Työnhaun piina

Työnhaku. Jokaisen vastavalmistuneen painajainen (ellei ole onnistunut jo opintojen aikana haalimaan jostain itselleen paikkaa työelämässä). Pitää hakea, hakea ja hakea, eikä silti välttämättä kovin nopeasti tärppää. Siitäkin toki voi olla montaa mieltä, mikä on nopeaa. Minä olen hakenut varmaan noin kolmeakymmentä (tai enemmän tai vähemmän) työpaikkaa keväästä asti ja olen päässyt yhteen haastatteluun. Joku on kuulemma joskus kirjoittanut yli satakin hakemusta. Kun sitä määrää miettii, alkaa vähän kylmätä. Mitä jos itsekin joutuu kirjoittamaan sata hakemusta ennen kuin joku tarttuu koukkuun?

Kuvituksena täysin aiheeseen liittymättömiä otoksia Naantalin tiistaiaamusta.

Työhakemusten kirjoittaminen on raskasta puuhaa. Jos saman päivän aikana koettaa kirjoittaa useamman, saattaa helposti käydä niin, että ilmoitukset alkavat mennä keskenään sekaisin, eikä oikeisiin hakemuksiin enää osu oikeita tietoja ja sanoja. Itse ainakin olen sellainen, että teen mieluusti kaikki päivän "työt" samalla kertaa, jotta muun ajan saa olla rauhassa ja tehdä mitä tahtoo, mikä tarkoittaa sitä, että kirjoitan aina kaikki sen päivän hakemukset peräkkäin. Käytän usein samaa hakemuspohjaa, jota muokkaa tarkoitukseen sopivammaksi korostamalla eri tietoja ja näkökulmia sekä ehkä jättämällä jotain pois. Ennen pitkää hakemukset alkavat muistuttaa halpoja kopioita toisistaan. Jossain kohtaa myös varmasti unohtaa, mihin kaikkiin paikkoihin on hakemuksen lähettänyt, ja vasta siinä vaiheessa kun saa sähköpostiin "valitettavasti jatkamme prosessia ilman sinua" -sähköpostin, muistaa, että joo, tuonnekin laitoin hakemuksen.

Työhakemusten kirjoittamisen haastavuutta lisää se, että ilmoitusten sisältö voi vaihdella aivan laidasta laitaan suunnilleen saman alan sisälläkin. Itsehän olen hakenut lähinnä viestinnän tehtäviin. Voi olla, että toisessa ilmoituksessa toivotaan kiinnostuneisuutta ja vähäistä kokemusta, mutta toisessa listataan vaatimuksiksi sopiva korkeakoulutus (mikä on sopiva koulutus, jää usein arvoitukseksi), sujuva suomen kielen taito, vähintään viiden vuoden kokemus vaativista viestinnän (ja joskus markkinoinnin tai tiedottajan tai journalistin) tehtävistä, kyky lallatella vähintään kolme romaania takaperin ulkomuistista, kokemusta tapahtumantuottamisesta, tieteknistä osaamista (mielellään ainakin MS Office, InDesign, Sharepoint ja Photoshop), jalkahierontataitoa, ymmärrystä sosiaalisesta mediasta ja printti julkaisuista, kuva- ja videoeditointitaitoa,, innovatiivista, reipasta, itseohjautuvaa ja idearikasta työotetta. Muu kielitaito on plussaa! Niin ja alle 30-vuoden ikääkin välillä vaaditaan, koska palkkaus tehdään sen ja sen säännöksen mukaan. Joskus tuntuu, että pitäisi oikeasti olla jonkinlainen yli-ihminen.



Okei, ehkä liioittelen. Eivät vaatimukset nyt aivan hirvittävän kovia ole olleet, mutta kun oma koulutus ei ole viestinnän tai markkinoinnin alalta, eikä kokemusta ole ehtinyt siunaantua mitenkään päätä huomaavasti, kun on mennyt lukiosta suoraan yliopistoon, ilman aikaa, jolloin sitä työkokemusta olisi voinut kerätä sen viisi vuotta, alkaa välillä epäusko iskeä. Siinä sitä koettaa sitten itselleen uskotella, että kyllä sieltä vielä jossain kohtaa tulee vastaan se täydellinen työpaikka, ei ehkä se, mistä olen koko ikäni haaveillut, mutta se, mikä on juuri minulle tarkoitettu. Tosin, kun asenne työnhaun suhteen on välillä "kaikki tänne mulle heti nyt", niin onko mikään ihmekään, että kärsimättömyyden ilkeä peikko välillä puraisee. Muutaman hakemuksen olen jättänyt suosiolla kirjoittamatta, koska olen tajunnut, ettei kannata tuhlata omaa aikaansa tavoittelemalla työtä, johon ei ole mitään mahdollisuuksia päästä, ellei se ole äärettömän kiinnostava.

Toisinaan mietityttää, olisiko sittenkin pitänyt mennä vastoin omia tuntemuksia ja tehdä pedagogiset. Vieläkään se toki ei ole liian myöhäistä. Silti olen melko varma, että asiat järjestyvät. Ehkä minusta tulee viestinnän asiantuntija tai ehkä minusta tulee kustannustoimittaja. Tai ehkä minusta tulee jotakin ihan muuta, jotakin, mitä en juuri nyt voisi edes kuvitella. Mistä sitä tietää.



Odottamattomat mahdollisuudet muistuttivat minua yllättäen jo puoliksi hautaamastani haaveesta tulla kustannustoimittajaksi. Kuulin lukiossa ja yliopiston alkuaikoina, kun alaa sanottiin vaikeaksi ja kilpailluksi ja epäsuorasti ilmaistiin, että vain parhaat pärjäävät. En tiedä vielä, kuulunko parhaisiin tai onko minulla edes mitään realistisia mahdollisuuksia tulla kustannustoimittajaksi, mutta aika näyttää. Ainakaan en aio jättää kiveäkään kääntämättä.

Mitä kokemuksia teillä on työnhausta? Onko tärpännyt helposti vai oletteko joutuneet lähettämään kasapäin hakemuksia?

Jääseikkailu

En kovin usein (oikeastaan koskaan) puhu treenaamisestani täällä. Oikeastaan en puhu siitä varsinaisesti nytkään, vaikka tämä tavallaan liittyykin lenkkeilyyn. Eilen päivällä oli D-tyttöjen treenit Turussa, ja olin alun perin suunnitellut jääväni Turkuun lenkille niiden jälkeen. Minulla oli lenkkivarusteet mukana ja kaikki kunnossa menemistä varten. Nousin treenipaikalla autoon, mutta en silloinkaan ollut vielä päättänyt minne menen. Täällä on jumalattoman liukasta joka paikassa, koska kaikki lumi ja jää on jäätynytsulanutjäätynytsulanutjäätynytsulanut. Kuuvuoren rappuset houkuttivat, mutta arvelin, että niiden juokseminen olisi saattanut olla hiukan riskialtista. Olin jo lähdössä keskustan suuntaan (aikomukseni oli viedä auto yliopistolle, tarkistaa rappuset ja juosta jokirantaa pitkin, jos porrastreeni ei luonnistuisi), mutta sitten Naantalin kyltti sai minut toisiin ajatuksiin. Suuntasinkin sitten auton nokan kohti yhtä Suomen aurinkoisimmista kaupungeista. Ja nyt voin rehellisesti sanoa, että se varmaan alkuvuoden paras päätös.




Tänä talvena olen lenkkeillyt hiukan tavallista vähemmän. Jostain syystä on välillä ollut hyvin vaikea lähteä ulos, ja varsinkin oikean hölkkälenkin tekeminen on ollut haastavaa. Ylipäänsä treenaaminen on ollut viimeisen puolen vuoden aikana on ollut paikoin väkisin puurtamista. Siitä huolimatta olen onneksi useimmiten pystynyt pitämään viikoittaiset treenikerrat siellä kuuden ja kahdeksan välissä. Aina se ei ole ollut hauskaa, mutta olen taas kasvavassa määrin pystynyt nauttimaan treenaamisesta, vaikka edelleen tulee kausia, jolloin ei yhtään huvittaisi.

Joka tapauksessa eilinen lenkki muuttui hyvin erilaiseksi kuin olin kuvitellut. Olin ajatellut, että ehkä Naantalin vanha kaupunki saisi minuun virtaa ja innostusta, sillä eilen ei ollut lähtökohtaisesti kovin hyvä treenipäivä. Päädyinkin siis kipittämään kohti Naantalin vierasvenesatamaa, koska pidän merestä ja satamasta on kiva pujahtaa vanhojen puutalojen väliin. Mieleni kuitenkin muuttui, kun pääsin rantaan asti, sillä laitureiden vieressä ja vähän kauempana aina Kailolla asti käveli ihmisiä. (Ja jos joku ei tiedä, niin Kailo on pienehkö saari. Sinne pääsee mantereelta kätevästi siltaa pitkin, sillä se on melko lähellä rantaa. Kailossa sijaitsee myös Muumimaailma, ja siellä oli paljon pulkkailijoita eilen.)

Olin hetken melko epävarma. Lämpötila oli ehkä nollan tuntumassa tai pari astetta pakkasella. Jää ei millään voinut kantaa. Ei ainakaan meren jää. Silti, samaan aikaan kun laitureiden alla sulassa kohdassa uiskenteli sorsia, ihmiset hiihtivät, luistelivat ja kävelivät vähän kauempana. Eikä kukaan näyttänyt putoavan jäihin. Ketään ei näyttänyt edes huolestuttavan.



Päätin sitten ottaa "riskin" ja hyppäsin itsekin jäälle. No, hyppääminen voi olla väärä sana, sillä istahdin laiturin reunalle ja varovasti tunnustelin jäätä ennen kuin laskeuduin sen päälle. Jään päällä oli kovaa, kiteistä lunta, eli siinä ei päässyt liukastelemaan. Aurinko paistoi, ja lumi narisi kenkien alla. Lumeen oli talloutunut selkeitä polkuja, ihmisiä kuljeskeli joukkioittain ympäriinsä ja kauempana näkyi jopa pilkkijöitä.

Tiedättekö sen, kun joskus ihan pienistä, arkipäiväisistä asioista saa todella hyvän mielen? Kaikki hymyilyttää, ja siitä hetkestä haluaa vain nauttia? Minä koin sellaisen eilen. En tiedä miksi, mutta mikään ei ole vähään aikaan tuntunut yhtä jännittävältä, hauskalta ja ihanalta kuin meren jäällä kuljeskelu. Voi olla, että minua pidettiin hieman tärähtäneenä, koska en voinut olla hymyilemättä.




Ensimmäinen kierros Kailon ympäri meni välillä hölkäten ja välillä kuvaamaan pysähtyen. En voinut mitenkään vastustaa kiusausta, sillä näkymät olivat aika mahtavat. Oli hassua katsella Naantalia ja Kailoa meren puolelta. Siihen aika harvoin tarjoutuu tilaisuutta. Toisella kierroksella ryhdistäydyin ja jätin puhelimen taskuun. Tiesittekö, että lumessa hölkkääminen on yllättävän raskasta, vaikka lunta ei olisikaan paljon?

Pitkälti kuljin jo valmiiksi tallattuja reittejä pitkin. Hiukan olisi hirvittänyt mennä aivan rantaan, sillä jostain syystä tuntui, että jää olisi siellä heikompaa. Tosiasiassa minulla ei ollut aavistustakaan siitä, missä jää oli heikkoa ja missä ei.

Loppujen lopuksi sain tehtyä hauskan lenkin (vaikka jonkin verran tulikin pysähdeltyä). Sain myös muistutuksen siitä, miksi pidän ulkoilusta.




Menkää ihmeessä ulos. Valokuvaamaan, lenkkeilemään, mitä tahansa. Saatte raitista ilmaa, näette kauniita asioita ja saatatte vahingossa saada vähän lisää liikuntaakin.