"Mä voin olla sun kaveri tänään, kun X on poissa."

Olen aika pitkään jo pallotellut ja pohtinut tämän postauksen kirjoittamista. Tämä on tavallaan pelottava postaus. Pelottava minulle. Henkilökohtainen ja aika paljastava. Ehkä. Saattaa olla, että se riippuu lukijasta. Mutta haluan olla avoimempi elämässäni. Kaikkien niiden ihmisten kanssa, jotka merkitsevät minulle jotakin. Perheeni, sukulaisteni, vanhojen ystävieni, uusien ystävieni, joukkuekavereideni, niiden mahdollisten lukijoiden, jotka eivät minua henkilökohtaisesti tunne... Haluan antaa teille enemmän itsestäni. Päästää teidät lähemmäs.

Minun on vaikea saada ystäviä. En luo helposti läheisiä suhteita muihin, koska en päästä ketään helposti kovin lähelle. Puhun paljon, kyllä. Kerron asioita, joita on tapahtunut, jotka ovat minua jollain tavalla koskettaneet. Olen kertonut monille isäni ja mummini kuolemista, ystävyyssuhteiden katkeamisesta ja saattanut jopa mainita koulukiusaamisesta, mutta hyvin harvoille olen puhunut siitä, miltä minusta on tuntunut. Voin kertoa faktoja. Voin kertoa, miten olen nähnyt asiat ja miten muistan tapahtuneen, mutta juuri koskaan en kerro, miten raskasta on menettää ihminen toisensa jälkeen tavalla tai toisella ja miten raskasta on, kun vasta vuosia myöhemmin tajuaa, miten paljon ne kaikki menetykset ovat minuun vaikuttaneet.

Alakoulussa kävivät valitettavan tutuiksi vihjaukset siitä, että kyllä sä nyt kelpaat, kun joku on poissa. Kyllä mä tänään olen sun kaveri, kun ei oo mitään parempaakaan tarjolla. Niin on sanottu minulle sekä suoraan, että annettu ymmärtää. Toki, inhoan sitä, että luetaan rivien väleistä merkityksiä, joita siellä ei ole tai joita sinne ei ainakaan ole tarkoitettu, mutta en tiedä, miten muutenkaan voisin ottaa vastaan lauseen: "ku mulla ei oo ketään kavereita", ihmiseltä, jonka kanssa olen viettänyt viimeisen kolmen kuukauden aikana kaikki välitunnit ja monena päivänä aikaa myös koulun jälkeen. En varsinkaan, kun oman vastalauseeni jälkeen ("mähän oon sun kaveri") toinen pyöräyttää silmiään ja toteaa: "kyllä sä tiedät, mitä mä tarkotan". Kyllä, kyllä tiesin. Tiedän edelleen. Kelpasin, koska ne, joiden seura oikeasti kiinnosti, eivät etsineet joukkoonsa uusia kavereita. Eikä näin käynyt kerran. Ei ehkä edes kahdesti. Luulen, että osan olen jo unohtanut. Osa ehkä tapahtui vielä lukioiässäkin. Tai jos olivatkin tapahtuneet aiemmin, niistä muistuteltiin vielä myöhemmin. Tai ehkä minä luin rivien välistä asioita, joita sinne ei tarkoitettu. Toivon koko sydämestäni, että en ole aiheuttanut kenellekään tätä tunnetta.

Ensiluokkalaisena kuljin samaa matkaa kouluun erään luokkatoverini kanssa joka päivä jouluun saakka. Joskus viiden minuutin matkat venyivät puolituntisiksi, koska jäimme leikkimään. Olimme usein supersankareita tai sankarikoiria. Lähes aina sankareita kuitenkin. Joululoman jälkeen kaverini äiti soitti äidilleni, emmekä enää kulkeneet samaa matkaa koskaan. Syitä kuulin ainakin kolme: koska kaveri halusi itsenäistyä, koska niin vain oli parempi ja koska kaveri ei enää vain pitänyt minusta. Emme olleet kavereita enää pitkään.

Vähän vanhempana leikimme toisen kaverin kanssa hänen luonaan sisaruksia, jotka olivat salakuljettaneet loukkaantuneen joutsenen kellariin vanhempiensa tietämättä. Seuraavana päivänä koulussa kaveri ja toinen luokkakaverimme pilkkasivat minua leikistä. Mekään emme olleet kauaa kavereita.

Minut valittiin luokan hymytytöksi viidennellä ja kuudennella luokalla. Viidennellä sain kynän, kuudennella patsaan, joka on edelleen lapsuudenkodissani vitriinissä. Siinä on tahra. Ei fyysistä, näkyvää jälkeä, mutta tahra kuitenkin. "Pojat vaan äänesti sua läpällä."

Minulla ei oikeastaan ole koulukavereista jäljellä juuri ketään. En osannut pitää yhteyttä, eikä kai oikein kukaan muukaan. Lukioystävienikin kanssa välit katkesivat. Muutaman kanssa pysyimme läheisinä vielä joitakin vuosia sen jälkeen, kun olin muuttanut pois paikkakunnalta. Jälkeenpäin minusta on tuntunut, että minun olisi ehkä pitänyt nähdä aiemmin, etteivät ne ystävyyssuhteet olleet enää hyväksi minulle tai heille.

Joukkueissakaan ei ole aina ollut helppoa. Olen tuntenut itseni vuosikausia ulkopuoliseksi. Joko siksi, että en kuulunut koulussa oikeisiin kaveriporukoihin tai siksi, että tulin toiselta paikkakunnalta ja muut olivat kavereita muutenki. Jossain kohtaa lakkasin ehkä yrittämästä. Pesäpallo on pesäpalloa ja joukkue joukkue, vaikka en vapaa-ajalla heidän kanssaan hengailisikaan. Vasta nykyisessä joukkueessani olen alkanut tuntea jotakin kuuluvuuden tunnetta. Silti olen joskus arka menemään mukaan, sanomaan joo, kysymään tuleeko joku jonnekin, koska mitä jos he ovat kutsuneet minut vain, koska on pakko, tai mitä jos he sanovat ei tai vielä pahempaa kyllä, vaikka eivät tahtoisi, vain, koska he ovat joukkuekavereitani.

Kaikkein eniten maailmassa pelkään tulevani hylätyksi tai unohdetuksi tai että vielä törmään ihmiseen, joka on ystäväni, koska vain odottaa jotakin toista. Haluan harvoin tehdä aloitetta, koska en halua olla kenellekään vaivaksi. En halua olla taakka, pakottaa ketään keksimään tekosyitä tai pakottaa ketään tekemään mitään, mikä heitä ei huvita. Joskus puhun itseni viime hetkellä ympäri, enkä lähetäkään spontaania tekstiviestiä kysyäkseni kuulumisia tai pyytääkseni jotakuta kahville, kävelylle, treenaamaan... Joskus pakotan itseni painamaan "lähetä" ja joskus kadun sitä sillä silmänräpäyksellä. En useinkaan saa edes soitettua sukulaisilleni, en varsinkaan, jos minulla ei ole muuta asiaa kuin kuulumisten kysely. Ja koska en soita muuten, en soita silloinkaan, kun on asiaa, koska en halua, että kukaan ajattelee, että pidän yhteyttä ainoastaan silloin, kun tarvitsen jotakin.

Nykyään luen ihmisiä helposti väärin. Odotan hetkeä, jona he toteavat, että minusta on liikaa vaivaa tai että olen liian vaativa ystävä. Lähes kaikkien läheisimpien ystävieni kanssa olen käynyt läpi vaiheen, jonka aikana olen ollut vakuuttunut siitä, että he eivät voi sietää minua, mutta eivät osaa päästää irti tai jotain.

Joidenkin ystävieni kanssa olen nostanut tämän esille. Varsinkin niiden, jotka ovat olleet alunperin vain perhetuttuja ja joita olen nähnyt vain erikoistilanteissa. Olen sanonut, että pelkään, että he ovat kavereitani vain, koska heidän on pakko tai koska niin on ollut tapana ja he ovat tottuneet siihen. He ovat vakuuttaneet, että ovat ystäviäni ihan omasta halustaan. Olisi heidän vähättelemistään väittää vastaan, mutta joskus ajatus edelleen uhkaa ottaa vallan.

En tee ystävyyttä kanssani tietenkään aina helpoksi. Olen äkkipikainen, turhankin suorasainainen, joskus pidättyvä ja sanon paljon typeriä, noloja asioita. En ole se sosiaalisesti lahjakkain ihminen missään tapauksessa. Tuskin olisin, vaikka seuralaiseni olisivat kirjaimellisesti puupökkelöitä. Mutta yritän olla paras versio itsestäni. Yritän niellä ärsytyksen, tiuskaisut ja kiukun, jota muut eivät ole ansainneet. En aina onnistu. En varsinkaan silloin, kun olen väsynyt tai kun suru, ahdistus ja kiukku puristavat minun sydäntäni pienemmäksi. Kun en haluaisi mitään muuta niin paljon, kuin olla yksin, hautautua peiton alle edes tunniksi. Joskus ehkä päiväksi. Mutta yritän. Ehkä jonain päivänä se onnistuu. Sitäkin odottaessa toivon ja koen, että silti ansaitsen elämääni ihmisiä, jotka välittävät minusta minuna ja joiden seurassa minun ei tarvitse pelätä reaktioitani tai sanojani.

Onneksi niitä ihmisiä on. Kiitos teille.