja auton saa jättää paikalle korkeintaan neljäksi tunniksi kerrallaan. Parkkimaksun maksaminen onnistuu kätevästi EasyPark-sovelluksella tai sen nettisivuilla.
Ongelma 1. Saatan olla yliopistolla yli kahdeksan tuntia kerralla. Saattaa olla, että juoksen luennolta toiselle tai paikasta toiseen hiki hatussa, koska aikaa ei yksinkertaisesti ole ylimääräistä (tämä tosin on melko harvinaista). Voi myös olla, että kaikki luentoni ovat eri puolilla kampusta tai parkkiaikani loppuu juuri silloin, kun en autoa pääse siirtämään.
Ongelma 2. Jos tuon autoni yliopiston parkkiin, maksan neljän tunnin pysäköinnistä 2 euroa. Viikossa se tekee kymmenen euroa, kuukaudessa neljäkymmentä. Vuokran jälkeen opintotuesta jää käyttöön reilu 70 euroa. Bensojen ja parkkimaksujen jälkeen sitä rahaa ei enää ole.
Ongelma 3. En voi maksaa parkkimaksua, koska puhelimeeni ei saa EasyPark-sovellusta (joojoo, Lumia on vähän huono näissä asioissa) eikä minulla ole luottokorttia. Tässä ovat jonkin sortin neropatit olleet systeemiä keksimässä.
Ongelma 4. Jos päätän tulla autolla, joudun uhmaamaan sakkoja, sompailemaan keskellä pikkukatuja siinä toivossa, että joku vapaa paikka löytyy tai viemään auton melko kauas. Sakkoihin ei ole varaa, pikkukadut eivät houkuta, ja kauas on pitkä matka (ja kaukaa käveleminen kestää turhan kauan).
Lokakuun alussa hain itselleni Föli-kortin. Minusta, vannoutuneesta omien aikataulujen noudattajasta, tuli siis julkisen liikenteen suurkuluttaja. Ja se on yllättävän kivaa ja kätevää. Maksoin kolmenkymmenen päivän linja-autoajelusta muistaakseni 41 euroa, josta viisi meni itse korttiin ja loput kuukausimaksuun. Nyt, kun kortti on jo olemassa, voin ladata sen uudelleen netissä 33 eurolla. Opiskelijahinnat ovat parhautta.
41 euroa tai 33 euroa kuulostaa nopeasti ajateltuna jopa isolta summalta. Mutta koska matkustin lähemmäs neljäkymmentä kertaa kolmenkymmenen päivän aikana, jäi hinnaksi yhtä matkaa kohden vain hiukan yli euro. Puhutaan siis ihan hirvittävästä säästöstä. Ja onhan se halpaa.
Vertailun vuoksi: Ulvilasta Poriin on suunnilleen sama matka kuin nykyisestä kotikaupungistani Turkuun. Ulvilasta Poriin matkustetaan bussilla kaikkien mahdollisten mutkien kautta, busseja kulkee noin neljänkymmenen minuutin välein, ja perille pääsee puolessa tunnissa. Kolmenkymmenen päivän bussikortti maksaa opiskelijalle 42 euroa (+ ensimmäisellä kerralla 7 euron pantti). Nykyään pääsen kotoani Turun keskustaan parhaimmillaan kahdessakymmenessä minuutissa, ja busseja tulee vähintään vartin välein, ruuhka-aikoina vielä useammin.
Yksi iso plussa tässä bussimatkustelussa, kun vertaa Turun ja Porin liikennettä on se, että Turussa oikeasti kuskit ovat asiakaspalvelijoita. Okei, osa on tosi yrmeitä ja nihkeitä, mutta monikaan ei katso matkustajiaan nenän varttaan pitkin. Turkulaisille bussikuskeille uskallan maksaa käteisellä ja heiltä uskaltaisin jopa kysyä jotakin. Porissa bussikuskit ovat aina olleet jotenkin kovin ikäviä.
Okei, oli täälläkin yksi aika erikoinen kuski. Turun busseissa on sellaiset lähilukuominaisuudella varustetut kortinlukijat, joihin kortti vain lätkäistään hetkeksi ja siihen ilmestyy merkki onnistuneesta noususta. Yhtenä päivänä kortinlukija ei jostain syystä suostunut lukemaan korttiani, vaikka kuinka koitin. Bussikuski ei sanonut mitään, mutta hetken kuluttua huomasin, kun hän huitoi kättään toista lukijaa kohden. Koitin sitten tätä lukijaa, mutta koska en nähnyt päätettä, joka oli kuskia kohden, en tietenkään tiennyt, lukiko laite korttini. Kuski jatkoi vain huitomista ja lopulta minun oli pakko kysyä, ottiko se korttini. Kuski vain mumisi jotain epämääräistä ja päättelin sen tarkoittaneen kyllä. Ei huudellut perään, että kai se ihan oikein meni. Tämä kuski oli muutenkin hiukan kummallinen, sillä hän ajoi hyvin levottomasti ja töyssähtelevästi ja alkoi ilmeisesti jossain vaiheessa laskea rahoja…
Kuitenkin, mikä on hyvin mielenkiintoinen ero bussikäyttäytymisen suhteen Porin ja Turun välillä on se, että Porissa oikeastaan kaikki kiittävät bussista noustessaan (tai näin minä muistaisin), mutta Turussa se on melko harvinaista. Tuntuu omituiselta, että paremmasta palvelusta ei kiitetä. Pelätäänkö Porissa bussikuskeja? Tai no, minä ainakin pelkäsin silloin joskus kun busseilla ajelin. Olin tosin vielä alakoulussa ja pelkäsin kaikkea ja kaikkia.
Meillä bussitkin käyvät kahvitauoilla.
Täällä oli lunta...
Ja koska aiheeseen littyviä kuvia ei tietenkään ole, pyhäinpäivänä napatut otokset saavat olla tänään kuvituksena. Pahoittelut tästä. 
