Hirviökausi paketissa

Edellinen kausi oli lähes unelmien täyttymys. Joukkueen tavoite toteutui (omat eivät aivan täysin) ja päällimmäisiksi tunteiksi jäivät ilo ja haikeus. Tämä kausi oli likimain päinvastainen. Pelien osalta mun kauteni loppui jo kaksi viikkoa sitten, mutta tämä aika on kulunut sulatellessa. Olo on epävarma, harmistunut ja pettynyt. Kaikki ei tosiaan mennyt niin kuin elokuvissa.

Syksyllä tilanne näytti vielä hyvältä. Siirryin Kankaanpään Mailasta Mynämäen Vesan naisten suomensarjajoukkueeseen, enkä parempaa porukkaa olisi voinut toivoa. Jokainen treeni oli täynnä naurua, hämärää huumoria, hikeä ja joukkuehenkeä. Töitä tehtiin kovaa ja tavoitteellisesti, mutta hauskanpitoa unohtamatta. Ikinä en ole missään harjoituksissa nauranut yhtä paljon ja silti lähtenyt kotiin uuvuksissa.

Oma treeni kulki hyvin, vaikka välillä lajitaidot tuntuivat polkevan paikallaan. Olin motivoituneempi kuin aikoihin ja kulutin paljon aikaa pesäpallon parissa. Nukuessanikin. Hallikauden pelit menivät epävarmasti ja hakien. Hallipelit eivät koskaan ole sopineet minulle, eikä se näyttänyt muuttuneen. Olin kuitenkin luottavainen.

Kevättä kohden fysiikka parani hurjasti: huhtikuussa kellotin ennätysaikani kolmellakymmenellä metrillä ja voimatasot näyttivät kasvaneen. Valmentajan kanssa käydyn keskustelun pohjalta uskoin vahvasti pelaavani suomensarjaa kesällä. Ruutupaidassa luultavimmin, koska sisäpeli on tänä vuonna ollut vahvuuteni, mutta olin valmis mihin tahansa, jos vain pääsisin pelaamaan.

Toukokuu toi kauden alun ja jokaisen mielessä häämötti ajatus noususta ykköspesikseen. Minulle valkeni kuitenkin pikkuhiljaa, etten sittenkään ollut sillä tasolla, että pelipaikka olisi kovatasoisesta porukasta irronnut. Pelasin ensimmäisistä kuudesta pelistä kolme. Koska olin aloittanut ylemmällä sarjatasolla ja olen aikuispelaaja, karenssi maakuntasarjaan oli kymmenen päivää. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että pelatessani noin kymmenen päivän välein, uudistin karenssiani jatkuvasti. En siis voinut pelata alkukaudesta kuin ylempää sarjaa, kunnes otin asian puheeksi valmentajani kanssa ja siirryin maakuntasarjan puolelle hakemaan peliaikaa ja vastuuta.

Alkukesästä minulle iski kuukauden pelitauko. Karenssin jälkeen maakuntasarjan peleihin tuli pitkä tauko ja kulutin aikaani töissä ja treenaamassa. Työtkin liittyivät pesäpalloon, joten lajia tursusi ovista ja ikkunoista pelitauosta huolimatta.

Pelien jatkumista edeltävällä viikolla suomarin joukkue piti fysiikkaviikon ja koska yhä treenasin heidän kanssaan, oli tarkoitukseni tehdä samat ohjelmat. Alkuviikosta jo aiemmin vaivannut vasemman käden jännetupentulehdus pakotti keskittymään jalkojen ja keskivartalon treenaamiseen. Päädyin siis tekemään juoksutreenejä tavallista enemmän. Toisen juoksutreenin loppupuolella vasen takareisi kiristyi ja kipeytyi. Jätin treenin kesken, mutta jatkoin muuten normaalisti, tosin punttitreeniä vähentäen, koska ajattelin kivun lähtevän sillä, millä se oli tullutkin. Virhe.

Heinäkuussa pelit jatkuivat. Takareisi oli yhä jumissa ja toisessa tai kolmannessa pelissä heinäkuun puolivälissä tapahtuikin se, mitä jokainen urheilija pelkää. Kipu oli lähes sietämätön ja peli jäi kesken.

Kävin parin päivän kuluttua lääkärissä ja tuomio oli pieni repeämä ja 7-10 päivää. Sen jälkeen jalan olisi pitänyt olla kutakuinkin kunnossa. Tai näin minä ainakin käsitin. Nyt ollaan kuitenkin jo pitkällä elokuussa ja toipuminen on yhä kesken. Voi tosin olla, että noudatin lääkärin ohjeita huonosti ja rasitus oli liian kova. Jossittelu on kuitenkin tässä vaiheessa turhaa.

Kaksi maakiksen ja yksi suomarin peli jäi pakotettuna pelaamatta. Tällä kertaa tosin pakotin itse itseni tähän ratkaisuun. Kolmen pelin missaaminen oli kuitenkin tarpeeksi ja kun maakiskautta oli kuusi peliä jäljellä, lähdin pelaamaan. Jouduin tosin ilmoittamaan pelinjohtajille, että juokseminen ei onnistu, vaikka niin olin alunperin luullut.

Loppukausi oli rikkonainen ja monista peleistä päälimmäinen muistikuva on vain kipu. Tiedän juosseeni paljon enemmän kuin olin aikonut, kokeilleeni ulkokenttäpaikkoja (ja löytäneeni uuden suosikkini), pelanneeni surkeasti, kohtuullisesti ja hyvin sekä lyöneeni ja tuoneeni juoksuja. Kovin montaa yksittäistä tapahtumaa en muista ja ehkä hyvä niin.

Tavallaan tästä kaudesta pitäisi oppia, mutta tavallaan en tahdo tietää, mitä sen pitäisi opettaa. Siinä vaiheessa, kun on koko syksyn, talven ja kevään tehnyt lujaa töitä, vain sen takia, että saisi huomata, ettei silti ole tarpeeksi hyvä, on takki aika tyhjä. En muista koska viimeksi kausi olisi ollut yhtä kamala. En muista koska viimeksi minua olisi pelottanut yhtä paljon. Enkä muista, koska viimeksi motivaationi olisi uinut niin pohjamudissa kuin se viimeisen kahden pelin aikana ui.

Nyt on kuitenkin edessä enemmän tai vähemmän ansaittu syystauko, joka tuo kaivatun miettimismahdollisuuden. Jalan kuntouduttua treeni alkaa taas kovempana kuin koskaan ja ensi kesänä aion olla hyvä.


Iso kiitos kaikille ihanille joukkueystäville! Te olette parhaita.

#likeagirl

Alwaysin kampanjassa kysytään älykkäästi, mitä tarkoittaa tehdä asioita kuin tyttö. Hieman vanhempien tyttöjen ja oikeastaan kaikkien poikien reaktio kysymykseen on ainakin lievästi halventava. Jos minulta olisi aikaisemmin kysytty sama kysymys, olisin luultavasti liikehtinyt aivan samalla tavalla. Onhan täysi fakta, että tytöt juoksevat typerästi heiluen, heittävät lyhyitä heittoja käsi koukussa ja perään hypähtäen ja ovat muutenkin enemmän huolissaan siitä, ovatko hiukset hyvin kuin siitä, tuleeko suorituksesta hyvä. Vai onko?

Minä vietin ison osan lapsuudestani leikkimällä ja pelaamalla itseäni vanhempien poikien kanssa. Toki kaveripiiriini kuului myös samanikäisiä ja nuorempia tyttöjä, mutta suurimman osan vähäisistä urheiluhaluistani tyydytin poikien kanssa. Olen leikkinyt formulakuskia, juossut kilpaa, pelannut jalkapalloa ja pesäpalloa, heittänyt keihästä, työntänyt kuulaa, hypännyt pituutta, lätkinyt sulkapalloa sekä lähes kaikkea mitä kuvitella saattaa. Kolme vuotta vanhimpia poikia nuorempana olin tietysti jatkuvasti alakynnessä fyysisesti (ja kärsivällisyyden puolesta) ja saatoin saada hiukan avustusta, että saisin edes joskus voittaa jonkin kisan. Ainoa asia, jossa oikeasti olin parempi, oli kakkosluokan ulkoläksyjen opettelu.

Voisi siis luulla, että olisin kuullut "sä heität niinku tyttö" tai "sä juokset niinku tyttö" tai "sä tappelet niinku tyttö" miljoonia ja miljoonia kertoja, mutta en itse muista kuulleeni näitä kommentteja lukuunottamatta sitä, kun opettelin heittämään pesäpalloa veljen johdolla. "Heitä ny kovempaa. Sä heität niinku tyttö. Yritä ny ees." Mutta ehkä se kuuluu asiaan. Voi tietysti olla, että jokunen poika ajatteli tasan tarkkaan niin, mutta ei uskaltanut sanoa mitään, koska minulla oli isoveli ja osa hänen kavereistaan suojelemassa. Veikkaanpa tosin, että veli tai kukaan muista suojelijoistani ei nykypäivänä sitä myöntäisi, vaikka muistaisikin.

Uskallan kuitenkin myös arvata, että poikien seassa kasvaminen on muuttanut tapaani liikkua ja mennä. En tarkoita, että olisin yhtään sen parempi kuin muutkaan tytöt tai pojat, mutta luultavasti varsinkin nuorempana minussa on ollut tiettyä poikamaisuutta (ei pelkästään tyylissä vaan ihan olemisessakin). Monestihan pojille tietynlainen liikkuminen on luonnollisempaa kuin tytöille. Toisaalta taas, tietynlainen liikkuminen on tytöille luonnollisempaa kuin pojille.

En kovin usein jaksa loukkaantua tämän kaltaisista sanonnoista (poikkeuksen tekee "aikuisten oikeesti", koska millä perusteella aikuisten totuus olisi yhtään parempi kuin lastenkaan?), mutta yllä olevan videon näkemisen jälkeen tämä on pistänyt pohtimaan. Mistä lähtien tyttöys on ollut huono asia? Mistä lähtien tytöt ovat oikeasti juosseet niin kuin me usein automaattisesti ajattelemme? Mistä lähtien tyttöjen on pitänyt liikkua ja tehdä asiat samma tavala kuin poikien? Mistä lähtien tytöt ovat tehneet asiat automaattisesti eri tavalla?

En ole raivofeministi, mutta halveksin ajatusta, että ihmiset olisivat jotenkin eri arvoisia sukupuolensa tai fyysisten valmiuksiensa vuoksi. Sukupuoltaan ei voi valita. Omaa tapaansa liikkua tai olla ei voi valita. Sitä voi muuttaa, mutta tiettyjen rajojen sisällä. Omien rajojensa. Miksi siis automaattisesti ajattelemme, että kun sanotaan jonkun tekevän jotakin "niin kuin tyttö" hän tekee sen jotenkin väärin tai puutteellisesti?


P.s. Mitä, F1:ssä Bottas on ollut jo kolme kertaa peräkkäin palkintosijalla ja tänään aika-ajossa kolmanteen ruutuun. Olisiko tässä Suomen seuraava F1-maailmanmestari? Ja jos jollekin ei tällä selvinnyt, olen fani.

Urheilijat ja media

Kirjoitan tämän postauksen, koska minua ärsyttää ja koska en selkeästi osaa ajatella enää mitään muuta kuin urheilua.

Olen tarttunut tähän samaan aiheeseen aiemmin vanhan blogini puolella. Tällöin tosin puhuin myös julkkiksista yleensä, kun taas nyt aion fokusoida tekstini urheilijoihin ja siihen, miten heihin suhtaudutaan varsinkin mediassa.

Noin kuukausi sitten käyiin Sothsin olympialaiset. Internet tulvi uutisia, artikkeleita, kolumneja, blogikirjoituksia, videoita ja kuvia. Twitteriä, Instagramia tai Facebookia ei voinut kuvitellakaan avaavansa ilman että olympialaiset näkyivät jollain tavalla. Tässä ei ole mielestäni mitään pahaa. Olympialaiset on iso tapahtuma ja monille urheilijoille uran päätavoite. Minusta on hienoa, että perinne on säilynyt, joskin muutoksia kokeneena, ja olympialaisia pidetään yhä suuressa arvossa. Se, mikä on paha asia, on kommentoijien tapa suhtautua urheilijoihin ja heidän saavutuksiinsa ainakin Suomessa.

Krista Lähteenmäki oli Looseri-Lähteenmäki hopeahiihdon jälkeen. Kyllä, hopeahiihdon! En itse kyseistä hiihtoa nähnyt, mutta en usko, että kultamitali yhteen naiseen kaatui ja sitä paitsi, jos Kalla todella oli niin hurjassa kunnossa kuin olen kuullut, ei häntä todennäköisesti kukaan olisi kiinni saanut. Iivo Niskanen oli sensaatio ja hänestä ollaan ylpeitä, mutta Sami Jauhojärvi käytti vilppiä voittaakseen kultahiihdon. Hän kiilasi saksalaisen nurin, jotta saisi karistettua omilta harteiltaan "olympiakävijä"-tittelin ja muutettua sen olympiavoittajaksi.

Mäkimiehet ovat turhia ja surkeita. Janne Ahonen on toisten mielestä kuningaskotka ja toisten mielestä hän olisi saanut jäädä eläkkeelle ja unohtaa paluuhaaveet (olen salaa hiukan samaa mieltä jälkimmäisestä, mutta toisaalta, jos mies nyt haluaa yrittää, mikä minä olen tuomitsemaan). Jarkko Määtästä, Janne Happosesta tai Olli Muotkasta kukaan ei oikeastaan sano mitään. Anssi Koivuranta oli suuri pettymys kun ei tuonut mitalia, vaikka osa tuntui jo etukäteen tietävän, ettei hän mihinkään pysty. Mutta minun mielestäni on mielettömän kova tulos hypätä yhdenneksitoista ja kahdenneksitoista ensimmäisissä olympialaisissa, joihin lähtee mäkihypyn erikoismiehenä. Okei, onhan Koivuranta päässyt aika pitkään harjoittelemaan jo pelkkää mäkihyppyä, mutta useimmat erikoismiehet ovat lajiin keskittyneet jo polvenkorkuisesta asti.

Toisaalta taas Enni Rukajärvestä tuli palkinopallipaikan saavutettuaan "koko kansan Enni", koska kyllähän suomalaiset positiivisiin, hyviin suorituksiin ovat tyytyväisiä ja osallisia. Suomi voittaa kansana, kollektiivina, mutta yksilöt häviävät. Ja kyllä, hopea voi joissain tapauksissa olla myös häviö, vaikka se on äärettömän kova suoritus. Silloin kun Suomi voitti jääkiekon MM-kisat 2011, ylistettiin Suomea ja suomalaisuutta, vaikka urheilijat, valmentajat ja joukkueenjohto olisivat oikeasti olleet niitä, joita olisi pitänyt ylistää. Tulihan heistäkin lähes kansallissankareita, mutta silloin lähes jokainen suomalainen koki voivansa sanoa "minä olen maailmanmestari" tai "me olemme maailmanmestareita". Minulle se oli jostain syystä aina "Suomi on maailmanmestari", mikä tietylla tavalla voi olla aivan yhtä paha, koska eihän Suomi maana tai Suomi kansana mitään voittanut.

Ilmiö ei kuitenkaan rajoitu vain olympialaisiin, eikä kansainvälisesti suuriin lajeihin. Mäkihypyn maailmancuppiin ei saisi joidenkin mielestä lähettää kilpailijoita muualle kuin Suomen tai Ruotsin tai mahdollisesti jopa Norjan alueella pidettäviin kisoihin, koska se on kallista ja kaikki revitään veronmaksajien päänahasta.
"Ei ne siellä kuitenkaan pärjää, menevät vaan turisteiksi."

En ymmärrä suomalaista dissauskulttuuria. Ollakseen hyvä, pitää olla paras, marginaalilajissa riittä jos tulee toiseksi ja isoissa, tärkeissä joukkuelajeissa pronssikin on jees. Kaikki sitä heikommat suoritukset ovat huonoja ja urheilijat turhia, eivätkä treenaa tarpeeksi tai pää ei kestä tai kaikki on huonosti. Tämä ainainen "pakko voittaa"-mentaliteetti ei voi olla kenellekään hyväksi. Joskus tuntuu, että toiset perustavat oman ja muiden ihmisarvon pärjäämiseen. Suosikkiesimerkkini on kommentti, jonka joskus luin Anssi Koivurannasta hiukan Anssin ensimmäisen mäkihyppääjäkauden jälkeen(tätä käytin myös vanhan blogini puolella), jolloin Anssi pärjäsi reilusti yli odotusten ja oli loppukaudesta Suomen paras mäkimies. Kommentissa sanottiin hänen pärjänneen hyvin, mutta toivottiin Anssin kuitenkin siirtyvän takaisin yhdistettyyn, koska hän on meille arvokkaampi yhdistetyn miehenä. Miksi Koivurannan tai kenenkään muunkaan urheilijan pitäisi olla millään tavalla meille arvokas? He edustavat maatamme ja tietysti heidän menestymisensä on meidänkin kannaltamme ja mielestämme hieno asia, mutta eivät he ole meille mitään velkaa. Urheilijat ja kaikki muutkin tehköön sitä, mitä tahtovat!

Huomioikaa nyt, etten todellakaan tarkoita, että kaikki olisivat tällaisia. On paljon ihmisiä, jotka eivät kommentoi mitään tai joilta tulee aina posiiivista, kannustavaa palautetta. Näitä ihmisiä arvostan erityisesti, mutta heitä tuntuu olevan liian harvassa.



Toivottavasti joku ymmärsi mitä ajan takaa. Mä en itse ole varma, ymmärsinkö.

Urheilullinen, urheilullisempi, urheilija?

Olen viimeisen vuoden ajan miettinyt, mitä sana "urheilija" oikeasti tarkoittaa. Wikipedian mukaan kuka vain urheilua harrastava voi kutsua itseään urheilijaksi, mutta mä en oikeen osaa ajatella sitä niin yksioikoisesti. Tämä määritelmä nimittäin rinnastaa kaksi kertaa viikossa kuntoilevat useita tunteja viikossa treenaaviin ammattilaisiin. Jokin asetelmassa ei minua puhuttele.

En kuitenkaan osaa sanoa, milloin itseään ihan oikeasti voisi alkaa kutsua urheilijaksi. Onko siihen jokin tietty aikaraja? Jos liikut viikossa yli kymmenen tuntia, olet urheilija? Vai riippuuko se siitä, mitä urheilet? Jos käyt pelkästään kuntosalilla olet urheilija, mutta jos vain lenkkeilet, et? Tai jos harrastat jotakin ohjatusti vaikka kerran viikossa, olet enemmän urheilija kuin sellainen, joka puurtaa yhden lepopäivän viikkoja viisi kertaa kovemmalla tahdilla, vain koska urheilet valvotussa tilanteessa? Jos saat palkkaa harrastuksestasi, olet urheilija, mutta jos itse kustannat sen, et ole?

Entä se, miten paljon on joutunut uhraamaan urheilun vuoksi? Jos lopettaa kaikki muut harrastukset ja keskittyy vain yhteen lajiin, onko silloin urheilija? Tai jos harrastaa useampaa lajia, mutta pelkästään liikuntaa, onko silloin urheilija? Entä jos ei koskaan käy muualla kuin harjoituksissa ja kotonakin miettii vain urheilua?

Tärkein kriteeri urheilijastatukselle on minusta ehkä sitoutuminen. Ei pelkästään se, miten paljon urheilee tai millaisia kuvia lataa Instagramiin tai millaisia päivityksiä vääntää Twitteriin tai Facebookiin. Ei se, miten paljon painaa tai miten paljon näyttää urheilijalta(miltä ikinä standardimuotoinen urheilija sitten näyttääkään). Ei edes se, millasia vaatteita käyttää urheillessaan tai muuten eläessään.

Urheilijuus on kokonaisvaltaista. Se vaikuttaa liikkumisen ja treenaamisen lisäksi elämäntapoihin laajemmin, syömiseen ja nukkumiseen, sekä siihen, miten kehoaan huoltaa. Urheilijan pitäisi olla "tavallista" ihmistä tietoisempi siitä, mikä on hyväksi kropalle ja mikä toimii itsellä. Urheilija kokee olevansa urheilija. Vaikka kaikki palaset elämässä eivät olisikaan kohdillaan ja elämäntavoissa olisi jotakin vikaa (liian vähän unta, tupakan polttaminen, napostelu...) se ei automaattisesti sulje urheilijuutta pois. Minusta kuitenkin urheilija asettaa pääsääntöisesti treenit bilettämisen edelle. Tietysti poikkeuksia saa ja tulee olla, mutta jos lauantai aamuna on treenit, ei sieltä joka kerta olla poissa, koska perjantaina on ollut palava pakko lähteä baanalle.

Omaa urheilijuuttani kyseenalaistan aika usein. Toisaalta se on typerää. Treenaan melko paljon, syön perusterveellisesti, nukun hyvin ja haluan kasvaa ja kehittyä pesäpalloilijana. Minulla on tavoitteita ja teen töitä niiden eteen. Aikaa vietän mieluummin salilla tai lenkillä tai jotain muuta liikunnallista tehden kuin baarissa notkuen (vaikka tämä nyt ei kovin hyvä kriteeri ehkä olekaan) Miksi siis en olisi urheilija?

Toisaalta itsensä kutsuminen urheilijaksi ehkä pelottaa. Tuntuu, että silloin pitäisi vaatia itseltään enemmän ja tehdä enemmän ja olla parempi. Toisaalta omat "alhaiset" viikottaiset treenitunnit pakottavat epäilemään nimityksen oikeellisuutta. Normaaliviikkona treenaan seitsemästä tunnista kahdeksaan ja kävelen kouluun neljä kertaa viikossa neljäkymmentä minuuttia yhteen suuntaan ja kerran viikossa orkesteriin puoli tuntia suuntaansa. Vapaa päiviä on yleensä kaksi, toisinaan yksi. Huippuviikkoina treenaan enemmän. Kymmenestä kahteenkintoista. Silti se tuntuu vähältä, kun on sellaisiakin, jotka liikkuvat parikymmentä tuntia viikossa. Onko minulla siis ihan oikeasti oikeus kutsua itseäni urheilijaksi?

Edellä mainittujen syiden vuoksi on. Olen sitoutunut ja tavoitteellinen. Minulle sanottiin joskus nuorempana, että tärkeämpää pelaajassa on motivaatio kuin taidot (olin tosin silloin sen verran nuori, että se oikeasti piti paikkansa, nykyään taidotkin merkitsevät jo todella paljon). Silloin luulin olevani todella motivoitunut ja ahkera ja kaikkea muuta soopaa. Vasta nyt olen tajunnut, että silloin olen kuvitellut olevani paljon, mutta toteutus on aina jäänyt hiukan puoli tiehen. Vuosi sitten tilanne muuttui, mutta vasta nyt tajuan edes hämärästi, mitkä minun arvoni urheilijana ovat.

Mitä teidän mielestänne tarkoittaa urheilija?




P.S. Voitteko tajuta, että mä olen jo 20-vuotias!!

Kauneudesta

"Kauneus on katsojan silmässä."

Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuka yllä olevan aforismin on keksinyt, mutta viime aikoina se on alkanut tuntua harvinaisen todenmukaiselta. Nykyään puhutaan paljon ulkonäöstä ja kauneusihanteista, ja monesti netissä törmää keskusteluihin, joissa yritetään vakuuttaa toiset omasta kannasta(useimmiten argumentoinnin taso on: "no ku ne vaan on rumia!!")

Monilla, varsinkin nuorilla, tuntuu olevan sellainen käsitys, että kaikki omasta ajatusmallista poikkeavat mielipiteet ovat vääriä tai jopa myrkyllisiä. Hoikka ihminen ei voi olla kaunis, jos minun mielestäni laihuus tai hoikkuus ei ole kaunista. Isokokoinen ei voi käyttää kivoja vaatteita, koska minä sanon niin. Ihan rehellisesti sanottuna ihmisten kapeakatseisuus surettaa. Olen tietty itsekin välillä tai aika useinkin laput silmillä kulkeva kakara, mutta pyrin aktiivisesti myös laajentamaan omaa näkökulmaani(vastaväitteitäkin saa esittää!).

Luin Demi.fi:ssä(jossa käyn toisinaan lähinnä viihdyttämässä itseäni)keskustelun, joka tuttuun tapaan eksyi aika paljon uriltaan, ja jossa päädyttiin väittelemään siitä, mikä numerokoko vastaa mitäkin kirjainta(Keskustelun löydät täältä). Turhaa touhua toisaalta, koska koot vaihtelevat vaateliikkeittäin ja merkeittäin. Olen jopa todistanut tilannetta, jossa kahdet oletettavasti täsmälleen samanlaiset shortsit(eri väriset tosin)olivat täysin eri kokoiset. Toiset taisivat olla minulle isot ja toiset pienet. Lapussa oli kuitenkin sama koko. Mitä lienee tapahtunut? Luultavasti jokin virhe, mutta tilanne oli kummallinen kaikesta huolimatta.

Minulle on loppujen lopuksi se ja sama, lukeeko paidassani 38 vai 44, kunhan se istuu ja tuntuu hyvältä. Muistan tosin viime keväänä lähes kiljuneeni riemusta, kun tajusin, vaatekokoni pienentyneen. Kokemuksena se oli tavallaan hieno, mutta toisaalta on vain masentavaa, että ihmiset vieläkin saattavat arvottaa itseään tai toisiaan koon perusteella. Tämän enempää en tässä kohtaa aio kuitenkaan vaatekokoihin puuttua.

En oikeastaan koskaan ole hahmottanut kauneutta pelkästään ulkonäölliseksi seikaksi vaan olen kokenut, että kauneus kumpuaa sisältä. Itsevarma ihminen, joka pukeutuu vartalolleen sopivasti on usein kaunis. Toisaalta, en pysty käsi sydämellä vannomaan jokaisen itsevarman ihmisen olevan kaunis. Eikä se välttämättä johdu siitä, ettei tämä ihminen jonkun muun mielestä olisi ihastuttava tai kaikin puolin viehättävän näköinen, hänen ulkonäkönsä ei vain vastaa minun kauneusihannettani. Ja harvoin ulkonäkö ja luonne loppujen lopuksi ovat millään lailla tekemisissä toistensa kanssa. Tunnen paljon todella kauniita ihmisiä, jotka ovat kauniita sisältäkin, mutta tunnen myös sellaisia kauniita ihmisiä, joita en välttämättä tahtoisi lainkaan tuntea ja päinvastoin.

En myöskään ole koskaan oikeastaan ajatellut muiden kohdalla ihmisen koon vaikuttavan hänen kauneuteensa. Monet isokokoisemma ihmiset ovat paljon pienikokoisempia nätimpiä. Oma vartalo vain pitää osata kantaa ja se pitää hyväksyä. Tässä kohtaa olen itse usein törmännyt seinään ja törmään usein vieläkin. Pidin itseäni lihavana monta vuotta. Olin lievästi ylipainoinen ja jouduin käyttämään isompia vaatteita kuin suurin osa kavereistani. Yläasteella minua sanottiin mursuksi. Tämän nimityksen alkuperää en kuitenkaan tunne ja jos olen rehellinen, en välitäkään tuntea. Oli se mikä tahansa, en usko, että se tekee hyvää valmiiksi hauraalle itsevarmuudelleni.

Viime talvena ja lopulta tänä syksynä asetelma kuitenkin pyörähti päälaelleen. En ole vieläkään pienikokoinen, enkä luultavasti tai toivottavasti tule koskaan olemaankaan(näyttäisin hirveältä, koska minulla on leveät hartiat ja rintakehä). Minulla on yhä hieman ylimääräistä keskivartalossa, mutta olen kuitenkin hämmentävästi lähes viisitoista kiloa kevyempi, kuin kahdeksannella luokalla 4-5 vuotta sitten. Kuvissa näkee eron ja kokeillessani muutama viikko sitten Ulvilassa käydessäni wanhojen mekkoani sain todistaa, miten paljon kova treenaaminen voi oikeasti vaikuttaa. Voin nimittäin kertoa, että olisin nyt noin kymmenen kertaa miellyttävämmän näköinen tanssipari kuin hiukan vajaa kaksi vuotta sitten. Enkä vähiten sen takia, että itse ajattelen niin.

Painon putoaminen ja siinä sivussa fysiikan kehittyminen toivat itsevarmuutta ensin pelikentälle ja sitä kautta siviilielämään. Olen vieläkin "anteeksipyytelijä" ja epävarma, mutta nykyään osaan oikeasti sanoa välillä vastaankin, mikä sinänsä ei aina ole hyvä piirre. Itsevarmuuden kasvu antoi minulle kuitenkin luvan katsoa peiliin ja olla rehellinen itselleni. Olla rehellinen siitä, mitä oikeasti näen. Minua vastaan ei enää tuijota ruma, halveksuttava tai yököttävä kuva, vaan epätäydellinen, perusnätti ja itsevarma minä. Vaikka minulla vieläkin on usein kriisejä, niitä tulee harvemmin. Olen oppinut arvostamaan itsessäni niitä pieniä hyviä asioita. Tästä tosin täytyy antaa tunnustusta myös veljelle, joka on osannut kasata oikeanlaiset kuntosaliohjelmat, jotka ovat tukeneet lajitreeniä, mutta samalla auttaneet minua tällä matkalla, jota olen tehnyt itseni hyväksymisen kanssa.

Useimmiten tulee listattua itselleen ja muille vain niitä asioita, jotka ovat itsessä huonosti. Se on ehkä suomalaisen kulttuurin vika tai sitten se on nykysukupolven ongelma. En tiedä, mutta huono tapa se joka tapauksessa on. Tykkään silmistäni ja kasvoistani. Kaikki sopii hyvin yhteen ja varsinkin kun hymyilen, voin olla jopa omasta mielestäni tosi nätti(ja vaikka ylähampaat on isot, ne on aika söpöt, haha). Myös hiukset on ihan ominta minua. En ehkä ollut aivan tyytyväinen parturin jälkeen, mutta ne kasvavat nopeasti takaisin kuitenkin. Eniten kuitenkin ehkä tällä hetkellä tykkään jaloistani. En ennen uskonut sitä, mutta ne on sirot ja varsinki nyt, kun lihakset alkavat erottua ja tuntua, voin huoletta käyttää ensi kesänä shortseja ja hameita.

Näistä minä itsessäni pidän, mutta joku muu voi olla aivan toista mieltä ja saakin olla. Nyt haluan kuitenkin tietää, mikä teissä on kaunista!

Muokattu 30.11.2013 Korjasin alkupäästä tekstiä pari kohtaa. Olivat rivit hyppineet sekaisin. Minä ja tekniikka ei olla kavereita.