22 on hämmentävä ikä. Olen jatkuvasti jo Shakespearelle tutun kysymyksen äärellä: "Ollakko, vai eikö olla?" Minä tosiaan joudun kysymään itseltäni vain, olisinko aikuinen vai enkö. Olen asunut omillani jo lähes kolme vuotta. Kolme piinaavaa, ihanaa, palkitsevaa ja kasvattavaa vuotta. Olen oppinut tänä aikana paljon itsestäni ja maailmasta, ja samalla tuntuu, että kehitykseni polkee paikallaan. Elämäni on menossa kovaa vauhtia eteenpäin, mutta minä olen jäänyt asemalle seisomaan ja tuijotan vain pois katoavan junan perävaloja. Voi olla että tätä kannattaa pitää liioitteluna. Sitä se ehkä onkin. Joka tapauksessa raja lapsuuden ja nuoruuden ja aikuisuuden välillä tuntuu hataralta ja häilyvältä. Onko sitä?
Viime viikolla totesin yhden pyykinpesuainepurkeistani lähes tyhjäksi. Tunsin oloni hyvin aikuiseksi, olenhan pessyt nyt niin paljon pyykkiä, että pesujauhe on loppu ainakin yhdestä pakkauksesta; ihovaikeuksien takia tehdyt kokeilut ovat kasvattaneet siivouskaappiin tungettua valikoimaa melko vaikuttavaksi, joten uusia ei aivan heti tarvitse ostaa. Ja kyllä, minulla on siivouskaappi. Jos se ei ole aikuista, niin mikä sitten?
Kauppakäyntejä olen hoitanut itse koko tämän kolmen vuoden ajan vaihtelevalla menestyksellä. Yleensä olen ihan hyvä rahan kanssa. Elän harvoin yli varojeni ja suunnittelen yleensä ruuat muutamia päiviä eteenpäin, usein jo ennen kauppaan menoa. Tiedän koska haluan syödä kasvisruokaa, koska kanaa ja koska kalaa. Tosin lohta täytyy toisinaan ostaa hetken mielijohteesta, jos sattuu löytymään hyvä tarjous. Ja mainoslehdet kahlaan usein läpi tarjousten perässä.
Huolehdin itse itseni töihin aamuisin ja iltapäivisin kotiin. Kutakuinkin kaikki muutkin menoni pidän itse järjestyksessä ja hoidossa. Sitä olen tosin tehnyt jo yläkoulusta tai viimeistään lukiosta asti. Lukiossa ja nyt yliopistossa olen myös itse ollut vastuussa opintojeni edistymisestä ja kurssien valitsemisesta.
Kesäkuun alussa lähdin kavereideni kanssa Helsinkiin. Hoidettiin ja järkeiltiin kaikki asiat itse. Mitä tarvitaan mukaan, millä matkustetaan ja kuinka aikaisin. Valittiin Onnibussi ja kaikista halvin matkustusaika. Tytöt tosin matkasivat ensin Porista tänne Turun puolelle, joten heille kustannuksia tuli hieman enemmän. Mutta yhtä kaikki, asiat sovittiin ja järkeiltiin itse. Vanhemmat eivät asiaan puuttuneet. En muista juuri edes kysyneeni neuvoa äidiltä, vaikka aika usein sitä edelleen teenkin.
Näille on kuitenkin kääntöpuolensa.
Pyykkiä pestessäni heittelin tyytyväisesti tummat ja vaaleat pyykit sekaisin (tosin aiemmin olen niitä lajitellut, mutta olen todennut nopeammaksi tavaksi pestä kaikki samassa, mikäli ei mikään vaatteista enää päästä väriä). Ja ensimmäinen ihminen, jolle kerroin huimasta saavutuksestani oli äiti, jonka kanssa kävin jälleen kerran yhtä maratonpuhelua.
Siivouskaappini on nimenomaan kaappi vaatehuoneen nurkassa. Se tuskin olisi nyt siivouskaappi, mikäli äiti ei olisi sitä ehdottanut. Ja siivouskaapin omistaminen ei vaikuta asunnon yleiseen siisteyteen. Lasken jo päiviä lauantaihin, jolloin ehkä ehdin ja jaksan siivota.
Kaupassa mukaan tarttuu mitä tarpeettomimpia asioita ja vaikka olen tarkka rahankäytöstäni, usein teen epämääräisiä kulutusratkaisuja. En esimerkiksi mielelläni osta halvempia omenoita, mikäli en niistä pidä. Myös joistakin kotona opituista tavoista oli vaikea oppia pois. Margariinina käytin useita vuosia Keijua, koska kotona sitä oli aina. Olen myös kova unohtelemaan asioita. En aina jaksa perehtyä jääkaappini sisältöön ennen kauppaan menoa ja toisiaan tuon kolmella peräkkäisellä kerralla saman tuotteen, jonka luulin puuttuvan. Talouspaperia en ole ostanut puoleen vuoteen.
Töihin saan harvoin raahattua itseni tasan yhdeksäksi. Työaikani on liukuva, joten sillä ei ole niin väliä, paitsi silloin kun se venyttää iltapäiviä väkisin. Kaivan siis itselleni aina kuoppaa, kun menen liian myöhään töihin. Muut menoni pysyvät oikeasti järjestyksessä. Olen melko hyvä organisoimaan päiviäni. Opintojen eteneminen oli viime vuonna hieman aiempia vuosia verkkaisempaa, joskin pääsin lähelle kuuttakymmentä opintopistettä myös kolmantena vuotenani (yksi kurssi jäi roikkumaan, koska en päässyt siitä läpi ja näin ollen kandista puuttuu juuri sen yhden kurssin verran opintoja). Menestyskään ei ollut aivan yhtä hyvä. Tiedä sitten, johtuiko se siitä, että kävin töissä ympäri vuoden, joskin hyvin verkkaiseen tahtiin vai siitä, ettei opiskelu maistunut. Mutta ykkösiä ja kakkosia pullisteleva lukuvuosikatsaus ei saa minua tuntemaan itseäni vastuulliseksi aikuiseksi.
Kesäkuun alun matka oli päiväretki Linnanmäelle. En ollut aikoihin päässyt huvipuistoon ja siksi sekin piti pitkästä aikaa kokea. Iso kasa rahaa päivän laitteissa pyörimiseen (suosikkini oli ehkä Mustekala, vanha vuoristorata tai Tulireki, mikä kertonee jotain minun huimapäisyydestäni; tosin suosittelen kyllä ehdottomasti kokeilemaan myös Kingiä, vaikka se onkin yhtä aikaa pelottava ja mahtava). Onnistuin matkalla jopa repäisemään farkkuni. Ja kotimatkasta kulutin lähes puolet äidin kanssa puhelimessa, koska palasin Turkuun yksin.
Missä siis menee aikuisuuden ja lapsuuden tai nuoruuden raja? Ehkä 22-vuotias on välivaiheessa? Tai ehkä kaikki ihmiset ovat koko elämänsä välivaiheessa? Tai ehkä ne ihmiset, jotka innostuvat asioista vielä aikuisenakin ovat välivaiheessa?
Minä katson silloin tällöin lastenohjelmia. Luen nuortenkirjoja. Rakastan Disney-elokuvia (tosin ne eivät ole kyllä pelkästään lapsille, sanoi kuka tahansa mitä tahansa). Teen hölmöjä ostopäätöksiä. Jätän tavaroitani siihen mihin ne käsistäni sattuvat putoamaan. Tiskaan liian harvoin. Unohdan ostaa talouspaperia ja margariinia. Yritän huijata äitiäni auttamaan ratkaisujen tekemisessä, kun pohdin koulutus- ja uravalintojani. Haluan juosta huivipuistoissa ja pelleillä leikkipuistoissa mustelmienkin uhalla. Olen usein levoton ja kohellan paljon.
Samalla kuitenkin opiskelen yliopistossa. Maksan laskuja. Imuroin. Siivoan. Pesen pyykkiä. Laitan ruokaa. Tankkaan autoni kun bensamittari näyttää punaista. Pohdin tulevaisuutta. Teen hyviä ostopäätöksiä. Suunnittelen asioita etukäteen. Syön salaattia, joka koostuu muustakin kuin pilkotusta tomaatista ja kurkusta. Nukun noin kahdeksan tuntia yössä. Ymmärrän olevani vastuussa itsestäni. En myöhästele.
En ole oikeastaan ikinä ennen ymmärtänyt termiä nuori aikuinen, mutta juuri nyt se kuvaa minua kaikkein parhaiten.
Ai niin! Kirjoitan tätä päivitystä uudelta tietokoneelta. Vanha alkoi hajota käsiin, sillä kosketushiiri ei toimi entiseen tapaan ja kaikki kolme USB-porttia hajosivat. Oli siis aika päivittää ja nyt olen onnellinen, vaikka materialismionnellisuus onkin hieman kylmää onnellisuutta. Ja kyllä, olen edelleen hengissä.
torstai 28. heinäkuuta 2016
lauantai 14. marraskuuta 2015
En halua rukoilla Pariisin puolesta
Pari viikkoa sitten pidin puheviestinnässä puheen ihmisten typeryydestä verkkokeskusteluissa. Pidin sitä melko merkityksellisenäkin aiheena. Monet haukkuvat toisia ja kohtelevat muita huonosti. Nyt olen kuitenkin vakuuttunut, että verkon ongelmat ovat pieniä verrattuna siihen, mitä ulkomaailmassa tapahtuu.
Juuri nyt sosiaalinen media on tulvillaan Pray for Paris -kuvia. Instagram, Facebook ja Twitter hälisevät Ranskan tragediasta. Ja syystä, vaikka tai ehkä juuri siksi, että tällaiset asiat ovat liian isoja yhden ihmisen ymmärrettäväksi. Satoja uhreja. Vielä enemmän heidän läheisiään ja rakkaitaan. Mikä ajaa ihmiset tällaisiin tekoihin?
Jokainen meistä tietää, mitä tapahtui 11. syyskuuta 2001. Jokainen meistä tietää, mistä puhutaan, kun joku mainitsee Bostonin maratonin samankaltaisessa yhteydessä. Jokainen meistä tietää, kuka on Anders Breivik. Miksi? Koska jokainen tapahtuma on koskettanut ihmiskunnan sisintä suurena tragediana.
Lähes joka viikko meitä pyydetään rukoilemaan jonkun puolesta. Jotain on satutettu. Joku toinen on tapettu. Ihmisiä on rikottu ja revitty. Mikään syy ei ole siihen riittävä. Mikään syy ei oikeuta mielettömään väkivaltaan.
En halua rukoilla Pariisin puolesta. En halua rukoilla enää yhdenkään pommituksen tai ampumavälikohtauksen uhrin puolesta. En enää yhdenkään satutetun lapsen puolesta. En enää yhdenkään väkivallan uhrin puolesta. Olen nähnyt riittävästi pahuutta jo kolmeksi eliniäksi. Samalla olen kuitenkin nähnyt yhtä paljon hyvyyttä, sillä hädän hetkellä avuliaisuus lisääntyy. Ihmiset kokoontuvat kohtaamaan yhteisen vihollisen joukkona. Oli vihollinen sitten toinen ihminen tai luonto.
Meillä on vapaus ja vastuu valita, miten kohtelemme muita ihmisiä. Väkivaltaan ei koskaan pitäisi vastata väkivallalla
On kuitenkin tavallaan hyvä, että on vielä asioita, jotka tuovat ihmiset yhteen ympäri maailmaa. Niin kauan, kun ihmiset jaksavat surra toisten puolesta, rukoilla toisten puolesta ja tuntea myötätuntoa, on toivoa. Vaikka mieluummin näkisin, miten verkossa juhlitaan jäätiköiden pelastumista, nälänhädän loppumista tai maailmanrauhaa, on näissä oloissa otettava pienetkin voitot vastaan kiitollisena.
Juuri nyt sosiaalinen media on tulvillaan Pray for Paris -kuvia. Instagram, Facebook ja Twitter hälisevät Ranskan tragediasta. Ja syystä, vaikka tai ehkä juuri siksi, että tällaiset asiat ovat liian isoja yhden ihmisen ymmärrettäväksi. Satoja uhreja. Vielä enemmän heidän läheisiään ja rakkaitaan. Mikä ajaa ihmiset tällaisiin tekoihin?
Jokainen meistä tietää, mitä tapahtui 11. syyskuuta 2001. Jokainen meistä tietää, mistä puhutaan, kun joku mainitsee Bostonin maratonin samankaltaisessa yhteydessä. Jokainen meistä tietää, kuka on Anders Breivik. Miksi? Koska jokainen tapahtuma on koskettanut ihmiskunnan sisintä suurena tragediana.
Lähes joka viikko meitä pyydetään rukoilemaan jonkun puolesta. Jotain on satutettu. Joku toinen on tapettu. Ihmisiä on rikottu ja revitty. Mikään syy ei ole siihen riittävä. Mikään syy ei oikeuta mielettömään väkivaltaan.
En halua rukoilla Pariisin puolesta. En halua rukoilla enää yhdenkään pommituksen tai ampumavälikohtauksen uhrin puolesta. En enää yhdenkään satutetun lapsen puolesta. En enää yhdenkään väkivallan uhrin puolesta. Olen nähnyt riittävästi pahuutta jo kolmeksi eliniäksi. Samalla olen kuitenkin nähnyt yhtä paljon hyvyyttä, sillä hädän hetkellä avuliaisuus lisääntyy. Ihmiset kokoontuvat kohtaamaan yhteisen vihollisen joukkona. Oli vihollinen sitten toinen ihminen tai luonto.
Meillä on vapaus ja vastuu valita, miten kohtelemme muita ihmisiä. Väkivaltaan ei koskaan pitäisi vastata väkivallalla
On kuitenkin tavallaan hyvä, että on vielä asioita, jotka tuovat ihmiset yhteen ympäri maailmaa. Niin kauan, kun ihmiset jaksavat surra toisten puolesta, rukoilla toisten puolesta ja tuntea myötätuntoa, on toivoa. Vaikka mieluummin näkisin, miten verkossa juhlitaan jäätiköiden pelastumista, nälänhädän loppumista tai maailmanrauhaa, on näissä oloissa otettava pienetkin voitot vastaan kiitollisena.
lauantai 22. elokuuta 2015
Kosteusmittauksia ja uusia tuulia
Nyt, kun istun omassa sängyssä uudessa asunnossa alkaa helpottaa. Osa astioista on kaapeissa, pakastin ja pesukone paikoillaan ja imuri pestynä. Osa muuttourakasta on vielä edessä ja osa tavaroista yhä Ulvilassa, mutta tunnelin päässä näkyy oikeasti jo valoa. Muuttaminen on stressaavaa puuhaa jo sinänsä, mutta silloin, kun asunto pitää tyhjentää nopeasti, kaikki tavarat puhdistaa ja muuttaa joksikin aikaa asumaan sukulaisten nurkkiin, koska tietoa uudesta asunnosta ei ole, tuntuu se vielä raskaammalta. Ja jos kaiken tämän tekee muiden kiireiden keskellä (viimeiseen kahteen viikkoon on mahtunut ehkä yksi vapaapäivä) menee pää helposti pyörälle.
Muuttoon ja kaikkeen tähän hässäkkään on kuitenkin hyvä syy.
Olen lähes vuoden kärsinyt epämääräisistä oireista. Lapsuuden allergiaselvitysten jälkeen ikäväksi muistoksi jäänyt paha atooppinen ihottuma palasi. Sairastin vajaan vuoden sisällä kolme nuhaa tai flunssaa ja vyöruusun. Yskä ja tukkoisuus ovat jatkuvasti olleet seuranani. Oli kutinaa ja nokkosihottumaa ja turvonneita imusolmukkeita. Päänsärkyä useammin ja pahempana. Puhkesi rasitusastma. Kävin YTHS:llä milloin minkäkin vaivan kanssa, en niitä tietenkään osannut yhdistää.
Vyöruusu oli tietenkin aivan oma lukunsa, eikä ole mitenkään sanottua, että se näihin muihin liittyy (eikä tietenkään ole varmaa, että nämä muutkaan toisiinsa liittyvät).
Syksyn juoksutreeneissä hengittäminen oli vaikeaa, ja tuntui, kuin joku olisi pistänyt kurkkuun pillin, jonka läpi kaiken ilman piti kulkea. Hengitys vinkui ja keuhkoihin ei tuntunut pääsevän tarpeeksi happea. Tunne oli ahdistava ja yleensä helpottui vasta tunnin kuluttua. Muutaman kerran kokeilin, koska epäilin ensimmäisen kerran johtuneen flunssasta, mutta lopulta oli pakko mennä lääkäriin. Mitään varsinaista vikaa ei löydetty. Keuhkot oli ok, tavallista astmaa ei ollut, enkä sairastumisesta johtuen pystynyt luotettavasti rasitusastmaa testaamaan, mutta kaikki merkit viittasivat siihen, joten siksi se todettiin.
Atooppinen ihottuma ohitettiin lähes olankohautuksella. Sanottiin, että se ei johdu mistään, vaan on vain. Lääkäri määräsi kahta kortisonivoidetta ja perusvoidetta ja käski pitää parempaa huolta ihosta. Kuulemma hoidan sitä väärin, käytän vääriä rasvoja ja suojaan liian vähän. Kumma vain, että nyt kun kaksi viikkoa olen asunut muualla ja käyttänyt ihan tavallisia Yves Rocherin käsirasvoja, kädet ovat paremmassa kunnossa kuin kahteen vuoteen. Nokkosihottuma ei mitenkään voinut liittyä atooppiseen ihottumaan ja "joka kolmannelle suomalaiselle tulee jossain vaiheessa nokkosihottumakausi, jos ei ole kahden kuukauden päästä helpottanut, tuu sitten takaisin". Ja helpottihan se, ei tosin ihan kokonaan.
Juhannuksen jälkeen kävin uudestaan lääkärissä, koska korvat tuntuivat tukkoisilta. Korvissa ei ollut vikaa, mutta kerroin lääkärille myös muista ongelmista. Mainitsin, miten yksi kaulan imusolmukkeista on ollut turvoksissa lokakuisesta vyöruususta asti, miten kaksi tai kolme muutakin kaulan imusolmuketta on sen jälkeen turvonnut (joskin lievästi) ilman syytä, ja miten olen sairastanut alle vuoden sisään neljä kertaa, vaikka yleensä olen korkeintaan kerran vuodessa kipeä. Imusolmukkeet kuulemma täysin normaalit ja turvonneet luultavasti jonkin flunssan takia (eikä uskonut, vaikka koetin selittä)ä, että olivat tulleet kahden flunssan välissä). Käski tulemaan takaisin, jos eivät elokuuhun mennessä ole laskeneet (eivät ole...). Sairastaminenkin kuulemma ihan normaalia. Voihan olla, että tämän jälkeen en ole pitkään aikaan kipeä.
Olin valittanut vuokranantajalleni lähes vuoden vuotavasta listasta kattoikkunan vieressä. Vuokranantaja oli varma, että katto ei vuoda ("se on kondensiovettä", "mun kaveri on sen tehnyt, ja se sanoo ettei se vuoda" ja "edellinenki tyttö valitti että se katto vuotaa, mut kun mun kaveri oli käyny katsomassa, sillä oli ollu se ikkuna auki"). Lopulta lupasi kuitenkin tulla katsomaan ja kävi kattoa korjaamassakin. Vajaan viikon kuluttua katto kuitenkin yhä vuosi ja tällä kertaa pyysin tekemään myös kosteusmittauksia, koska alettiin epäillä, että oireet saattaisivat johtua kosteudesta tai homeesta.
Pari viikkoa sitten kävi asunnossa mies juttelemassa ja mittailemassa. Totesi kämpän tunkkaiseksi, otti kuvia, repäisi yhden listan irti ja löysi mustia pilkkuja. Todennäköisesti hometta. Listan irti repäiseminen laukaisi minulla allergiakohtauksen, joten syyllinen ainakin osalle oireista luultavimmin löytyi. Ei tehnyt enempää mittauksia. Suositteli asuntoa tyhjennettäväksi ja ilmoitti sen olevan asumiskelvoton. Pääsin onneksi pariksi päiväksi alakertaan vuokranantajani asuntoon, jonka hän jopa lupasi minulle vuokrata (en ottanut vastaan tarjousta), joten ehdin pakkailemaan ja tekemään muuttoa.
Keskiviikkona siis raahasin muutaman vaatekerran ja välttämättömimmät hygieniatarvikkeet alakertaan ja nukuin yön ilmapatjalla. Seuraavana päivänä töistä tullessani menin suoraan yläkertaan, jossa vuokranantajani jo oli. Mieshän oli tietenkin päästänyt itsensä luvatta sisään, heitellyt osan tavaroistani keskelle yksiötäni, repinyt vaurioituneen seinän auki ja tehnyt pressuista suojan. Kattoikkunahan tosiaan oli makuualkovissa. Patjat oli sängystä otettu pois, mutta sängyn alustaa ei ollut tyhjennetty niin kuin ei työpöytää tai sen alustaakaan. Lisäksi suojatulle alueelle jäi pakastimeni. En muista koska viimeksi olisin ollut yhtä raivoissani. Ne jotka ovat asunnossani käyneet tai kuvia nähneet, voivat ehkä kuvitella miten ahtaista väleistä jouduin tavaroitani hakemaan.
Vuokranantajalla oli vieläpä pokkaa väittää, että ei asunnossa mitään hometta ole. Seinä oli kuiva ja villat kuivat. Kyllä kuulemma uskoi, että katto on vuotanut, mutta ei siellä mitään hometta ole. Nyt meinaa ilmeisesti itse asettua asuntoon asumaan ja pitää jopa siellä kolmatta vuotta majailleen sohvan.
Muutto saatiin lopulta tehtyä. Äitini, serkkuni ja setäni olivat suureksi avuksi, ja olen kaikille ikuisessa kiitollisuudenvelassa. Viikonlopuksi lähdin vanhempieni luokse, mutta työt jatkuivat maanantaina, jolloin sain onneksi majapaikan serkkuperheen luota. En voi ikinä kiittää heitä kylliksi. Siellä asuin hieman yli viikon, jonka aikana tein töitä, ravasin pesäpallokentällä ja metsästin asuntoa. Onni oli kuitenkin myötä, sillä asuttuani vain puolisen viikkoa serkkujen luona, sain asunnon. Nyt asun hieman aiempaa isomassa ja hintavammassa yksiössä kymmenisen kilometrin päässä Turusta. Olo on kuitenkin äärettömän helpottunut. Ehkä tästä tulee taas jotakin.
Eniten koko jupakassa harmittaa sekä YTHS:n, että vuokrananatajan toiminta. Mikä siinä on, että nuoren sanaa ei mielellään oteta vakavasti? Miksi YTHS:llä tuntuu olevan niin kiire, että ei haluta todella selvittää, mistä vaivat johtuvat? Tähän samaan voisin myös ihmetellä sitä, että jos YTHS:llä käy verikokeissa ja lääkäri soittaa tuloksia myöhemmin, ainoa asia mitä niistä kerrotaan on se, että ne kaikki arvot ovat normaaleja. Onneksi tulokset voi erikseen hakea, ja onneksi minulla on nerokas äiti, joka ymmärtää asioista tuplasti minua enemmän. Vuokranantajan käytöstä en ala edes puimaan. Asia tuli hoidettua niin tökerösti, että en saa koko yönä unta, jos alan sitä enemmän miettiä.
No, tällaista tällä kertaa. Ehkä ensi kerta tulee nopeammin, ja ehkä siinä on enemmän järkeä.
Muuttoon ja kaikkeen tähän hässäkkään on kuitenkin hyvä syy.
Olen lähes vuoden kärsinyt epämääräisistä oireista. Lapsuuden allergiaselvitysten jälkeen ikäväksi muistoksi jäänyt paha atooppinen ihottuma palasi. Sairastin vajaan vuoden sisällä kolme nuhaa tai flunssaa ja vyöruusun. Yskä ja tukkoisuus ovat jatkuvasti olleet seuranani. Oli kutinaa ja nokkosihottumaa ja turvonneita imusolmukkeita. Päänsärkyä useammin ja pahempana. Puhkesi rasitusastma. Kävin YTHS:llä milloin minkäkin vaivan kanssa, en niitä tietenkään osannut yhdistää.
Vyöruusu oli tietenkin aivan oma lukunsa, eikä ole mitenkään sanottua, että se näihin muihin liittyy (eikä tietenkään ole varmaa, että nämä muutkaan toisiinsa liittyvät).
Syksyn juoksutreeneissä hengittäminen oli vaikeaa, ja tuntui, kuin joku olisi pistänyt kurkkuun pillin, jonka läpi kaiken ilman piti kulkea. Hengitys vinkui ja keuhkoihin ei tuntunut pääsevän tarpeeksi happea. Tunne oli ahdistava ja yleensä helpottui vasta tunnin kuluttua. Muutaman kerran kokeilin, koska epäilin ensimmäisen kerran johtuneen flunssasta, mutta lopulta oli pakko mennä lääkäriin. Mitään varsinaista vikaa ei löydetty. Keuhkot oli ok, tavallista astmaa ei ollut, enkä sairastumisesta johtuen pystynyt luotettavasti rasitusastmaa testaamaan, mutta kaikki merkit viittasivat siihen, joten siksi se todettiin.
Atooppinen ihottuma ohitettiin lähes olankohautuksella. Sanottiin, että se ei johdu mistään, vaan on vain. Lääkäri määräsi kahta kortisonivoidetta ja perusvoidetta ja käski pitää parempaa huolta ihosta. Kuulemma hoidan sitä väärin, käytän vääriä rasvoja ja suojaan liian vähän. Kumma vain, että nyt kun kaksi viikkoa olen asunut muualla ja käyttänyt ihan tavallisia Yves Rocherin käsirasvoja, kädet ovat paremmassa kunnossa kuin kahteen vuoteen. Nokkosihottuma ei mitenkään voinut liittyä atooppiseen ihottumaan ja "joka kolmannelle suomalaiselle tulee jossain vaiheessa nokkosihottumakausi, jos ei ole kahden kuukauden päästä helpottanut, tuu sitten takaisin". Ja helpottihan se, ei tosin ihan kokonaan.
Juhannuksen jälkeen kävin uudestaan lääkärissä, koska korvat tuntuivat tukkoisilta. Korvissa ei ollut vikaa, mutta kerroin lääkärille myös muista ongelmista. Mainitsin, miten yksi kaulan imusolmukkeista on ollut turvoksissa lokakuisesta vyöruususta asti, miten kaksi tai kolme muutakin kaulan imusolmuketta on sen jälkeen turvonnut (joskin lievästi) ilman syytä, ja miten olen sairastanut alle vuoden sisään neljä kertaa, vaikka yleensä olen korkeintaan kerran vuodessa kipeä. Imusolmukkeet kuulemma täysin normaalit ja turvonneet luultavasti jonkin flunssan takia (eikä uskonut, vaikka koetin selittä)ä, että olivat tulleet kahden flunssan välissä). Käski tulemaan takaisin, jos eivät elokuuhun mennessä ole laskeneet (eivät ole...). Sairastaminenkin kuulemma ihan normaalia. Voihan olla, että tämän jälkeen en ole pitkään aikaan kipeä.
Olin valittanut vuokranantajalleni lähes vuoden vuotavasta listasta kattoikkunan vieressä. Vuokranantaja oli varma, että katto ei vuoda ("se on kondensiovettä", "mun kaveri on sen tehnyt, ja se sanoo ettei se vuoda" ja "edellinenki tyttö valitti että se katto vuotaa, mut kun mun kaveri oli käyny katsomassa, sillä oli ollu se ikkuna auki"). Lopulta lupasi kuitenkin tulla katsomaan ja kävi kattoa korjaamassakin. Vajaan viikon kuluttua katto kuitenkin yhä vuosi ja tällä kertaa pyysin tekemään myös kosteusmittauksia, koska alettiin epäillä, että oireet saattaisivat johtua kosteudesta tai homeesta.
Pari viikkoa sitten kävi asunnossa mies juttelemassa ja mittailemassa. Totesi kämpän tunkkaiseksi, otti kuvia, repäisi yhden listan irti ja löysi mustia pilkkuja. Todennäköisesti hometta. Listan irti repäiseminen laukaisi minulla allergiakohtauksen, joten syyllinen ainakin osalle oireista luultavimmin löytyi. Ei tehnyt enempää mittauksia. Suositteli asuntoa tyhjennettäväksi ja ilmoitti sen olevan asumiskelvoton. Pääsin onneksi pariksi päiväksi alakertaan vuokranantajani asuntoon, jonka hän jopa lupasi minulle vuokrata (en ottanut vastaan tarjousta), joten ehdin pakkailemaan ja tekemään muuttoa.
Keskiviikkona siis raahasin muutaman vaatekerran ja välttämättömimmät hygieniatarvikkeet alakertaan ja nukuin yön ilmapatjalla. Seuraavana päivänä töistä tullessani menin suoraan yläkertaan, jossa vuokranantajani jo oli. Mieshän oli tietenkin päästänyt itsensä luvatta sisään, heitellyt osan tavaroistani keskelle yksiötäni, repinyt vaurioituneen seinän auki ja tehnyt pressuista suojan. Kattoikkunahan tosiaan oli makuualkovissa. Patjat oli sängystä otettu pois, mutta sängyn alustaa ei ollut tyhjennetty niin kuin ei työpöytää tai sen alustaakaan. Lisäksi suojatulle alueelle jäi pakastimeni. En muista koska viimeksi olisin ollut yhtä raivoissani. Ne jotka ovat asunnossani käyneet tai kuvia nähneet, voivat ehkä kuvitella miten ahtaista väleistä jouduin tavaroitani hakemaan.
Vuokranantajalla oli vieläpä pokkaa väittää, että ei asunnossa mitään hometta ole. Seinä oli kuiva ja villat kuivat. Kyllä kuulemma uskoi, että katto on vuotanut, mutta ei siellä mitään hometta ole. Nyt meinaa ilmeisesti itse asettua asuntoon asumaan ja pitää jopa siellä kolmatta vuotta majailleen sohvan.
Muutto saatiin lopulta tehtyä. Äitini, serkkuni ja setäni olivat suureksi avuksi, ja olen kaikille ikuisessa kiitollisuudenvelassa. Viikonlopuksi lähdin vanhempieni luokse, mutta työt jatkuivat maanantaina, jolloin sain onneksi majapaikan serkkuperheen luota. En voi ikinä kiittää heitä kylliksi. Siellä asuin hieman yli viikon, jonka aikana tein töitä, ravasin pesäpallokentällä ja metsästin asuntoa. Onni oli kuitenkin myötä, sillä asuttuani vain puolisen viikkoa serkkujen luona, sain asunnon. Nyt asun hieman aiempaa isomassa ja hintavammassa yksiössä kymmenisen kilometrin päässä Turusta. Olo on kuitenkin äärettömän helpottunut. Ehkä tästä tulee taas jotakin.
Eniten koko jupakassa harmittaa sekä YTHS:n, että vuokrananatajan toiminta. Mikä siinä on, että nuoren sanaa ei mielellään oteta vakavasti? Miksi YTHS:llä tuntuu olevan niin kiire, että ei haluta todella selvittää, mistä vaivat johtuvat? Tähän samaan voisin myös ihmetellä sitä, että jos YTHS:llä käy verikokeissa ja lääkäri soittaa tuloksia myöhemmin, ainoa asia mitä niistä kerrotaan on se, että ne kaikki arvot ovat normaaleja. Onneksi tulokset voi erikseen hakea, ja onneksi minulla on nerokas äiti, joka ymmärtää asioista tuplasti minua enemmän. Vuokranantajan käytöstä en ala edes puimaan. Asia tuli hoidettua niin tökerösti, että en saa koko yönä unta, jos alan sitä enemmän miettiä.
No, tällaista tällä kertaa. Ehkä ensi kerta tulee nopeammin, ja ehkä siinä on enemmän järkeä.
keskiviikko 25. helmikuuta 2015
Minne suomi katoaa? Where is Finnish going? Vart ska finska gå?
Yhdeksäsluokkalaisen serkkuni äidinkielenopettaja antoi syyspuolella oppilailleen tehtäväksi vastata kysymykseen siitä, onko suomi uhanalainen kieli. Vastaus piti tietysti perustella.
Koko luokka oli luonnollisesti(?) sitä mieltä, että suomi ei ole uhanalainen kieli, vaan hyvissä voimissa. Perusteluina käytettiin tietysti suomen asemaa kansalliskielenä, EU:n virallisena kielenä ja monen ihmisen äidinkielenä, näkyvyyttä mediassa ja opetuksessa, sekä sitä, että sitä puhutaan sekä kodeissa, että kotien ulkopuolella. Myös serkkuni vastauksesta olivat ilmenneet kaikki kielen elinvoimaisuuteen viittaavat syyt, mutta pisteitä oli tullut 2/6. Haluaako joku arvata miksi? Ei sen takia, että vastaus olisi ollut huonosti kirjoitettu, täynnä kirjoitusvirheitä tai jotenkin puutteellinen. Ei. Syy oli se, että opettajan oman mielipiteen mukaan suomi on uhanalainen.
Hätkähdin tätä ajatusta. Opiskelenko minä tosiaan kuolevaa kieltä? Putoavatko kaikki suomen kielen opiskelijat tai "alan" ammattilaiset seuraavan, sanotaanko sadan vuoden kuluessa kortistoon, koska suomen kieltä ei enää ole? Uskallan epäillä. Tässä kohtaa joku voisi irvailla, että kaikki tämän hetken opiskelijat ja ammattilaiset putoavat luultavasti hautaan ennen kuin mainitsemani sata vuotta ovat kuluneet(en minä, koska ajattelin elää 200-vuotiaaksi), mutta älkää kiitos takertuko siihen, koska se ei ole pointtini.
Aloitetaan numeroista, koska numeroista on hyvä aloittaa. Maailmassa puhutaan 6000 - 9000 kieltä. Suurimmilla kielillä on voi olla satoja miljoona puhujia, pienimmillä ehkä yksi tai kaksi. Suomen kielellä on noin viisi miljoonaa puhujaa. Yhdeksäsluokkalaisten äidinkielenkirjan mukaan suomi kuuluu maailman kahdensadan suurimman kielen joukkoon (Wikipedia eli maailman luotettavin tietolähde tietää kertoa suomen kielen sijaksi 124). Mitään muita lähdettä en tätä väitettä tukemaan löytänyt, joten suhtautukaa varauksella. Tällä perusteella on vaikea ajatella, että suomi olisi kuolemassa, varsinkin kun naapurista löytyy sellaisiakin kieliä, joiden puhujamäärä ei yllä edes tuhanteen(esimerkiksi saamelaiskielet, udmurtti, enetsi ja nganasani).
Suomen asemaa kansalliskielenä, EU:n virallisena kielenä ja monien äidinkielenä ei varmaan juuri tarvitse edes perustella. Se puoli on kohtalaisen vahvalla pohjalla, eikä tarvetta huoleen ehkä ole. Toisaalta, miten paljon on merkitystä sillä, että kieli on EU:n virallinen kieli? Euroopan unionin Internet-sivut kertovat seuraavaa:
(Tästä löydät kyseisen kohdan ja tästä Euroopan unionin kotisivulle.)
Eli oikeastaan se on aika merkittävä juttu. Toki suomi ei nyt sillä tavalla ole mitenkään erityisessä asemassa, koska kaikkien jäsenmaiden kansalliskielet ovat automaattisesti EU:n virallisia kieliä. Toivon tosiaan, että suomalaiset mepit käyttävät suomea puheenvuoroissaan edes joskus!
Mitä tulee mediaan, suomea näkee ja kuulee jatkuvasti. Toki voimme, ja on ehkä aiheellistakin kyseenalaistaa nykymedian kielen laadukkuus. Viimeksi viisi minuuttia sitten Iltalehden sivuilla käydessäni törmäsin otsikkoon: "Pariskunta ällistyi: Kuolleen ufolääkärin nimi reseptissä." (Uutinen) Ufolääkärin kohdalla jouduin hieraisemaan silmiäni. Onko ulkoavaruudesta vihdoin löydetty elämää? Kuka tämän on todennut? Onko heitä keskuudessamme? Mitä täällä tapahtuu? Kuka leikkii ilmauksilla? Ja niinpä, kyseessähän siis oli lääkäri, joka oli myös ufologi ja kiinnostunut paranormaaleista ilmiöistä, joista myös kirjoitti. "Ufolääkäri", juupa juu. Viime keväänä erään kurssin yhteydessä tarkastelimme Turun Sanomien kieltä, ja olihan sielläkin virheitä, outoja rakenteita ja ilmauksia.
Lisäksi erilaiset pinttyneet, virheelliset kirjoitustavat(ilmaiskaa viittaamalla, moniko on joskus kirjoittanut "enään"?), typerät yhdyssanavirheet(Tässä kohtaa tosiaan sanon typerät, koska miten joku voi kirjoittaa "tieto kone", "linjaauto" tai "kirja kauppa", ja vielä niin, ettei kyse ole yksittäisestä lipsahduksesta, vaan toistuvasta virheestä? Lukihäiriö on tietysti asia erikseen, mutta monilla tämä johtuu puhtaasti välinpitämättömyydestä.), anglismit, svetisismit ja kaikenlaiset muut lainarakenteet ja sanat saattavat kiristää joidenkin hermoja ja synnyttää pelkoa kielen rappeutumisesta. Toisaalta minun on vaikea suhtautua joihinkin uudisrakenteisiin paheksuvasti, vakka ehkä haluaisinkin pitää suomen kielen puhtaana ja koskemattomana. Kielet kuitenkin kehittyvät käytössä, eikä muiden kielten vaikutusta voi estää. Onko siis esimerkiksi sä-passiivin käyttö puhekielessä yhtään sen pahempi asia kuin "alkaa tekemään"-rakenteen hyväksyminen kirjakieleen?
Olen ottanut suomen kielen oletetun uhanalaisuuden puheeksi myös muutaman opiskelutoverini kanssa. Vastaukseksi sain hämmentyneitä ilmeitä ja avoimia naurahduksiakin. Keskustelut päätyivät kuitenkin siihen lopputulokseen, ettei suomea voi missään tapauksessa pitää uhanalaisena(näin totesi myös eräs lehtoreistamme, joka sattuu olemaan myös filosofian tohtori), mutta joka tapauksessa suomen kieli jossain vaiheessa kuolee. Joskus. Kaukana tulevaisuudessa. Sitä ei voi sanoa, tapahtuuko se sen vuoksi, että jokin muu kieli kuten englanti, valtaa niin paljon alaa, että se tukahduttaa kaikki kielet alleen vai kuoleeko suomi, kun ihmiskunta kohtaa tuhonsa, mutta joskus se kuolee. Ei huomenna, ei viiden vuoden päästä, ei ehkä tuhannenkaan vuoden päästä, mutta joskus.
Monet nuoret käyttävät esimerkiksi englantia blogiensa otsikoissa, Instagramissa, Facebookissa ja yleisesti sosiaalisessa mediassa. Kirjoitan itse englanniksi vähintään yhtä paljon kuin suomeksi, tosin tällöin kohdeyleisö on hieman eri. Pidän vieraiden kielten käyttämistä jopa toivottavana. Maailma tarvitsee kieliä. Suomea, englantia, ranskaa, kiinaa, maria, venäjää... Kieltä voi käyttää rakentamaan identiteettiään, mutta se luo myös yhteisöllisyyttä ja kommunikointimahdollisuuksia.
Suomen kielelle ei siis missään nimessä kannata vielä kirjoittaa muistokirjoitusta tai toivottaa hyvää matkaa. Siitä huolimatta on kuitenkin muistettava, että suomeakin pitää huoltaa, käyttää ja kunnioittaa. Jos unohdamme oman äidinkielemme piirteet, oikeinkirjoituksen, kieliopin ja sanaston, ajamme itse kielen kuolemaan. Jos kukaan ei kieltä käytä, se ei elä. Mikäli haluamme, että lapsemme, lapsenlapsemme ja lapsenlapsenlapsemme puhuvat äidinkielenään suomea, emme voi ruveta välinpitämättömiksi ja unohtaa.
Mitä mieltä te olette? Onko suomi kuolemassa?
Tässä tällä kertaa, pitkän tauon jälkeen. Tässä välissä olen aloittanut ja lopettanut lajitreenaamisen(reisi kun päätti napsahtaa marraskuussa uudelleen ja nyt olisi tarkoitus torstaina koettaa, joko kestäisi lyömistä ja muuta), opiskellut, aloittanut uuden sivuaineen (poliittinen historia), alkanut valmentaa Turku-Pesiksessä, täyttänyt 21 vuotta(!), käynyt Ulvilassa, urheillut, syönyt, lukenut, kirjoittanut, käynyt elokuvissa, viettänyt joulua, taistellut astianpesukoneen kanssa ja hävinnyt, tiskannut käsin, sairastanut ja elänyt muutenkin ihan normaalia elämää.
P.s. Pahoittelut mahdollisista kieli- ja kirjoitusvirheistä, edes minä en ole täydellinen.
Koko luokka oli luonnollisesti(?) sitä mieltä, että suomi ei ole uhanalainen kieli, vaan hyvissä voimissa. Perusteluina käytettiin tietysti suomen asemaa kansalliskielenä, EU:n virallisena kielenä ja monen ihmisen äidinkielenä, näkyvyyttä mediassa ja opetuksessa, sekä sitä, että sitä puhutaan sekä kodeissa, että kotien ulkopuolella. Myös serkkuni vastauksesta olivat ilmenneet kaikki kielen elinvoimaisuuteen viittaavat syyt, mutta pisteitä oli tullut 2/6. Haluaako joku arvata miksi? Ei sen takia, että vastaus olisi ollut huonosti kirjoitettu, täynnä kirjoitusvirheitä tai jotenkin puutteellinen. Ei. Syy oli se, että opettajan oman mielipiteen mukaan suomi on uhanalainen.
Hätkähdin tätä ajatusta. Opiskelenko minä tosiaan kuolevaa kieltä? Putoavatko kaikki suomen kielen opiskelijat tai "alan" ammattilaiset seuraavan, sanotaanko sadan vuoden kuluessa kortistoon, koska suomen kieltä ei enää ole? Uskallan epäillä. Tässä kohtaa joku voisi irvailla, että kaikki tämän hetken opiskelijat ja ammattilaiset putoavat luultavasti hautaan ennen kuin mainitsemani sata vuotta ovat kuluneet(en minä, koska ajattelin elää 200-vuotiaaksi), mutta älkää kiitos takertuko siihen, koska se ei ole pointtini.
Aloitetaan numeroista, koska numeroista on hyvä aloittaa. Maailmassa puhutaan 6000 - 9000 kieltä. Suurimmilla kielillä on voi olla satoja miljoona puhujia, pienimmillä ehkä yksi tai kaksi. Suomen kielellä on noin viisi miljoonaa puhujaa. Yhdeksäsluokkalaisten äidinkielenkirjan mukaan suomi kuuluu maailman kahdensadan suurimman kielen joukkoon (Wikipedia eli maailman luotettavin tietolähde tietää kertoa suomen kielen sijaksi 124). Mitään muita lähdettä en tätä väitettä tukemaan löytänyt, joten suhtautukaa varauksella. Tällä perusteella on vaikea ajatella, että suomi olisi kuolemassa, varsinkin kun naapurista löytyy sellaisiakin kieliä, joiden puhujamäärä ei yllä edes tuhanteen(esimerkiksi saamelaiskielet, udmurtti, enetsi ja nganasani).
Suomen asemaa kansalliskielenä, EU:n virallisena kielenä ja monien äidinkielenä ei varmaan juuri tarvitse edes perustella. Se puoli on kohtalaisen vahvalla pohjalla, eikä tarvetta huoleen ehkä ole. Toisaalta, miten paljon on merkitystä sillä, että kieli on EU:n virallinen kieli? Euroopan unionin Internet-sivut kertovat seuraavaa:
"EU-kansalaiset voivat tarkastella kaikkia keskeisiä EU:n asiakirjoja oman maansa virallisella kielellä. EU-kansalaisilla on myös oikeus ottaa yhteyttä komissioon ja saada vastaus omalla kielellään.
Euroopan parlamentin jäsenillä on parlamentin istunnoissa puhuessaan oikeus käyttää mitä tahansa EU:n virallista kieltä."
(Tästä löydät kyseisen kohdan ja tästä Euroopan unionin kotisivulle.)
Eli oikeastaan se on aika merkittävä juttu. Toki suomi ei nyt sillä tavalla ole mitenkään erityisessä asemassa, koska kaikkien jäsenmaiden kansalliskielet ovat automaattisesti EU:n virallisia kieliä. Toivon tosiaan, että suomalaiset mepit käyttävät suomea puheenvuoroissaan edes joskus!
Mitä tulee mediaan, suomea näkee ja kuulee jatkuvasti. Toki voimme, ja on ehkä aiheellistakin kyseenalaistaa nykymedian kielen laadukkuus. Viimeksi viisi minuuttia sitten Iltalehden sivuilla käydessäni törmäsin otsikkoon: "Pariskunta ällistyi: Kuolleen ufolääkärin nimi reseptissä." (Uutinen) Ufolääkärin kohdalla jouduin hieraisemaan silmiäni. Onko ulkoavaruudesta vihdoin löydetty elämää? Kuka tämän on todennut? Onko heitä keskuudessamme? Mitä täällä tapahtuu? Kuka leikkii ilmauksilla? Ja niinpä, kyseessähän siis oli lääkäri, joka oli myös ufologi ja kiinnostunut paranormaaleista ilmiöistä, joista myös kirjoitti. "Ufolääkäri", juupa juu. Viime keväänä erään kurssin yhteydessä tarkastelimme Turun Sanomien kieltä, ja olihan sielläkin virheitä, outoja rakenteita ja ilmauksia.
Lisäksi erilaiset pinttyneet, virheelliset kirjoitustavat(ilmaiskaa viittaamalla, moniko on joskus kirjoittanut "enään"?), typerät yhdyssanavirheet(Tässä kohtaa tosiaan sanon typerät, koska miten joku voi kirjoittaa "tieto kone", "linjaauto" tai "kirja kauppa", ja vielä niin, ettei kyse ole yksittäisestä lipsahduksesta, vaan toistuvasta virheestä? Lukihäiriö on tietysti asia erikseen, mutta monilla tämä johtuu puhtaasti välinpitämättömyydestä.), anglismit, svetisismit ja kaikenlaiset muut lainarakenteet ja sanat saattavat kiristää joidenkin hermoja ja synnyttää pelkoa kielen rappeutumisesta. Toisaalta minun on vaikea suhtautua joihinkin uudisrakenteisiin paheksuvasti, vakka ehkä haluaisinkin pitää suomen kielen puhtaana ja koskemattomana. Kielet kuitenkin kehittyvät käytössä, eikä muiden kielten vaikutusta voi estää. Onko siis esimerkiksi sä-passiivin käyttö puhekielessä yhtään sen pahempi asia kuin "alkaa tekemään"-rakenteen hyväksyminen kirjakieleen?
Olen ottanut suomen kielen oletetun uhanalaisuuden puheeksi myös muutaman opiskelutoverini kanssa. Vastaukseksi sain hämmentyneitä ilmeitä ja avoimia naurahduksiakin. Keskustelut päätyivät kuitenkin siihen lopputulokseen, ettei suomea voi missään tapauksessa pitää uhanalaisena(näin totesi myös eräs lehtoreistamme, joka sattuu olemaan myös filosofian tohtori), mutta joka tapauksessa suomen kieli jossain vaiheessa kuolee. Joskus. Kaukana tulevaisuudessa. Sitä ei voi sanoa, tapahtuuko se sen vuoksi, että jokin muu kieli kuten englanti, valtaa niin paljon alaa, että se tukahduttaa kaikki kielet alleen vai kuoleeko suomi, kun ihmiskunta kohtaa tuhonsa, mutta joskus se kuolee. Ei huomenna, ei viiden vuoden päästä, ei ehkä tuhannenkaan vuoden päästä, mutta joskus.
Monet nuoret käyttävät esimerkiksi englantia blogiensa otsikoissa, Instagramissa, Facebookissa ja yleisesti sosiaalisessa mediassa. Kirjoitan itse englanniksi vähintään yhtä paljon kuin suomeksi, tosin tällöin kohdeyleisö on hieman eri. Pidän vieraiden kielten käyttämistä jopa toivottavana. Maailma tarvitsee kieliä. Suomea, englantia, ranskaa, kiinaa, maria, venäjää... Kieltä voi käyttää rakentamaan identiteettiään, mutta se luo myös yhteisöllisyyttä ja kommunikointimahdollisuuksia.
Suomen kielelle ei siis missään nimessä kannata vielä kirjoittaa muistokirjoitusta tai toivottaa hyvää matkaa. Siitä huolimatta on kuitenkin muistettava, että suomeakin pitää huoltaa, käyttää ja kunnioittaa. Jos unohdamme oman äidinkielemme piirteet, oikeinkirjoituksen, kieliopin ja sanaston, ajamme itse kielen kuolemaan. Jos kukaan ei kieltä käytä, se ei elä. Mikäli haluamme, että lapsemme, lapsenlapsemme ja lapsenlapsenlapsemme puhuvat äidinkielenään suomea, emme voi ruveta välinpitämättömiksi ja unohtaa.
Mitä mieltä te olette? Onko suomi kuolemassa?
Tässä tällä kertaa, pitkän tauon jälkeen. Tässä välissä olen aloittanut ja lopettanut lajitreenaamisen(reisi kun päätti napsahtaa marraskuussa uudelleen ja nyt olisi tarkoitus torstaina koettaa, joko kestäisi lyömistä ja muuta), opiskellut, aloittanut uuden sivuaineen (poliittinen historia), alkanut valmentaa Turku-Pesiksessä, täyttänyt 21 vuotta(!), käynyt Ulvilassa, urheillut, syönyt, lukenut, kirjoittanut, käynyt elokuvissa, viettänyt joulua, taistellut astianpesukoneen kanssa ja hävinnyt, tiskannut käsin, sairastanut ja elänyt muutenkin ihan normaalia elämää.
P.s. Pahoittelut mahdollisista kieli- ja kirjoitusvirheistä, edes minä en ole täydellinen.
tiistai 26. elokuuta 2014
Hirviökausi paketissa
Edellinen kausi oli lähes unelmien täyttymys. Joukkueen tavoite toteutui (omat eivät aivan täysin) ja päällimmäisiksi tunteiksi jäivät ilo ja haikeus. Tämä kausi oli likimain päinvastainen. Pelien osalta mun kauteni loppui jo kaksi viikkoa sitten, mutta tämä aika on kulunut sulatellessa. Olo on epävarma, harmistunut ja pettynyt. Kaikki ei tosiaan mennyt niin kuin elokuvissa.
Syksyllä tilanne näytti vielä hyvältä. Siirryin Kankaanpään Mailasta Mynämäen Vesan naisten suomensarjajoukkueeseen, enkä parempaa porukkaa olisi voinut toivoa. Jokainen treeni oli täynnä naurua, hämärää huumoria, hikeä ja joukkuehenkeä. Töitä tehtiin kovaa ja tavoitteellisesti, mutta hauskanpitoa unohtamatta. Ikinä en ole missään harjoituksissa nauranut yhtä paljon ja silti lähtenyt kotiin uuvuksissa.
Oma treeni kulki hyvin, vaikka välillä lajitaidot tuntuivat polkevan paikallaan. Olin motivoituneempi kuin aikoihin ja kulutin paljon aikaa pesäpallon parissa. Nukuessanikin. Hallikauden pelit menivät epävarmasti ja hakien. Hallipelit eivät koskaan ole sopineet minulle, eikä se näyttänyt muuttuneen. Olin kuitenkin luottavainen.
Kevättä kohden fysiikka parani hurjasti: huhtikuussa kellotin ennätysaikani kolmellakymmenellä metrillä ja voimatasot näyttivät kasvaneen. Valmentajan kanssa käydyn keskustelun pohjalta uskoin vahvasti pelaavani suomensarjaa kesällä. Ruutupaidassa luultavimmin, koska sisäpeli on tänä vuonna ollut vahvuuteni, mutta olin valmis mihin tahansa, jos vain pääsisin pelaamaan.
Toukokuu toi kauden alun ja jokaisen mielessä häämötti ajatus noususta ykköspesikseen. Minulle valkeni kuitenkin pikkuhiljaa, etten sittenkään ollut sillä tasolla, että pelipaikka olisi kovatasoisesta porukasta irronnut. Pelasin ensimmäisistä kuudesta pelistä kolme. Koska olin aloittanut ylemmällä sarjatasolla ja olen aikuispelaaja, karenssi maakuntasarjaan oli kymmenen päivää. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että pelatessani noin kymmenen päivän välein, uudistin karenssiani jatkuvasti. En siis voinut pelata alkukaudesta kuin ylempää sarjaa, kunnes otin asian puheeksi valmentajani kanssa ja siirryin maakuntasarjan puolelle hakemaan peliaikaa ja vastuuta.
Alkukesästä minulle iski kuukauden pelitauko. Karenssin jälkeen maakuntasarjan peleihin tuli pitkä tauko ja kulutin aikaani töissä ja treenaamassa. Työtkin liittyivät pesäpalloon, joten lajia tursusi ovista ja ikkunoista pelitauosta huolimatta.
Pelien jatkumista edeltävällä viikolla suomarin joukkue piti fysiikkaviikon ja koska yhä treenasin heidän kanssaan, oli tarkoitukseni tehdä samat ohjelmat. Alkuviikosta jo aiemmin vaivannut vasemman käden jännetupentulehdus pakotti keskittymään jalkojen ja keskivartalon treenaamiseen. Päädyin siis tekemään juoksutreenejä tavallista enemmän. Toisen juoksutreenin loppupuolella vasen takareisi kiristyi ja kipeytyi. Jätin treenin kesken, mutta jatkoin muuten normaalisti, tosin punttitreeniä vähentäen, koska ajattelin kivun lähtevän sillä, millä se oli tullutkin. Virhe.
Heinäkuussa pelit jatkuivat. Takareisi oli yhä jumissa ja toisessa tai kolmannessa pelissä heinäkuun puolivälissä tapahtuikin se, mitä jokainen urheilija pelkää. Kipu oli lähes sietämätön ja peli jäi kesken.
Kävin parin päivän kuluttua lääkärissä ja tuomio oli pieni repeämä ja 7-10 päivää. Sen jälkeen jalan olisi pitänyt olla kutakuinkin kunnossa. Tai näin minä ainakin käsitin. Nyt ollaan kuitenkin jo pitkällä elokuussa ja toipuminen on yhä kesken. Voi tosin olla, että noudatin lääkärin ohjeita huonosti ja rasitus oli liian kova. Jossittelu on kuitenkin tässä vaiheessa turhaa.
Kaksi maakiksen ja yksi suomarin peli jäi pakotettuna pelaamatta. Tällä kertaa tosin pakotin itse itseni tähän ratkaisuun. Kolmen pelin missaaminen oli kuitenkin tarpeeksi ja kun maakiskautta oli kuusi peliä jäljellä, lähdin pelaamaan. Jouduin tosin ilmoittamaan pelinjohtajille, että juokseminen ei onnistu, vaikka niin olin alunperin luullut.
Loppukausi oli rikkonainen ja monista peleistä päälimmäinen muistikuva on vain kipu. Tiedän juosseeni paljon enemmän kuin olin aikonut, kokeilleeni ulkokenttäpaikkoja (ja löytäneeni uuden suosikkini), pelanneeni surkeasti, kohtuullisesti ja hyvin sekä lyöneeni ja tuoneeni juoksuja. Kovin montaa yksittäistä tapahtumaa en muista ja ehkä hyvä niin.
Tavallaan tästä kaudesta pitäisi oppia, mutta tavallaan en tahdo tietää, mitä sen pitäisi opettaa. Siinä vaiheessa, kun on koko syksyn, talven ja kevään tehnyt lujaa töitä, vain sen takia, että saisi huomata, ettei silti ole tarpeeksi hyvä, on takki aika tyhjä. En muista koska viimeksi kausi olisi ollut yhtä kamala. En muista koska viimeksi minua olisi pelottanut yhtä paljon. Enkä muista, koska viimeksi motivaationi olisi uinut niin pohjamudissa kuin se viimeisen kahden pelin aikana ui.
Nyt on kuitenkin edessä enemmän tai vähemmän ansaittu syystauko, joka tuo kaivatun miettimismahdollisuuden. Jalan kuntouduttua treeni alkaa taas kovempana kuin koskaan ja ensi kesänä aion olla hyvä.
Iso kiitos kaikille ihanille joukkueystäville! Te olette parhaita.
Tilaa:
Kommentit (Atom)