Koulu alkaa pikkuhiljaa helpottaa (ainakin toivottavasti). Viime viikonloppu ja tämä alkuviikko on vietetty tiiviisti opiskelun parissa, sillä eilen oli sosiaalityön ja tänään sosiaalipolitiikan tentti. Eilen oli lisäksi Politiikan tilat ja taktiikat -kurssin luentopäiväkirjan palautus ja erään aineistonkeräystehtävän viimeinen päivä. Huomenna on vielä yksi iso palautus ja sitten saa hetken hengähtää. Tai ei, koska ensi viikolla on saksan tentti, mutta ehkä otan lauantain rauhassa. Tarkoitukseni ei kuitenkaan näin joulukuun ensimmäisenä päivänä ollut tylsistyttää ketään opiskeluasioilla. Sen teen luultavasti myöhemmin tässä kuussa. Nyt tulin puhumaan joulusta.
En tiedä, moniko teistä tietää minun olevan jouluihminen. Joulu on ollut lempijuhlani ihan pienestä asti. Joulussa on niin paljon ihania asioita. Valoa, lämpöä, yhdessäoloa, antamista, ruokaa... Saatan itse alkaa lauleskella joululauluja vahingossa jo kesäkuussa, mutta todellinen joulunodotus alkaa yleensä joskus marraskuun puolivälin jälkeen. Tänä vuonna maltoin ensimmäisen adventin aattoon asti, ennen kuin aloin todenteolla kuunnella joululauluja ja kaivoin joulukoristeet (kyllä, myös minun pikkuisen kuuseni) varastohäkistä. Olen kuunnellut vasta lähinnä Sleeping at Lastin versioita joululauluista, koska ne ovat riittävän ei-jouluisia tässä vaiheessa. En muutenkaan yleensä jaksa kuunnella lapsikuorojen joulurenkutuksia ihan hirvittävän montaa viikkoa. Ehkä ensi tai sitä seuraavalla viikolla jo uskaltaa.
Minä sain tänä vuonna äitini tekemän ihanan joulukalenterin. Siinä on 25 pientä laatikkoa (ensimmäisen sain avata jo eilen), joissa on sisällä yllätys. Sen lisäksi minulla on Turun Sanomien jakama kuvajoulukalenteri. Joulukalentereissa on aina ollut jotain todella kivaa. Tärkeintä niissä ei ehkä ole se, että saa herkkuja tai pikkulahjoja joka päivä, vaan pikemminkin se, että joulunodottamisessa on jotain ihanaa. Olen itse tehnyt vanhemmilleni ainakin yhtenä jouluna joulukalenterin. Kirjoitin silloin 24 runoa, jotka rakensivat yhdessä jouluisen tarinan. Tänä vuonna päätin toteuttaa joulukalenterin blogin puolella. Heräsin ajatukseen sen verran myöhään, ettei kovin montaa postausta ole valmiina, mutta eiköhän niitä tässä joulukuun kuluessakin vielä saa aikaiseksi.
Joulukalenteri tulee täyttymään enemmän tai vähemmän jouluun liittyvillä postauksilla. Pääsette ainakin kurkistamaan minun kotini joulusisustusta ja kuuntelemaan suosikkijoululaulujani, minkä lisäksi avaan yliopistosanastoa ja ehkä palaan myös blogini alkujuurille mielipidekirjoitusten muodossa. Siispä, tervetuloa seuraamaan Kielihäirikön vuoden 2016 joulukalenteria.
Kuten viime postauksessa kerroin, olen nyt pari kuukautta kulkenut bussilla Turkuun ja takaisin useamman kerran viikossa. Se on nopeampaa, halvempaa ja ekologisempaa. Mikäs siis sen mukavampaa. Ainoa oikeasti ikävä puoli on tavaroiden raahaamisen vaikeus. Menen usein salille ennen tai jälkeen koulupäivän ja kuljettelen mukanani laukkua ja reppua ihan sen takia, että toisessa ovat kirjat ja kone ja toisessa salikamppeet.
Tai no, ei se tavaroidenkaan rahtaaminen aina ole se pahin asia. Joskus pahinta ovat muut ihmiset. Minähän olen tosiaan sanonut sosiaali- ja terveysalaa opiskeleville ystävilleni, että arvostan sitä, että he pystyvät siihen, sillä minä en pidä ihmisistä tarpeeksi, jotta voisin olla sillä alalla töissä. En siis myöskään pidä ihmisistä tarpeeksi ollakseni tyytyväinen täyteen ahdetussa bussissa.
En tiedä, miltä bussit näyttävät muilla paikkakunnilla ruuhka-aikoina eli esimerkiksi ennen aamukahdeksaa ja iltapäivällä neljän jälkeen, mutta Turussa on täyttä. Useimmiten olen sen verran aikaisin pysäkillä, että pääsen vielä istumaan enkä ole seisonut kuin kerran. Pahimmillaan bussissa kuitenkin on seissyt varmaan lähemmäs kolmekymmentä ihmistä (arvioi voi heittää ihan kumpaan vain suuntaan). Olen huomannut, että tietynlaiset ihmistyypit ovat ärsyttäviä erityisesti juuri ruuhka-aikoina.
Tyyppi 1. Haahuilijat
Haahuilijat ovat niitä ihmisiä, jotka jäävät keskelle käytävää miettimään, mihin haluavat mennä istumaan. Varsinkin silloin, kun takaa on tulossa vielä ainakin viisi ihmistä, ja bussi lähtee jo liikkeelle, nämä ihmiset ovat ärsyttäviä. Miten vaikeaa voi olla päättää, istuuko kolmanteen vai neljänteen riviin?
Tyyppi 2. Penkinvaltaajat
Okei, tällaiset ihmiset ovat oikeasti varsinkin ruuhka-aikaan todella kiukuttavia. Penkinvaltaajat ovat niitä tyyppejä, jotka istuvat käytävänpuoleiselle penkille ja laittavat laukkunsa matkatoverikseen ikkunan viereen. Ihan oikeasti, mitä tällaisten ihmisten päässä liikkuu? Toki siis, jos on jokin ihan oikeasti hyvä syy tällaiseen toimintaan, se on ymmärrettävää (minä en tietenkään tiedä muiden ihmisten motiiveista), mutta pääsääntöisesti minusta on lähinnä naurettavaa, että viedään aivan turhaan yksi ylimääräinen penkki. Ja näitä ihmisiä näkee vähintään kerran kahdessa päivässä.
Tyyppi 3. Huutajat
Niin, juuri ne ihmiset, jotka huutavat bussissa. Puhelimeen, käytävän yli, bussikuskille (kiitoksia ei lasketa, ne on ihan okei), muuten vaan… Näitä onneksi on todella vähän. Huudan itsekin suuttuessani tai innostuessani melko helposti, mutta yleensä julkisilla paikoilla pyrin pitämään pienempää ääntä. En ihan tajua ihmisiä, jotka oikeasti uskaltavat ja kehtaavat alkaa huutaa bussissa.
Tyyppi 4. Turhaan seisojat
Turhaan seisojat ovat niitä ihmisiä, jotka eivät missään tapauksessa voi istua bussissa kenenkään viereen vaan mieluummin vaikka seisovat. Tämä on toki melko varmasti vain minun henkilökohtainen ongelmani, mutta jostain syystä tunnen aina syyllisyyttä, kun joku seisoo. Ihan kuin pitäisi pelkästä solidaarisuudesta mennä itsekin seisomaan tai luovuttaa oma paikka seisojalle.
Tyyppi 5. Vanhukset, jotka eivät käytä senioripaikkoja.
Täällä on melkein jokaisessa bussissa ”senioripaikkoja” etuosassa. Toiseksi etummaiset penkit on siis käännetty niin, että ne ovat selkä menosuuntaan päin, ja liikkumista on näin helpotettu. Kolmas penkkirivi on siis tavalliseen tapaan kasvot menosuuntaan. Paikat on tarkoitettu vanhempia tai muuten hankalasti liikkuvia ihmisiä varten (esimerkiksi siis myös raskaana oleville). Monet vanhukset kuitenkin tuntuvat karttelevan näitä paikkoja. Ei siinä muuten mitään, mutta minulle tuli ainakin alkuaikoina tosi huono omatunto aina, kun istuin niille paikoille, vaikka olisivat ainoita vapaita paikkoja koko bussissa. Enää ei. Kaikki muutkin siellä istuvat.
Älkää ottako tätä turhan vakavasti. Ihmiset ovat ihan kivoja, mutta joskus pitää vähän valittaa. Tiedostan olevani hieman erikoinen toisinaan ja monet tyypeistä ovat varmaan aika yksilöllisesti vain minua ärsyttäviä. Olen myös aiempiin ihmistyyppeihin liittyen tehnyt periaatepäätöksen, että jos bussissa on yksikin vapaa paikka, en nouse penkistä ennen omaa pysäkkiäni tuli kyytiin kuka tahansa. Kyllä sille vapaalle penkille voi istua, oli siinä naapurissa kuka vain.
Taas oli pitkä tauko postauksissa. Olen keskellä todella isoa tentti- ja palautussumaa. Tällä viikolla oli tentti, ensi viikolla kaksi ja sen jälkeen kahdella seuraavalla viikolla molemmilla yksi. Tällä viikolla oli myös projektikurssin viimeisen projektin palautus, ensi viikolla erään aineistokeräyksen viimeiset päivät, yhden tekstintarkistustyön palautus ja luentopäiväkirjan palauttaminen. Seuraavalla viikolla vielä aineistonkäsittelysuunnitelman palauttaminen. Mitään en ole jättänyt viime tippaan. Pois se minusta. Palaan siis luultavasti sorvin ääreen valitettavasti vasta joulukuussa, mutta silloin lienee jotakin erikoisempaa tiedossa.
Yliopistolla päätettiin, että syyskuun alusta asti kaikki yliopiston parkkipaikat muuttuvat maksullisiksi. Henkilökunta voi ostaa itselleen parkkeerausoikeuden, joka maksaa 15 euroa kuukaudessa, mutta opiskelijoilta se ei onnistu. Opiskelijoita varten on opiskelijaparkit. Tunnin parkkeeraus maksaa viisikymmentä senttiä, ja auton saa jättää paikalle korkeintaan neljäksi tunniksi kerrallaan. Parkkimaksun maksaminen onnistuu kätevästi EasyPark-sovelluksella tai sen nettisivuilla.
Ongelma 1. Saatan olla yliopistolla yli kahdeksan tuntia kerralla. Saattaa olla, että juoksen luennolta toiselle tai paikasta toiseen hiki hatussa, koska aikaa ei yksinkertaisesti ole ylimääräistä (tämä tosin on melko harvinaista). Voi myös olla, että kaikki luentoni ovat eri puolilla kampusta tai parkkiaikani loppuu juuri silloin, kun en autoa pääse siirtämään.
Ongelma 2. Jos tuon autoni yliopiston parkkiin, maksan neljän tunnin pysäköinnistä 2 euroa. Viikossa se tekee kymmenen euroa, kuukaudessa neljäkymmentä. Vuokran jälkeen opintotuesta jää käyttöön reilu 70 euroa. Bensojen ja parkkimaksujen jälkeen sitä rahaa ei enää ole.
Ongelma 3. En voi maksaa parkkimaksua, koska puhelimeeni ei saa EasyPark-sovellusta (joojoo, Lumia on vähän huono näissä asioissa) eikä minulla ole luottokorttia. Tässä ovat jonkin sortin neropatit olleet systeemiä keksimässä.
Ongelma 4. Jos päätän tulla autolla, joudun uhmaamaan sakkoja, sompailemaan keskellä pikkukatuja siinä toivossa, että joku vapaa paikka löytyy tai viemään auton melko kauas. Sakkoihin ei ole varaa, pikkukadut eivät houkuta, ja kauas on pitkä matka (ja kaukaa käveleminen kestää turhan kauan).
Lokakuun alussa hain itselleni Föli-kortin. Minusta, vannoutuneesta omien aikataulujen noudattajasta, tuli siis julkisen liikenteen suurkuluttaja. Ja se on yllättävän kivaa ja kätevää. Maksoin kolmenkymmenen päivän linja-autoajelusta muistaakseni 41 euroa, josta viisi meni itse korttiin ja loput kuukausimaksuun. Nyt, kun kortti on jo olemassa, voin ladata sen uudelleen netissä 33 eurolla. Opiskelijahinnat ovat parhautta.
41 euroa tai 33 euroa kuulostaa nopeasti ajateltuna jopa isolta summalta. Mutta koska matkustin lähemmäs neljäkymmentä kertaa kolmenkymmenen päivän aikana, jäi hinnaksi yhtä matkaa kohden vain hiukan yli euro. Puhutaan siis ihan hirvittävästä säästöstä. Ja onhan se halpaa.
Vertailun vuoksi: Ulvilasta Poriin on suunnilleen sama matka kuin nykyisestä kotikaupungistani Turkuun. Ulvilasta Poriin matkustetaan bussilla kaikkien mahdollisten mutkien kautta, busseja kulkee noin neljänkymmenen minuutin välein, ja perille pääsee puolessa tunnissa. Kolmenkymmenen päivän bussikortti maksaa opiskelijalle 42 euroa (+ ensimmäisellä kerralla 7 euron pantti). Nykyään pääsen kotoani Turun keskustaan parhaimmillaan kahdessakymmenessä minuutissa, ja busseja tulee vähintään vartin välein, ruuhka-aikoina vielä useammin.
Yksi iso plussa tässä bussimatkustelussa, kun vertaa Turun ja Porin liikennettä on se, että Turussa oikeasti kuskit ovat asiakaspalvelijoita. Okei, osa on tosi yrmeitä ja nihkeitä, mutta monikaan ei katso matkustajiaan nenän varttaan pitkin. Turkulaisille bussikuskeille uskallan maksaa käteisellä ja heiltä uskaltaisin jopa kysyä jotakin. Porissa bussikuskit ovat aina olleet jotenkin kovin ikäviä.
Okei, oli täälläkin yksi aika erikoinen kuski. Turun busseissa on sellaiset lähilukuominaisuudella varustetut kortinlukijat, joihin kortti vain lätkäistään hetkeksi ja siihen ilmestyy merkki onnistuneesta noususta. Yhtenä päivänä kortinlukija ei jostain syystä suostunut lukemaan korttiani, vaikka kuinka koitin. Bussikuski ei sanonut mitään, mutta hetken kuluttua huomasin, kun hän huitoi kättään toista lukijaa kohden. Koitin sitten tätä lukijaa, mutta koska en nähnyt päätettä, joka oli kuskia kohden, en tietenkään tiennyt, lukiko laite korttini. Kuski jatkoi vain huitomista ja lopulta minun oli pakko kysyä, ottiko se korttini. Kuski vain mumisi jotain epämääräistä ja päättelin sen tarkoittaneen kyllä. Ei huudellut perään, että kai se ihan oikein meni. Tämä kuski oli muutenkin hiukan kummallinen, sillä hän ajoi hyvin levottomasti ja töyssähtelevästi ja alkoi ilmeisesti jossain vaiheessa laskea rahoja…
Kuitenkin, mikä on hyvin mielenkiintoinen ero bussikäyttäytymisen suhteen Porin ja Turun välillä on se, että Porissa oikeastaan kaikki kiittävät bussista noustessaan (tai näin minä muistaisin), mutta Turussa se on melko harvinaista. Tuntuu omituiselta, että paremmasta palvelusta ei kiitetä. Pelätäänkö Porissa bussikuskeja? Tai no, minä ainakin pelkäsin silloin joskus kun busseilla ajelin. Olin tosin vielä alakoulussa ja pelkäsin kaikkea ja kaikkia.
Olisi ehkä väärin sanoa, että elämä alkaa taas tuntua normaalimmalta. Oikeastaan nyt se tuntuu vielä vähemmän tavalliselta kuin aiemmin. Alan vihdoin tajuta, mitä isän menettäminen oikeasti tarkoittaa. On hetkiä, jolloin tajuaa, miten suuri pala kaikesta on pudonnut pois, mutta silloin ei auta kuin ajatella, että nyt isällä ainakin kaikki on hyvin.
Mutta koska aika ei pysähtynyt vaan elämä jatkuu, on bloginkin jatkettava eteenpäin.
Aloin tässä yhtenä päivänä pohtia asioita, joita en oikeastaan missään vaiheessa olisi yliopistosta uskonut. Pidin niitä ehkä urbaanilegendoina tai vain sanahelinänä, mutta tässä reilun kolmen vuoden aikana on saanut huomata, että on kyse aika lailla eri maailmasta kuin esimerkiksi lukio.
Tässä siis viisi asiaa yliopistosta, jotka vieläkin välillä hämmentävät.
1. Olemme kaikki osa tasa-arvoista, akateemista yhteisöä.
Minä ja harjoitteluparini olimme tänään puhumassa harjoitteluumme liittyvistä asioista tiedekunnan viestintäsuunnittelijan ja laitoksen sihteerin kanssa. He olivat selkeästi asiantuntijan asemassa meihin verrattuina, mutta silti uskalsin puhua vapaasti ja esittää omia ajatuksiani. Sama tilanne oli harjoittelun ohjaajien kanssa.
Yliopistossa olen oppinut siihen, että omatkin mielipiteet ovat oikeasti tärkeitä, ja että ne saa tuoda esiin. Me (ainakin humanistisessa tiedekunnassa ja meidän oppiaineessamme) olemme oikeasti jo opiskelijoina akateemisen yhteisön tärkeitä jäseniä. Peruskoulussa tai lukiossa ei tullut samaa tunnetta, sillä opettaja oli aina selkeästi auktoriteetti. Totta kai oli, mutta jotenkin pidän yliopiston tyylistä enemmän.
Tosin, kun olimme ensimmäisen vuoden opiskelijoita, ja Kaisa Häkkinen oli professorimme, oli hänelle lähetty sähköposti johdantokurssin numeroarvioinnista äärimmäisen ystävällinen, kunnioittava ja kaikin puolin korrekti. Ihan koska hän oli Kaisa Häkkinen.
2. Yliopistossa pitää osata olla itsenäinen.
Kun yläkoulu oli päättymässä meille varoitettiin, ettei lukiossa kukaan enää sitten vahdi teidän tekemisiänne. No, kuinkas kävi. Aina siellä oli joku kurkkimassa olan takaa ja katsomassa, että teet kaiken ja opit sen mitä pitää. Kurssien valinnassa autettiin ja lukujärjestys jopa tehtiin valmiiksi, jos et sitä itse saanut tehtyä. Yliopistossa tällaista huolenpitoa ei harrasteta. On oma vika, jos ei ilmoittaudu kursseille tai laske opintopisteitään. On oma vika, jos ei pääse tentistä läpi. Oma vika on myös se, jos valmistumiseen menee tuhottoman pitkään. Kukaan ei vahdi, että olet suorittanut kaiken tarvittavan (ennen kuin siinä vaiheessa, kun koetat oikeasti saada paperit kasaan). Kukaan ei myöskään todellakaan (muutamia poikkeusaloja lukuun ottamatta) tule osoittamaan sinulle, mitä aineita ja kursseja sinun pitää suorittaa. Pakolliset kurssit ovat pakollisia kursseja, mutta muuten saa olla aika vapaasti, kunhan vähimmäispistemäärät täyttyvät, ja tutkintoon tulee edes yksi kokonaisuus.
Mikään työ ei ole pieni tai merkityksetön. Kaikki otetaan hyvin vakavasti ja tehdään tosissaan. Ihan sama onko kyseessä kandi, gradu vai kurssin välityö. Lähteiden on oltava luotettavia ja tarkistettuja. Ne pitää merkitä oikein, ja kaiken pitää olla linjassa. Virkerakenteita käännetään ja väännetään, jotta niistä tulisi järkevämpiä. Pilkut tarkastetaan sen seitsemän kertaa.
Aiemmin "ihan sama" on ollut sanapari, jolla tarkoitetaan ihan oikeasti sitä, ettei kiinnosta. Ei ollut merkitystä sillä, olivatko pilkut oikeissa paikoissa tai oliko lähde luotettava eikä esimerkiksi Wikipedia-sivu. Ei ollut väliä, olivatko työn värit ja fontit linjassa keskenään tai oliko dialla liikaa tekstiä. Nykyään "ihan sama"-ratkaisut ovat useimmiten sellaisia, että asian eteen on tehty työtä joskus toistakin tuntia tuloksetta, ja se jätetään parhaaseen mahdolliseen kuntoon ja toivotaan, etteivät opettajat rankaise. Useimmiten "ihan sama"-ratkaisuja tehdään kello kuuden ja kahdentoista välissä illalla.
Kulutimme eilen ryhmätyötä tehdessämme puoli tuntia siihen, että yritimme tuloksetta metsästää kunnollista lähdettä väitteelle, että toisen kotimaisen kielen opetus alkaa uuden opetussuunnitelman mukaan jo kuudennella luokalla. Lopulta "ihan sama"-ratkaisumme oli Helsingin kaupungin sivut, koska kunnollista opetussuunnitelmaa emme saaneet mistään käsiimme. Luulimme hoitavamme ryhmätyön lopun kahdessa tunnissa. Istuimme kirjastossa eilen neljä tuntia ja tänään vielä hoidimme viimeistelyä. Nyt on värimaailma kunnossa, laatikot oikeissa paikoissa ja rivivälit tasattuja. Lähdeluettelokin on kunnossa. Työ menikin hetki sitten palautukseen.¨
En oikeastaan tiedä voiko yliopiston ruokaa sanoa kouluruuaksi. Mehän emme ole enää koulussa ja joudumme ihan itse ruokamme maksamaan. On se silti sen arvoista. 2,60€ useimmiten herkullisesta ja terveellisestä ateriasta ei todellakaan ole liikaa. Sitä paitsi, täällä saa itse valita, mitä syö! Unican ravintoloita on lähes joka kulman takana, kaikissa eri ruokalistat ja sama edullinen hinta. Joskus tosin juoksuruuille ehtii vain johonkin tiettyyn ravintolaan matkan varrella, mutta ravintoloissakin on aina tarjolla useampaa sorttia. Ja juoksuruuilla tarkoitan luentojen välissä pikapikaa huiviin kiskaistu ateria. Kiitos akateemisten varttien syömiseen ja siirtymiseen on aikaa kokonaiset puoli tuntia.
5. Luentojen häiritseminen on todella ärsyttävää
Olin ensimmäisenä vuonna itse toisinaan luennoilla hieman levoton ja saatoin supista vieruskaverin kanssa jotakin. Meillä oli kuitenkin niin pienet luennot, että siitä harvemmin syntyi mitenkään hirveän suurta ongelmaa, vaikkei se tietenkään hyväkään asia ollut. Opin kuitenkin melko nopeasti siihen, ettei luennoilla tai tunneilla jutella.
Saatan edelleen olla luennoilla se, joka tekee jotain aivan muuta kuin keskittyy asiaan. Useimmiten teen tätä niillä luennoilla, joiden sisällön olen kuullut moneen kertaan aiemminkin tai jotka eivät yksinkertaisesti vain tippaakaan kiinnosta (esimerkiksi akateeminen kapitalismi hurahti yli niin, että olisin taittanut niskani, jos olisin sitä koettanut seurata). Mutta sen verran olen oppinut, että luennoilla ei puhuta. Minulle on periaatteessa ihan sama, mitä luennolla tekee, mutta hiljaa pitää olla. Höpöttäminen on paitsi häiritsevää niille, jotka oikeasti haluavat kuunnella myös äärimmäisen epäkunnioittavaa luennoitsijaa kohtaan. Ihan sama, saako hän palkkaa opettamisesta, me emme ole enää peruskoulussa, jossa tyhmyys meni nuoruuden piikkiin. Sosiaalitieteissä minua varmaan vihataan, koska välillä mulkoilen supisevia ihmisiä pahasti, vaikka teen itse jotain muuta ja kuuntelen puolihuolimattomasti.
Myös ihmiset, jotka alkavat pakata ennen kuin luento on päättynyt, ovat raivostuttavia. Ihan sama, vaikka kello olisi jo varttia vaille. Jos luennoitsija ei ole sanonut, että nyt lopetetaan, me emme lopeta. Jos luennoitsija kysyy, onko jäänyt jotain epäselvää, ja joku kysyy jotain, silloin ei pidä rapistella ja jutella ja riehua. Mitä jos joku muu haluaa kuulla vastauksen samaan kysymykseen, eikä satu istumaan etupenkissä?
Niall Horan - This Town. Olen kuunnellut tätä ihan liikaa.
Edellisestä postauksesta on vierähtänyt jo hyvä tovi, mutta kerrankin sille on oikeasti hyvä selitys. Kiirettä voi toki syyttää, mutta isomman loven kirjoitusintoihini teki rakkaan isän menettäminen lokakuun seitsemäntenä päivänä.
Voisin tässä kertoa teille isän taistelusta aivoissa riehunutta syöpää vastaan. Siitä, miten se alkoi jo, kun minä olin vielä äitini sisällä lekottelemassa, tai siitä, miten se palasi ensin kun olin viisivuotias, toisen kerran kun olin kahdeksantoista ja kolmannen kerran vuoden 2014 keväällä kaksi ja puoli vuotta sitten. Voisin kertoa siitä, miten oudolta ja vaikealta tuntui käydä kotona näiden viimeisten vuosien aikana, kun isä oli joka kerta hieman huonommassa kunnossa ja omaishoitajana häärännyt äitini joka kerta hieman väsyneempi ja ärtyneempi. Voisin kertoa miten pieni isä oli, kun näin hänet viimeisen kerran.
Mutta mikään mainitsemistani asioista ei ole tärkeä. Vaikka pidän vanhempiani vahvoina ja rohkeina enkä voi mitenkään kuvailla sitä arvostusta, jota tunnen heitä kohtaan tämän kaiken jälkeen, isän taistelu ei ole tarinana enää tärkeä. Tärkeämpää kuin se, miten isä kuoli on se, miten isä eli, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.
En ole tuntenut elämässäni montaa yhtä kilttiä, herttaista ja pitkäpinnaista ihmistä kuin isä. Silti otimme toisinaan yhteen, mutta usein vasta pitkän ärsyttämisen tai huonosti tehtyjen kotitöiden jälkeen. Isä jaksoi aina saarnata pöydille jätetyistä Aku Ankoista, astioista tiskialtaassa, vaikka astianpesukone oli tyhjä ja sohvalla lojuneista sukista. Isä tosin jätti itse aina eniten sukkia ympäriinsä, joten en ole aivan varma, mihin hän saarnansa pohjasi. Isä muistutteli meille aina myös siitä, miten "just joo", "just" ja "joo" eivät ole kunnon sanoja, eikä niitä saa käyttää, koska ne eivät tarkoita mitään.
Siitä huolimatta, että en muista isän olleen ikinä mitenkään suuri lukijaihminen tai millään tavalla kielellisesti lahjakas, monet parhaista häneen liittyvistä muistoistani koskevat juuri kirjoja tai lukemista. Ikävintä tässä ehkä on se, että en ole sitä aiemmin tajunnut.
Kun olimme nuorempia, isä ja äiti lukivat veljelleni ja minulle aina iltasatuja. Makasimme poikittain äidin ja isän sängyllä, lukija aina keskellä ja lapset molemmissa reunoissa. Useimmiten iltasatu oli joko Pieni sininen auto (Riston suosikki) tai Kanien kuumatka (minun suosikkini). Samojen satujen lukeminen alkoi vanhempiani jossain kohdin hieman puuduttaa, ja heillä olikin tapana koettaa hiukan oikaista. Äiti ilmeisesti oikoi joitakin sanoja tai lauseita, mutta isä käänsi tylysti useamman sivun kerrallaan. Tai yritti, sillä me halusimme aina kuulla koko tarinan, ja totta kai me osasimme ne ulkoa. Eivät siis päässeet oikaisemaan. En muista asian todellista laitaa, mutta annan ajan kullata muistot ja väitän, etteivät he kovin usein yrittäneet oikaista.
Kun oli noin kuusi- tai seitsemänvuotias, minulla oli pahvikirja, joka kertoi karhuperheestä, jonka lapset söivät kaikki mansikat komerosta ja saivat vatsavaivoja. Luin sitä yhdessä isän kanssa ja koetin oppia lukemaan. Lukemaan en oppinut, mutta opin jälleen yhden kirjan ulkoa, vaikka kuvittelinkin lukevani sitä. Mutta lukemista tärkeämpää oli isän kanssa vietetty aika. Sitten, kun opin itse lukemaan, luin melko usein isälle ääneen. Hän kuunteli mielellään äänikirjoja tai kun muut lukivat. Oli kuulemma nuorempana lukenut melko paljonkin, mutta ensimmäisen leikkauksen jälkeen lukemisesta oli tullut aiempaa hitaampaa ja hankalampaa.
Meidän perheellä oli myös tapana pitää elokuvailtoja aina, kun kerkesimme. Katsoimme milloin mitäkin elokuvia. En ikinä tule unohtamaan sitä, miten isä väisteli ruudussa lenteleviä esineitä tai irvisti aina tietyllä tavalla, kun tapahtui jotain jännittävää. Isä seurasi elokuvissa usein myös taustahenkilöitä ja -tapahtumia ja saattoi hyvinkin spontaanisti alkaa nauraa niitä (tapa, jonka minä olen perinyt). Ja isän nauru! Se oli yksi parhaista asioista koko maailmassa. Ai niin, isä oli meistä myös ainoa, joka oli oikeasti sitä mieltä, että kaikki Harry Potter -elokuvat pitäisi joskus katsoa ensimmäisestä viimeiseen yhdellä istumalla.
Kirjojen, lukemisen ja elokuvien lisäksi meidän perhettä, ja minua ja isää, on aina yhdistänyt myös urheilu ja liikunta. Kun olimme pieniä, kävimme usein pelailemassa jalkapalloa, lyömässä, pulkkailemassa, hiihtämässä tai luistelemassa. Isä oli aina kärsivällinen ja jaksoi tehdä monetkin asiat kahteen kertaan, jotta sekä minä että kaikessa paljon parempi Risto (totta kai, meillä on lähes kolme vuotta ikäeroa) saimme viettää isän kanssa aikaa. Hiihtäminen oli monena talvena ihan isän ja minun yhteinen juttu. Vedimme monot jalkaan ja pyrähdimme joko läheiselle pururadalle tai Massille hiihtämään. Kesäisin ja silloin kun ei ollut lunta, kävimme paljon kävelemässä. Mäet oli aina juostava kilpaa ylös, ja voin kertoa, että sain pistää kaiken peliin, jotta voitin kisat. Kävelylenkit olivat useimmiten täynnä puhetta, sillä olen lähtökohtaisesti hyvin puhelias, ja isä oli hyvä kuuntelija. Pesäpallo oli monien keskustelujen aihe. Pesäpallo muutenkin lähensi meitä. Isä oli maailman huonoin lukkari, eikä lopulta osannut kunnolla enää heittääkään, mutta kävimme siitä huolimatta harjoittelemassa yhdessä vielä silloinkin, kun olin kotona jo lähtökuopissa saatuani hyväksymiskirjeen yliopistoon.
Isä oli paras isä, jonka olisin koskaan voinut kuvitella saavani. Olin isän pikku prinsessa, ja vaikka joskus epäilinkin sitä, tiedän sen nyt. En olisi koskaan voinut kiittää häntä kylliksi kaikesta siitä, mitä hän on minun vuokseni tehnyt ja mitä hän on minulle opettanut.
Täytyy vielä kiittää kerran kaikkia, sillä tuki, jota olen saanut on ollut aivan uskomatonta. Kiitos siis kaikille.
Meillä bussitkin käyvät kahvitauoilla.
Täällä oli lunta...
Ja koska aiheeseen littyviä kuvia ei tietenkään ole, pyhäinpäivänä napatut otokset saavat olla tänään kuvituksena. Pahoittelut tästä. 
Tämän kliseisempää kuvaa Turusta ei saa, mutta onhan noi näkymät aika ihanat.
Syksy on saapunut Turkuun! Eilen sateli tosin jotain lumen tapaista, vaikkei maahan asti selvinnytkään.
Feeniks-kirjaston sohvat ovat ylivoimaisesti suosikkilukupaikkojani yliopistolla.
Olen hyvinkin perillä siitä, että isä näyttää siltä, että hänen päässään olisi tötteröhattu. Ei ole minun kuvaustaidoistani ollut kiinni.