Koska kirjoitan blogia pitkälti fiilispohjalta, tänään en julkaise maanantaimarinoita. Marisemista olisi ehkä paljonkin, mutta juuri nyt ei ole sellainen olo, että haluaisin mistään lähteä valittamaan. Minun oli tarkoitus viime viikolla postata toisenkin kerran, mutta jostain syystä se venyi, venyi, venyi ja lopulta jäi. Maanantait ovat minulle kuitenkin parhaita kirjoituspäiviä, koska silloin minulla on vapaailta. Lauantai on viikon toinen päivä, jolloin illalla ei yleensä ole menoa, mutta silloin koetan rentoutua muilla tavoin kuin kirjoittamalla.
Minulla on jo jonkin aikaa ollut mielessä neljä eri postausta, jotka haluaisin kirjoittaa. Yksi liittyy pelkoihin, toinen kirjoittamiseeni, kolmas matkakuumeeseen (joka muuten saanee helpotusta huhtikuussa!) ja neljäs urheiluun tai liikuntaan. Olin itse asiassa vielä kirjoittamista aloittaessanikin hieman epävarma siitä, mihin aiheeseen oikeastaan tänään haluaisin paneutua. Lopulta päätin, että liikunnasta voisi olla hyvä aloittaa.
Varmasti kaikki, jotka minut tuntevat tai ovat blogia jonkin verran lukeneet, tietävät että liikunta ja urheilu ovat hyvin tärkeä osa elämääni. En ehkä normaalisti kirjoita treenaamisestani, mutta tänään siihen tulee muutos ainakin näin kertaluontoisesti.
Päälajini on pesäpallo. Aloitin pelaamisen Ulvilan Pesä-Veikoissa yhdeksänvuotiaana vain pari vuotta sen jälkeen, kun olin vannonut, etten ikinä pelaa pesäpalloa. Tuleva kausi on minulle neljästoista. Olen ehtinyt pelata Ulvilan lisäksi Kankaanpään Mailassa, Mynämäen Vesassa ja nyt viimeisimpänä Turku-Pesiksessä.
Pesäpallo oli pitkään kakkosharrastus. Aloitin kahdeksanvuotiaana klarinetin soittamisen ja viidennellä luokalla opiskelun Palmgren-konservatoriossa, jossa kävin kolmena iltana viikossa. En ajatellut, että olisin tarvinnut yhtään enempää liikuntaa, kuin mitä harjoituksissa käymisestä ja satunnaisesta lenkkeilystä tuli. Enkä välttämättä tarvinnutkaan, koska minulla ei varsinaisesti ollut tavoitteita. Ehkä halusin pelata jonain päivänä Ykköspesistä, mutta en nähnyt sitä välttämättä kovin realistisena tai luulin, että se ei vaatisi niin paljon.
Vasta abivuonna urheilusta tuli oikeasti tärkeää. Kotona oli rankkaa isän sairastamisen takia, stressasin kirjoituksia, kolmannelle asteelle hakemista (en tiennyt mitä hakisin ja pelkäsin, etten pääse minnekään), mahdollisesti tulevaa yksinasumista ja edessä häämöttävää soittotutkintoa. Kaiken sen stressin pyrin purkamaan urheiluun. Ajelin Kankaanpäähän kolme tai neljä kertaa viikossa, kävin salilla, lenkkeilemässä, loikkimassa ja juoksemassa. Varsinkin kevätpuolella treenaaminen meni jopa vähän överiksi. Treenasin monena päivänä viikossa kaksi kertaa ja lepopäivinäkin kävin tunnin hölkkälenkeillä. Treeni ei purrut, ja kaikki tökki. Valmentajaa kiinnosti lähinnä olinko laihtunut. Sillä ei ollut väliä paranivatko testitulokset tai lajitaidot. Minua ei juuri käsketty hidastamaan, eikä kukaan varsinkaan heittänyt ilmoille sanaa ”ylikunto”, vaikka se saattoi olla, jos ei todellisuutta, niin ainakin melko lähellä.
Toisaalta sinä vuonna menin myös lajitaidollisesti ja fyysisesti eteenpäin isoin harppauksin, kun vihdoin huhtikuussa tajusin hiukan arvioida tilannetta uudelleen ja hidastaa. Sitäkin tärkeämpää on kuitenkin se, että urheilusta ja liikunnasta tuli osa jokapäiväistä elämää. En enää osaisi vain jäädä joka päivä sohvan pohjalle. Toki esimerkiksi jouluna saattaa tulla kolmekin lepopäivää peräkkäin, mutta siinä useimmiten jo menee raja, ja on pakko päästä liikkumaan.
Tällä hetkellä treenaan vähintään seitsemän kertaa viikossa. Käyn salilla, lajitreeneissä, lenkkeilemässä ja joskus juoksemassa. Teen toisinaan kuntopiirejä ja poljen kuntopyörää. Lisäksi aloitin eilen 30 päivän joogahaasteen ja toivon, että saan siitäkin osan jokapäiväistä tekemistä. Juoksemista ja lenkkeilyä minun pitäisi lisätä. Nyt vain on ulkona ollut niin liukasta, että vaikea lähteä ulos juoksemaan, eikä Kupittaa ole juuri houkutellut, koska yläkerran juoksualusta ainakin viime vuonna vielä oli niin kova, että penikat ja nilkat kärsivät.
Viime aikoina liikunta ei ole kuitenkaan antanut enää aivan samanlaista tyydytystä kuin aiemmin. Motivaatiota on ollut paikoitellen hankala löytää. Toisaalta nautin treenaamisesta yhtä lailla kuin ennenkin, mutta treenaamaan lähteminen on vaikeampaa. Varsinkin salille tai lenkille lähteminen on välillä hiukan pakkopullaa, mutta olen painanut useimmiten sisulla läpi.
Nyt yksi ongelmista tuntuu olevan se, että vaikka treenaan kuinka paljon tai kuinka hyvin, treenistä ei jää käteen mitään. Lajipuoli tuntuu kiertävän kehää. Toisaalta keskimääräinen suoritusvarmuus on ehkä kasvanut, pallo jää useammin räpylään kuin ennen ja lyönnit lähtevät mailasta aiempaa kovemmin, joskaan eivät tarkemmin. Toisaalta huonoja päiviä tulee edelleen. Eilen en saanut juuri mitään kiinni ja heitot roiskuivat pitkin seiniä. Ja useimmiten, kun tulee huonoja päiviä, minua myös alkaa ärsyttää ja turhauttaa, ja treenit menevät vieläkin huonommin. Fysiikkapuolella ei taas tunnu tapahtuvan mitään. Kuntopiirit ovat aina yhtä tuskaisia (tai sitten en vain itse huomaa muutosta), eivätkä salitulokset juuri muutu. Luulen, että sinne ratkaisu löytyy keittiön puolelta, sillä syömiseni eivät ole olleet kovin järkevällä pohjalla viime aikoina. Syön liian vähän ja osittain väärinkin. Lähinnä kuitenkin liian vähän.
Luulen, että hankaluuksien ytimessä on tavoitteiden puute. Olen tavallisesti hyvin tavoiteorientoitunut ihminen. Aina pitäisi olla jotakin, mihin tähtää. Nyt kuitenkin, kun ensi kausi on hieman vaakalaudalla, eikä aivan varmaksi edes ole tietoa siitä, missä pelaan (koska koetan päästä tekemään harjoittelua), en ole oikein osannut asettaa itselleni tavoitteita. Aiempina vuosina se on ollut helppoa, kun on ollut jokin tietty sarjataso, jolla haluaisi pelata, mutta Turussa ei ole enää kuin maakuntasarja, jossa joka tapauksessa päässee pelaamaan, koska meitä on aika vähän. Tavallaan on kuin tyhjän päällä. Toisaalta varsinkin viime kauden jälkeen voi tavallaan olla hyvä, jos tiedossa on rennompi kausi, mutta kaipaan sitä, että on jotain mihin tähdätä. Ehkä siksi minua haluttaisi nyt kokeilla telinevoimistelua, vaikka pelkäisin varmaan kuollakseni. Haluaisin sanoa, että tavoitteeni on edelleen Ykköspesiksessä, mutta en tiedä, miten realistinen tavoite se enää on. Olen kuitenkin jo 23-vuotias ja olen pelannut vain yhden kauden suomensarjassa. En myöskään tiedä, mihin tuuli minut valmistumisen jälkeen kuljettaa, joten tulevaisuus on todellakin vielä avoin.
En oikeastaan tiedä välttämättä, mitä tällä tekstillä halusin sanoa. Tunsin kuitenkin, että se oli kirjoitettava, joten tässä se on.
Olen aiemminkin kirjoittanut pesäpallokauden päätteeksi ajatuksiani tänne blogin puolelle. Tänä vuonna puin jo toisena kesänä peräkkäin ylleni Turku-Pesiksen paidan ja edustin seuraa sekä maakuntasarjassa että naisten edustusjoukkueessa suomensarjassa (akuisten kaksi alinta sarjatasoa). Omat pelini päättyivät viikko sitten lauantaina ensimmäisen välieräottelun jälkeen, suomarin joukkue lopetti keskiviikkona välierätappioon ja maakuntasarja pelaa edelleen, mutta sinne minulle ei enää ole edustusoikeutta. Myös meidän pikkuset, eli D-tytöt, joita valmennan kahden joukkuekaverini kanssa, jatkavat pelejään vielä syyskuulle, eli kausi ei oikeastaan ihan ole vielä ohi.
Kulunut kausi oli minulle kolmastoista, kolmas aikuispelaajana. Sanotaan että kolmetoista on epäonnekas, mutta ainakaan tähän kauteen se ei pätenyt. Olen ennenkin sanonut pelanneeni joukkueessa, jossa on ollut hyvä joukkuehenki. Ja niin onkin ollut. Mutta fakta on se, että jokainen joukkue on erilainen. Jokaisen joukkueen henki on erilainen ja jokaisessa joukkueessa on omat hyvät puolensa. Useimmissa joukkueissa on myös huonot puolensa, mutta tänä vuonna niitä on vaikea keksiä, sillä minulla ei ole kenestäkään mitään pahaa sanottavaa.
Minä pelasin kesän aikana yli kaksikymmentä peliä, yli kolmekymmentä, mikäli harjoituspelitkin lasketaan. En voi väittää, että se olisi ollut helppoa, mutta se oli palkitsevaa. Kasvoin jälleen pelaajana ja tunnen kehittyneeni, vaikka ihan päätyyn asti menemiseen se ei vielä riittänytkään, sillä kahteen viimeiseen välieräpeliin en enää mahtunut mukaan. Oma pettymys jäi kuitenkin taka-alalle, kun joukkue jatkoi. Vielä nyt, kun tätä kirjoitan, me olemme edelleen ainoa joukkue, joka on voittanut Pöytyän tällä kaudella (itse tosiaan olin "videovalmentajana" kyseisessä pelissä). Pelihaluja vielä olisi, eli nälkää ensi kaudelle jäi runsaasti.
Talven aikana en ollut oikeastaan missään vaiheessa varma, että pelaisin edustuksessa peliäkään. En luottanut siihen, että omat taidot riittäisivät, koska ne eivät aikaisempinakaan vuosina juuri ole riittäneet, treenimäärästä tai -intensiteetistä huolimatta. Kevään tullen kuitenkin löysin itseni aina useammin harjoituspelien yhdeksiköstä ja lopulta kun sarja alkoi, olin edelleen mukana. Pelasin siis urani ensimmäisen kokonaisen suomensarjakauden. Tilastojen valossa kausi ei suomarissa ehkä ollut erikoinen (lyötyjä juoksuja vain muutama ja tuotujakin vain pari enemmän), mutta roolini olikin enemmän ulkopelissä. Maakuntasarjassa sen sijaan kaksi viimeistä pelaamaani peliä poikivat kaksi kunnaria ja muutaman yksittäisen lyödyn juoksun ja hyviä ulkopelisuorituksia. Jos ei mitään muuta, niin loppua kohden ainakin itsevarmuus kasvoi, sekä sisällä että ulkona, suomarissa että maakarissa.
Suomarin joukkueen, Kottaraisten, kanssa me treenattiin syksystä asti kovaa. Me vietettiin satoja tunteja koulujen saleissa, Kupittaan urheiluhallin yläkerrassa, Kottaraisten pöntöllä ja tietenkin Kupittaan stadionilla. Juostiin, lyötiin, heiteltiin, palaveerattiin. Talven aikana uhrattiin monta pisaraa hikeä ja paljon kyyneleitä. Oli mustelmia ja kipuja. Oli turhautumisia ja epätoivoa. Oli väsymystä ja kiukkua. Oli ahdistusta ja stressiä.
Joukue kuitenkin kantoi kaiken vaikean yli. Oli paljon onnistumisia ja kehitystä. Oli naurua ja ilonhetkiä. Oli työtä ja tekemistä. Oli saunailtoja ja tulokasturnausta. Oli hävittyjä pelejä ja voitettuja pelejä. Oli kaatosadetta ja auringonpaistetta. Oli viimaa ja hellettä. Oli bussimatkoja ja ABC-keikkoja. Oli aamutreenejä ja Kupittaalle treenien jälkeen jäämistä. Mikä tärkeintä, oli ihania ihmisiä.
Kaikki tämä, hyvä ja paha, koettiin yhdessä. Joukkueena.
Kaudesta siis iso kiitos Kottaraisille ja kaikille meidän taustalla häärineille. Teitte vuodesta mahtavan!
P.S. Kiitos kuvista kuuluu huoltajallemme Päivi Matilaiselle.
Tässä tulee loput 100 ilonaihettalistasta. Minulla on ollut muutama kiireinen ja osittain melko ikäväkin päivä, eikä postauksen kirjoittaminen onnistunut. Lista oli valmiina, mutta selitysten kirjoittaminen onkin se työläämpi osa.
100 ilonaihetta
51. kävelylenkit
Kävelylenkit on yksi kaikkein rentouttavimmista asioista. Kävelyllä käydessä on aikaa ajatella asioita eri tavalla kuin esimerkiksi juostessa. Kävellen paikkoihinkin tutustuu helpommin. Minä vain valitettavasti (tai onneksi) olen varustettu äärimmäisen huonolla suuntavaistolla, mikä tarkoittaa sitä, että joskus kävelylenkeistä saattaa tulla yli kahden tunnin mittaisia, koska en vain löydä kotiin.
52. elokuvat
Tykkään katsella elokuvia. Joku kaveri joskus ihmettelikin, kun onnistui aina laittamaan viestiä juuri, kun olin katsomassa jotain leffaa. Mieluiten katson draama- ja komediaelokuvia. Urheiluleffat ovat parhaita!
53. teatteri
En pääse teatteriin kovin usein, mutta minulla on hirveästi hyviä kokemuksia. Paria kesäteatterinäytöstä lukuun ottamatta olen käynyt vain Porin teatterissa. Näytelmistä parhaiten ovat mieleen jääneet Sound of Music, Eikä yksikään pelastunut sekä Porin teatterin ravintolan keittiöön sijoittunut ovifarssi ja Pyynikin eräs kesäteatterikappale, joiden kummankaan nimeä en valitettavasti muista. Kävimme kolmen ystäväni kanssa kahtena vuonna peräkkäin teatterissa joulun välipäivinä, mutta viime vuonna emme ajoitusongelmien takia päässeet. Ehkä taas joskus?
54. Chicago Fire
Yksi mun suosikkisarjoistani. Kertoo chicagolaisesta paloasemasta ja sen ihmisistä. Draamaa ja huumoria ei puutu. Jesse Spencer on huikea!
55. Chicago PD
Edellisen spin-off. Paras poliisisarja pitkään aikaa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Selvitettävät tapaukset tuntuvat sellaisilta, että ne voisivat oikeastikin tapahtua. Jesse Lee Sofferin etsivät Jay Halstead on paras!
56. Chicago Med
Edelleen edellisten spin-off. Kertoo sairaalan ensiavusta. Tämä ei ole tv-sarjasuosikeissani aivan kahden edellisen tasolla, mutta tykkään silti sarjasta tosi paljon ja odotan aina innolla uusia jaksoja.
57. Robin Hood (BBC)
BBC:n Robin Hood sarja. Ostin kaikki kolme tuotantokautta Anttilasta jo aikoja sitten. Viimeisin on vielä katsomatta, koska en halua ajatella Robin Hoodia ilman Harry Lloydin Will Scarlettia. Mutta ihan huikean hyvin tehty sarja, jossa on paljon mielenkiintoisia käänteitä. Saa aina hymyilemään.
58. Teen Wolf
Tykästyin tähän sarjaan aika yllättäen. Olin jo pidempään harkinnut ensimmäisen jakson vilkaisemista, ja kun sitten lopulta tein sen, jäin heti koukkuun. Odotan jo innolla uutta tuotantokautta!
59. Musketeers
Rakastuin Dumas'n muskettisotureihin jo kun katsoin kirjan pohjalta tehdyn ranskalaisen minisarjan. Kirja itsessään on aika raskaslukuinen, mutta senkin olen kahlannut läpi. Musketeers on kuitenkin englantilainen sarja, jonka ainoa huono puoli on, että ranskalaiset hahmot puhuvat englantia. Yllätyin isosti, miten hyvä Santiago Cabrera on ollut Aramiksena. Cabrerasta en Heroesin Isaacina erityisemmin pitänyt, mutta muskettisoturiksi hän sopii.
60. Poldark
Poldark!! Puhun siis uusimmasta TV-versiosta. Kirjoja en ole lukenut, vaikka yhden joskus lainasinkin. Tarkoitus olisi jonain päivänä ryhdistäytyä siinä suhteessa ja tosiaan lukea kirjat. Pidän tällaisista sarjoista ja elokuvista, jotka sijoittuvat sellaiseen aikaan, ettei kukaan nykyisin elävä sitä muista.
61. Muumit
Muumien suhteen olen "kaikkiruokainen". Kirjat, sarjakuvat, piirretyt... Minulla on myös Muumi-brändin tavaroita keittiössä, tee- ja kahvilaatikkoina sekä tietenkin mukeina. Olen mahdottoman ylpeä siitä, että Muumit ovat suomalainen luomus. Kiitos Tove Jansson.
62. luisteleminen
Yläkoulun ja lukion aikana kävin luistelemassa korkeintaan liikuntatunneilla. Jostain syystä ei tullut lähdettyä jäälle juuri koskaan. Turkuun muuton jälkeen olen käynyt talvisin paljon enemmän luistelemassa. Tykkään Kupittaan madosta, jota voi luistella ympäri ja vain ajatella.
63. tanssiminen
Rehellisesti sanottuna olen melko surkea tanssija, mutta pidän tanssimisesta. Jotkut biisit ovat sellaisia, jotka suorastaan kutsuvat tanssimaan, enkä edes minä osaa kieltäytyä. Julkisesti ei juurikaan tule tanssittua, vaikka harkinnassa olisi kokeilla syksyllä korkeakoululiikunnan tarjoamaa nykytanssia.
64. laulaminen
Laulamisesta tulee aina hyvälle tuulelle. Viihdytän naapureita varsinkin suihkussa käydessäni ja kanssamatkustajia autossa.
65. Youtube
No. Youtube. Musiikkia, vlogeja ja muuten vaan kivoja videoita.
66. Naantali
Yksi unelmani olisi asua joskus Naantalissa tai ainakin Naantalin kaltaisessa paikassa. Siellä on niin äärettömän kaunista, että olen ottanut tavakseni vierailla siellä aina silloin tällöin. Toivottavasti ensi vuonna pääsen joulun alla käymään Naantalin vanhassa kaupungissa.
67. Ulvila
Lapsuuden koti. Sinne on aina yhtä kiva palata. Ja siellä asuu äiti ja isä ja kissa.
68. värittäminen
Olin aika skeptinen kun aikuisten väriyskirjat tulivat markkinoille. En ihan tajunnut niiden ideaa tai miten kenelläkään olisi oikeasti aikaa väritellä. Mutta sitten jonkin päähän piston seurauksena ostin itsellenikin yhden ja vaikka en kovin usein jaksa tai muista värittää, se on jostain syytä hyvin rentouttavaa.
69. yliopistokorkeakoululiikunta
Vielä viime vuonna puhuttiin vain yliopistoliikunnasta, mutta tänä vuonna korkeakoululiikunnat yhdistyvät Turussa isoksi CampusSportiksi. Korkeakoululiikunta on opiskelijan kukkarolle sopiva ja antaa mahdollisuuden käydä salilla ja osallistua ryhmäliikuntoihin. Nykyään eri paikkoihin on järjestetty jo omatoimivuorojakin. Ihana systeemi.
70. tyttökirjat
FH. Burnett, L.M. Alcott, L.M. Montgomery... Runotytöt, Salainen puutarha, Pikku prinsessa, Pikku lordi, Pikku naisia... Paljon lapsuuteni suosikeita. Ja yksi parhaista asioista on, että nämä olisivat ensimmäisiä kirjoja, jotka yhdistivät minua ja mummia. Monet näistä kirjoista olen saanut nimenomaan mummilta ja useimmiten joululahjaksi.
71. viikonloppu
Olen ollut onnekas, kun en ole joutunut työskentelemään viikonloppuisin. Ne ovat kuin minilomia keskellä työtä. Ja viikonloppuisin tulee telkkarista kivoja elokuvia.
72. auto
En haluaisi ajaa autolla ihan niin paljon kuin ajan, mutta jostain syystä tulee ajettua lähes joka paikkaan. Ja onhan oma auto hyödyllinen. Pääsen käymään kotonakin välillä, kun ei tarvi koko päivää olla Turussa bussilinjojen armoilla.
73. blogi
Vaikka olen vastikää päässyt takaisin bloggaamisen makuun, olen jälleen tajunnut miten palkitsevaa se on.
74. meri
Niin typerältä kuin se kuulostaakin, yksi painava syy siihen, minkä takia halusin lukion jälkeen ennemmin Turkuun kuin Tampereelle opiskelemaan oli meri. Olen lähes koko ikäni asunut lähellä merta ja tuntui jotenkin pahalta, ettei enää olisikaan yhtä lähellä. Vesi on ollut minulle aina hyvin läheinen elementti ja rakkaus mereen on osittain kummunnut ehkä sieltäkin.
75. tähdet
Ikävintä Turussa asumisessa oli se, että tähtiä ei näkynyt kunnolla. Ne olivat haaleita ja himmeitä. Nykyään aina kun menen vanhempien luo sellaiseen aikaan, että öisin on pimeä, minun on pakko mennä takapihalle katsomaan tähtitaivasta. Kummisetäni on jopa koettanut opettaa minulle joitakin tähtikuvioita. Otavan ja Orionin vyön jo tunnistan (ainakin luullakseni).
76. ruska
Syksyssä parasta ovat kauniit värit. Viime syksynä puheviestinnän kurssilla piti kertoa yhdestä itseä sinä päivänä liikuttaneesta asiasta ja minä kerroin auringonvalosta ja ruskasta. Siinä on jotain niin sanoinkuvaamattoman kaunista.
77. pähkinät
Olin todella pitkään allerginen pähkinöille. Niin allerginen, että jo yhdenkin syöminen saattoi saada kurkun lähes umpeen. Allergia on kuitenkin mennyt näin vanhemmiten ohi ja olen todella alkanut pitää pähkinöistä. Cashew-pähkinät ovat suosikkejani.
78. viljat
Söin viime jouluun asti hiukan yli puoli vuotta gluteenitonta ruokaa, koska ärtyneen suolen oireyhtymä pakotti siihen. Vuoden alussa lopetin punaisen lihan syömisen ja sen jälkeen olen saanut palata muuten normaaliin ruokavalioon. Ja kyllä, syön mieluummin ruisleipää kuin pihviä.
79. jäätelö
Rakastan jäätelöä. Ei muuta sanottavaa.
80. mukikokoelma
Tämä on yksi erikoisimmista ilonaiheistani. Jostain syystä tykkään erilaisista mukeista. Kuvassa muutama suosikkini. On mukava juoda kauniista mukeista.
81. luentokurssit
Istun noin 50 kertaa mieluummin luennolla kuin pänttään pelkästä kirjasta tietoa. Opin paljon paremmin, kun saan myös kuunnella ja kirjoittaa. Muutenkin kaikki parhaat yliopistokurssit ovat olleet luentokursseja.
82. kirjasto
Vietin viime talvena ja keväänä melko paljon aikaa kirjastoissa. Tuli opiskeltua paljon paremmin. Yksi ensimmäisistä asioista mitä kotoa pois muuttamisen jälkeen tein oli hakea kirjastokortti. Kirjastot ovat mukavan rauhallisia ja mikä sen parempaa kuin iso valikoima kirjoja ja elokuvia lainattavaksi.
83. joulu
Ehdottomasti suosikkipyhäni! Nuorempana parhaita asioita olivat lahjat ja ruoka, nykyään voiton vievät tunnelma ja joululaulut (ja joululeffat ja ruoka). Turun vanhalla Suurtorilla on joulukuussa aina viikonloppuisin vanhanaikainen joulutori ja koitan aina käydä ainakin kerran. Pidän Turussa myös Sokoksen ja Stockan jouluikkunoista, ne ovat aivan toisista sfääreistä kuin porilaiset jouluikkunat.
84. juhannus
Keskikesän juhla. Ihaninta on se, että aurinko ei laske. Juhannuksen viettäisin mieluiten mökillä, mutta myös kaupunkijuhannus välttää paremman puutteessa. Kun olimme nuorempia kävimme aina kahden tuttavaperheen ja kummisetäni kanssa mökkeilemässä. Niiltä reissuilta on paljon huikeita muistoja.
85. uunilohi
Joskus nuorempana lempiruokaani oli spagetti ja jauhelihakastike. Se saattaisi edelleen olla, mikäli söisin punaista lihaa, mutta koska tosiaan en syö, on uusi selkeä suosikkini uunilohi. Pidän kalasta muutenkin, mutta lohessa on sitä jotain.
86. omenat
Omenoillekin olin pitkään allerginen ja kun allergia alkoi mennä ohi, FODMAP-ruokavalio kielsi ne. Nyt voin taas syödä niitä sydämeni kyllyydestä!
87. kiivi
Olin todella pahasti allerginen kiiveille kun olin nuorempi. Allergialistalla ne lukivat kohdassa: "ei missään muodossa". Olin surullinen, koska kiivit olivat lempihedelmiäni sitä ennen. Jostain syystä tulin kokeilleeksi kiiviä parikymppisenä uudelleen ja kas kummaa, se ei enää allergisoinut! Tänään viimeksi söin kaksi kiiviä ilman mitään ongelmia.
88. kaakao
En juo kahvia ja teetäkin melko harvoin. Kaakao on kuitenkin kiva lämmin juoma talvisin. Valion Plus-kaakaota tykkään toisinaan ostaa kaupasta. Suklaata ja maitoa, nam!
89. viinirypäleet
Niin hyvää, niin helppoa.
90. Yyteri
Yyteri on mun suuri rakkaus. Sieltä on tosi paljon ihania muistoja, kun käytiin perheen kanssa joka kesä kun oltiin pieniä. Vanhempana on tullut käytyä lenkkeilemässäkin dyyneillä.
91. opiskelijalounas
Terveellinen, täyttävä, monipuolinen ja maukas lounas alle kolmella eurolla. Kelpaa!
92. onnistumiset
No, kaikkihan pitävät onnistumisesta.
93. serkut
Tiedän ihmisiä, joilla on niin paljon serkkuja, etteivät he edes tunne kaikkia. Minulla on viisi ja olen iloinen siitä, koska olen oikeasti puhunut kaikkien kanssa henkilökohtaisesti ja olen kaikkien kanssa hyvissä väleissä, mitä nyt nuorimmainen vihaa intohimoisesti kaikkia, jotka komentavat häntä.
94. urheilu
Olen innokas penkkiurheilija. Olympialaisia en ole aikataulujen takia hirveästi seurannut tänä vuonna, mutta olen pääpiirteissään tietoinen varsinkin suomalaisten menestyksestä (tai menestymättömyydestä). Pesäpallon ja ison kisojen lisäksi seuraan enimmäkseen jääkiekkoa, hiihtoa, formuloita ja lentopalloa.
95. Ulvilan lukio
Ulvilan lukio ei välttämättä ollut Porin alueen lukioista kaikista arvostetuin tai lähtökohtaisesti kovatasoisin, mutta sain sieltä erittäin hyvää opetusta, vaikka esimerkiksi ranskan opiskelu ei sujunutkaan sovitulla tavalla. Olen kuitenkin iloinen ja ylpeä siitä, että sain kuulua Ulvilan lukion abeihin lukuvuonna 2012-2013. Lukiovuodet olivat myös täynnä ihania ihmisiä, jotka tekivät kaikesta paljon hauskempaa.
96. lautapelit
Lautapelit ovat niiin kivoja! Muutamien kavereiden kanssa tulee lähes aina pelattua jotakin. Menolippu, Cluedo, Carcassonne ja Scrabble ovat suosikkejani.
97. vesimeloni
Vesimeloni on ihanaa. Rhodoksella maistoin joskus vesimelomipirtelöä ja suosittelen ehdottomasti muitakin maistamaan!!
98. polkupyörä
Haluaisin pyöräillä paljon enemmän. Muutaman ystävän kanssa on tullut pyöräiltyä vuosien mittaa jonkin verrankin (järkevin reissu lienee se, kun pyöräilimme Friitalasta Kullaan huoltsikalle katsomaan, löytyisikö sieltä vaniljakastiketta). Tällä hetkellä pyöräni vain valitettavasti on ajokelvoton, sillä renkaissa ei pysy ilma.
99. Lidlin smoothiet
Lidlin Naturis-smoothiet ovat parhautta. Niistä punaisista en juuri välitä, mutta mango-omena(?) ja kookos-banaani (?) vievät kielen mennessään!
100. tämä haaste
Tämän haasteen tekeminen oli oikeastaan melko avartava kokemus. Sata ilonaihetta on iso määrä ja niitä pohtiessa tajusi, miten pienistä asioista oikeasti voi olla iloinen.
Vihdoin ja viimein! Listaus on nyt valmis. Tässä kohtaa haluan heittää haasteen teille, hyvät lukijat. Tehkää kaikki siis tällainen lista. Julkaiskaa tai olkaa julkaisematta, mutta tehkää se silti. Elämässä on niin paljon kivoja pieniä asioita, jotka vain pitää huomata.
Näin jossakin haasteen, jossa kehotettiin listaamaan sata ilonaihetta. Tein vastaavanlaisen haasteen muutama vuosi sitten Instagramissa. Silloin otin sadan päivän ajan kuvan jostain minut iloiseksi. Silloin kuvia oli aika laidasta laitaan, erikoisin ehkä uusi hammasharja, jonka ostaminen oli venynyt turhan pitkälle. En ollut lainkaan ajatellut, että tällaisen voisi toteuttaa myös blogissa ja ehkä jopa hiukan helpommalla. Tässä ja seuraavassa postauksessa siis listaan sata asiaa, jotka saavat minut iloiseksi. Jaoin tämän kahteen osaan, jottei yhdestä postauksesta tule aivan hirvittävän pitkä. Tässä tulevat ensimmäiset 50, ilman mitään sen suurempia tärkeysjärjestyksiä.
100 ilonaihetta
1. tulevaisuudennäkymät
Maailmassa ei varmasti ole montaa nuorta, joka ei olisi aina silloin tällöin huolissaan tulevaisuudesta. Pääseekö opiskelemaan? Jos pääsee, pääseekö töihin? Minä olen ollut erityisen huolissani töihin pääsemisestä. Mitä jos en olekaan tarpeeksi hyvä? Mutta kuulin juuri isossa lääkefirmassa kesätöissä olevalta ystävältäni äidinkielenopettajasta, joka on siellä töissä. Minullekin on siis lähes taivas rajana!
2. pesäpallo
Ei ehkä tarvitse hirveästi tarkentaa. Pesäpallo on parasta.
3. joukkue
Olen pelannut monenlaisissa joukkueissa. On ollut helppoja kausia ja vaikeita kausia. Jokaisessa joukkueessa on ollut hyvät ja huonot puolensa. Helppoina ja kivoina kausina hyvät puolet ovat olleet huomattavasti huonoja isompia ja merkittävämpiä. Tämä kausi on ollut kiva ja helppo joukkueen kannalta katsottuna. Huikeita naisia ja paljon ihania kavereita.
4. oma koti
Vaadin paljon omaa tilaa ja omaa aikaa, jotta on hyvä olla. Vanhempien luona on myös hyvä olla, mutta oma koti on aina oma koti. Ja varsinkin nyt, kun olen saanut vuoden asua sisäilmaongelmattomassa asunnossa, joka on aivan minun näköiseni, tuntuu erityisen ihanalta tulla kotiin.
5. Turku
Vaikka en asukaan enää Turussa, se on silti yksi lempikaupungeistani. Vietän siellä hyvin paljon aikaa edelleen. Turku on ihana sekoitus uutta ja vanhaa, kaupunkia ja luontoa. Jos ette ole koskaan kävelleet Tuomiokirkolta joenrantaa pitkin Halistenkoskelle, tehkää se!
6. perhe
Perhe on ollut mulle aina todella tärkeä. Varsinkin nyt kun asuu yksin ja näkee vanhempia ja veljeä vain harvoin, he tuntuvat entistäkin tärkeämmiltä. Kaikkea tietenkin varjostaa isän sairaus, mutta kuten äiti aina jaksaa muistuttaa, sain kuitenkin tuntea isän hyväkuntoisena yli kaksikymmentä vuotta. Nyt odotan erityisen innolla kotiin pääsyä, sillä vanhemmilleni on tullut kissa!
7. ystävät
Mulla ei ole mitenkään hirvittävän paljon ystäviä, mutta he ovat sitäkin rakkaampia. Osaan olen tutustunut jo aivan vauvana, osa on liittynyt joukkoon vasta lukioiässä. Pidän siitä, että kaikkien ystävien kanssa tulee tehtyä ja puhuttua erilaisista asioista. Saan siis tyydytystä sekä aktiiviselle ja energiselle riehujapuolelleni kuin rauhalliselle mietiskelijäpuolellenikin.
8. yliopisto
Yliopistoon hakeminen ja sinne pääseminen ovat yksiä tärkeimmistä virstanpylväistä elämässäni. Yliopisto itsessään opettaa tiedonhakua ja tietoa, mutta kaikki se muu, mikä yliopiston mukana tulee, on opettanut minulle todella paljon itsestäni, itsenäistymisestä, elämästä ja maailmasta yleensä.
9. klarinetti
Olen soittanut klarinettia jo lähes neljätoista vuotta. Vaikka välillä harjoittelu vähän jää, on soittamisen pariin loppujen lopuksi aina yhtä kiva palata. Klarinetti oli rakkautta ensikosketuksella. Muistan kun pikku-Hanna 8v otti klarinetin käteen, asetteli hetken sormiaan ja puhalsi ja soittimesta lähti maailman kaunein ääni. Eikä hirveästi haitannut sekään, että ihana muskaritäti jatkoi soitonopettajanani seuraavat vuodet ennen kuin siirryin konservatoriolle opiskelemaan.
10. musiikki
En voisi elää ilman musiikkia. Yksi suurimmista peloistani on tulla kuuroksi, koska silloin en voisi enää kuunnella musiikkia.
11. One Direction
En ollut ensin ihan varma kehtaanko myöntää tätä, mutta jostain syystä olen viime aikoina kuunnellut tosi paljon One Directionia. Ja katsonut haastatteluja. Ja kuunnellut Niall Horanin naurua. Toivon niiiin paljon, että bändi vielä palaa yhteen.
12. Imagine Dragons
Imagine Dragons on yksi lempibändeistäni. En tiedä mikä heidän musiikissaan viehättää, mutta hienoa se on. Siinä on yhtä aikaa kovuutta ja pehmeyttä ja jotain mystistä.
13. Coldplay
Coldplay tekee ehkä maailman parasta musiikkia. Mikäli ei olisi elokuu, olisin linkittänyt teille heidän joululaulunsa Christmas Lights, joka on ollut vakijoululaululistallani jo useamman vuoden.
14. Hans Zimmer
Yksinkertaisesti nero. Voisin kuunnella Zimmerin elokuvasoundtrackeja tuntikausia (olen kuunnellutkin).
15. Softengine
Suomalaisetkin tekevät hyvää musiikkia!
16. unelmat
Lähes kaikilla on unelmia. Niin on minullakin ja parasta niissä on, että ne voi joskus toteuttaa.
17. lukutaito
Luin aikaisemmin tällä viikolla uutisen, jonka mukaan Suomessakin osa nuorista on käytännössä lukutaidottomia koulunkäynnistä huolimatta. Sellainen tieto nostaa oman lukutaidon arvaamattomaan arvoon. Miten vaikeaa elämä olisikaan, jos ei osaisi lukea?
18. pöllöt
Olen jostain syystä aivan rakastunut pöllöihin. Tykkään niistä ihan eläiminä, mutta erityisesti myös sisustuksessa ja muuten kuvioina. Osa kavereista varmasti tietää, että mä olen kaupassa maailman paras pöllöbongari.
19. koirat
Koirat on ehkä mun lempieläimiä. Varsinkin mun sukulaisilla on ja on ollut aivan ihania koiria, joiden hoitotädiksi onneksi aina välillä pääsen, vaikka oman koiran ottaminen ei missään tapauksessa nyt ole ajankohtaista.
20. My Study Life
Tämä sovellus saattaa vielä mullistaa mun opiskeluajan. Olin niin iloinen kun tämä löytyi, koska nyt saan lukujärjestykset siististi esille, ilman että tarvii aina tapella kalenterin kanssa. Ja toki saan merkattua siihen myös kaikki tentit ja suoritettavat tehtävät.
21. Disney
Kasvoin Disneyn parissa ja se osa lapsuudestani tuskin jää koskaan taakse. Pidän sekä Disneyn piirretyistä, Pixarin animaatioista että live-action elokuvistakin (ja tietysti Disney Channel -sarjat ovat myös kivoja). Disney-sarjakuvatkin (lähinnä Aku Ankka) ovat mahtavia. Saatan joskus kirjoittaa vielä postauksen Disney-suosikeistani, mutta nyt tyydyn sanomaan, että tavoitteeni on joskus nähdä ja omistaa kaikki Disneyn klassikot.
22. kirjat
Nuorempana olen lukenut paljon enemmän kaunokirjallisuutta kuin nykyään (kotimaisen kirjallisuuden tentteihinkin luin useimmiten hyvin valikoivasti), mutta rakastan lukemista edelleen. Ja mikäli kirjan on julkaistu ihan fyysisenä teoksena, luen sitä paljon mieluummin niin.
23. aurinko
Tänä kesänä on saatu nauttia auringosta todella paljon. Mikäs sen ihanampaa.
24. lumi
Lumi! Kaipaan niin paljon lapsuuden talvia, jolloin lunta ja pakkasta tuntui riittävän koko talvelle, eikä vain kahdeksi viikoksi tammi-helmikuussa.
25. luontopolut
Aiemmin mulla ei ollut mitään sen suurempaa arvostusta luontopolkuja kohtaan, mutta viime syksynä kävin ystäväni kanssa luontopolulla Raisiossa. Olimme hyvin lähellä kaupunkia koko ajan, mutta silti tuntui kuin olisimme olleet jossain aivan luonnon keskellä. Näimme ketunkin!
26. kukat
Kukkia tulee ostettua todella harvoin, mutta katselen niitä aina mielelläni.
27. kissat
Kissat ovat myös yksiä lempieläimistäni. Viime elokuussa kun tein muuttoa Turun kämpästä pois, naapurin kissa halusi kovasti osallistua muuttopuuhiin ja jouduin ainakin kaksi kertaa kantamaan pennun takaisin kotipihalle.
28. juokseminen
Pari vuotta sitten olin juoksukiellossa kolmisen kuukautta takareiden revähdysvamman takia. Sen jälkeen juoksemista on taas osannut arvostaa, vaikka en ehkä aina varauksetta siitä pidäkään.
29. sali
Abivuonna innostuin kuntosalilla käymisestä. Olin ollut melko skeptinen sen suhteen, mutta nykyään minua harmittaa, jos en pääse salille. Tänä kesänä on tosin jäänyt saliharjoittelu aivan minimiin, koska pelejä on ollut paljon, eikä niitä ennen oikein voi käydä.
30. tennis
Pääsen pelaamaan tennistä vain hyvin harvoin, mutta se on aina yhtä hauskaa. Tänä kesänä kävimme pitkästä aikaa yhden hyvän ystäväni kanssa Kaskelotilla Ulvilassa lätkimässä ja vaikka emme kumpikaan ole erityisen hyviä (lue: olemme umpisurkeita), tennis tuntuu olevan yksi niistä asioista, joissa ei tarvitse olla hyvä siitä pitääkseen.
31. ruuanlaitto ja ruoka
Meillä on kotona laitettu aina paljon ruokaa. Minäkin olen aivan pienestää asti päässyt osallistumaan. Varhaisin ruuanlaittomuistoni lienee se, kun isän kanssa teimme kastiketta, ja veljeni ja minä saimme sen maustaa. Heittelimme sekaan hirveän määrän mausteita ja ihmettelimme, kun keitos ei silti maistunut miltään. Sitten äiti tuli ja lisäsi suolaa. En muista maistuiko kastike hyvältä, mutta makua siinä ainakin oli. Keittiössä ehkä parasta on se, että sääntöjä ei oikeastaan ole. Kavereidenkin kanssa tulee lähes aina laitettua ruokaa. Alla oleva kuva muutaman vuoden takaisista juhannustarjoiluista todistaa, etten suinkaan ole kaveriporukan ainoa ruokaintoilija.
32. valmentaminen
Olen valmentanut kohta puolitoista vuotta Turku-Pesiksen tyttöjunioreita. Aina motivaatiota ei ehkä ole, mutta kun näkee jonkin kauan harjoitellun asian onnistuvan tai kun tajuaa tyttöjen oikeasti kehittyneen, on tunne aika mieletön.
33. kielet
Kielien oppiminen on ihanaa. Onhan se työlästä ja hankalaa, mutta rakastan sitä, miten paljon kieli kertoo kulttuurista ja käyttäjästään. Tällä hetkellä puhun suomen lisäksi englantia melko sujuvasti, jonkin verran ranskaa ja ruotsia sekä osaan espanjan alkeet. Syyskuun alussa aloitan kielikeskuksessa saksan alkeiskurssin, enkä malta odottaa!
34. uusien sanojen oppiminen
Näin Youtubessa muutamia kuukausia sitten videon, jossa vertailtiin muistaakseni englannin ja saksan sanaston eroja ja siinä tuotiin esille, miten paljon käytännönläheisemmin saksan sananmuodostukseen on suhtauduttu. Sanojen oppiminen on hauskaa muistakin syistä. Mitä useampi nimi jollekin asialle on, sitä useammalla tavalla sitä voi kuvata.
35. suklaa
Maitosuklaa ja tumma suklaa erityisesti. Valkoinen on makuuni useimmiten turhan makeaa. Lidlin suklaat ovat erittäin hyviä, vaikkeivat Fazeria voitakaan. Suklaata tulee kuitenkin syötyä helposti liikaa, ja ajattelin kokeilla jotain uutta. Ostin eilen tummaa suklaata (70%) ja vedin käärepaperiin jokaisen palan ääriviivat (paloja taisi olla kymmenen, koska on melko pieni levy ja palat ovat isoja) ja kirjoitin joka palan kohdalle päivän. Saan siis syödä joka päivä yhden palan suklaata.
36. ketut
Ketuissa on jotain todella kaunista ja kiehtovaa.
37. kielioppi
Kielioppi on mielenkiintoinen asia. Varsinkin suomen kielessä, sillä vaikka luulisi muuta, suomikin on erittäin looginen kieli aina tiettyyn pisteeseen asti. Ja vaikka luulee tietävänsä jostakin kielestä todella paljon, kielioppi voi aina yllättää.
38. luonto
Olen kahta Turussa asuttua vuotta lukuun ottamatta aina asunut pienellä paikkakunnalla luonnon lähellä. Turussakin asuin laitakaupungilla lähellä metsää ja aivan pellon vieressä. Minusta ei ehkä olisi asumaan keskellä kaupunkia. Kaipaisin takaisin luontoon.
39. Instagram
Varmasti yksi eniten käyttämiäni sovelluksia. Tykkään katsella muiden ihmisten ottamia kuvia.
40. Facebook
Toisaalta Facebook on jo "vannha juttu", mutta kyllä mun mielestä se on älyttömän hyödyllinen yhteydenpitoväline. Ja onhan se kiva saada ilmoitus, kun joku lähettää viestin tai jakaa seinällä jotakin.
41. WhatsApp
Ehdottomasti mullisti pikaviestikäyttäytymiseni. Musta on kiva, kun voi jakaa kuvia ja lähetellä turhiakin viestejä ilman, että tarvitsee murehtia kuluista.
42. uusi tietokone
Mun vanha, uskollinen Packard Bell alkoi vedellä viimeisiään kevätkesällä, kun kaikki kolme USB-porttia lakkasivat toimimasta (kahteen ei saa laitettua USB:tä enää edes sisään ja kolmas toimii, kun sitä huvittaa), kosketushiiri sanoi osittain sopimuksensa irti ja kone alkoi lagailla oikein olan takaa. Ostinkin siis uuden kauniin punaisen HP:n koneen, joka ainakin toistaiseksi on tuntunut loistavalta ostokselta.
43. vuodenajat
Vuodenajat ovat yksi parhaista asioista Suomessa. Kaipaan tosin lapsuuden runsaslumisia talvia, harmaan loskan tilalle. Olen sellainen ihminen, jonka lempivuodenaika on aina se, mikä kulloinkin on käynnissä. Nyt tahdon nauttia täysin rinnoin kesästä, mutta kun lehdet alkavat kellastua, alkaa syksy tuntumaan ihanalta.
44. Harry Potter
Olen Harry Potter -lapsi. Kasvoin toivoen saavani kutsun Tylypahkaan (silloin en tosin tiennyt, että pitäisi olla britti sinne päästäkseen). Olen lukenut kaikki kirjat viimeistä lukuun ottamatta vähintään neljä kertaa ja katsonut kaikki elokuvat ainakin yhtä monesti. En tiedä, miltä lapsuuteni olisi näyttänyt ilman Harry Potteria.
45. Narnian tarinat Velho ja leijona oli yksi ensimmäisiä "oikeita" kirjoja, jonka luin itse. Siinä oli jotakin niin taianomaisen ihmeellistä, että rakastan sitä edelleen. Ja jotenkin se, miten C.S. Lewis aloitti kirjoittamisen jo viisitoistavuotiaana, mutta sai Narnian tarinat päätökseen todellisuudessa vasta viisikymppisenä, luo minuunkin uskoa, että jonain päivänä pystyn siihen, vaikka se päivä ei olisikaan tänään, huomenna tai edes kymmenen vuoden päästä.
46. vlogit
Joskus en välittänyt vlogeista yhtään, mutta viime aikoina olen kiinnostunut niidenkin katselemisesta. TheCheernastics2 on jostain syystä ainoa, jota seuraan oikeasti aktiivisesti (en tiedä miten kanavalle eksyin, mutta sinne jäin), ja muita katselen lähinnä kun osuu silmään jotain kiinnostavaa. Hauskimpia tuntuvat olevan ne, joissa sisarukset pitävät vlogia yhdessä.
47. terveys
Terveys on ehkä asia, joka pitää menettää, jotta sitä oikeasti osaa arvostaa. Minä jouduin onneksi kärsimään terveydellisistä ongelmista melko lyhyen aikaa, eivätkä ongelmat olleet pahoja, mutta kun on tottunut siihen, että on kerran vuodessa kipeä ja yhtäkkiä on lyhyen ajan sisällä neljä kertaa, menee hiukan usko. Homeasunnosta poismuuttamisen jälkeen tilanne on kuitenkin korjaantunut ennalleen. Terveyttä osaa arvostaa taas aivan uudella tavalla.
48. rusakot
Kun kolme vuotta sitten muutin Turkuun, olin huolissani etten näkisi enää rusakoita. Huoleni oli kuitenkin turha, sillä täällä on citykaneja vielä enemmän kuin Ulvilassa. Niistä tulee todella kotoinen olo.
49. kirjoittaminen
Olen kirjoittanut jo niin pitkään, että en enää tiedä millaista olisi elää ilman sitä. Kirjoittaminen auttaa paitsi purkamaan tunteita ja jäsentämään ajatuksia myös vapauttamaan luovuutta. Joskus tuntuu, ettei ole aikaa tai jaksamista kirjoittaa, mutta useimmiten, kun kirjoittamisen pariin palaa pidemmän ajan jälkeen, on kuin tulisi kotiin pitkästä aikaa.
50. aamut
Rakastan aamuja. En ole enää aivan niin aamuvirkku kuin nuorempana, koska en saa itseäni yhtä ajoissa nukkumaan. Varsinkin kesäaamut ovat ihania. Minua harmittaa vieläkin, kun pari vuotta sitten jaoin aamulehtiä, eikä minulla ollut kameraa mukana. Olisin voinut muutaman kerran pysähtyä ottamaan pari kuvaa, vaikka työajalla olinkin liikkeellä, sillä varsinkin peltojen reunoissa aamukasteiset kukat olivat äärettömän kauniita.
Edellinen kausi oli lähes unelmien täyttymys. Joukkueen tavoite toteutui (omat eivät aivan täysin) ja päällimmäisiksi tunteiksi jäivät ilo ja haikeus. Tämä kausi oli likimain päinvastainen. Pelien osalta mun kauteni loppui jo kaksi viikkoa sitten, mutta tämä aika on kulunut sulatellessa. Olo on epävarma, harmistunut ja pettynyt. Kaikki ei tosiaan mennyt niin kuin elokuvissa.
Syksyllä tilanne näytti vielä hyvältä. Siirryin Kankaanpään Mailasta Mynämäen Vesan naisten suomensarjajoukkueeseen, enkä parempaa porukkaa olisi voinut toivoa. Jokainen treeni oli täynnä naurua, hämärää huumoria, hikeä ja joukkuehenkeä. Töitä tehtiin kovaa ja tavoitteellisesti, mutta hauskanpitoa unohtamatta. Ikinä en ole missään harjoituksissa nauranut yhtä paljon ja silti lähtenyt kotiin uuvuksissa.
Oma treeni kulki hyvin, vaikka välillä lajitaidot tuntuivat polkevan paikallaan. Olin motivoituneempi kuin aikoihin ja kulutin paljon aikaa pesäpallon parissa. Nukuessanikin. Hallikauden pelit menivät epävarmasti ja hakien. Hallipelit eivät koskaan ole sopineet minulle, eikä se näyttänyt muuttuneen. Olin kuitenkin luottavainen.
Kevättä kohden fysiikka parani hurjasti: huhtikuussa kellotin ennätysaikani kolmellakymmenellä metrillä ja voimatasot näyttivät kasvaneen. Valmentajan kanssa käydyn keskustelun pohjalta uskoin vahvasti pelaavani suomensarjaa kesällä. Ruutupaidassa luultavimmin, koska sisäpeli on tänä vuonna ollut vahvuuteni, mutta olin valmis mihin tahansa, jos vain pääsisin pelaamaan.
Toukokuu toi kauden alun ja jokaisen mielessä häämötti ajatus noususta ykköspesikseen. Minulle valkeni kuitenkin pikkuhiljaa, etten sittenkään ollut sillä tasolla, että pelipaikka olisi kovatasoisesta porukasta irronnut. Pelasin ensimmäisistä kuudesta pelistä kolme. Koska olin aloittanut ylemmällä sarjatasolla ja olen aikuispelaaja, karenssi maakuntasarjaan oli kymmenen päivää. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että pelatessani noin kymmenen päivän välein, uudistin karenssiani jatkuvasti. En siis voinut pelata alkukaudesta kuin ylempää sarjaa, kunnes otin asian puheeksi valmentajani kanssa ja siirryin maakuntasarjan puolelle hakemaan peliaikaa ja vastuuta.
Alkukesästä minulle iski kuukauden pelitauko. Karenssin jälkeen maakuntasarjan peleihin tuli pitkä tauko ja kulutin aikaani töissä ja treenaamassa. Työtkin liittyivät pesäpalloon, joten lajia tursusi ovista ja ikkunoista pelitauosta huolimatta.
Pelien jatkumista edeltävällä viikolla suomarin joukkue piti fysiikkaviikon ja koska yhä treenasin heidän kanssaan, oli tarkoitukseni tehdä samat ohjelmat. Alkuviikosta jo aiemmin vaivannut vasemman käden jännetupentulehdus pakotti keskittymään jalkojen ja keskivartalon treenaamiseen. Päädyin siis tekemään juoksutreenejä tavallista enemmän. Toisen juoksutreenin loppupuolella vasen takareisi kiristyi ja kipeytyi. Jätin treenin kesken, mutta jatkoin muuten normaalisti, tosin punttitreeniä vähentäen, koska ajattelin kivun lähtevän sillä, millä se oli tullutkin. Virhe.
Heinäkuussa pelit jatkuivat. Takareisi oli yhä jumissa ja toisessa tai kolmannessa pelissä heinäkuun puolivälissä tapahtuikin se, mitä jokainen urheilija pelkää. Kipu oli lähes sietämätön ja peli jäi kesken.
Kävin parin päivän kuluttua lääkärissä ja tuomio oli pieni repeämä ja 7-10 päivää. Sen jälkeen jalan olisi pitänyt olla kutakuinkin kunnossa. Tai näin minä ainakin käsitin. Nyt ollaan kuitenkin jo pitkällä elokuussa ja toipuminen on yhä kesken. Voi tosin olla, että noudatin lääkärin ohjeita huonosti ja rasitus oli liian kova. Jossittelu on kuitenkin tässä vaiheessa turhaa.
Kaksi maakiksen ja yksi suomarin peli jäi pakotettuna pelaamatta. Tällä kertaa tosin pakotin itse itseni tähän ratkaisuun. Kolmen pelin missaaminen oli kuitenkin tarpeeksi ja kun maakiskautta oli kuusi peliä jäljellä, lähdin pelaamaan. Jouduin tosin ilmoittamaan pelinjohtajille, että juokseminen ei onnistu, vaikka niin olin alunperin luullut.
Loppukausi oli rikkonainen ja monista peleistä päälimmäinen muistikuva on vain kipu. Tiedän juosseeni paljon enemmän kuin olin aikonut, kokeilleeni ulkokenttäpaikkoja (ja löytäneeni uuden suosikkini), pelanneeni surkeasti, kohtuullisesti ja hyvin sekä lyöneeni ja tuoneeni juoksuja. Kovin montaa yksittäistä tapahtumaa en muista ja ehkä hyvä niin.
Tavallaan tästä kaudesta pitäisi oppia, mutta tavallaan en tahdo tietää, mitä sen pitäisi opettaa. Siinä vaiheessa, kun on koko syksyn, talven ja kevään tehnyt lujaa töitä, vain sen takia, että saisi huomata, ettei silti ole tarpeeksi hyvä, on takki aika tyhjä. En muista koska viimeksi kausi olisi ollut yhtä kamala. En muista koska viimeksi minua olisi pelottanut yhtä paljon. Enkä muista, koska viimeksi motivaationi olisi uinut niin pohjamudissa kuin se viimeisen kahden pelin aikana ui.
Nyt on kuitenkin edessä enemmän tai vähemmän ansaittu syystauko, joka tuo kaivatun miettimismahdollisuuden. Jalan kuntouduttua treeni alkaa taas kovempana kuin koskaan ja ensi kesänä aion olla hyvä.
Iso kiitos kaikille ihanille joukkueystäville! Te olette parhaita.
Alwaysin kampanjassa kysytään älykkäästi, mitä tarkoittaa tehdä asioita kuin tyttö. Hieman vanhempien tyttöjen ja oikeastaan kaikkien poikien reaktio kysymykseen on ainakin lievästi halventava. Jos minulta olisi aikaisemmin kysytty sama kysymys, olisin luultavasti liikehtinyt aivan samalla tavalla. Onhan täysi fakta, että tytöt juoksevat typerästi heiluen, heittävät lyhyitä heittoja käsi koukussa ja perään hypähtäen ja ovat muutenkin enemmän huolissaan siitä, ovatko hiukset hyvin kuin siitä, tuleeko suorituksesta hyvä. Vai onko?
Minä vietin ison osan lapsuudestani leikkimällä ja pelaamalla itseäni vanhempien poikien kanssa. Toki kaveripiiriini kuului myös samanikäisiä ja nuorempia tyttöjä, mutta suurimman osan vähäisistä urheiluhaluistani tyydytin poikien kanssa. Olen leikkinyt formulakuskia, juossut kilpaa, pelannut jalkapalloa ja pesäpalloa, heittänyt keihästä, työntänyt kuulaa, hypännyt pituutta, lätkinyt sulkapalloa sekä lähes kaikkea mitä kuvitella saattaa. Kolme vuotta vanhimpia poikia nuorempana olin tietysti jatkuvasti alakynnessä fyysisesti (ja kärsivällisyyden puolesta) ja saatoin saada hiukan avustusta, että saisin edes joskus voittaa jonkin kisan. Ainoa asia, jossa oikeasti olin parempi, oli kakkosluokan ulkoläksyjen opettelu.
Voisi siis luulla, että olisin kuullut "sä heität niinku tyttö" tai "sä juokset niinku tyttö" tai "sä tappelet niinku tyttö" miljoonia ja miljoonia kertoja, mutta en itse muista kuulleeni näitä kommentteja lukuunottamatta sitä, kun opettelin heittämään pesäpalloa veljen johdolla. "Heitä ny kovempaa. Sä heität niinku tyttö. Yritä ny ees." Mutta ehkä se kuuluu asiaan. Voi tietysti olla, että jokunen poika ajatteli tasan tarkkaan niin, mutta ei uskaltanut sanoa mitään, koska minulla oli isoveli ja osa hänen kavereistaan suojelemassa. Veikkaanpa tosin, että veli tai kukaan muista suojelijoistani ei nykypäivänä sitä myöntäisi, vaikka muistaisikin.
Uskallan kuitenkin myös arvata, että poikien seassa kasvaminen on muuttanut tapaani liikkua ja mennä. En tarkoita, että olisin yhtään sen parempi kuin muutkaan tytöt tai pojat, mutta luultavasti varsinkin nuorempana minussa on ollut tiettyä poikamaisuutta (ei pelkästään tyylissä vaan ihan olemisessakin). Monestihan pojille tietynlainen liikkuminen on luonnollisempaa kuin tytöille. Toisaalta taas, tietynlainen liikkuminen on tytöille luonnollisempaa kuin pojille.
En kovin usein jaksa loukkaantua tämän kaltaisista sanonnoista (poikkeuksen tekee "aikuisten oikeesti", koska millä perusteella aikuisten totuus olisi yhtään parempi kuin lastenkaan?), mutta yllä olevan videon näkemisen jälkeen tämä on pistänyt pohtimaan. Mistä lähtien tyttöys on ollut huono asia? Mistä lähtien tytöt ovat oikeasti juosseet niin kuin me usein automaattisesti ajattelemme? Mistä lähtien tyttöjen on pitänyt liikkua ja tehdä asiat samma tavala kuin poikien? Mistä lähtien tytöt ovat tehneet asiat automaattisesti eri tavalla?
En ole raivofeministi, mutta halveksin ajatusta, että ihmiset olisivat jotenkin eri arvoisia sukupuolensa tai fyysisten valmiuksiensa vuoksi. Sukupuoltaan ei voi valita. Omaa tapaansa liikkua tai olla ei voi valita. Sitä voi muuttaa, mutta tiettyjen rajojen sisällä. Omien rajojensa. Miksi siis automaattisesti ajattelemme, että kun sanotaan jonkun tekevän jotakin "niin kuin tyttö" hän tekee sen jotenkin väärin tai puutteellisesti?
P.s. Mitä, F1:ssä Bottas on ollut jo kolme kertaa peräkkäin palkintosijalla ja tänään aika-ajossa kolmanteen ruutuun. Olisiko tässä Suomen seuraava F1-maailmanmestari? Ja jos jollekin ei tällä selvinnyt, olen fani.
Kirjoitan tämän postauksen, koska minua ärsyttää ja koska en selkeästi osaa ajatella enää mitään muuta kuin urheilua.
Olen tarttunut tähän samaan aiheeseen aiemmin vanhan blogini puolella. Tällöin tosin puhuin myös julkkiksista yleensä, kun taas nyt aion fokusoida tekstini urheilijoihin ja siihen, miten heihin suhtaudutaan varsinkin mediassa.
Noin kuukausi sitten käyiin Sothsin olympialaiset. Internet tulvi uutisia, artikkeleita, kolumneja, blogikirjoituksia, videoita ja kuvia. Twitteriä, Instagramia tai Facebookia ei voinut kuvitellakaan avaavansa ilman että olympialaiset näkyivät jollain tavalla. Tässä ei ole mielestäni mitään pahaa. Olympialaiset on iso tapahtuma ja monille urheilijoille uran päätavoite. Minusta on hienoa, että perinne on säilynyt, joskin muutoksia kokeneena, ja olympialaisia pidetään yhä suuressa arvossa. Se, mikä on paha asia, on kommentoijien tapa suhtautua urheilijoihin ja heidän saavutuksiinsa ainakin Suomessa.
Krista Lähteenmäki oli Looseri-Lähteenmäki hopeahiihdon jälkeen. Kyllä, hopeahiihdon! En itse kyseistä hiihtoa nähnyt, mutta en usko, että kultamitali yhteen naiseen kaatui ja sitä paitsi, jos Kalla todella oli niin hurjassa kunnossa kuin olen kuullut, ei häntä todennäköisesti kukaan olisi kiinni saanut. Iivo Niskanen oli sensaatio ja hänestä ollaan ylpeitä, mutta Sami Jauhojärvi käytti vilppiä voittaakseen kultahiihdon. Hän kiilasi saksalaisen nurin, jotta saisi karistettua omilta harteiltaan "olympiakävijä"-tittelin ja muutettua sen olympiavoittajaksi.
Mäkimiehet ovat turhia ja surkeita. Janne Ahonen on toisten mielestä kuningaskotka ja toisten mielestä hän olisi saanut jäädä eläkkeelle ja unohtaa paluuhaaveet (olen salaa hiukan samaa mieltä jälkimmäisestä, mutta toisaalta, jos mies nyt haluaa yrittää, mikä minä olen tuomitsemaan). Jarkko Määtästä, Janne Happosesta tai Olli Muotkasta kukaan ei oikeastaan sano mitään. Anssi Koivuranta oli suuri pettymys kun ei tuonut mitalia, vaikka osa tuntui jo etukäteen tietävän, ettei hän mihinkään pysty. Mutta minun mielestäni on mielettömän kova tulos hypätä yhdenneksitoista ja kahdenneksitoista ensimmäisissä olympialaisissa, joihin lähtee mäkihypyn erikoismiehenä. Okei, onhan Koivuranta päässyt aika pitkään harjoittelemaan jo pelkkää mäkihyppyä, mutta useimmat erikoismiehet ovat lajiin keskittyneet jo polvenkorkuisesta asti.
Toisaalta taas Enni Rukajärvestä tuli palkinopallipaikan saavutettuaan "koko kansan Enni", koska kyllähän suomalaiset positiivisiin, hyviin suorituksiin ovat tyytyväisiä ja osallisia. Suomi voittaa kansana, kollektiivina, mutta yksilöt häviävät. Ja kyllä, hopea voi joissain tapauksissa olla myös häviö, vaikka se on äärettömän kova suoritus. Silloin kun Suomi voitti jääkiekon MM-kisat 2011, ylistettiin Suomea ja suomalaisuutta, vaikka urheilijat, valmentajat ja joukkueenjohto olisivat oikeasti olleet niitä, joita olisi pitänyt ylistää. Tulihan heistäkin lähes kansallissankareita, mutta silloin lähes jokainen suomalainen koki voivansa sanoa "minä olen maailmanmestari" tai "me olemme maailmanmestareita". Minulle se oli jostain syystä aina "Suomi on maailmanmestari", mikä tietylla tavalla voi olla aivan yhtä paha, koska eihän Suomi maana tai Suomi kansana mitään voittanut.
Ilmiö ei kuitenkaan rajoitu vain olympialaisiin, eikä kansainvälisesti suuriin lajeihin. Mäkihypyn maailmancuppiin ei saisi joidenkin mielestä lähettää kilpailijoita muualle kuin Suomen tai Ruotsin tai mahdollisesti jopa Norjan alueella pidettäviin kisoihin, koska se on kallista ja kaikki revitään veronmaksajien päänahasta.
"Ei ne siellä kuitenkaan pärjää, menevät vaan turisteiksi."
En ymmärrä suomalaista dissauskulttuuria. Ollakseen hyvä, pitää olla paras, marginaalilajissa riittä jos tulee toiseksi ja isoissa, tärkeissä joukkuelajeissa pronssikin on jees. Kaikki sitä heikommat suoritukset ovat huonoja ja urheilijat turhia, eivätkä treenaa tarpeeksi tai pää ei kestä tai kaikki on huonosti. Tämä ainainen "pakko voittaa"-mentaliteetti ei voi olla kenellekään hyväksi. Joskus tuntuu, että toiset perustavat oman ja muiden ihmisarvon pärjäämiseen. Suosikkiesimerkkini on kommentti, jonka joskus luin Anssi Koivurannasta hiukan Anssin ensimmäisen mäkihyppääjäkauden jälkeen(tätä käytin myös vanhan blogini puolella), jolloin Anssi pärjäsi reilusti yli odotusten ja oli loppukaudesta Suomen paras mäkimies. Kommentissa sanottiin hänen pärjänneen hyvin, mutta toivottiin Anssin kuitenkin siirtyvän takaisin yhdistettyyn, koska hän on meille arvokkaampi yhdistetyn miehenä. Miksi Koivurannan tai kenenkään muunkaan urheilijan pitäisi olla millään tavalla meille arvokas? He edustavat maatamme ja tietysti heidän menestymisensä on meidänkin kannaltamme ja mielestämme hieno asia, mutta eivät he ole meille mitään velkaa. Urheilijat ja kaikki muutkin tehköön sitä, mitä tahtovat!
Huomioikaa nyt, etten todellakaan tarkoita, että kaikki olisivat tällaisia. On paljon ihmisiä, jotka eivät kommentoi mitään tai joilta tulee aina posiiivista, kannustavaa palautetta. Näitä ihmisiä arvostan erityisesti, mutta heitä tuntuu olevan liian harvassa.
Toivottavasti joku ymmärsi mitä ajan takaa. Mä en itse ole varma, ymmärsinkö.
Olen viimeisen vuoden ajan miettinyt, mitä sana "urheilija" oikeasti tarkoittaa. Wikipedian mukaan kuka vain urheilua harrastava voi kutsua itseään urheilijaksi, mutta mä en oikeen osaa ajatella sitä niin yksioikoisesti. Tämä määritelmä nimittäin rinnastaa kaksi kertaa viikossa kuntoilevat useita tunteja viikossa treenaaviin ammattilaisiin. Jokin asetelmassa ei minua puhuttele.
En kuitenkaan osaa sanoa, milloin itseään ihan oikeasti voisi alkaa kutsua urheilijaksi. Onko siihen jokin tietty aikaraja? Jos liikut viikossa yli kymmenen tuntia, olet urheilija? Vai riippuuko se siitä, mitä urheilet? Jos käyt pelkästään kuntosalilla olet urheilija, mutta jos vain lenkkeilet, et? Tai jos harrastat jotakin ohjatusti vaikka kerran viikossa, olet enemmän urheilija kuin sellainen, joka puurtaa yhden lepopäivän viikkoja viisi kertaa kovemmalla tahdilla, vain koska urheilet valvotussa tilanteessa? Jos saat palkkaa harrastuksestasi, olet urheilija, mutta jos itse kustannat sen, et ole?
Entä se, miten paljon on joutunut uhraamaan urheilun vuoksi? Jos lopettaa kaikki muut harrastukset ja keskittyy vain yhteen lajiin, onko silloin urheilija? Tai jos harrastaa useampaa lajia, mutta pelkästään liikuntaa, onko silloin urheilija? Entä jos ei koskaan käy muualla kuin harjoituksissa ja kotonakin miettii vain urheilua?
Tärkein kriteeri urheilijastatukselle on minusta ehkä sitoutuminen. Ei pelkästään se, miten paljon urheilee tai millaisia kuvia lataa Instagramiin tai millaisia päivityksiä vääntää Twitteriin tai Facebookiin. Ei se, miten paljon painaa tai miten paljon näyttää urheilijalta(miltä ikinä standardimuotoinen urheilija sitten näyttääkään). Ei edes se, millasia vaatteita käyttää urheillessaan tai muuten eläessään.
Urheilijuus on kokonaisvaltaista. Se vaikuttaa liikkumisen ja treenaamisen lisäksi elämäntapoihin laajemmin, syömiseen ja nukkumiseen, sekä siihen, miten kehoaan huoltaa. Urheilijan pitäisi olla "tavallista" ihmistä tietoisempi siitä, mikä on hyväksi kropalle ja mikä toimii itsellä. Urheilija kokee olevansa urheilija. Vaikka kaikki palaset elämässä eivät olisikaan kohdillaan ja elämäntavoissa olisi jotakin vikaa (liian vähän unta, tupakan polttaminen, napostelu...) se ei automaattisesti sulje urheilijuutta pois. Minusta kuitenkin urheilija asettaa pääsääntöisesti treenit bilettämisen edelle. Tietysti poikkeuksia saa ja tulee olla, mutta jos lauantai aamuna on treenit, ei sieltä joka kerta olla poissa, koska perjantaina on ollut palava pakko lähteä baanalle.
Omaa urheilijuuttani kyseenalaistan aika usein. Toisaalta se on typerää. Treenaan melko paljon, syön perusterveellisesti, nukun hyvin ja haluan kasvaa ja kehittyä pesäpalloilijana. Minulla on tavoitteita ja teen töitä niiden eteen. Aikaa vietän mieluummin salilla tai lenkillä tai jotain muuta liikunnallista tehden kuin baarissa notkuen (vaikka tämä nyt ei kovin hyvä kriteeri ehkä olekaan) Miksi siis en olisi urheilija?
Toisaalta itsensä kutsuminen urheilijaksi ehkä pelottaa. Tuntuu, että silloin pitäisi vaatia itseltään enemmän ja tehdä enemmän ja olla parempi. Toisaalta omat "alhaiset" viikottaiset treenitunnit pakottavat epäilemään nimityksen oikeellisuutta. Normaaliviikkona treenaan seitsemästä tunnista kahdeksaan ja kävelen kouluun neljä kertaa viikossa neljäkymmentä minuuttia yhteen suuntaan ja kerran viikossa orkesteriin puoli tuntia suuntaansa. Vapaa päiviä on yleensä kaksi, toisinaan yksi. Huippuviikkoina treenaan enemmän. Kymmenestä kahteenkintoista. Silti se tuntuu vähältä, kun on sellaisiakin, jotka liikkuvat parikymmentä tuntia viikossa. Onko minulla siis ihan oikeasti oikeus kutsua itseäni urheilijaksi?
Edellä mainittujen syiden vuoksi on. Olen sitoutunut ja tavoitteellinen. Minulle sanottiin joskus nuorempana, että tärkeämpää pelaajassa on motivaatio kuin taidot (olin tosin silloin sen verran nuori, että se oikeasti piti paikkansa, nykyään taidotkin merkitsevät jo todella paljon). Silloin luulin olevani todella motivoitunut ja ahkera ja kaikkea muuta soopaa. Vasta nyt olen tajunnut, että silloin olen kuvitellut olevani paljon, mutta toteutus on aina jäänyt hiukan puoli tiehen. Vuosi sitten tilanne muuttui, mutta vasta nyt tajuan edes hämärästi, mitkä minun arvoni urheilijana ovat.
Mitä teidän mielestänne tarkoittaa urheilija?
P.S. Voitteko tajuta, että mä olen jo 20-vuotias!!
Taas on yksi kausi ohi. Viimeisen vuoden ravasin Ulvilan ja Kankaanpään väliä kolme tai neljä kertaa viikossa. Aiempina vuosina hieman vähemmän, enkä enää ymmärrä, miten kestin olla niin paljon poissa harjoituksista. Yksi vaihe elämästä on takana. Seurasiirto ja joukkueenvaihdos edessä. Näitä ihmisiä tulee ikävä.
Olen pelannut pesäpalloa kymmenen vuotta. Neljä Ulvilassa, kaksi Kankaanpäässä, yhden Ulvilassa ja lopulta kolme Kankaanpäässä. Kaksi seuraa. Ulvilan Pesä-Veikot ja Kankaanpään Maila. Virallisesti olen UPV:n kasvatti, mutta loppujen lopuksi olen oppinut KaMan paidassa pelatessani enemmän, kuin olisin Ulvilassa koskaan voinut oppia.
Varsinkin viimeinen juniorivuoteni oli kultaista aikaa. En ole koskaan nauttinut treenaamisesta tai pelaamisesta yhtä paljon. Sain itsevarmuutta. Tuli onnistumisia. Löysin oman paikkani joukkueessa. Löysin oman paikkani itsessäni ja elämässäni. Tein töitä kovempaa kuin koskaan ennen, liikaakin. Maalis-huhtikuussa kehitykseni lähes pysähtyi ja treeni maistui puulta. Oli pakko tutkia omaa toimintaa ja todeta, että ehkä se lepokin on hyväksi. Kun kroppa palautui, tuntui elämä alkavan uudestaan. Toukokuussa into kasvoi jälleen ja vaikka pelaaminen takkusi, tuntui treenaaminen hyvältä.
Kesäkuun alussa alkoivat Tyttöjen Superpesiksen lisäksi Naisten maakuntasarjan pelit, joissa olin huomattavasti suuremmassa roolissa. B-tytöissä pelasin kesän aikana vain muutaman pelin ja nekin jokerina, maakuntasarjassa olin kaksi kertaa jokerina ja jokaisessa muussa pelissä yhdeksikössä.Vakiinnutin paikkani kolmosvahtina ja tajusin ensimmäistä kertaa todella, ettei kentällä ole turhia paikkoja. Kaikki ovat tärkeitä.
Henkilökohtaisella tasolla kesä oli todella tasainen. Tein varmaa työtä räpylän kanssa. Mailan varressa en ollut enää aivan yhtä heikko kuin edellisinä vuosina, mutta parannettavaa jäi. Ja hyvä niin. Tuleville vuosille on hyvä jättää töitä tehtäväksi. Tärkeintä oli kuitenkin se, että huomasin oman kehitykseni. Vuoden aikana sekä lajitaidot, että fysiikka ottivat aimo harppauksia eteenpäin ja pitkästä aikaa tunnen itseni vahvaksi ja hyödylliseksi.
Kesän lopussa meidät palkittiin. Kova työ tuotti tulosta ja vaikka Tyttöjen Superpesiksessä emme päässeet kahden aiemman vuoden tapaan kymmenen parhaan joukkoon, ei kesä loppunut katastrofiin. Joukkue nousi sarjaporrasta ylemmäs ja ensi kesänä Kankaanpäässä pelataan Naisten Suomensarjaa. Yksi tavoite ja haave toteutui vuosien uurastuksen jälkeen.
Kaikki ovat tärkeitä. Sen tämä joukkue minulle opetti. Sen, ja tuhat muuta asiaa. Joukkue, jossa pelasin, opetti olemaan pelkäämättä epäonnistumista. Opetti olemaan pelkäämättä tulevaa. Opetti pelaamaan joukkueelle. Opetti keskittymään jokaiseen suoritukseen sataprosenttisesti. Opetti olemaan antamatta periksi.
Ihmisistä, jotka joukkueen parissa toimivat, tuli minulle todella tärkeitä. On vaikea kuvitella elämää ilman, että näen heitä viikottain. Jokainen heistä on ansainnut minun täyden kunnioitukseni ja suuret kiitokset. He ovat ihmisiä, jotka tulen muistamaan koko ikäni. Näitä ihmisiä tulee ikävä.
