Kiitos 2010-luku!

Taas on jäämässä taakse yksi vuosi. Vuosi 2019. Ja samalla taakse jää kokonainen vuosikymmen. Vuosikymmen, jonka aikana olen kasvanut 15-vuotiaasta teinitytöstä 25-vuotiaaksi nuoreksi aikuiseksi. Paljon asioita on ehtinyt tapahtua. Minä olen muuttanut kahteen kertaan, blogi on muuttanut, pesäpallojoukkueet ovat vaihtuneet, tutkintoja on valmistunut, ihmissuhteita on syntynyt ja hajonnut...

Tässä postauksessa "lyhyt" katsaus viimeiseen kymmeneen vuoteen. Vuosittaiset sisällöt ovat vähän sekaisin, koska pyrin kirjoittamaan asioita enemmän asiakokonaisuuksina kuin kronologisesti, mutta toivottavasti niistä saa silti kiinni. Linkkailen joitakin kirjoittamiani blogitekstejä, jos olen aiheeseen paneutunut. Kuvituksena tämän vuoden luontokuvia. Niin ja jostain syystä tekstiin tulee nyt outoja rakoja. En näe, mistä ne johtuvat (edes koodi ei kerro), enkä saa niitä pois.

2010
Aloitin vuoden 15-vuotiaana 9.-luokkalaisena. Kevään aikana kävimme tutustumassa toisen asteen oppilaitoksiin, ja hain Ulvilan lukioon (hain myös Porin lukioihin, mutta tiesin, että pääsen Ulvilaan). Jossain kohtaa ulkomaanmatkojen välissä pääsin peruskoulusta. Syksyllä aloitin lukion. Harkitsin vakavasti opintojen venyttämistä neljään vuoteen, jotta voisin opiskella KAIKKEA, mutta järki (ja halu päästä lukiosta ennen kuin täytän 20) voitti ja ahdoin lukujärjestykset täyteen. Jaoin kaksi kertaa viikossa perheen kanssa mainoksia ja ilmaisjakelulehtiä. Minulle oli tehty työsopimus jo vuonna 2008.

Matkustin ensimmäistä kertaa ulkomaille. Orkesterin kanssa Lontooseen ja joukkueen kanssa Rhodokselle. Lentokoneessa lentäminen oli hauskaa, mutta jännittävää. Lontoo oli minun kaupunkini. Kiireinen ja harmaa, mutta ehdottoman hurmaava. Sinne tahdon ehdottomasti vielä takaisin, koska haluan käydä koskettamassa leijonien tassuja.

Kesällä (ja oikeastaan toki jo koko talven) pelasin UP-V:n C-tytöissä. Leireilimme Oulussa, emmekä säästyneet draamalta tietenkään. Syksyllä siirryinkin takaisin Kankaanpään Mailaan, jossa olin pelannut jo aiemmin pari kautta, koska Ulvilan joukkue hajosi.

Palmgren-konservatoriolla suoritin viimeiset teoriaopinnot, koska en jatkanut enää perustason jälkeen. Jälkeenpäin olen sitä ehkä vähän harmitellut.




2011
Täytin 17. Soitin klarinettia Palmgren-konservatorion A-orkesterissa, kuten jo muutaman vuoden sitä ennen. Pelasin Kankaanpään Mailassa naisten maakuntasarjaa ja satunnaisia pelejä Tyttöjen Superia. En ollut tarpeeksi hyvä mahtuakseni vakituiseen kokoonpanoon. Tammikuussa lopetin mainostenjakohommat, koska aika alkoi olla kortilla. Kesällä menin ensimmäistä kertaa kesätöihin. Olin pesiskouluohjaajana Ulvilan Pesä-Veikoilla. Aloitin syksyllä lukion toisen luokan.

2012
Ristiriitainen vuosi kaikenkaikkiaan. Tulin täysi-ikäiseksi, vaikka minun kohdallani se vaikutti lähinnä siihen, että sain ajaa ajokortin, aloin hoitaa itse pankkiasioitani ja siirsin puhelinliittymän nimiini. Koin silti isoja paineita siitä, että olisi pitänyt heti kasvaa aikuiseksi. Olisi pitänyt pystyä heti ottaa vastuuta kaikesta. En pystynyt, joten stressasin sitä.

Kevättalvella, tarkemmin maaliskuussa, isältäni leikattiin aivokasvain ja rakas mummini kuoli. Koko loppuvuosi oli pitkälti näiden tapahtumien varjostama.

Tanssimme Wanhat, ja aloitin ylioppilaskirjoitukset. Keväällä taklasin uskonnon ja syksyllä historian, ruotsin ja englannin. Historian ja ruotsin päädyin kirjoittamaan uudelleen. Historian, koska opettaja totesi, etten ollut omalla tasollani (kirjoitin keväällä saman arvosanan, joten ehkä se oikeasti oli tasoni) ja ruotsin, koska se jäi pisteen päähän seuraavasta arvosanasta (uskokaa tai älkää, samoin kävi myös keväällä.) Aloitin syksyllä abivuoteni ja hautasin itseni treeniin ja opiskeluun. Olin väsynyt, kiukkuinen ja ahdistunut.

Kesätöihin päädyin Nevalaisen luomutilalle puutarha-apulaiseksi. Kerrottakoon, että nimike on vain hieno versio mansikanpoimijasta.

Pelasin edelleen Kankaanpään Mailassa maakuntasarjaa ja satunnaisesti Tyttöjen Superia. Ennen juhannusta onnistuin taikomaan jalkapöytääni hiusmurtuman, kun astuin sivuttaisessa puolijuoksuvauhdissa lautasen reunaan. Loppukaudesta pääsin takaisin pelikentille.

Mikäli en muista väärin, tänä vuonna suoritin 3/3-soittotutkinnon ja sain musiikin perustason tutkinnon valmiiksi Palmgren-konservatoriosta. Suoritus palkittiin stipendillä. Olin häkeltynyt; en ollut osannut odottaa sitä.



2013
Abivuosi painoi vahvasti päälle, ja stressi ylioppilaskirjoituksista, valmistumisesta ja opiskelemaan pääsemisestä nousi uusiin sfääreihin. Samaan aikaan murehdin isää ja surin mummin kuolemaa. Treenasin enemmän kuin koskaan ja luultavasti tyhmemmin kuin koskaan. Kävin ylikunnon puolella, vaikka siitä ei ainakaan valmentaja hirveästi välittänyt (jos edes tiesi), mutta treenasin silti parikymmentä tuntia viikossa. Se oli minulle ainoa keino pitää pää pinnan yläpuolella, kun ahdistus meinasi hotkaista mukaansa. Enkä edes tajunnut silloin kunnolla, miten syviin vesiin meinasin sukeltaa.

Keväällä kirjoitin ylioppilaaksi äidinkielestä ja kirjallisuudesta, lyhyestä matikasta, pitkästä ranskasta, lyhyestä espanjasta, keskipitkästä ruotsista ja historiasta. Uskonto ja pitkä englanti oli onneksi selätetty jo aiemmin. Olin pettynyt kirjoitustuloksiini, mutta aikaa murehtia ei juuri ollut, sillä pääsykokeet alkoivat jo hengittää niskaan. Paneuduin siis niiden pariin. Hain sekä Turun että Tampereen yliopistoihin opiskelemaan historiaa ja suomen kieltä. Turun historia oli ykkösvaihtoehtoni, mutta jäin varasijalle 19. Jälkikäteen ajateltuna paras niin. Kevään aikana matkasin myös parin kaverini kanssa Jyväskylään, jossa osallistuin Jyväskylän yliopiston järjestämän kielioppikilpailun finaaliin, jonne oli kutsuttu kaksikymmentä alkukilpailussa parhaiten pärjännyttä opiskelijaa. Lopullinen sijoitukseni oli muistaakseni kahdeksas. Kävin neljissä pääsykokeissa, vaikka jo harkitsin jättäväni yhden väliin.

Kesätöissä olin Alma Manulla aamulehdenjakajana. Ajoin ensimmäistä kertaa elämässäni ojaan poliisin portin pielessä neljän aikaan aamuyöstä. En suosittele.

Kesäkuun ensimmäinen päivä sain vetää valkolakin päähäni parhaiden ystävieni kanssa ja nauttia koko päivän juhlahumusta. Sain kuulla, että päättötodistukseni perusteella kirjoitusteni olisi pitänyt mennä paljon paremmin ja sain taas huokaista. Eivät he olleet väärässä. Heinäkuussa lukiopapereista tuli kuitenkin merkityksettömiä, kun hyväksymisilmoitus saapui. Elokuussa koitti jo muutto Turkuun, sillä suomen kielen opinnot saivat alkaa. Opiskelin ensimmäisenä vuotenani suomen kieltä ja kotimaista kirjallisuutta. Kuvittelin, että minusta tulee opettaja.

Pesäpallossa pelasin viimeisen junnuvuoteni Kankaanpään Mailassa ja syksyllä siirryin Mynämäen Vesan naisten suomensarjajoukkueeseen. Siirryin myös soittamaan klarinettia Turun konservatorion orkesteriin.



2014
Täytin 20.

Huhtikuussa orkesterimme matkusti Pietarsaareen puhallinorkesterien SM-kisoihin. Sijoituimme B-sarjassa muistaakseni viidensiksi.

Huhtikuusta heinäkuuhun tein töitä Varsinais-Suomen Pesiksellä pesisohjaajana.

Toukokuussa saimme kuulla, että isän kasvain on uusinut, eikä sitä tällä kertaa enää voitu hoitaa. Aloimme pelata odottelupeliä.

Treenasin MyVen naisten suomensarjajoukkueen kanssa, mutta päädyin pelaamaan vain satunnaisia pelejä, kunnes itse otin puheeksi, että pelaisin mieluummin maakuntasarjaa, jos se tarkoittaa enemmän pelejä. Heinäkuun puolivälissä takareiteni revähti. Lääkäri sanoi, että sen paranemiseen menisi seitsemästä kymmeneen päivään. Uskoin ja päätin, että siinä ajassa jalka on varmasti kunnossa. Kauden viimeiset pelit pelasin kipua vasten taistellen, koska eihän se jalka oikeasti ollut parantunut. Kuntouttelin syksyn ja menin treenien alkaessa takaisin MyVen ja Turku-Pesiksen yhteistreeneihin. Marraskuussa takareisi revähti uudelleen ja pääsin palaamaan pesäpallotreenien pariin vasta seuraavan vuoden puolella.

Syksyllä aloin opiskella sivuaineena poliittista historiaa. En muista katuneeni mitään opiskelua yhtä paljon. Se oli raskasta, vaikeaa ja tuntui turhalta. Mitä minä tein sillä tiedolla, että Kropotkin oli anarkisti?




2015
Alkuvuodesta aloin valmentaa Turku-Pesiksen C-tyttöjä ja siirryin TuPen naisten maakuntasarjajoukkueeseen pelaamaan, koska treenipaikat olivat lähempänä, enkä enää tuntenut löytäväni paikkaani Mynämäestä. Sain paljon uusia kavereita, joista muutaman kanssa pelaan edelleen. Pääsin taas palauttelemaan mieleeni kopparina pelaamisen saloja ja rakastuin kolmospolttajan paikkaan. Syksyllä liityin TuPen suomensarjajoukkueen treenivahvuuteen ja sain taas kosolti uusia kavereita.

Toukokuussa aloitin työt Suomen Jalometallikierrätyksellä sisäänostajana. Tein töitä osa-aikaisesti aina, kun ehdin ja jaksoin, joskin kesällä säännöllisemmin. Puhelinmyynti ei ole minun juttuni.

Oudot oireet piinasivat ja lopulta silloisesta kämpästäni löytyi hometta. Punkkasin hetken serkkujeni luona, kunnes nykyinen asuntoni löytyi. Tänne muutin elokuun puolivälissä.



2016
22, vaikka kuka näitä laskee.

Kirjoitin kandidaatintutkielmani. Se käsitteli Juhani Liuhalan Satakunnan Kansaan kirjoittamia kesän 2015 pesäpallouutisia. Olin kuvitellut, että aineiston kerääminen ja analysointi olisi vaikeaaa ja teorian kirjoittaminen helppoa, mutta toisin kävi. Analysoiminen oli minusta kaikista hauskin osa, teoriasta en niin välittänyt. Syksyllä aloin opiskelemaan maisterintutkintooni sisältyviä kursseja. Yksi poliittisen historian kurssi roikkui edelleen, joten en päässyt valmistumaan, vaikka kaikki muut oli hallinnassa. Aloitin sivuaineena sosiaalitieteet ja rakastuin sosiologiaan. Projektilaboratorio ja Kieliasiantuntija yhteisöviestinnän tukena -kurssit vahvistivat päätöstäni siitä, että haluan opintojen jälkeen suunnata viestinnän tehtäviin. Joulukuussa aloitin harjoittelun oppiaineemme some-markkinoijana.

Pelasin ensimmäisen kokonaisen kauteni suomensarjaa. Missasin lopusta vain kaksi jatkosarjan peliä, joiden kokoonpanoon en mahtunut. Saman kauden aikana pelasin myös kahdeksan maakuntasarjapeliä, joissa roolini oli sekä sisä- että ulkopelissä hyvin erilainen kuin suomensarjassa. Suomarissa pelasin aina kakkosvahtina, enkä saanut sisäpelivastuuta, mutta maakuntasarjassa pelasin ykkösvahtina, kopparina, kolmospolttajana ja kakkospolttajana ja useimmiten numeroilla 4 tai 5 eli kotiutushommissa. Harjoituspelit mukaan luettuna pelejä tuli kauteen kaikkiaan kolmekymmentä. Syksyllä joukkueemme hajosi, yhdistimme maakuntasarjan ja suomensarjan joukkueet ja jatkoimme treenaamista ilman valmentajaa.

Lopetin orkesterissa käymisen, koska motivaationi alkoi rakoilla. En koennut kehittyväni lainkaan, eikä ympäristö inspiroinut minua mitenkään. Myös yliopiston aikataulut alkoivat kiristyä, koska sosiaalitieteet olivat aikaavievä oppiaine.

Leikkasin hiukseni, ehkä vähän jopa omaksi yllätyksekseni. Minulla oli aina ollut pitkät hiukset ja vaikka olin pohtinut leikkaamista jo pitkään, en toisaalta uskonut oikeasti koskaan tekeväni sitä. Sen jälkeen eivät hiukseni ole olleet enää puolipitkiä pitemmät.

Lokakuussa isä kuoli. Hautasin itseni taas treeniin ja opiskeluun. Koetin olla ajattelematta ja tuntematta, mutta olin ahdistunut ja vihainen. Elin loppuvuoden sumussa.



2017
Helmikuussa valmistuin vihdoinkin kandiksi. Olin kuluttanut joululoman ja alkuvuoden hakkaamalla päätäni seinään yhden poliittisen historian kurssin kanssa. Olin reputtanut sen jo kerran tai kahdesti aiemmin, mutta tammikuussa sain sen lopulta suoritettua hyväksytysti, kokonaisuuden suljettua ja tutkinnon valmiiksi. Syksyllä aloin kirjoittaa graduani. Koko prosessi oli jännittävä, sillä aloitimme metodiopinnoista ja tutkimuksen opiskelemisesta, josta etenimme aiheiden ja ohjaajien valintaan ja vasta sitten kirjoittamiseen. Aloin myös opiskella saksaa.

Matkustin huhtikuussa (?) Malagaan tapaamaan ystävääni, joka oli siellä töissä. Hän tosin irtisanoutui jo matkani alkupuolella, joten saatoimme hengailla yhdessä kaikessa rauhassa. Malaga oli kiva paikka, joskaan en kokenut samanlaista kuuluvuutta kuin aiemmin Lontoossa. Lensin kuitenkin ensimmäistä kertaa yksin ja kokemus oli aika huikea.

Pesäpallokausi sujui maakuntasarjassa loistavasti, pelasin henkilökohtaisella tasolla yhden parhaista kausistani ja joukkueena marssimme alkulohkon voittoon ja päädyimme jatkosarjassakin jaetulle ykkössijalle, jonka kuitenkin ratkaisimme meille tappiollisessa pelissä niin, että jäimme toisiksi ja Rauma sai ykköstilan ja samalla paikan suomensarjassa seuraavalle kaudelle. Mekin tosin anoimme paikkaa suomarista seuraavalla vuodelle ja se meille myönnettiin. Syksyllä aloitimme jälleen uuden valmentajan alaisuudessa treenata kohti suomarikautta.

Lopetin työni SJMK:lla ja menin kuukaudeksi Ulvilaan Q-Furnisher Oy:lle auttamaan tuotekorttien suunnittelussa ja toteuttamisessa. Työ ei ollut ihan niin paljon oman alan työ kuin olin ehkä ennakkoon ajatellut, mutta se oli opettavainen ja mielenkiintoinen homma kuitenkin.


2018
Huhtikuussa matkustin ystäväni kanssa Pariisiin. Jos Lontoo oli minun kaupunkini, oli Pariisi sitä vielä enemmän. Olin jo pitkään tahtonut mennä, sillä mummini oli rakastanut Pariisia. Niall Horanin kiertue tarjosi täydellisen syyn lähteä Eurooppaan matkustamaan ja Pariisi oli täydellinen kohde. En edes tiedä, miten voisin kuvailla sitä tunnetta, jonka kaupunki minussa herätti. Kaikkialla oli kaunista ja jännittävää. Katsoi mihin tahansa, näki jotakin uutta. Matka herätti minussa myös uuden unelman: tahdon joskus asua Pariisissa vaikka vain pari kuukautta.

Graduni valmistui ja sen perään myös minä. Filosofian maisterin paperit sain käteeni toukokuussa ja pääsin osallistumaan kesäkuun publiikkiin. Olin ylpeä itsestäni. Graduni käsitteli ammattinimikkeiden sukupuolittuneisuutta ja ihmisten asenteita niitä kohtaan.
Valmistuminen johti ahkeraan työnhakuun. Motivaatio oli toisinaan naurettavan heikoissa kannattimissa, varsinkin silloin, kun pääsin haastatteluihin, mutta jostain syystä en saanut töitä. Kunnes sain harjoittelupaikan Parcerolla! Vuoden 2019 ensimmäisen puolikkaan kuviot olivat selvillä!

Henkilökohtaisella tasolla tai joukkueenkaan kannalta pesäpallokausi ei ollut vahvimmasta päästä. Säilytimme sarjapaikkamme, ja peli oli jotakuinkin nousujohteista, mutta paljon muuta ei siitä lapsenlapsille jää kerrottavaa.

Syksyllä muutama pitkäaikainen ystävyyssuhteeni katkesi. En ala eritellä syitä, sillä tähän on ehkä eri näkemyksiä. En itse ollut syytön tapahtumiin. Mutta joskus näin käy. Ei kaikkia ihmissuhteita ole tarkoitettu kestämään ikuisesti.

Marraskuussa aloin myös kirjoittaa kirjaa NaNoWriMo-haasteen merkeissä.



2019
Aloitin työt Parceron copywriter-harjoittelijana heti tammikuun alussa. Harjoittelu oli monella tapaa antoisa ja opin paljon, varsinkin itsestäni työntekijänä. Sain myös todeta, ettei markkinointitoimisto välttämättä ole minulla oikea työympäristö, vaikka siitä en ihan takuuseen menekään. Marras- ja joulukuussa olin töissä Posti Palvelut Oy:llä pakettilajittelijana, olkoonkin, että olin pari viikkoa lakossa muiden kanssa.

Opettelin kokoamaan palapelejä, kuuntelemaan äänikirjoja ja lukemaan. Soitin myös paljon enemmän klarinettia kuin aiempina vuosina, koska lupauduin esittämään pari kappaletta Turku-Pesiksen 70-vuotisgaalassa. Kirjoitin myös kirjani ensimmäisen version loppuun alkuvuodesta. Minun piti jo tänä vuonna työstää sitä paljon enemmän kuin työstin, mutta ensi vuoden aikana aion todellakin sen tehdä, varsinkin, kun olen taas työnhaussa.

Pesäpallokausi oli joukkueelta parempi kuin edellinen. Itsekin aloitin paremmin, mutta en mahtunut koko kautta kokoonpanoon, joten omia suoriutuksiani on hieman hankala arvioida. Syksyllä meillä aloitti taas uusi valmentaja, ja alkuun pari viikkoa tuntuikin hieman opettelulta. Alkuvuodesta aletaan keskittyä taas erilaiseen treenaamiseen. Odotan innolla.



Vuosikymmen on ollut vahvasti tunteiden vuoristorataa aina aikuistumisesta valmistumisiin ja rakkaiden ihmisten menettämisiin. Olen ollut luultavasti enemmän vihainen tai surullinen kuin olen ollut hyvällä tuulella ja olen ikuisesti kiitollinen niille ihmisille, jotka ovat pysyneet rinnallani ja sietäneet hankaluuttani.

Olkoon 2020-luku täynnä seikkailuja, rakkautta ja onnellisuutta. Kiitos ja hyvää uutta vuotta!

Isä

Edellisestä postauksesta on vierähtänyt jo hyvä tovi, mutta kerrankin sille on oikeasti hyvä selitys. Kiirettä voi toki syyttää, mutta isomman loven kirjoitusintoihini teki rakkaan isän menettäminen lokakuun seitsemäntenä päivänä.

Voisin tässä kertoa teille isän taistelusta aivoissa riehunutta syöpää vastaan. Siitä, miten se alkoi jo, kun minä olin vielä äitini sisällä lekottelemassa, tai siitä, miten se palasi ensin kun olin viisivuotias, toisen kerran kun olin kahdeksantoista ja kolmannen kerran vuoden 2014 keväällä kaksi ja puoli vuotta sitten. Voisin kertoa siitä, miten oudolta ja vaikealta tuntui käydä kotona näiden viimeisten vuosien aikana, kun isä oli joka kerta hieman huonommassa kunnossa ja omaishoitajana häärännyt äitini joka kerta hieman väsyneempi ja ärtyneempi. Voisin kertoa miten pieni isä oli, kun näin hänet viimeisen kerran.

Mutta mikään mainitsemistani asioista ei ole tärkeä. Vaikka pidän vanhempiani vahvoina ja rohkeina enkä voi mitenkään kuvailla sitä arvostusta, jota tunnen heitä kohtaan tämän kaiken jälkeen, isän taistelu ei ole tarinana enää tärkeä. Tärkeämpää kuin se, miten isä kuoli on se, miten isä eli, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

En ole tuntenut elämässäni montaa yhtä kilttiä, herttaista ja pitkäpinnaista ihmistä kuin isä. Silti otimme toisinaan yhteen, mutta usein vasta pitkän ärsyttämisen tai huonosti tehtyjen kotitöiden jälkeen. Isä jaksoi aina saarnata pöydille jätetyistä Aku Ankoista, astioista tiskialtaassa, vaikka astianpesukone oli tyhjä ja sohvalla lojuneista sukista. Isä tosin jätti itse aina eniten sukkia ympäriinsä, joten en ole aivan varma, mihin hän saarnansa pohjasi. Isä muistutteli meille aina myös siitä, miten "just joo", "just" ja "joo" eivät ole kunnon sanoja, eikä niitä saa käyttää, koska ne eivät tarkoita mitään.

Siitä huolimatta, että en muista isän olleen ikinä mitenkään suuri lukijaihminen tai millään tavalla kielellisesti lahjakas, monet parhaista häneen liittyvistä muistoistani koskevat juuri kirjoja tai lukemista. Ikävintä tässä ehkä on se, että en ole sitä aiemmin tajunnut.

Kun olimme nuorempia, isä ja äiti lukivat veljelleni ja minulle aina iltasatuja. Makasimme poikittain äidin ja isän sängyllä, lukija aina keskellä ja lapset molemmissa reunoissa. Useimmiten iltasatu oli joko Pieni sininen auto (Riston suosikki) tai Kanien kuumatka (minun suosikkini). Samojen satujen lukeminen alkoi vanhempiani jossain kohdin hieman puuduttaa, ja heillä olikin tapana koettaa hiukan oikaista. Äiti ilmeisesti oikoi joitakin sanoja tai lauseita, mutta isä käänsi tylysti useamman sivun kerrallaan. Tai yritti, sillä me halusimme aina kuulla koko tarinan, ja totta kai me osasimme ne ulkoa. Eivät siis päässeet oikaisemaan. En muista asian todellista laitaa, mutta annan ajan kullata muistot ja väitän, etteivät he kovin usein yrittäneet oikaista.

Kun oli noin kuusi- tai seitsemänvuotias, minulla oli pahvikirja, joka kertoi karhuperheestä, jonka lapset söivät kaikki mansikat komerosta ja saivat vatsavaivoja. Luin sitä yhdessä isän kanssa ja koetin oppia lukemaan. Lukemaan en oppinut, mutta opin jälleen yhden kirjan ulkoa, vaikka kuvittelinkin lukevani sitä. Mutta lukemista tärkeämpää oli isän kanssa vietetty aika. Sitten, kun opin itse lukemaan, luin melko usein isälle ääneen. Hän kuunteli mielellään äänikirjoja tai kun muut lukivat. Oli kuulemma nuorempana lukenut melko paljonkin, mutta ensimmäisen leikkauksen jälkeen lukemisesta oli tullut aiempaa hitaampaa ja hankalampaa.

Meidän perheellä oli myös tapana pitää elokuvailtoja aina, kun kerkesimme. Katsoimme milloin mitäkin elokuvia. En ikinä tule unohtamaan sitä, miten isä väisteli ruudussa lenteleviä esineitä tai irvisti aina tietyllä tavalla, kun tapahtui jotain jännittävää. Isä seurasi elokuvissa usein myös taustahenkilöitä ja -tapahtumia ja saattoi hyvinkin spontaanisti alkaa nauraa niitä (tapa, jonka minä olen perinyt). Ja isän nauru! Se oli yksi parhaista asioista koko maailmassa. Ai niin, isä oli meistä myös ainoa, joka oli oikeasti sitä mieltä, että kaikki Harry Potter -elokuvat pitäisi joskus katsoa ensimmäisestä viimeiseen yhdellä istumalla.

Kirjojen, lukemisen ja elokuvien lisäksi meidän perhettä, ja minua ja isää, on aina yhdistänyt myös urheilu ja liikunta. Kun olimme pieniä, kävimme usein pelailemassa jalkapalloa, lyömässä, pulkkailemassa, hiihtämässä tai luistelemassa. Isä oli aina kärsivällinen ja jaksoi tehdä monetkin asiat kahteen kertaan, jotta sekä minä että kaikessa paljon parempi Risto (totta kai, meillä on lähes kolme vuotta ikäeroa) saimme viettää isän kanssa aikaa. Hiihtäminen oli monena talvena ihan isän ja minun yhteinen juttu. Vedimme monot jalkaan ja pyrähdimme joko läheiselle pururadalle tai Massille hiihtämään. Kesäisin ja silloin kun ei ollut lunta, kävimme paljon kävelemässä. Mäet oli aina juostava kilpaa ylös, ja voin kertoa, että sain pistää kaiken peliin, jotta voitin kisat. Kävelylenkit olivat useimmiten täynnä puhetta, sillä olen lähtökohtaisesti hyvin puhelias, ja isä oli hyvä kuuntelija. Pesäpallo oli monien keskustelujen aihe. Pesäpallo muutenkin lähensi meitä. Isä oli maailman huonoin lukkari, eikä lopulta osannut kunnolla enää heittääkään, mutta kävimme siitä huolimatta harjoittelemassa yhdessä vielä silloinkin, kun olin kotona jo lähtökuopissa saatuani hyväksymiskirjeen yliopistoon.

Olen hyvinkin perillä siitä, että isä näyttää siltä, että hänen päässään olisi tötteröhattu. Ei ole minun kuvaustaidoistani ollut kiinni.

Isä oli paras isä, jonka olisin koskaan voinut kuvitella saavani. Olin isän pikku prinsessa, ja vaikka joskus epäilinkin sitä, tiedän sen nyt. En olisi koskaan voinut kiittää häntä kylliksi kaikesta siitä, mitä hän on minun vuokseni tehnyt ja mitä hän on minulle opettanut.





Täytyy vielä kiittää kerran kaikkia, sillä tuki, jota olen saanut on ollut aivan uskomatonta. Kiitos siis kaikille.

Little Princess Trust ja -30 cm

Minulla on ollut pitkät hiukset aina siitä asti, kun ne lähtivät kasvamaan. Pikku-Hannahan oli syntyessään kalju, eikä yksivuotiskuvassakaan rusetti meinaa pysyä paikallaan, koska hiuksia on niin vähän. Sitten jotain tapahtui ja jo parivuotiaana päätä koristi aikamoinen pehko. Kerhoiässä minulla oli jo hyvinkin pitkät hiukset.

Ensimmäisellä luokalla kasvatin otsatukan pois ja sen jälkeen meni monta vuotta niin, että hiuksista nipsittiin vain latvoista pari senttiä kerran, pari vuodessa ihan tasoittamismielessä. Peruskoulun aikana hiukseni taisivat lyhimmillään olla puoleen selkään ja pisimmillään reilusti takapuolen päälle. Taisin olla jo lukiossa, kun hiuksista viimein napattiin useampi kymmenen senttiä pituutta, minkä jälkeen latvat ylsivät enää lapaluiden alle. Sen jälkeen hiukset ovat sitten aina yltäneet jonnekin lapaluiden puolivälin ja puolenselän väliin.

Hiusten leikkaaminen on minulle jostain syystä tosi iso asia. Olin pohtinut sitä aiempina vuosina jo satunnaisesti, mutta en ollut koskaan tarttunut toimeen. Pikku hiljaa hiusten leikkauspituus oli lyhentynyt, mutta kovin radikaalia muutosta en ollut missään vaiheessa tehnyt.

Pitkät hiukset ovat ehkä aina olleet tavallaan osa identiteettiäni. Siinä vaiheessa kun useimmat alkoivat leikata hiuksiaan lyhyiksi, minä pidin omani pitkinä. Ehkä ne symboloivat tavallaan sitä, että halusin olla vain tavallinen, kiltti naapurin Elovena-tyttö. Hiukset ovat aina olleet myös yksi niistä harvoista asioista, joista olen itsessäni pitänyt oikeasti kauniina. Lisäksi isälleni on ollut aina tärkeää, että minulla on pitkät hiukset, sillä se on hänestä todellinen naisellisuuden symboli. Ehkä ne olivat myös tavallaan osa lapsuuttani. Äiti letitti hiukseni usein. Harrastin kansantanssia ja Helkanuoria, joissa molemmissa puettiin kansallispuku päälle ja letitettiin hiukset nätisti.

Sitten kuulin Little Princess Trustista ja kävi näin:

Tässä on hiuksia vähän päälle 20 senttimetrin edestä.

Little Princess Trust on brittiläinen organisaatio, joka paitsi kerää rahaa myös valmistuttaa peruukkeja lapsille, jotka kärsivät esimerkiksi syövästä tai muista syistä hiuksettomuudesta. Little Princess Trustin kautta hiuksia voi lahjoittaa toki vain brittilasten tarpeisiin, mutta se tuntuu järkevältä ratkaisulta, koska Suomessa ei ainakaan minun tietääkseni hiuslahjoituksia oteta missään vastaan.

Little Princess Trustin hiusten lahjoitusohjeet ovat aika helpot. Hiusten pitää olla kuivat ja hyväkuntoiset. Sillä ei ole väliä, miltä sukupuolelta hiukset tulevat, mutta niiden pitää olla luonnollisen väriset (saa olla myös värjätyt.) Hiukset saavat olla muuten käytännössä millaiset tahansa: suorat tai kiharat; saa olla permanentti tai kemikaaleilla suoristettu (mitä tämä on???). Hiuksissa saa olla hiukan harmaata, kuitenkin alle 10 prosenttia. Eikä haittaa, vaikka hiukset olisivat olleet pitkäänkin säilössä, kunhan ovat poninhännällä tai letillä, eikä niitä ole käsitelty jälkeenpäin. Lähetettävien hiusten pitää olla vähintään 17 cm pitkiä (kerrostetuissa hiuksissa lyhimmät hiukset!).

Hiukset tosiaan pitää pestä ja kuivata, ja laittaa letille tai poninhännälle niin, että molemmissa päissä on kumi- tai hiuslenkki. Hiukset pitää lähettää läpinäkyvässä muovipussissa ja pakatussa kirjekuoressa. Kuoreen laitetaan mukaan myös lipare, johon on kirjoitettu omia tietoja, ja jonka perusteella sitten saa sähköpostiinsa "kunniakirjan". Toivon kovasti, että saan omat hiukseni tällä viikolla lähtemään, ja että ne ovat sellaiset, että ne kelpaavat.

Little Princess Trust antaa tavallaan mahdollisuuden tehdä itselleen jotain kivaa, mutta samalla auttaa muita. Kaipaan välillä elämässäni sitä auttamisen mahdollisuutta ja olen onnellinen, että tämä löytyi.

Tiesittekö, että kun peruukkeja tehdään, jopa kymmenen senttiä hiuksista menee ihan vain siihen kiinnittämiseen, eli peruukista ei tule läheskään yhtä pitkä kuin lähetetyistä hiuksista! Lisäksi yhden ihmisen lahjoitus ei yleensä riitä kokonaisen peruukin tekemiseen, vaan lahjoituksia voidaan käyttää kuusikin yhtä peruukkia varten.

Tavoistani poiketen tässä ihan omasta naamasta kuva. Pahoittelut kuvan kapeudesta.

Olen hurjan tyytyväinen näihin "uusiin" hiuksiin. Pituus on superkiva, joskin hiukan lyhyempi kuin mitä odotin, ja tukka tuntuu kevyemmältä kuin ikinä. Luulen, että tätä voi jopa olla hauska pitää auki. Syöminen hiukset auki oli tosin aika tuskaista, sillä kuontalo tuntui haluavan oman osansa keitostani. Se pyrki lautaselle, vaikka miten olisi koettanut piilottaa selän tai korvien taakse.

Huomista odotan hiukan kauhunsekaisin tuntein, sillä hiukseni ovat oikeastaan luonnonkiharat. Sitä ei juurikaan ole aiemmin nähnyt, ja luulin itsekin hyvin pitkään että ne ovat vain "taipuisat", kunnes pikkuserkkuni alkoi puhua kiharoista, kun hän leikkasi hiuksiani. Hiukset taipuvat jo nyt paljon enemmän kuin mihin olen tottunut, ja saa nähdä, mitä aamu tuo tullessaan. Äiti ainakin maalaili jo uhkakuvia kesyttämättömästä pehkosta. Toisaalta voi olla, että ne jäävät vain taipuisiksi.



P.S. Kävin muuten eilen uudelleen Kullaanvuorella. Olihan siellä näkötornillakin viitat. Ei vaan innokkuuksissamme oltu niitä huomattu. Hups!

Aikusuudesta ja pyykinpesujauheesta

22 on hämmentävä ikä. Olen jatkuvasti jo Shakespearelle tutun kysymyksen äärellä: "Ollakko, vai eikö olla?" Minä tosiaan joudun kysymään itseltäni vain, olisinko aikuinen vai enkö. Olen asunut omillani jo lähes kolme vuotta. Kolme piinaavaa, ihanaa, palkitsevaa ja kasvattavaa vuotta. Olen oppinut tänä aikana paljon itsestäni ja maailmasta, ja samalla tuntuu, että kehitykseni polkee paikallaan. Elämäni on menossa kovaa vauhtia eteenpäin, mutta minä olen jäänyt asemalle seisomaan ja tuijotan vain pois katoavan junan perävaloja. Voi olla että tätä kannattaa pitää liioitteluna. Sitä se ehkä onkin. Joka tapauksessa raja lapsuuden ja nuoruuden ja aikuisuuden välillä tuntuu hataralta ja häilyvältä. Onko sitä?

Viime viikolla totesin yhden pyykinpesuainepurkeistani lähes tyhjäksi. Tunsin oloni hyvin aikuiseksi, olenhan pessyt nyt niin paljon pyykkiä, että pesujauhe on loppu ainakin yhdestä pakkauksesta; ihovaikeuksien takia tehdyt kokeilut ovat kasvattaneet siivouskaappiin tungettua valikoimaa melko vaikuttavaksi, joten uusia ei aivan heti tarvitse ostaa. Ja kyllä, minulla on siivouskaappi. Jos se ei ole aikuista, niin mikä sitten?

Kauppakäyntejä olen hoitanut itse koko tämän kolmen vuoden ajan vaihtelevalla menestyksellä. Yleensä olen ihan hyvä rahan kanssa. Elän harvoin yli varojeni ja suunnittelen yleensä ruuat muutamia päiviä eteenpäin, usein jo ennen kauppaan menoa. Tiedän koska haluan syödä kasvisruokaa, koska kanaa ja koska kalaa. Tosin lohta täytyy toisinaan ostaa hetken mielijohteesta, jos sattuu löytymään hyvä tarjous. Ja mainoslehdet kahlaan usein läpi tarjousten perässä.

Huolehdin itse itseni töihin aamuisin ja iltapäivisin kotiin. Kutakuinkin kaikki muutkin menoni pidän itse järjestyksessä ja hoidossa. Sitä olen tosin tehnyt jo yläkoulusta tai viimeistään lukiosta asti. Lukiossa ja nyt yliopistossa olen myös itse ollut vastuussa opintojeni edistymisestä ja kurssien valitsemisesta.

Kesäkuun alussa lähdin kavereideni kanssa Helsinkiin. Hoidettiin ja järkeiltiin kaikki asiat itse. Mitä tarvitaan mukaan, millä matkustetaan ja kuinka aikaisin. Valittiin Onnibussi ja kaikista halvin matkustusaika. Tytöt tosin matkasivat ensin Porista tänne Turun puolelle, joten heille kustannuksia tuli hieman enemmän. Mutta yhtä kaikki, asiat sovittiin ja järkeiltiin itse. Vanhemmat eivät asiaan puuttuneet. En muista juuri edes kysyneeni neuvoa äidiltä, vaikka aika usein sitä edelleen teenkin.

Näille on kuitenkin kääntöpuolensa.

Pyykkiä pestessäni heittelin tyytyväisesti tummat ja vaaleat pyykit sekaisin (tosin aiemmin olen niitä lajitellut, mutta olen todennut nopeammaksi tavaksi pestä kaikki samassa, mikäli ei mikään vaatteista enää päästä väriä). Ja ensimmäinen ihminen, jolle kerroin huimasta saavutuksestani oli äiti, jonka kanssa kävin jälleen kerran yhtä maratonpuhelua.

Siivouskaappini on nimenomaan kaappi vaatehuoneen nurkassa. Se tuskin olisi nyt siivouskaappi, mikäli äiti ei olisi sitä ehdottanut. Ja siivouskaapin omistaminen ei vaikuta asunnon yleiseen siisteyteen. Lasken jo päiviä lauantaihin, jolloin ehkä ehdin ja jaksan siivota.

Kaupassa mukaan tarttuu mitä tarpeettomimpia asioita ja vaikka olen tarkka rahankäytöstäni, usein teen epämääräisiä kulutusratkaisuja. En esimerkiksi mielelläni osta halvempia omenoita, mikäli en niistä pidä. Myös joistakin kotona opituista tavoista oli vaikea oppia pois. Margariinina käytin useita vuosia Keijua, koska kotona sitä oli aina. Olen myös kova unohtelemaan asioita. En aina jaksa perehtyä jääkaappini sisältöön ennen kauppaan menoa ja toisiaan tuon kolmella peräkkäisellä kerralla saman tuotteen, jonka luulin puuttuvan. Talouspaperia en ole ostanut puoleen vuoteen.

Töihin saan harvoin raahattua itseni tasan yhdeksäksi. Työaikani on liukuva, joten sillä ei ole niin väliä, paitsi silloin kun se venyttää iltapäiviä väkisin. Kaivan siis itselleni aina kuoppaa, kun menen liian myöhään töihin. Muut menoni pysyvät oikeasti järjestyksessä. Olen melko hyvä organisoimaan päiviäni. Opintojen eteneminen oli viime vuonna hieman aiempia vuosia verkkaisempaa, joskin pääsin lähelle kuuttakymmentä opintopistettä myös kolmantena vuotenani (yksi kurssi jäi roikkumaan, koska en päässyt siitä läpi ja näin ollen kandista puuttuu juuri sen yhden kurssin verran opintoja). Menestyskään ei ollut aivan yhtä hyvä. Tiedä sitten, johtuiko se siitä, että kävin töissä ympäri vuoden, joskin hyvin verkkaiseen tahtiin vai siitä, ettei opiskelu maistunut. Mutta ykkösiä ja kakkosia pullisteleva lukuvuosikatsaus ei saa minua tuntemaan itseäni vastuulliseksi aikuiseksi.

Kesäkuun alun matka oli päiväretki Linnanmäelle. En ollut aikoihin päässyt huvipuistoon ja siksi sekin piti pitkästä aikaa kokea. Iso kasa rahaa päivän laitteissa pyörimiseen (suosikkini oli ehkä Mustekala, vanha vuoristorata tai Tulireki, mikä kertonee jotain minun huimapäisyydestäni; tosin suosittelen kyllä ehdottomasti kokeilemaan myös Kingiä, vaikka se onkin yhtä aikaa pelottava ja mahtava). Onnistuin matkalla jopa repäisemään farkkuni. Ja kotimatkasta kulutin lähes puolet äidin kanssa puhelimessa, koska palasin Turkuun yksin.

Missä siis menee aikuisuuden ja lapsuuden tai nuoruuden raja? Ehkä 22-vuotias on välivaiheessa? Tai ehkä kaikki ihmiset ovat koko elämänsä välivaiheessa? Tai ehkä ne ihmiset, jotka innostuvat asioista vielä aikuisenakin ovat välivaiheessa?

Minä katson silloin tällöin lastenohjelmia. Luen nuortenkirjoja. Rakastan Disney-elokuvia (tosin ne eivät ole kyllä pelkästään lapsille, sanoi kuka tahansa mitä tahansa). Teen hölmöjä ostopäätöksiä. Jätän tavaroitani siihen mihin ne käsistäni sattuvat putoamaan. Tiskaan liian harvoin. Unohdan ostaa talouspaperia ja margariinia. Yritän huijata äitiäni auttamaan ratkaisujen tekemisessä, kun pohdin koulutus- ja uravalintojani. Haluan juosta huivipuistoissa ja pelleillä leikkipuistoissa mustelmienkin uhalla. Olen usein levoton ja kohellan paljon.

Samalla kuitenkin opiskelen yliopistossa. Maksan laskuja. Imuroin. Siivoan. Pesen pyykkiä. Laitan ruokaa. Tankkaan autoni kun bensamittari näyttää punaista. Pohdin tulevaisuutta. Teen hyviä ostopäätöksiä. Suunnittelen asioita etukäteen. Syön salaattia, joka koostuu muustakin kuin pilkotusta tomaatista ja kurkusta. Nukun noin kahdeksan tuntia yössä. Ymmärrän olevani vastuussa itsestäni. En myöhästele.


En ole oikeastaan ikinä ennen ymmärtänyt termiä nuori aikuinen, mutta juuri nyt se kuvaa minua kaikkein parhaiten.



Ai niin! Kirjoitan tätä päivitystä uudelta tietokoneelta. Vanha alkoi hajota käsiin, sillä kosketushiiri ei toimi entiseen tapaan ja kaikki kolme USB-porttia hajosivat. Oli siis aika päivittää ja nyt olen onnellinen, vaikka materialismionnellisuus onkin hieman kylmää onnellisuutta. Ja kyllä, olen edelleen hengissä.