Tänään maanantaimarinat ovat juurikin marinoita. Pahoittelut siitä.
Käyn salilla yleensä kolme kertaa viikossa. Treenaan Campussportin edullisuuden ja helppouden takia useimmiten yliopistolla. Educariumin salia kulutan keskeisen sijainnin vuoksi kaikkein eniten. Silloin tällöin käyn myös Åbo Akademin puolella ÅSA:lla, mutta melko harvoin. Ulvilassa käydessäni käyn Kaskelotilla.
Educariumin sali on ihan kiva. Siellä on oikeastaan kaikkea mitä tarvitsee, paitsi tilaa. Pieneen tilaan on ahdettu aika paljon tavaraa, eikä tilaa juuri toiminnalliselle harjoittelulle ole. Olen kuitenkin viihtynyt siellä jo yli kolme vuotta, ettei se kovin paha paikka ole. Isoin ongelma Educariumilla ja muillakin saleilla on minun mielestäni jälleen ihmiset. Minut ehkä pitäisi sulkea yksin korkeaan torniin niin kuin joku satujen prinsessa, jotta lakkaisin valittamasta näistä asioista, mutta ihmiset yksinkertaisesti ärsyttävät minua toisinaan.
1. Salinvaltaajat/Kiertoharjoittelijat
Tiedättekö ne tyypit, jotka tekevät kiertoharjoittelua ja valtaava useamman laitteen yhtä aikaa? Olin kerran salilla, kun joku teki kyykkyjä, maastavetoa ja penkkipunnerrusta vuorotellen. Siinä oli yhdellä henkilöllä kaikki salin tangot käytössä. Kai siihen väliin olisi päässyt tekemään, mutta henkilökohtaisesti en ainakaan tykkää painojen kanssa venkslata. Salinvaltaajat saattavat olla myös niitä tyyppejä, jotka jämähtävät tunniksi samalla laitteelle. Useimmiten tunti treenataan tankojen kanssa.
2. Läheltä kulkijat
Yhtenä päivänä tein bulgarialaisia askelkyykkyjä (tiedättekö sen, kun takimmainen jalka nostetaan esimerkiksi penkille ja tehdään siitä askelkyykkyjä?) salin reunassa. Edessäni ei ollut hirveästi tilaa, koska sali on sen verran ahdas että olin melko lähellä yhtä laitetta. Laitteen toisella puolella olisi ollut tilaa kulkea, mutta kiertäminenhän on hirvittävän raskasta puuhaa. Siitä sitten eräs kanssatreenaaja paineli menemään sen verran läheltä, että minun oli pakko keskeyttää oma tekemiseni, jotta en tönäisisi häntä tai hän minua. Myöskään keppiä ihmiset eivät osaa varoa, jos sillä lämppää. Kaikista ärsyttävintä kuitenkin ehkä on se, kun teen heittoliikettä levypainolla ja joku kävelee takaa tai pahimmillaan jää siihen seisoskelemaan. Vaikka ihmiset joskus ärsyttävät, en heitä silti haluaisi lyödä!
3. Haahuilijat
Haahuilijat kaikissa olomuodoissaan ovat minulle kuin punainen vaate härälle. Miksi on vaikeaa päättää, mitä treenaa tai missä treenaa? Entä miksi pitää harhautua käyttämältään laitteelta monen metrin päähän ja sitten hiukan mulkoilla muita, jotka menevät laitteelle, kun siinä ei mitään elonmerkkejä näy? Haahuilijat kuljeskelevat yleensä ympäri salia lasittunut katse silmissään. Toisaalta tuntuu, että he tarkkailevat, toisaalta että he vain haahuilevat.
4. Sotkijat
Miksi, oi miksi, täytyy jättää käsipainot lojumaan siihen, mihin ne sattuvat putoamaan, jättää levypainot laitteisiin tai tankoihin tai laitteiden eri kahvat juoksentelemaan pitkin lattioita, jos niille on oma paikka? MIKSI? Ymmärrän kyllä, että joskus on kiire ja joskus kaikki telineet ovat täynnä, mutta voisihan ne tavarat silti nostaa vaikka telineiden tai seinän viereen, jotta kukaan ohikulkija ei joudu kompastelemaan niihin. Erityisen ikävää on se, kun levypainot jätetään laitteeseen, koska mistä sitä sitten tietää, käyttääkö joku sitä vai ei.
Myönnettäköön, että itsekin sorrun välillä kaikkiin paitsi salinvaltaukseen, joten minulla ei oikeasti ehkä olisi oikeutta valittaa, mutta valitan kuitenkin. Seuraavalla kerralla toivottavasti Maanantaimarinoissa päästään vähän syvällisempiin aiheisiin.
Edellisestä postauksesta on vierähtänyt jo hyvä tovi, mutta kerrankin sille on oikeasti hyvä selitys. Kiirettä voi toki syyttää, mutta isomman loven kirjoitusintoihini teki rakkaan isän menettäminen lokakuun seitsemäntenä päivänä.
Voisin tässä kertoa teille isän taistelusta aivoissa riehunutta syöpää vastaan. Siitä, miten se alkoi jo, kun minä olin vielä äitini sisällä lekottelemassa, tai siitä, miten se palasi ensin kun olin viisivuotias, toisen kerran kun olin kahdeksantoista ja kolmannen kerran vuoden 2014 keväällä kaksi ja puoli vuotta sitten. Voisin kertoa siitä, miten oudolta ja vaikealta tuntui käydä kotona näiden viimeisten vuosien aikana, kun isä oli joka kerta hieman huonommassa kunnossa ja omaishoitajana häärännyt äitini joka kerta hieman väsyneempi ja ärtyneempi. Voisin kertoa miten pieni isä oli, kun näin hänet viimeisen kerran.
Mutta mikään mainitsemistani asioista ei ole tärkeä. Vaikka pidän vanhempiani vahvoina ja rohkeina enkä voi mitenkään kuvailla sitä arvostusta, jota tunnen heitä kohtaan tämän kaiken jälkeen, isän taistelu ei ole tarinana enää tärkeä. Tärkeämpää kuin se, miten isä kuoli on se, miten isä eli, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.
En ole tuntenut elämässäni montaa yhtä kilttiä, herttaista ja pitkäpinnaista ihmistä kuin isä. Silti otimme toisinaan yhteen, mutta usein vasta pitkän ärsyttämisen tai huonosti tehtyjen kotitöiden jälkeen. Isä jaksoi aina saarnata pöydille jätetyistä Aku Ankoista, astioista tiskialtaassa, vaikka astianpesukone oli tyhjä ja sohvalla lojuneista sukista. Isä tosin jätti itse aina eniten sukkia ympäriinsä, joten en ole aivan varma, mihin hän saarnansa pohjasi. Isä muistutteli meille aina myös siitä, miten "just joo", "just" ja "joo" eivät ole kunnon sanoja, eikä niitä saa käyttää, koska ne eivät tarkoita mitään.
Siitä huolimatta, että en muista isän olleen ikinä mitenkään suuri lukijaihminen tai millään tavalla kielellisesti lahjakas, monet parhaista häneen liittyvistä muistoistani koskevat juuri kirjoja tai lukemista. Ikävintä tässä ehkä on se, että en ole sitä aiemmin tajunnut.
Kun olimme nuorempia, isä ja äiti lukivat veljelleni ja minulle aina iltasatuja. Makasimme poikittain äidin ja isän sängyllä, lukija aina keskellä ja lapset molemmissa reunoissa. Useimmiten iltasatu oli joko Pieni sininen auto (Riston suosikki) tai Kanien kuumatka (minun suosikkini). Samojen satujen lukeminen alkoi vanhempiani jossain kohdin hieman puuduttaa, ja heillä olikin tapana koettaa hiukan oikaista. Äiti ilmeisesti oikoi joitakin sanoja tai lauseita, mutta isä käänsi tylysti useamman sivun kerrallaan. Tai yritti, sillä me halusimme aina kuulla koko tarinan, ja totta kai me osasimme ne ulkoa. Eivät siis päässeet oikaisemaan. En muista asian todellista laitaa, mutta annan ajan kullata muistot ja väitän, etteivät he kovin usein yrittäneet oikaista.
Kun oli noin kuusi- tai seitsemänvuotias, minulla oli pahvikirja, joka kertoi karhuperheestä, jonka lapset söivät kaikki mansikat komerosta ja saivat vatsavaivoja. Luin sitä yhdessä isän kanssa ja koetin oppia lukemaan. Lukemaan en oppinut, mutta opin jälleen yhden kirjan ulkoa, vaikka kuvittelinkin lukevani sitä. Mutta lukemista tärkeämpää oli isän kanssa vietetty aika. Sitten, kun opin itse lukemaan, luin melko usein isälle ääneen. Hän kuunteli mielellään äänikirjoja tai kun muut lukivat. Oli kuulemma nuorempana lukenut melko paljonkin, mutta ensimmäisen leikkauksen jälkeen lukemisesta oli tullut aiempaa hitaampaa ja hankalampaa.
Meidän perheellä oli myös tapana pitää elokuvailtoja aina, kun kerkesimme. Katsoimme milloin mitäkin elokuvia. En ikinä tule unohtamaan sitä, miten isä väisteli ruudussa lenteleviä esineitä tai irvisti aina tietyllä tavalla, kun tapahtui jotain jännittävää. Isä seurasi elokuvissa usein myös taustahenkilöitä ja -tapahtumia ja saattoi hyvinkin spontaanisti alkaa nauraa niitä (tapa, jonka minä olen perinyt). Ja isän nauru! Se oli yksi parhaista asioista koko maailmassa. Ai niin, isä oli meistä myös ainoa, joka oli oikeasti sitä mieltä, että kaikki Harry Potter -elokuvat pitäisi joskus katsoa ensimmäisestä viimeiseen yhdellä istumalla.
Kirjojen, lukemisen ja elokuvien lisäksi meidän perhettä, ja minua ja isää, on aina yhdistänyt myös urheilu ja liikunta. Kun olimme pieniä, kävimme usein pelailemassa jalkapalloa, lyömässä, pulkkailemassa, hiihtämässä tai luistelemassa. Isä oli aina kärsivällinen ja jaksoi tehdä monetkin asiat kahteen kertaan, jotta sekä minä että kaikessa paljon parempi Risto (totta kai, meillä on lähes kolme vuotta ikäeroa) saimme viettää isän kanssa aikaa. Hiihtäminen oli monena talvena ihan isän ja minun yhteinen juttu. Vedimme monot jalkaan ja pyrähdimme joko läheiselle pururadalle tai Massille hiihtämään. Kesäisin ja silloin kun ei ollut lunta, kävimme paljon kävelemässä. Mäet oli aina juostava kilpaa ylös, ja voin kertoa, että sain pistää kaiken peliin, jotta voitin kisat. Kävelylenkit olivat useimmiten täynnä puhetta, sillä olen lähtökohtaisesti hyvin puhelias, ja isä oli hyvä kuuntelija. Pesäpallo oli monien keskustelujen aihe. Pesäpallo muutenkin lähensi meitä. Isä oli maailman huonoin lukkari, eikä lopulta osannut kunnolla enää heittääkään, mutta kävimme siitä huolimatta harjoittelemassa yhdessä vielä silloinkin, kun olin kotona jo lähtökuopissa saatuani hyväksymiskirjeen yliopistoon.
Isä oli paras isä, jonka olisin koskaan voinut kuvitella saavani. Olin isän pikku prinsessa, ja vaikka joskus epäilinkin sitä, tiedän sen nyt. En olisi koskaan voinut kiittää häntä kylliksi kaikesta siitä, mitä hän on minun vuokseni tehnyt ja mitä hän on minulle opettanut.
Täytyy vielä kiittää kerran kaikkia, sillä tuki, jota olen saanut on ollut aivan uskomatonta. Kiitos siis kaikille.
Olin kirjoittanut lähes puoli tekstiä, kun yhtäkkiä kaikki katosi. Aloitan siis alusta. Pitäisi varmaan käyttää Wordia apuna ja kirjoittaa postaukset ensin sinne ja liittää vain kuvat bloggerissa. Turhauttavaa.
Joka tapauksessa, tänään on viimeinen lomapäivä! Huomenna koittaa paluu arkeen ja kouluun. Valitin vielä eilen äidille, miten en sittenkään halua että koulu alkaa, mutta nyt alan taas olla jo lähes luvattoman innoissani. Toivon, että opiskelu näkyy blogissa jatkossa, mutta en ole vielä aivan varma, miten sen toteutan. Jos on ideoita, saa heitellä.
Ennen arjen kiireiden alkua halusin kirjoitella vielä viime viikonlopusta, ja erityisesti lauantaista, jonka vietin adoptioserkkujeni Iriksen ja Inarin seurassa. Ollaan tunnettu aivan pikkuvauvoista asti, koska ollaan perhetuttuja. Vietettiin lapsina aina juhannukset ja myöhemmin uudetvuodetkin yhdessä. Porukkaan kuului meidän perheidemme lisäksi, Iriksen ja Inarin serkkuperheen ja minun kummisetäni. Ollaan likimain kasvettu yhdessä, vaikka ei kovin usein nähtykään ja todettiin muutama vuosi sitten, että ollaan aina pidetty toisiamme serkkuina, vaikkei oikeasti sukua ollakaan. Kun minä sain ajokortin (olen meistä kolmesta vanhin), aloimme hengata hieman useammin yhdessä.
Iris on lähdössä puoleksi vuodeksi Saksaan vaihtoon ja palaa Suomen maalle kunnolla vasta ensi vuoden puolella. Emme nähneet kesälläkään montaa kertaa, koska vietin suurimman osan ajasta Varsinais-Suomessa ja Iris Satakunnassa eli oli korkea aika nähdä.
Me osataan aika harvoin vaan olla ja useimmiten ollaankin suunniteltu jotain hauskaa tekemistä. Useimmiten laitetaan ruokaa... Tällä kertaa lähteä Siikaisiin isovanhempieni kesäpaikkaan Vanhaantaloon sienestämään, metsä kun kuulemma oli keltaisenaan kantarelleja. Lähdettiin kahdella autolla, koska Inari pääsi sittenkin viime hetkellä mukaan, mutta ei ollut vielä lähtiessä varmaa, että hän ehtisi takaisin Poriin meidän kyydissämme. Menomatkaksi Iris hyppäsikin minun kyytiini ja Inari ajeli perässä.
Kummitätini oli miehensä ja 5-vuotiaan serkkuni kanssa (heidän ihanista ihanin koiransa Nelli oli myös mukana!) lähtenyt myös mummua katsomaan ja saatiinkin serkkutytöstä seuralainen myös sienimetsälle. Emme tosin päässet lähtemään ennen kuin mummu oli meidät ruokkinut.
Oletteko ikinä koettaneet kaitsea viisivuotiasta metsässä ja kerätä samalla sieniä? Ei ole ihan kaikista helpointa hommaa. Onneksi en ollut yksin. Todellisuudessa Iris ja Inari ehkä vahtivat pirpanaa enemmän kuin minä. Nosteltiin häntä kaatuneiden puiden yli ja ylös maasta, kun hän itse kellahti, kerättiin maahan kaatuneen ämpärin sisältö takaisin ja tapeltiin siitä, saanko minä pitää ison, poimimani sienen omassa ämpärissäni, vai pitääkö minun antaa se ipanan kannettavaksi. Arvatkaa mitä, olin ilkeä, enkä antanut sientä. Periaatekysymys.
Metsästä poistuttiin sitten noin puoliämpärillistä sieniä rikkaampina(tai minä poistuin, koska tytöt eivät sieniä huolineet). Siinä hetki pohdittin ja lähdettiin sitten sienestysporukalla vähän matkan päähän Päivölään, jossa vietettiin Leväsjoki-päiviä. Muistan hämärästi joskus pienenä käyneeni äidin kanssa samaisessa tapahtumassa. Muistan vain, että siellä oli paljon koneita ja ehkä myynnissä jotakin kiviä, mutta muistot ovat aika hataria. Tänä vuonna siitä oli tullut maksullinen, ja koska aikaa oli enää parikymmentä minuuttia sen sulkemiseen, emme sitten menneet katsomaan. En ole varma, olisivatko silloin enää pyytäneet pääsymaksua, mutta jotenkin tuntui hölmöltä mennä vain kääntymään. Eikä meillä olisi rahaakaan ollut, ettei sen puoleen.
Paluumatkaksi Inari ja Iris vaihtoivat paikkoja, joten Iris ajeli yksinään ja minä vietin kahdenkeskistä aikaa Inarin kanssa. Paluumatkaan oltiin onneksi varattu hyvin aikaa, sillä saatoin ajaa harhaan, ja voi olla, että ajelimme vartin verran hiekkatietä keskellä ei mitään. Hups.
Kun sitten päästiin vihdoin perille Poriin ja saatiin Inari uudelleen tien päälle, matkattiin Iriksen kanssa Meri-Poriin valokuvaamaan (minäkin sain isän järkkärin lainaksi). Niille, jotka eivät tiedä, tiedoksi, että Kallo kuhisee valokuvaajia ja muita aaltojen ja auringonlaskujen pällistelijöitä, varsinkin tuulisella säällä. Me liityimme kuitenkin joukon jatkoksi, ihan kliseisyyden uhallakin. Toivottiin matkalla, että sielläkin tuulisi, jotta saataisiin kivoja kuvia. Ja tuulihan siellä! Aurinkoakin riitti juuri sopivasti.
En muista ennen tuota Race Officea nähneeni, vaikka varmasti on siinä ollut. Eikö olekin outoa, kun joskus vain huomaa asioita, joihin ei ole ikinä ennen kiinnittänyt huomiota?
Koska me emme tahtoneet olla aivan kliseisyyden huippuja, ajelimme Kallosta myös Uniluotoon, jossa ei aivan yhtä paljon käy ihmisiä valokuvaamassa, vaikka kai sekin aika suosittu on. Aaltoja uhmaamassa oli myös uimari märkäpuvussa! Häntä tosin emme kuvanneet.
Meri-Porista menimme vielä iltapalalle Iriksen luo, ennen kuin lähdin joskus yhdentoista tienoilla sienineni kotia kohti.
Loppuloma meni aika rauhallisissa merkeissä. Sunnuntaina siivoiltiin hiukan ja perattiin sieniä (ja katsottiin samalla Risto Räppääjää). Sunnuntaina onnistuin myös näkemään Liisin. Olin etsinyt kattia joka päivä tuloksetta, kunnes sienisaaliin perkauksen jälkeen satuin kurkistamaan ruokahuoneen pöydän alle ja sieltä tuolin päältä tuijotti vastaan kaksi silmää. Saatoin kiljahtaa tai olla kiljahtamatta, kun ryntäsin keittiöön kertomaan löydöstä äidille. Siellä sitten kykittiin yhdessä katselemassa ja lörpöttämässä, kunnes Liisi päätti, ettei jaksa meitä enää ja etsi itselleen paremman piilon.
Maanantaina kävin tekemässä loikkatreenin, kiertelimme äidin kanssa kirpputoreja, haimme minulle saksan kirjan kirjastosta ja kävimme kaupassa. Illalla teimme vielä pitsan ja pääsin saunaan. Ei siis mitenkään kovin erikoinen päivä, mutta kaiken kaikkiaan kiva. Ollaan äidin kanssa sen verran läheisiä, että yhdessä vietetty aika on useimmiten mukavaa.
Sienikuvat olivat muuten Iriksen tai Inarin kuvaamia, en ole ihan varma enää kumman, sillä minähän en tietenkään voinut tajuta ottaa puhelinta mukaan, että olisin voinut kuvata.
Tänään tein viimeisen työpäivän ennen ensi viikon perjantaita, jolloin alkaakin jo koulun ohella työskentely. Kouluhan mulla tosiaan alkaa vasta ensi viikon torstaina Kielipolitiikka ja kielisuunnittelu -kurssilla(jota muuten odotan aivan innolla!). Alun perin olin siinä luulossa, että aloitettaisiin jo keskiviikkona, mutta yhden kurssin alku poikkesikin viikolla ilmoitetusta, joten sain yhden ylimääräisen vapaapäivän.
Päätin jo heinäkuussa, että pidän pienen loman ennen koulun alkua ja lopetan työt hyvissä ajoin ennen elokuun loppua. Toukokuussa olin vielä siinä uskossa, että pitäisin kaksi viikkoa lomaa, mutta kun töiden kunnollinen aloitus venyi kesäkuulle, jätin sitten lomani vain viikon mittaiseksi. Huomenissa onkin tarkoitus jo suunnata vanhempien luokse Ulvilaan. En ole käynyt kotikotona sitten heinäkuun alun jälkeen, mikä on ehkä pisin aika ikinä, kun en ole nähnyt vanhempiani. Äidin kanssa toki olen puhunut puhelimessa moneen otteeseen, mutta isän kanssa kommunikointi ei juurikaan onnistu edes kasvokkain, saati puhelimessa. Meidän isällähän on siis aivokasvain, eli ollaan ihan väleissä, mutta isä ei ole enää kovin hyvässä kunnossa, eikä puhu lähes lainkaan enää.
Kotiin meneminen jännittää tällä kertaa paljon enemmän kuin yleensä. Jossain aiemmista postauksista mainitsin, että vanhempani ovat ottaneet kissan. Olen hiukan katkera, sillä kinuin lemmikkiä varmaan siitä asti, kun osasin puhua, mutta meille ei ikinä otettu kissaa tai koiraa tai mitään muutakaan otusta. Äidin ja isän puolustukseksi sanottakoon, että olen vasta vanhemmiten päässyt eroon allergioista, jotka olivat niin pahat, että en parhaimmillaan pystynyt edes olemaan kissan kanssa samassa huoneessa ilman rajua reaktiota. Lisäksi oltiin aika kiireisiä, koska sekä minä että veljeni harrastimme pesäpalloa ja minä lisäksi opiskelin musiikkiopistolla iltaisin jo alakoulusta asti. Totta puhuakseni, keväällä tehtyjen allergiatestien mukaan olen edelleen allerginen kissalle, koiralle ja hevoselle. Unelmoin silti oman koiran omistamisesta. Eniten haluaisin saksanpaimenkoiran, mutta voi olla, että täytyy ottaa jonkun helpomman ja vähemmän sairaan rodun edustaja.
Vanhempieni kissa Liisi on kolmivuotias, kolmijalkainen kattiraukka, jolla on ollut melko rankka elämä. Sen jalka loukkaantui, kun se oli nuorempi, jalka katkaistiin, ja sen jälkeen kukaan ei huolinut Liisiä ennen kuin vasta jonkin aikaa sitten. Uudessa hoitokodissa muut kissat syrjivät sitä, ja sille haettiinkin kotia netin kautta. Äiti oli jo siinä vaiheessa hetken pohtinut kissan hankkimista, koska arveli siitä olevan iloa isälle ja itselleen, kun sitten törmäsi ilmoitukseen Liisistä ja ilmeisesti rakastui ihan sydänjuuriaan myöten. Liisihän kaipasi rauhallista kotia, jossa ei ollut muita kissoja häiritsemässä ja kiusaamassa, ja äiti ja isä kaipasivat pörröistä hellittävää otusta.
Liisi järjestettiin sitten Ulvilaan, ja sen jälkeen kommellukset eivät ole loppuneet. Oli ilmeisesti aikamoinen tappelu saada Liisi ensin ulos kopasta ilman että henkiä tai sormia menetettiin prosessissa, ja sen jälkeen se on ahkerasti piilotellut ympäri taloa. Äitikään ei ole aina ollut varma, missä katti kulloinkin on luurannut. Se oli esimerkiksi keksinyt mennä piilottelemaan sohvan sisälle, kunnes äiti oli tukkinut reitit, jottei Liisi loukkaisi itseään sohvan sisällä mahdollisesti oleviin nauloihin.
Jo tässä kohtaa on melko selvää, että Liisi on kietonut äidin häntänsä ympärille, vaikka se on ollut heillä kuukauden päivät. Äiti ilmoittaa aina riemuissaan, kun Liisi on tullut vähänkään tavallista lähemmäs tai tehnyt jotain hiukankin tavallisesta poikkeavaa. Ja ymmärtäähän sen, sillä kissat eivät sopeudu helposti muutokseen ja Liisillä oli jo lähtökohtaisesti ongelmia luottamuksen kanssa. Mutta silti äitini into on jotenkin äärettömän hauskaa ja hellyttävää, sillä en muista koska olisin viimeksi kuullut hänen olevan yhtä innoissaan jostakin. Sitä paitsi, mikä minä edes olisin tuomitsemaan, sillä pelkään älyttömästi, etten tule Liisin kanssa yhteen toimeen. Äiti tosin on lähes vakuuttunut, että niin ei käy, koska olen muka hyvä eläinten kanssa. Epäilen tätä huomiota kyllä melko vakavasti, mutta saa nähdä. Jos katin kanssa ei tule tappelua, olen tyytyväinen.
Jännityksestä huolimatta odotan jo kotiin pääsyä. En ole nähnyt vanhempia tai kavereita aikoihin, ja heitä on kova ikävä. Miniloman ajaksi onkin jo tiedossa paljon kaikkea kivaa, kuten lauantainan sieniretki, mahdollinen pikamökkeily ja venetsialaisilotulituksen seuraaminen Kirjurissa tai Muinaistulien yön fiilistely Kallossa. Joko voisi olla huominen?
Tämän päivän olen töiden jälkeen kuluttanut syömällä jääkaappia tyhjäksi, siivoamalla, pakkaamalla ja löysäilemällä. Ja toki iltapalalla oli juotava Karhuherra Paddington -teetä, kun sitä satuin kirpputorilta löytämään (tai en nyt tiedä ostinko varsinaisesti kirpputorilta, koska taitavat olla Minimanin kanssa yhteisissä tiloissa. Paddington-teetä suosittelen kyllä kaikille, jotka tykkää hauskoista teemauista. Paketissahan tosiaan on neljä mustan teen makua: Herkkukäpälä (vaniljan ja kolan aromit), Pistetään töpinäksi (hunajan ja melonin aromit), Karhu yli laidan (kerman ja mangon aromit) ja Viisas karhu tietää (appelsiinimarmeladin ja ananaksen aromit). Näiden kaveriksi pitäisi jostain metsästää samanlainen pakkaus Muumi-teetä, joissa ei ole kofeiinia ja joita voi huoletta kuluttaa illallakin.
Tämä video teidän iloksenne, koska olen viihdyttänyt itseäni muun muassa The Ellen Showlla viime aikoina.
Ja pahoittelut laimeasta kuvasaldosta. Ei yksinkertaisesti ollut mitään aiheeseen sopivia kuvia. Onko teillä suunnitelmia kesän viimeisten päivien varalle, vai oletteko jo ihan syystunnelmissa?
Olen aiemminkin kirjoittanut pesäpallokauden päätteeksi ajatuksiani tänne blogin puolelle. Tänä vuonna puin jo toisena kesänä peräkkäin ylleni Turku-Pesiksen paidan ja edustin seuraa sekä maakuntasarjassa että naisten edustusjoukkueessa suomensarjassa (akuisten kaksi alinta sarjatasoa). Omat pelini päättyivät viikko sitten lauantaina ensimmäisen välieräottelun jälkeen, suomarin joukkue lopetti keskiviikkona välierätappioon ja maakuntasarja pelaa edelleen, mutta sinne minulle ei enää ole edustusoikeutta. Myös meidän pikkuset, eli D-tytöt, joita valmennan kahden joukkuekaverini kanssa, jatkavat pelejään vielä syyskuulle, eli kausi ei oikeastaan ihan ole vielä ohi.
Kulunut kausi oli minulle kolmastoista, kolmas aikuispelaajana. Sanotaan että kolmetoista on epäonnekas, mutta ainakaan tähän kauteen se ei pätenyt. Olen ennenkin sanonut pelanneeni joukkueessa, jossa on ollut hyvä joukkuehenki. Ja niin onkin ollut. Mutta fakta on se, että jokainen joukkue on erilainen. Jokaisen joukkueen henki on erilainen ja jokaisessa joukkueessa on omat hyvät puolensa. Useimmissa joukkueissa on myös huonot puolensa, mutta tänä vuonna niitä on vaikea keksiä, sillä minulla ei ole kenestäkään mitään pahaa sanottavaa.
Minä pelasin kesän aikana yli kaksikymmentä peliä, yli kolmekymmentä, mikäli harjoituspelitkin lasketaan. En voi väittää, että se olisi ollut helppoa, mutta se oli palkitsevaa. Kasvoin jälleen pelaajana ja tunnen kehittyneeni, vaikka ihan päätyyn asti menemiseen se ei vielä riittänytkään, sillä kahteen viimeiseen välieräpeliin en enää mahtunut mukaan. Oma pettymys jäi kuitenkin taka-alalle, kun joukkue jatkoi. Vielä nyt, kun tätä kirjoitan, me olemme edelleen ainoa joukkue, joka on voittanut Pöytyän tällä kaudella (itse tosiaan olin "videovalmentajana" kyseisessä pelissä). Pelihaluja vielä olisi, eli nälkää ensi kaudelle jäi runsaasti.
Talven aikana en ollut oikeastaan missään vaiheessa varma, että pelaisin edustuksessa peliäkään. En luottanut siihen, että omat taidot riittäisivät, koska ne eivät aikaisempinakaan vuosina juuri ole riittäneet, treenimäärästä tai -intensiteetistä huolimatta. Kevään tullen kuitenkin löysin itseni aina useammin harjoituspelien yhdeksiköstä ja lopulta kun sarja alkoi, olin edelleen mukana. Pelasin siis urani ensimmäisen kokonaisen suomensarjakauden. Tilastojen valossa kausi ei suomarissa ehkä ollut erikoinen (lyötyjä juoksuja vain muutama ja tuotujakin vain pari enemmän), mutta roolini olikin enemmän ulkopelissä. Maakuntasarjassa sen sijaan kaksi viimeistä pelaamaani peliä poikivat kaksi kunnaria ja muutaman yksittäisen lyödyn juoksun ja hyviä ulkopelisuorituksia. Jos ei mitään muuta, niin loppua kohden ainakin itsevarmuus kasvoi, sekä sisällä että ulkona, suomarissa että maakarissa.
Suomarin joukkueen, Kottaraisten, kanssa me treenattiin syksystä asti kovaa. Me vietettiin satoja tunteja koulujen saleissa, Kupittaan urheiluhallin yläkerrassa, Kottaraisten pöntöllä ja tietenkin Kupittaan stadionilla. Juostiin, lyötiin, heiteltiin, palaveerattiin. Talven aikana uhrattiin monta pisaraa hikeä ja paljon kyyneleitä. Oli mustelmia ja kipuja. Oli turhautumisia ja epätoivoa. Oli väsymystä ja kiukkua. Oli ahdistusta ja stressiä.
Joukue kuitenkin kantoi kaiken vaikean yli. Oli paljon onnistumisia ja kehitystä. Oli naurua ja ilonhetkiä. Oli työtä ja tekemistä. Oli saunailtoja ja tulokasturnausta. Oli hävittyjä pelejä ja voitettuja pelejä. Oli kaatosadetta ja auringonpaistetta. Oli viimaa ja hellettä. Oli bussimatkoja ja ABC-keikkoja. Oli aamutreenejä ja Kupittaalle treenien jälkeen jäämistä. Mikä tärkeintä, oli ihania ihmisiä.
Kaikki tämä, hyvä ja paha, koettiin yhdessä. Joukkueena.
Kaudesta siis iso kiitos Kottaraisille ja kaikille meidän taustalla häärineille. Teitte vuodesta mahtavan!
P.S. Kiitos kuvista kuuluu huoltajallemme Päivi Matilaiselle.
Näin jossakin haasteen, jossa kehotettiin listaamaan sata ilonaihetta. Tein vastaavanlaisen haasteen muutama vuosi sitten Instagramissa. Silloin otin sadan päivän ajan kuvan jostain minut iloiseksi. Silloin kuvia oli aika laidasta laitaan, erikoisin ehkä uusi hammasharja, jonka ostaminen oli venynyt turhan pitkälle. En ollut lainkaan ajatellut, että tällaisen voisi toteuttaa myös blogissa ja ehkä jopa hiukan helpommalla. Tässä ja seuraavassa postauksessa siis listaan sata asiaa, jotka saavat minut iloiseksi. Jaoin tämän kahteen osaan, jottei yhdestä postauksesta tule aivan hirvittävän pitkä. Tässä tulevat ensimmäiset 50, ilman mitään sen suurempia tärkeysjärjestyksiä.
100 ilonaihetta
1. tulevaisuudennäkymät
Maailmassa ei varmasti ole montaa nuorta, joka ei olisi aina silloin tällöin huolissaan tulevaisuudesta. Pääseekö opiskelemaan? Jos pääsee, pääseekö töihin? Minä olen ollut erityisen huolissani töihin pääsemisestä. Mitä jos en olekaan tarpeeksi hyvä? Mutta kuulin juuri isossa lääkefirmassa kesätöissä olevalta ystävältäni äidinkielenopettajasta, joka on siellä töissä. Minullekin on siis lähes taivas rajana!
2. pesäpallo
Ei ehkä tarvitse hirveästi tarkentaa. Pesäpallo on parasta.
3. joukkue
Olen pelannut monenlaisissa joukkueissa. On ollut helppoja kausia ja vaikeita kausia. Jokaisessa joukkueessa on ollut hyvät ja huonot puolensa. Helppoina ja kivoina kausina hyvät puolet ovat olleet huomattavasti huonoja isompia ja merkittävämpiä. Tämä kausi on ollut kiva ja helppo joukkueen kannalta katsottuna. Huikeita naisia ja paljon ihania kavereita.
4. oma koti
Vaadin paljon omaa tilaa ja omaa aikaa, jotta on hyvä olla. Vanhempien luona on myös hyvä olla, mutta oma koti on aina oma koti. Ja varsinkin nyt, kun olen saanut vuoden asua sisäilmaongelmattomassa asunnossa, joka on aivan minun näköiseni, tuntuu erityisen ihanalta tulla kotiin.
5. Turku
Vaikka en asukaan enää Turussa, se on silti yksi lempikaupungeistani. Vietän siellä hyvin paljon aikaa edelleen. Turku on ihana sekoitus uutta ja vanhaa, kaupunkia ja luontoa. Jos ette ole koskaan kävelleet Tuomiokirkolta joenrantaa pitkin Halistenkoskelle, tehkää se!
6. perhe
Perhe on ollut mulle aina todella tärkeä. Varsinkin nyt kun asuu yksin ja näkee vanhempia ja veljeä vain harvoin, he tuntuvat entistäkin tärkeämmiltä. Kaikkea tietenkin varjostaa isän sairaus, mutta kuten äiti aina jaksaa muistuttaa, sain kuitenkin tuntea isän hyväkuntoisena yli kaksikymmentä vuotta. Nyt odotan erityisen innolla kotiin pääsyä, sillä vanhemmilleni on tullut kissa!
7. ystävät
Mulla ei ole mitenkään hirvittävän paljon ystäviä, mutta he ovat sitäkin rakkaampia. Osaan olen tutustunut jo aivan vauvana, osa on liittynyt joukkoon vasta lukioiässä. Pidän siitä, että kaikkien ystävien kanssa tulee tehtyä ja puhuttua erilaisista asioista. Saan siis tyydytystä sekä aktiiviselle ja energiselle riehujapuolelleni kuin rauhalliselle mietiskelijäpuolellenikin.
8. yliopisto
Yliopistoon hakeminen ja sinne pääseminen ovat yksiä tärkeimmistä virstanpylväistä elämässäni. Yliopisto itsessään opettaa tiedonhakua ja tietoa, mutta kaikki se muu, mikä yliopiston mukana tulee, on opettanut minulle todella paljon itsestäni, itsenäistymisestä, elämästä ja maailmasta yleensä.
9. klarinetti
Olen soittanut klarinettia jo lähes neljätoista vuotta. Vaikka välillä harjoittelu vähän jää, on soittamisen pariin loppujen lopuksi aina yhtä kiva palata. Klarinetti oli rakkautta ensikosketuksella. Muistan kun pikku-Hanna 8v otti klarinetin käteen, asetteli hetken sormiaan ja puhalsi ja soittimesta lähti maailman kaunein ääni. Eikä hirveästi haitannut sekään, että ihana muskaritäti jatkoi soitonopettajanani seuraavat vuodet ennen kuin siirryin konservatoriolle opiskelemaan.
10. musiikki
En voisi elää ilman musiikkia. Yksi suurimmista peloistani on tulla kuuroksi, koska silloin en voisi enää kuunnella musiikkia.
11. One Direction
En ollut ensin ihan varma kehtaanko myöntää tätä, mutta jostain syystä olen viime aikoina kuunnellut tosi paljon One Directionia. Ja katsonut haastatteluja. Ja kuunnellut Niall Horanin naurua. Toivon niiiin paljon, että bändi vielä palaa yhteen.
12. Imagine Dragons
Imagine Dragons on yksi lempibändeistäni. En tiedä mikä heidän musiikissaan viehättää, mutta hienoa se on. Siinä on yhtä aikaa kovuutta ja pehmeyttä ja jotain mystistä.
13. Coldplay
Coldplay tekee ehkä maailman parasta musiikkia. Mikäli ei olisi elokuu, olisin linkittänyt teille heidän joululaulunsa Christmas Lights, joka on ollut vakijoululaululistallani jo useamman vuoden.
14. Hans Zimmer
Yksinkertaisesti nero. Voisin kuunnella Zimmerin elokuvasoundtrackeja tuntikausia (olen kuunnellutkin).
15. Softengine
Suomalaisetkin tekevät hyvää musiikkia!
16. unelmat
Lähes kaikilla on unelmia. Niin on minullakin ja parasta niissä on, että ne voi joskus toteuttaa.
17. lukutaito
Luin aikaisemmin tällä viikolla uutisen, jonka mukaan Suomessakin osa nuorista on käytännössä lukutaidottomia koulunkäynnistä huolimatta. Sellainen tieto nostaa oman lukutaidon arvaamattomaan arvoon. Miten vaikeaa elämä olisikaan, jos ei osaisi lukea?
18. pöllöt
Olen jostain syystä aivan rakastunut pöllöihin. Tykkään niistä ihan eläiminä, mutta erityisesti myös sisustuksessa ja muuten kuvioina. Osa kavereista varmasti tietää, että mä olen kaupassa maailman paras pöllöbongari.
19. koirat
Koirat on ehkä mun lempieläimiä. Varsinkin mun sukulaisilla on ja on ollut aivan ihania koiria, joiden hoitotädiksi onneksi aina välillä pääsen, vaikka oman koiran ottaminen ei missään tapauksessa nyt ole ajankohtaista.
20. My Study Life
Tämä sovellus saattaa vielä mullistaa mun opiskeluajan. Olin niin iloinen kun tämä löytyi, koska nyt saan lukujärjestykset siististi esille, ilman että tarvii aina tapella kalenterin kanssa. Ja toki saan merkattua siihen myös kaikki tentit ja suoritettavat tehtävät.
21. Disney
Kasvoin Disneyn parissa ja se osa lapsuudestani tuskin jää koskaan taakse. Pidän sekä Disneyn piirretyistä, Pixarin animaatioista että live-action elokuvistakin (ja tietysti Disney Channel -sarjat ovat myös kivoja). Disney-sarjakuvatkin (lähinnä Aku Ankka) ovat mahtavia. Saatan joskus kirjoittaa vielä postauksen Disney-suosikeistani, mutta nyt tyydyn sanomaan, että tavoitteeni on joskus nähdä ja omistaa kaikki Disneyn klassikot.
22. kirjat
Nuorempana olen lukenut paljon enemmän kaunokirjallisuutta kuin nykyään (kotimaisen kirjallisuuden tentteihinkin luin useimmiten hyvin valikoivasti), mutta rakastan lukemista edelleen. Ja mikäli kirjan on julkaistu ihan fyysisenä teoksena, luen sitä paljon mieluummin niin.
23. aurinko
Tänä kesänä on saatu nauttia auringosta todella paljon. Mikäs sen ihanampaa.
24. lumi
Lumi! Kaipaan niin paljon lapsuuden talvia, jolloin lunta ja pakkasta tuntui riittävän koko talvelle, eikä vain kahdeksi viikoksi tammi-helmikuussa.
25. luontopolut
Aiemmin mulla ei ollut mitään sen suurempaa arvostusta luontopolkuja kohtaan, mutta viime syksynä kävin ystäväni kanssa luontopolulla Raisiossa. Olimme hyvin lähellä kaupunkia koko ajan, mutta silti tuntui kuin olisimme olleet jossain aivan luonnon keskellä. Näimme ketunkin!
26. kukat
Kukkia tulee ostettua todella harvoin, mutta katselen niitä aina mielelläni.
27. kissat
Kissat ovat myös yksiä lempieläimistäni. Viime elokuussa kun tein muuttoa Turun kämpästä pois, naapurin kissa halusi kovasti osallistua muuttopuuhiin ja jouduin ainakin kaksi kertaa kantamaan pennun takaisin kotipihalle.
28. juokseminen
Pari vuotta sitten olin juoksukiellossa kolmisen kuukautta takareiden revähdysvamman takia. Sen jälkeen juoksemista on taas osannut arvostaa, vaikka en ehkä aina varauksetta siitä pidäkään.
29. sali
Abivuonna innostuin kuntosalilla käymisestä. Olin ollut melko skeptinen sen suhteen, mutta nykyään minua harmittaa, jos en pääse salille. Tänä kesänä on tosin jäänyt saliharjoittelu aivan minimiin, koska pelejä on ollut paljon, eikä niitä ennen oikein voi käydä.
30. tennis
Pääsen pelaamaan tennistä vain hyvin harvoin, mutta se on aina yhtä hauskaa. Tänä kesänä kävimme pitkästä aikaa yhden hyvän ystäväni kanssa Kaskelotilla Ulvilassa lätkimässä ja vaikka emme kumpikaan ole erityisen hyviä (lue: olemme umpisurkeita), tennis tuntuu olevan yksi niistä asioista, joissa ei tarvitse olla hyvä siitä pitääkseen.
31. ruuanlaitto ja ruoka
Meillä on kotona laitettu aina paljon ruokaa. Minäkin olen aivan pienestää asti päässyt osallistumaan. Varhaisin ruuanlaittomuistoni lienee se, kun isän kanssa teimme kastiketta, ja veljeni ja minä saimme sen maustaa. Heittelimme sekaan hirveän määrän mausteita ja ihmettelimme, kun keitos ei silti maistunut miltään. Sitten äiti tuli ja lisäsi suolaa. En muista maistuiko kastike hyvältä, mutta makua siinä ainakin oli. Keittiössä ehkä parasta on se, että sääntöjä ei oikeastaan ole. Kavereidenkin kanssa tulee lähes aina laitettua ruokaa. Alla oleva kuva muutaman vuoden takaisista juhannustarjoiluista todistaa, etten suinkaan ole kaveriporukan ainoa ruokaintoilija.
32. valmentaminen
Olen valmentanut kohta puolitoista vuotta Turku-Pesiksen tyttöjunioreita. Aina motivaatiota ei ehkä ole, mutta kun näkee jonkin kauan harjoitellun asian onnistuvan tai kun tajuaa tyttöjen oikeasti kehittyneen, on tunne aika mieletön.
33. kielet
Kielien oppiminen on ihanaa. Onhan se työlästä ja hankalaa, mutta rakastan sitä, miten paljon kieli kertoo kulttuurista ja käyttäjästään. Tällä hetkellä puhun suomen lisäksi englantia melko sujuvasti, jonkin verran ranskaa ja ruotsia sekä osaan espanjan alkeet. Syyskuun alussa aloitan kielikeskuksessa saksan alkeiskurssin, enkä malta odottaa!
34. uusien sanojen oppiminen
Näin Youtubessa muutamia kuukausia sitten videon, jossa vertailtiin muistaakseni englannin ja saksan sanaston eroja ja siinä tuotiin esille, miten paljon käytännönläheisemmin saksan sananmuodostukseen on suhtauduttu. Sanojen oppiminen on hauskaa muistakin syistä. Mitä useampi nimi jollekin asialle on, sitä useammalla tavalla sitä voi kuvata.
35. suklaa
Maitosuklaa ja tumma suklaa erityisesti. Valkoinen on makuuni useimmiten turhan makeaa. Lidlin suklaat ovat erittäin hyviä, vaikkeivat Fazeria voitakaan. Suklaata tulee kuitenkin syötyä helposti liikaa, ja ajattelin kokeilla jotain uutta. Ostin eilen tummaa suklaata (70%) ja vedin käärepaperiin jokaisen palan ääriviivat (paloja taisi olla kymmenen, koska on melko pieni levy ja palat ovat isoja) ja kirjoitin joka palan kohdalle päivän. Saan siis syödä joka päivä yhden palan suklaata.
36. ketut
Ketuissa on jotain todella kaunista ja kiehtovaa.
37. kielioppi
Kielioppi on mielenkiintoinen asia. Varsinkin suomen kielessä, sillä vaikka luulisi muuta, suomikin on erittäin looginen kieli aina tiettyyn pisteeseen asti. Ja vaikka luulee tietävänsä jostakin kielestä todella paljon, kielioppi voi aina yllättää.
38. luonto
Olen kahta Turussa asuttua vuotta lukuun ottamatta aina asunut pienellä paikkakunnalla luonnon lähellä. Turussakin asuin laitakaupungilla lähellä metsää ja aivan pellon vieressä. Minusta ei ehkä olisi asumaan keskellä kaupunkia. Kaipaisin takaisin luontoon.
39. Instagram
Varmasti yksi eniten käyttämiäni sovelluksia. Tykkään katsella muiden ihmisten ottamia kuvia.
40. Facebook
Toisaalta Facebook on jo "vannha juttu", mutta kyllä mun mielestä se on älyttömän hyödyllinen yhteydenpitoväline. Ja onhan se kiva saada ilmoitus, kun joku lähettää viestin tai jakaa seinällä jotakin.
41. WhatsApp
Ehdottomasti mullisti pikaviestikäyttäytymiseni. Musta on kiva, kun voi jakaa kuvia ja lähetellä turhiakin viestejä ilman, että tarvitsee murehtia kuluista.
42. uusi tietokone
Mun vanha, uskollinen Packard Bell alkoi vedellä viimeisiään kevätkesällä, kun kaikki kolme USB-porttia lakkasivat toimimasta (kahteen ei saa laitettua USB:tä enää edes sisään ja kolmas toimii, kun sitä huvittaa), kosketushiiri sanoi osittain sopimuksensa irti ja kone alkoi lagailla oikein olan takaa. Ostinkin siis uuden kauniin punaisen HP:n koneen, joka ainakin toistaiseksi on tuntunut loistavalta ostokselta.
43. vuodenajat
Vuodenajat ovat yksi parhaista asioista Suomessa. Kaipaan tosin lapsuuden runsaslumisia talvia, harmaan loskan tilalle. Olen sellainen ihminen, jonka lempivuodenaika on aina se, mikä kulloinkin on käynnissä. Nyt tahdon nauttia täysin rinnoin kesästä, mutta kun lehdet alkavat kellastua, alkaa syksy tuntumaan ihanalta.
44. Harry Potter
Olen Harry Potter -lapsi. Kasvoin toivoen saavani kutsun Tylypahkaan (silloin en tosin tiennyt, että pitäisi olla britti sinne päästäkseen). Olen lukenut kaikki kirjat viimeistä lukuun ottamatta vähintään neljä kertaa ja katsonut kaikki elokuvat ainakin yhtä monesti. En tiedä, miltä lapsuuteni olisi näyttänyt ilman Harry Potteria.
45. Narnian tarinat Velho ja leijona oli yksi ensimmäisiä "oikeita" kirjoja, jonka luin itse. Siinä oli jotakin niin taianomaisen ihmeellistä, että rakastan sitä edelleen. Ja jotenkin se, miten C.S. Lewis aloitti kirjoittamisen jo viisitoistavuotiaana, mutta sai Narnian tarinat päätökseen todellisuudessa vasta viisikymppisenä, luo minuunkin uskoa, että jonain päivänä pystyn siihen, vaikka se päivä ei olisikaan tänään, huomenna tai edes kymmenen vuoden päästä.
46. vlogit
Joskus en välittänyt vlogeista yhtään, mutta viime aikoina olen kiinnostunut niidenkin katselemisesta. TheCheernastics2 on jostain syystä ainoa, jota seuraan oikeasti aktiivisesti (en tiedä miten kanavalle eksyin, mutta sinne jäin), ja muita katselen lähinnä kun osuu silmään jotain kiinnostavaa. Hauskimpia tuntuvat olevan ne, joissa sisarukset pitävät vlogia yhdessä.
47. terveys
Terveys on ehkä asia, joka pitää menettää, jotta sitä oikeasti osaa arvostaa. Minä jouduin onneksi kärsimään terveydellisistä ongelmista melko lyhyen aikaa, eivätkä ongelmat olleet pahoja, mutta kun on tottunut siihen, että on kerran vuodessa kipeä ja yhtäkkiä on lyhyen ajan sisällä neljä kertaa, menee hiukan usko. Homeasunnosta poismuuttamisen jälkeen tilanne on kuitenkin korjaantunut ennalleen. Terveyttä osaa arvostaa taas aivan uudella tavalla.
48. rusakot
Kun kolme vuotta sitten muutin Turkuun, olin huolissani etten näkisi enää rusakoita. Huoleni oli kuitenkin turha, sillä täällä on citykaneja vielä enemmän kuin Ulvilassa. Niistä tulee todella kotoinen olo.
49. kirjoittaminen
Olen kirjoittanut jo niin pitkään, että en enää tiedä millaista olisi elää ilman sitä. Kirjoittaminen auttaa paitsi purkamaan tunteita ja jäsentämään ajatuksia myös vapauttamaan luovuutta. Joskus tuntuu, ettei ole aikaa tai jaksamista kirjoittaa, mutta useimmiten, kun kirjoittamisen pariin palaa pidemmän ajan jälkeen, on kuin tulisi kotiin pitkästä aikaa.
50. aamut
Rakastan aamuja. En ole enää aivan niin aamuvirkku kuin nuorempana, koska en saa itseäni yhtä ajoissa nukkumaan. Varsinkin kesäaamut ovat ihania. Minua harmittaa vieläkin, kun pari vuotta sitten jaoin aamulehtiä, eikä minulla ollut kameraa mukana. Olisin voinut muutaman kerran pysähtyä ottamaan pari kuvaa, vaikka työajalla olinkin liikkeellä, sillä varsinkin peltojen reunoissa aamukasteiset kukat olivat äärettömän kauniita.
Nyt, kun istun omassa sängyssä uudessa asunnossa alkaa helpottaa. Osa astioista on kaapeissa, pakastin ja pesukone paikoillaan ja imuri pestynä. Osa muuttourakasta on vielä edessä ja osa tavaroista yhä Ulvilassa, mutta tunnelin päässä näkyy oikeasti jo valoa. Muuttaminen on stressaavaa puuhaa jo sinänsä, mutta silloin, kun asunto pitää tyhjentää nopeasti, kaikki tavarat puhdistaa ja muuttaa joksikin aikaa asumaan sukulaisten nurkkiin, koska tietoa uudesta asunnosta ei ole, tuntuu se vielä raskaammalta. Ja jos kaiken tämän tekee muiden kiireiden keskellä (viimeiseen kahteen viikkoon on mahtunut ehkä yksi vapaapäivä) menee pää helposti pyörälle.
Muuttoon ja kaikkeen tähän hässäkkään on kuitenkin hyvä syy.
Olen lähes vuoden kärsinyt epämääräisistä oireista. Lapsuuden allergiaselvitysten jälkeen ikäväksi muistoksi jäänyt paha atooppinen ihottuma palasi. Sairastin vajaan vuoden sisällä kolme nuhaa tai flunssaa ja vyöruusun. Yskä ja tukkoisuus ovat jatkuvasti olleet seuranani. Oli kutinaa ja nokkosihottumaa ja turvonneita imusolmukkeita. Päänsärkyä useammin ja pahempana. Puhkesi rasitusastma. Kävin YTHS:llä milloin minkäkin vaivan kanssa, en niitä tietenkään osannut yhdistää.
Vyöruusu oli tietenkin aivan oma lukunsa, eikä ole mitenkään sanottua, että se näihin muihin liittyy (eikä tietenkään ole varmaa, että nämä muutkaan toisiinsa liittyvät).
Syksyn juoksutreeneissä hengittäminen oli vaikeaa, ja tuntui, kuin joku olisi pistänyt kurkkuun pillin, jonka läpi kaiken ilman piti kulkea. Hengitys vinkui ja keuhkoihin ei tuntunut pääsevän tarpeeksi happea. Tunne oli ahdistava ja yleensä helpottui vasta tunnin kuluttua. Muutaman kerran kokeilin, koska epäilin ensimmäisen kerran johtuneen flunssasta, mutta lopulta oli pakko mennä lääkäriin. Mitään varsinaista vikaa ei löydetty. Keuhkot oli ok, tavallista astmaa ei ollut, enkä sairastumisesta johtuen pystynyt luotettavasti rasitusastmaa testaamaan, mutta kaikki merkit viittasivat siihen, joten siksi se todettiin.
Atooppinen ihottuma ohitettiin lähes olankohautuksella. Sanottiin, että se ei johdu mistään, vaan on vain. Lääkäri määräsi kahta kortisonivoidetta ja perusvoidetta ja käski pitää parempaa huolta ihosta. Kuulemma hoidan sitä väärin, käytän vääriä rasvoja ja suojaan liian vähän. Kumma vain, että nyt kun kaksi viikkoa olen asunut muualla ja käyttänyt ihan tavallisia Yves Rocherin käsirasvoja, kädet ovat paremmassa kunnossa kuin kahteen vuoteen. Nokkosihottuma ei mitenkään voinut liittyä atooppiseen ihottumaan ja "joka kolmannelle suomalaiselle tulee jossain vaiheessa nokkosihottumakausi, jos ei ole kahden kuukauden päästä helpottanut, tuu sitten takaisin". Ja helpottihan se, ei tosin ihan kokonaan.
Juhannuksen jälkeen kävin uudestaan lääkärissä, koska korvat tuntuivat tukkoisilta. Korvissa ei ollut vikaa, mutta kerroin lääkärille myös muista ongelmista. Mainitsin, miten yksi kaulan imusolmukkeista on ollut turvoksissa lokakuisesta vyöruususta asti, miten kaksi tai kolme muutakin kaulan imusolmuketta on sen jälkeen turvonnut (joskin lievästi) ilman syytä, ja miten olen sairastanut alle vuoden sisään neljä kertaa, vaikka yleensä olen korkeintaan kerran vuodessa kipeä. Imusolmukkeet kuulemma täysin normaalit ja turvonneet luultavasti jonkin flunssan takia (eikä uskonut, vaikka koetin selittä)ä, että olivat tulleet kahden flunssan välissä). Käski tulemaan takaisin, jos eivät elokuuhun mennessä ole laskeneet (eivät ole...). Sairastaminenkin kuulemma ihan normaalia. Voihan olla, että tämän jälkeen en ole pitkään aikaan kipeä.
Olin valittanut vuokranantajalleni lähes vuoden vuotavasta listasta kattoikkunan vieressä. Vuokranantaja oli varma, että katto ei vuoda ("se on kondensiovettä", "mun kaveri on sen tehnyt, ja se sanoo ettei se vuoda" ja "edellinenki tyttö valitti että se katto vuotaa, mut kun mun kaveri oli käyny katsomassa, sillä oli ollu se ikkuna auki"). Lopulta lupasi kuitenkin tulla katsomaan ja kävi kattoa korjaamassakin. Vajaan viikon kuluttua katto kuitenkin yhä vuosi ja tällä kertaa pyysin tekemään myös kosteusmittauksia, koska alettiin epäillä, että oireet saattaisivat johtua kosteudesta tai homeesta.
Pari viikkoa sitten kävi asunnossa mies juttelemassa ja mittailemassa. Totesi kämpän tunkkaiseksi, otti kuvia, repäisi yhden listan irti ja löysi mustia pilkkuja. Todennäköisesti hometta. Listan irti repäiseminen laukaisi minulla allergiakohtauksen, joten syyllinen ainakin osalle oireista luultavimmin löytyi. Ei tehnyt enempää mittauksia. Suositteli asuntoa tyhjennettäväksi ja ilmoitti sen olevan asumiskelvoton. Pääsin onneksi pariksi päiväksi alakertaan vuokranantajani asuntoon, jonka hän jopa lupasi minulle vuokrata (en ottanut vastaan tarjousta), joten ehdin pakkailemaan ja tekemään muuttoa.
Keskiviikkona siis raahasin muutaman vaatekerran ja välttämättömimmät hygieniatarvikkeet alakertaan ja nukuin yön ilmapatjalla. Seuraavana päivänä töistä tullessani menin suoraan yläkertaan, jossa vuokranantajani jo oli. Mieshän oli tietenkin päästänyt itsensä luvatta sisään, heitellyt osan tavaroistani keskelle yksiötäni, repinyt vaurioituneen seinän auki ja tehnyt pressuista suojan. Kattoikkunahan tosiaan oli makuualkovissa. Patjat oli sängystä otettu pois, mutta sängyn alustaa ei ollut tyhjennetty niin kuin ei työpöytää tai sen alustaakaan. Lisäksi suojatulle alueelle jäi pakastimeni. En muista koska viimeksi olisin ollut yhtä raivoissani. Ne jotka ovat asunnossani käyneet tai kuvia nähneet, voivat ehkä kuvitella miten ahtaista väleistä jouduin tavaroitani hakemaan.
Vuokranantajalla oli vieläpä pokkaa väittää, että ei asunnossa mitään hometta ole. Seinä oli kuiva ja villat kuivat. Kyllä kuulemma uskoi, että katto on vuotanut, mutta ei siellä mitään hometta ole. Nyt meinaa ilmeisesti itse asettua asuntoon asumaan ja pitää jopa siellä kolmatta vuotta majailleen sohvan.
Muutto saatiin lopulta tehtyä. Äitini, serkkuni ja setäni olivat suureksi avuksi, ja olen kaikille ikuisessa kiitollisuudenvelassa. Viikonlopuksi lähdin vanhempieni luokse, mutta työt jatkuivat maanantaina, jolloin sain onneksi majapaikan serkkuperheen luota. En voi ikinä kiittää heitä kylliksi. Siellä asuin hieman yli viikon, jonka aikana tein töitä, ravasin pesäpallokentällä ja metsästin asuntoa. Onni oli kuitenkin myötä, sillä asuttuani vain puolisen viikkoa serkkujen luona, sain asunnon. Nyt asun hieman aiempaa isomassa ja hintavammassa yksiössä kymmenisen kilometrin päässä Turusta. Olo on kuitenkin äärettömän helpottunut. Ehkä tästä tulee taas jotakin.
Eniten koko jupakassa harmittaa sekä YTHS:n, että vuokrananatajan toiminta. Mikä siinä on, että nuoren sanaa ei mielellään oteta vakavasti? Miksi YTHS:llä tuntuu olevan niin kiire, että ei haluta todella selvittää, mistä vaivat johtuvat? Tähän samaan voisin myös ihmetellä sitä, että jos YTHS:llä käy verikokeissa ja lääkäri soittaa tuloksia myöhemmin, ainoa asia mitä niistä kerrotaan on se, että ne kaikki arvot ovat normaaleja. Onneksi tulokset voi erikseen hakea, ja onneksi minulla on nerokas äiti, joka ymmärtää asioista tuplasti minua enemmän. Vuokranantajan käytöstä en ala edes puimaan. Asia tuli hoidettua niin tökerösti, että en saa koko yönä unta, jos alan sitä enemmän miettiä.
No, tällaista tällä kertaa. Ehkä ensi kerta tulee nopeammin, ja ehkä siinä on enemmän järkeä.
Alwaysin kampanjassa kysytään älykkäästi, mitä tarkoittaa tehdä asioita kuin tyttö. Hieman vanhempien tyttöjen ja oikeastaan kaikkien poikien reaktio kysymykseen on ainakin lievästi halventava. Jos minulta olisi aikaisemmin kysytty sama kysymys, olisin luultavasti liikehtinyt aivan samalla tavalla. Onhan täysi fakta, että tytöt juoksevat typerästi heiluen, heittävät lyhyitä heittoja käsi koukussa ja perään hypähtäen ja ovat muutenkin enemmän huolissaan siitä, ovatko hiukset hyvin kuin siitä, tuleeko suorituksesta hyvä. Vai onko?
Minä vietin ison osan lapsuudestani leikkimällä ja pelaamalla itseäni vanhempien poikien kanssa. Toki kaveripiiriini kuului myös samanikäisiä ja nuorempia tyttöjä, mutta suurimman osan vähäisistä urheiluhaluistani tyydytin poikien kanssa. Olen leikkinyt formulakuskia, juossut kilpaa, pelannut jalkapalloa ja pesäpalloa, heittänyt keihästä, työntänyt kuulaa, hypännyt pituutta, lätkinyt sulkapalloa sekä lähes kaikkea mitä kuvitella saattaa. Kolme vuotta vanhimpia poikia nuorempana olin tietysti jatkuvasti alakynnessä fyysisesti (ja kärsivällisyyden puolesta) ja saatoin saada hiukan avustusta, että saisin edes joskus voittaa jonkin kisan. Ainoa asia, jossa oikeasti olin parempi, oli kakkosluokan ulkoläksyjen opettelu.
Voisi siis luulla, että olisin kuullut "sä heität niinku tyttö" tai "sä juokset niinku tyttö" tai "sä tappelet niinku tyttö" miljoonia ja miljoonia kertoja, mutta en itse muista kuulleeni näitä kommentteja lukuunottamatta sitä, kun opettelin heittämään pesäpalloa veljen johdolla. "Heitä ny kovempaa. Sä heität niinku tyttö. Yritä ny ees." Mutta ehkä se kuuluu asiaan. Voi tietysti olla, että jokunen poika ajatteli tasan tarkkaan niin, mutta ei uskaltanut sanoa mitään, koska minulla oli isoveli ja osa hänen kavereistaan suojelemassa. Veikkaanpa tosin, että veli tai kukaan muista suojelijoistani ei nykypäivänä sitä myöntäisi, vaikka muistaisikin.
Uskallan kuitenkin myös arvata, että poikien seassa kasvaminen on muuttanut tapaani liikkua ja mennä. En tarkoita, että olisin yhtään sen parempi kuin muutkaan tytöt tai pojat, mutta luultavasti varsinkin nuorempana minussa on ollut tiettyä poikamaisuutta (ei pelkästään tyylissä vaan ihan olemisessakin). Monestihan pojille tietynlainen liikkuminen on luonnollisempaa kuin tytöille. Toisaalta taas, tietynlainen liikkuminen on tytöille luonnollisempaa kuin pojille.
En kovin usein jaksa loukkaantua tämän kaltaisista sanonnoista (poikkeuksen tekee "aikuisten oikeesti", koska millä perusteella aikuisten totuus olisi yhtään parempi kuin lastenkaan?), mutta yllä olevan videon näkemisen jälkeen tämä on pistänyt pohtimaan. Mistä lähtien tyttöys on ollut huono asia? Mistä lähtien tytöt ovat oikeasti juosseet niin kuin me usein automaattisesti ajattelemme? Mistä lähtien tyttöjen on pitänyt liikkua ja tehdä asiat samma tavala kuin poikien? Mistä lähtien tytöt ovat tehneet asiat automaattisesti eri tavalla?
En ole raivofeministi, mutta halveksin ajatusta, että ihmiset olisivat jotenkin eri arvoisia sukupuolensa tai fyysisten valmiuksiensa vuoksi. Sukupuoltaan ei voi valita. Omaa tapaansa liikkua tai olla ei voi valita. Sitä voi muuttaa, mutta tiettyjen rajojen sisällä. Omien rajojensa. Miksi siis automaattisesti ajattelemme, että kun sanotaan jonkun tekevän jotakin "niin kuin tyttö" hän tekee sen jotenkin väärin tai puutteellisesti?
P.s. Mitä, F1:ssä Bottas on ollut jo kolme kertaa peräkkäin palkintosijalla ja tänään aika-ajossa kolmanteen ruutuun. Olisiko tässä Suomen seuraava F1-maailmanmestari? Ja jos jollekin ei tällä selvinnyt, olen fani.
Kirjoitan tämän postauksen, koska minua ärsyttää ja koska en selkeästi osaa ajatella enää mitään muuta kuin urheilua.
Olen tarttunut tähän samaan aiheeseen aiemmin vanhan blogini puolella. Tällöin tosin puhuin myös julkkiksista yleensä, kun taas nyt aion fokusoida tekstini urheilijoihin ja siihen, miten heihin suhtaudutaan varsinkin mediassa.
Noin kuukausi sitten käyiin Sothsin olympialaiset. Internet tulvi uutisia, artikkeleita, kolumneja, blogikirjoituksia, videoita ja kuvia. Twitteriä, Instagramia tai Facebookia ei voinut kuvitellakaan avaavansa ilman että olympialaiset näkyivät jollain tavalla. Tässä ei ole mielestäni mitään pahaa. Olympialaiset on iso tapahtuma ja monille urheilijoille uran päätavoite. Minusta on hienoa, että perinne on säilynyt, joskin muutoksia kokeneena, ja olympialaisia pidetään yhä suuressa arvossa. Se, mikä on paha asia, on kommentoijien tapa suhtautua urheilijoihin ja heidän saavutuksiinsa ainakin Suomessa.
Krista Lähteenmäki oli Looseri-Lähteenmäki hopeahiihdon jälkeen. Kyllä, hopeahiihdon! En itse kyseistä hiihtoa nähnyt, mutta en usko, että kultamitali yhteen naiseen kaatui ja sitä paitsi, jos Kalla todella oli niin hurjassa kunnossa kuin olen kuullut, ei häntä todennäköisesti kukaan olisi kiinni saanut. Iivo Niskanen oli sensaatio ja hänestä ollaan ylpeitä, mutta Sami Jauhojärvi käytti vilppiä voittaakseen kultahiihdon. Hän kiilasi saksalaisen nurin, jotta saisi karistettua omilta harteiltaan "olympiakävijä"-tittelin ja muutettua sen olympiavoittajaksi.
Mäkimiehet ovat turhia ja surkeita. Janne Ahonen on toisten mielestä kuningaskotka ja toisten mielestä hän olisi saanut jäädä eläkkeelle ja unohtaa paluuhaaveet (olen salaa hiukan samaa mieltä jälkimmäisestä, mutta toisaalta, jos mies nyt haluaa yrittää, mikä minä olen tuomitsemaan). Jarkko Määtästä, Janne Happosesta tai Olli Muotkasta kukaan ei oikeastaan sano mitään. Anssi Koivuranta oli suuri pettymys kun ei tuonut mitalia, vaikka osa tuntui jo etukäteen tietävän, ettei hän mihinkään pysty. Mutta minun mielestäni on mielettömän kova tulos hypätä yhdenneksitoista ja kahdenneksitoista ensimmäisissä olympialaisissa, joihin lähtee mäkihypyn erikoismiehenä. Okei, onhan Koivuranta päässyt aika pitkään harjoittelemaan jo pelkkää mäkihyppyä, mutta useimmat erikoismiehet ovat lajiin keskittyneet jo polvenkorkuisesta asti.
Toisaalta taas Enni Rukajärvestä tuli palkinopallipaikan saavutettuaan "koko kansan Enni", koska kyllähän suomalaiset positiivisiin, hyviin suorituksiin ovat tyytyväisiä ja osallisia. Suomi voittaa kansana, kollektiivina, mutta yksilöt häviävät. Ja kyllä, hopea voi joissain tapauksissa olla myös häviö, vaikka se on äärettömän kova suoritus. Silloin kun Suomi voitti jääkiekon MM-kisat 2011, ylistettiin Suomea ja suomalaisuutta, vaikka urheilijat, valmentajat ja joukkueenjohto olisivat oikeasti olleet niitä, joita olisi pitänyt ylistää. Tulihan heistäkin lähes kansallissankareita, mutta silloin lähes jokainen suomalainen koki voivansa sanoa "minä olen maailmanmestari" tai "me olemme maailmanmestareita". Minulle se oli jostain syystä aina "Suomi on maailmanmestari", mikä tietylla tavalla voi olla aivan yhtä paha, koska eihän Suomi maana tai Suomi kansana mitään voittanut.
Ilmiö ei kuitenkaan rajoitu vain olympialaisiin, eikä kansainvälisesti suuriin lajeihin. Mäkihypyn maailmancuppiin ei saisi joidenkin mielestä lähettää kilpailijoita muualle kuin Suomen tai Ruotsin tai mahdollisesti jopa Norjan alueella pidettäviin kisoihin, koska se on kallista ja kaikki revitään veronmaksajien päänahasta.
"Ei ne siellä kuitenkaan pärjää, menevät vaan turisteiksi."
En ymmärrä suomalaista dissauskulttuuria. Ollakseen hyvä, pitää olla paras, marginaalilajissa riittä jos tulee toiseksi ja isoissa, tärkeissä joukkuelajeissa pronssikin on jees. Kaikki sitä heikommat suoritukset ovat huonoja ja urheilijat turhia, eivätkä treenaa tarpeeksi tai pää ei kestä tai kaikki on huonosti. Tämä ainainen "pakko voittaa"-mentaliteetti ei voi olla kenellekään hyväksi. Joskus tuntuu, että toiset perustavat oman ja muiden ihmisarvon pärjäämiseen. Suosikkiesimerkkini on kommentti, jonka joskus luin Anssi Koivurannasta hiukan Anssin ensimmäisen mäkihyppääjäkauden jälkeen(tätä käytin myös vanhan blogini puolella), jolloin Anssi pärjäsi reilusti yli odotusten ja oli loppukaudesta Suomen paras mäkimies. Kommentissa sanottiin hänen pärjänneen hyvin, mutta toivottiin Anssin kuitenkin siirtyvän takaisin yhdistettyyn, koska hän on meille arvokkaampi yhdistetyn miehenä. Miksi Koivurannan tai kenenkään muunkaan urheilijan pitäisi olla millään tavalla meille arvokas? He edustavat maatamme ja tietysti heidän menestymisensä on meidänkin kannaltamme ja mielestämme hieno asia, mutta eivät he ole meille mitään velkaa. Urheilijat ja kaikki muutkin tehköön sitä, mitä tahtovat!
Huomioikaa nyt, etten todellakaan tarkoita, että kaikki olisivat tällaisia. On paljon ihmisiä, jotka eivät kommentoi mitään tai joilta tulee aina posiiivista, kannustavaa palautetta. Näitä ihmisiä arvostan erityisesti, mutta heitä tuntuu olevan liian harvassa.
Toivottavasti joku ymmärsi mitä ajan takaa. Mä en itse ole varma, ymmärsinkö.
Olen hyvinkin perillä siitä, että isä näyttää siltä, että hänen päässään olisi tötteröhattu. Ei ole minun kuvaustaidoistani ollut kiinni.
