Gradu ja uusi projekti

Hei vaan!

Viimeisestä postauksesta onkin taas aivan luvattoman kauan aikaa. Olin taas samassa mutkassa kuin olin kandia kirjoittaessa: kaikki kirjoittaminen ja lukeminen, joka ei liittynyt graduun, tuntui huijaukselta. Gradu on nyt jonkinlaisesti kasassa ja hengaa ohjaajan sähköpostissa odottamassa korjauksia. Viimeinen viikko meni aika rajusti puristaessa, varsinkin torstaista sunnuntaihin. Torstaina puuttui analyysistä tyytyväisesti vielä puolet, mutta kova (joskin viime tippaan jätetty) työ palkitaan aina.




Tänään tuli väännettyä läpi myös viimeinen tentti (tai siis se toivottavasti meni läpi) eli ainakim tältä osalta alkaa minun yliopistourani vedellä viimeisiään. Tuntuu yhtä aikaa ihanalta, haikealta ja pelottavalta. Opintojen tuoma suoja alkaa pikku hiljaa hiipua. Kohta ei voi perustella asioiden tekemistä tai tekemättä jättämistä sillä, että on opiskelija ja on aina varaton ja kiireinen. Hah.



Työnhaku häämöttää edessä ja sen mukana mahdollisesti muutto jossain vaiheessa jonnekin päin. Kesän aion asua vielä Turussa, mutta siitä eteenpäin kaikki on avoinna. Tässä kohtaa kuitenkin painaa vaakakupissa myös pesäpallo, koska minä en ehkä ikinä tule olemaan sellainen ihminen, joka tekee töitä tehdäkseen töitä vaan ennemminkin teen töitä, jotta voin harrastaa.

Harrastamisesta puheen ollen, olen päättänyt aloittaa uuden projektin. Olin vakaasti aloittamassa sitä jo kaksi kuukautta sitten, mutta sitkeääkin sitkeämpi flunssa ja opinnot ja kiire tulivat tielle. Olen joka tapauksessa päättänyt perustaa YouTube-kanavan. Ja nyt, koska sanon sen täällä, lupauksesta pitää pitää kiinni. Kuluva viikko tulee kuitenkin menemään enemmän tai vähemmän ansaitun loman parissa, joten ihan heti videoita ei kannata odottaa.

Tänään musiikkina Niall Horanin On The Loose, johon joutuu poikkeuksellisesti kaivamaan tiensä linkin kautta, koska kirjoitan tätä postausta puhelimella (tietokone tuntui liian raskaalta), eikä YouTube jostain syystä anna puhelimella upottaa videoita. Niall on tänään erityisen ajankohtainen, koska pääsen tänä keväänä hänen keikalleen! Ah!
Tässä siis On The Loose

Täällä mennään tänään

Anteeksi pitkä hiljaisuus. Olen ollut muka kiireinen (lue: laiska.)

Helmikuun (kirjoitinko oikeasti viimeksi silloin!?) jälkeen on ehtinyt tapahtua aika paljon. Osa asioista on ollut hyvin pieniä, osa vähän isompia. Tänään siis vanha kunnon listapostaus (teen niitä aivan liikaa) kevään tapahtumista enemmän tai vähemmän järjestyksessä.



Málaga
Hyvä ystäväni oli töissä Málagassa muutaman kuukauden ja kävin hänen luonaan vierailulla huhtikuussa pääsiäisen jälkeen. Hotellimajoitusta en saanut kokea, mutta oli hauska asua siellä, missä paikallisetkin asuivat. Espanjalainen elämänmeno on jotekin hyvin erilainen kuin Suomessa. Kaikki on vähän rennompaa, kaupat ovat auki jos joku ne jaksaa avata ja kaikki tuntuivat tuntevan toisensa. Málaga tuntui Marokkolta. En koskaan ole Marokkossa käynyt, mutta jostain syystä kuvittelin vähän väliä matkustaneeni vahingossa Afrikkaan. Ihan hirveän hyviä ilmoja ei saatu, mutta kohtuullisen lämmintä ja aurinkoista oli ja se riitti minulle.

Lempikappaleet
Tammikuussa sanoin, että suosikkejani ovat This Town, Sorrow ja North. Pidän niistä edelleen, mutta Niall Horanin uudempi Slow Hands, Miley Cyrusin Malibu, Harry Stylesin Two Ghosts sekä Mikael Gabrielin ja Isac Elliottin Liikaa sussa kii ovat jotain niin mahtavaa. Kannattaa muuten myös kuunnella Niallin cover Julia Michaelsin Issues-biisistä. Hämmentävän hyvä.



Kesätyöt
Irtisanouduin toukokuussa aiemmasta työpaikastani puhelinmyyjänä (vihdoinkin!) Kesätyöt olivat tänä vuonna Ulvilassa. Olin tuttavaperheen perheyrityksessä Q-Furnisher Oy:ssä tekemässä markkinointiviestintää. Sain tehtyä työt onneksi osittain etänä ja pelaaminen Turussa onnistui. Sain työpaikan vasta vapun jälkeen, enkä siinä kohtaa halunnut enää vaihtaa joukkuetta, varsinkaan, kun työ kesti vain kesäkuun loppuun.

Pesäpallokausi
Saimme joukkueen lopullisesti kasaan joskus maaliskuun alussa. Ensimmäiset pelit pelasimme toukokuun puolivälin jälkeen. Nyt ollaan jo yli kauden puolivälin. Pääsimme alkulohkon jälkeen ylempään jatkosarjaan. En tiedä, uskoiko monikaan meidän menestymismahdollisuuksiimme, mutta tässä sitä ollaan. Olen myös jotenkin taas löytänyt liikunnan ilon paremmin kuin aiemmin. Treenaaminen ja liikkuminen ei ole enää pelkkää puristusta.

Silmälasit
Äiti on yrittänyt saada minut optikolle jo pitkään. En ole itse huomannut, etten näkisi hyvin, mutta nyt pikku hiljaa alkaa maailma näyttää lasien kanssa terävämmältä. Lasit ovat periaatteessa lukulasit, mutta energialinssien ansiosta saan käyttää niitä muutenkin. Jostain syystä tykkään laseista aika paljon! Välillä menee hermo, kun olen kaupassa ja haluan kokeilla jotain paitaa ja tarvii kehittää laseille joku paikka, mihin ne voi tunkea siksi aikaa. En aiemmin myöskään tajunnut, miten helposti lasit huurustuvat.



Kesä ja juhannus
Ja tosiaan, kevät on jo kaikonnut ja kesä saapunut. Aurinkoa (vaihtelevasti), uimista (hillitysti), porrastreenejä (joskus), pesäpalloa (joka päivä)... Juhannus oli ja meni. Olin elukkavahtina (kaksi kissaa ja kaksi koiraa), viihdytin vieraita ja vain hengasin. Kesä on kiva.

Elokuvat
Rakastan elokuvissa käymistä. Tänä vuonna olen käynyt jo neljä kertaa. Olen käynyt katsomassa Kaunottaren ja hirviön (joka on ihana!!), Boss Babyn, Kaunottaren ja hirviön uudelleen ja Pirates of the Caribbean: Salazarin koston. Poikkeuksellisesti olen käynyt leffassa tänä vuonna vain kerran yksinäni. Varsinkin Kaunotar ja hirviö ja PotC olivat loistavia. Molempiin kohdistui suuria odotuksia ja molemmat onnistuivat ne täyttämään.

TEHY
Hain kesällä sivuaineoikeutta kauppakorkeakoulun ja Työelämäkeskuksen järjestämään Työelämän ja henkilöstöasioiden opintokokonaisuuteen. Arvelin, että siitä olisi hyötyä työllistymisen suhteen tulevaisuudessa. Ensi vuodesta tulee hullu, mutta toivottavasti sen arvoinen.

Gradustressi
Gradun kirjoittaminen alkaa olla todellisuutta. Aiheen keksiminen on järjettömän vaikeaa. En haluaisi jatkaa kanditutkielmaani, vaikka se olisi toki helpoin reitti. Haluaisin oppia hiukan jotain uutta, muistutella aiemmin opittuja asioita mieleeni tai laajentaa osaamistani. Näin viime yönä oikeasti unta gradun kirjoittamisesta. Siinä minulla oli jopa aihe, josta saatan oikeasti graduni kirjoittaa! Eniten mieleni tekisi tutkia mediaa tasa-arvonäkökulmasta, mutta en jotenkaan saa yhdistettyä siihen kielitiedettä järkevästi, enkä myöskään keksi, mitä mediaa tutkisin.

Lomailu
Tänä kesänä olen ehtinyt lomailla aivan loistavasti. Heinä- ja elokuu ovat vapaita, koska kesätyöt loppuivat ja koulu alkaa vasta elokuun viimeisenä päivänä. Toisaalta silti tuntuu, että aika vähän on ehtinyt tai jaksanut tehdä asioita. Paljon on mennyt aikaa vain yleiseen löhöämiseen tai treenaamiseen. Onneksi on vielä kuukausi aikaa tehdä kaikkea kivaa (joskin meillä on vielä kahdeksan peliä jäljellä, joten vapaa-aikaa ei hirveästi ole.)



Meri
Tänä vuonna olen käynyt uimassa meressä useampia kertoja. Välimeressä yritin käydä, mutta sitä ei oikein uimiseksi voi laskea, koska rantamatalikkoa pitemmälle en isojen aaltojen ja äkkisyvän takia uskaltanut lähteä. Itämeressä sen sijaan kävin talvella avannossa ja sen lisäksi nyt kesällä kolme kertaa. Meri on ihana.

Powerpark ja Tuuri
Ajeltiin Janinan kanssa heinäkuun lopussa Alahärmään Powerparkkiin, sieltä yöksi Seinäjoelle ja sitten Tuurin kyläkaupan kautta kotiin. Powerpark oli ihan huippu ja meillä pari mahtavaa päivää! Janina joutui suostuttelemaan ja lahjomaan minua aika pitkään, että lähdin Junkeriin mukaan, mutta nyt ainakin tiedän, että selviän hengissä, jos laitteessa menee pää alaspäin (kunhan se ei hirveästi pyöri, ettei ala oksettaa.) Täytyy sanoa, että tietyllä tapaa Powerpark on ehkä jopa parempi kuin Linnanmäki tai Särkänniemi. Vuoristoratoja on ihan hirveä määrä ja puiston alue tuntuu paljon pienemmältä (varmaan onkin), jos haluaa laitteissa uusintakierroksen, ei tarvi juosta montaa kilometriä puistoa ympäri.



Tästäkin puuttuu aivan varmasti noin miljoona asiaa, mitä olen tehnyt, mutta tässä ne hieman erikoisemmat ja tietysti muutama tavallinen. Toivottavasti taas jatkossa kirjoittaminen lisääntyy. Turhautan itseäni varmaan kaikkein eniten, kun en saa kirjoitettua.

Liikunta ja minä

Koska kirjoitan blogia pitkälti fiilispohjalta, tänään en julkaise maanantaimarinoita. Marisemista olisi ehkä paljonkin, mutta juuri nyt ei ole sellainen olo, että haluaisin mistään lähteä valittamaan. Minun oli tarkoitus viime viikolla postata toisenkin kerran, mutta jostain syystä se venyi, venyi, venyi ja lopulta jäi. Maanantait ovat minulle kuitenkin parhaita kirjoituspäiviä, koska silloin minulla on vapaailta. Lauantai on viikon toinen päivä, jolloin illalla ei yleensä ole menoa, mutta silloin koetan rentoutua muilla tavoin kuin kirjoittamalla.

Minulla on jo jonkin aikaa ollut mielessä neljä eri postausta, jotka haluaisin kirjoittaa. Yksi liittyy pelkoihin, toinen kirjoittamiseeni, kolmas matkakuumeeseen (joka muuten saanee helpotusta huhtikuussa!) ja neljäs urheiluun tai liikuntaan. Olin itse asiassa vielä kirjoittamista aloittaessanikin hieman epävarma siitä, mihin aiheeseen oikeastaan tänään haluaisin paneutua. Lopulta päätin, että liikunnasta voisi olla hyvä aloittaa.



Varmasti kaikki, jotka minut tuntevat tai ovat blogia jonkin verran lukeneet, tietävät että liikunta ja urheilu ovat hyvin tärkeä osa elämääni. En ehkä normaalisti kirjoita treenaamisestani, mutta tänään siihen tulee muutos ainakin näin kertaluontoisesti.
Päälajini on pesäpallo. Aloitin pelaamisen Ulvilan Pesä-Veikoissa yhdeksänvuotiaana vain pari vuotta sen jälkeen, kun olin vannonut, etten ikinä pelaa pesäpalloa. Tuleva kausi on minulle neljästoista. Olen ehtinyt pelata Ulvilan lisäksi Kankaanpään Mailassa, Mynämäen Vesassa ja nyt viimeisimpänä Turku-Pesiksessä.

Pesäpallo oli pitkään kakkosharrastus. Aloitin kahdeksanvuotiaana klarinetin soittamisen ja viidennellä luokalla opiskelun Palmgren-konservatoriossa, jossa kävin kolmena iltana viikossa. En ajatellut, että olisin tarvinnut yhtään enempää liikuntaa, kuin mitä harjoituksissa käymisestä ja satunnaisesta lenkkeilystä tuli. Enkä välttämättä tarvinnutkaan, koska minulla ei varsinaisesti ollut tavoitteita. Ehkä halusin pelata jonain päivänä Ykköspesistä, mutta en nähnyt sitä välttämättä kovin realistisena tai luulin, että se ei vaatisi niin paljon.

Vasta abivuonna urheilusta tuli oikeasti tärkeää. Kotona oli rankkaa isän sairastamisen takia, stressasin kirjoituksia, kolmannelle asteelle hakemista (en tiennyt mitä hakisin ja pelkäsin, etten pääse minnekään), mahdollisesti tulevaa yksinasumista ja edessä häämöttävää soittotutkintoa. Kaiken sen stressin pyrin purkamaan urheiluun. Ajelin Kankaanpäähän kolme tai neljä kertaa viikossa, kävin salilla, lenkkeilemässä, loikkimassa ja juoksemassa. Varsinkin kevätpuolella treenaaminen meni jopa vähän överiksi. Treenasin monena päivänä viikossa kaksi kertaa ja lepopäivinäkin kävin tunnin hölkkälenkeillä. Treeni ei purrut, ja kaikki tökki. Valmentajaa kiinnosti lähinnä olinko laihtunut. Sillä ei ollut väliä paranivatko testitulokset tai lajitaidot. Minua ei juuri käsketty hidastamaan, eikä kukaan varsinkaan heittänyt ilmoille sanaa ”ylikunto”, vaikka se saattoi olla, jos ei todellisuutta, niin ainakin melko lähellä.

Toisaalta sinä vuonna menin myös lajitaidollisesti ja fyysisesti eteenpäin isoin harppauksin, kun vihdoin huhtikuussa tajusin hiukan arvioida tilannetta uudelleen ja hidastaa. Sitäkin tärkeämpää on kuitenkin se, että urheilusta ja liikunnasta tuli osa jokapäiväistä elämää. En enää osaisi vain jäädä joka päivä sohvan pohjalle. Toki esimerkiksi jouluna saattaa tulla kolmekin lepopäivää peräkkäin, mutta siinä useimmiten jo menee raja, ja on pakko päästä liikkumaan.



Tällä hetkellä treenaan vähintään seitsemän kertaa viikossa. Käyn salilla, lajitreeneissä, lenkkeilemässä ja joskus juoksemassa. Teen toisinaan kuntopiirejä ja poljen kuntopyörää. Lisäksi aloitin eilen 30 päivän joogahaasteen ja toivon, että saan siitäkin osan jokapäiväistä tekemistä. Juoksemista ja lenkkeilyä minun pitäisi lisätä. Nyt vain on ulkona ollut niin liukasta, että vaikea lähteä ulos juoksemaan, eikä Kupittaa ole juuri houkutellut, koska yläkerran juoksualusta ainakin viime vuonna vielä oli niin kova, että penikat ja nilkat kärsivät.

Viime aikoina liikunta ei ole kuitenkaan antanut enää aivan samanlaista tyydytystä kuin aiemmin. Motivaatiota on ollut paikoitellen hankala löytää. Toisaalta nautin treenaamisesta yhtä lailla kuin ennenkin, mutta treenaamaan lähteminen on vaikeampaa. Varsinkin salille tai lenkille lähteminen on välillä hiukan pakkopullaa, mutta olen painanut useimmiten sisulla läpi.

Nyt yksi ongelmista tuntuu olevan se, että vaikka treenaan kuinka paljon tai kuinka hyvin, treenistä ei jää käteen mitään. Lajipuoli tuntuu kiertävän kehää. Toisaalta keskimääräinen suoritusvarmuus on ehkä kasvanut, pallo jää useammin räpylään kuin ennen ja lyönnit lähtevät mailasta aiempaa kovemmin, joskaan eivät tarkemmin. Toisaalta huonoja päiviä tulee edelleen. Eilen en saanut juuri mitään kiinni ja heitot roiskuivat pitkin seiniä. Ja useimmiten, kun tulee huonoja päiviä, minua myös alkaa ärsyttää ja turhauttaa, ja treenit menevät vieläkin huonommin. Fysiikkapuolella ei taas tunnu tapahtuvan mitään. Kuntopiirit ovat aina yhtä tuskaisia (tai sitten en vain itse huomaa muutosta), eivätkä salitulokset juuri muutu. Luulen, että sinne ratkaisu löytyy keittiön puolelta, sillä syömiseni eivät ole olleet kovin järkevällä pohjalla viime aikoina. Syön liian vähän ja osittain väärinkin. Lähinnä kuitenkin liian vähän.

Luulen, että hankaluuksien ytimessä on tavoitteiden puute. Olen tavallisesti hyvin tavoiteorientoitunut ihminen. Aina pitäisi olla jotakin, mihin tähtää. Nyt kuitenkin, kun ensi kausi on hieman vaakalaudalla, eikä aivan varmaksi edes ole tietoa siitä, missä pelaan (koska koetan päästä tekemään harjoittelua), en ole oikein osannut asettaa itselleni tavoitteita. Aiempina vuosina se on ollut helppoa, kun on ollut jokin tietty sarjataso, jolla haluaisi pelata, mutta Turussa ei ole enää kuin maakuntasarja, jossa joka tapauksessa päässee pelaamaan, koska meitä on aika vähän. Tavallaan on kuin tyhjän päällä. Toisaalta varsinkin viime kauden jälkeen voi tavallaan olla hyvä, jos tiedossa on rennompi kausi, mutta kaipaan sitä, että on jotain mihin tähdätä. Ehkä siksi minua haluttaisi nyt kokeilla telinevoimistelua, vaikka pelkäisin varmaan kuollakseni. Haluaisin sanoa, että tavoitteeni on edelleen Ykköspesiksessä, mutta en tiedä, miten realistinen tavoite se enää on. Olen kuitenkin jo 23-vuotias ja olen pelannut vain yhden kauden suomensarjassa. En myöskään tiedä, mihin tuuli minut valmistumisen jälkeen kuljettaa, joten tulevaisuus on todellakin vielä avoin.

En oikeastaan tiedä välttämättä, mitä tällä tekstillä halusin sanoa. Tunsin kuitenkin, että se oli kirjoitettava, joten tässä se on.

Maanantaimarinoita osa 3: Elsass-Lothringen ja Pjotr Kropotkin - Mitä pitää osata?

Minä tein sen! Kanditutkinto on uloshakemista vaille valmis! Tosin vielä täytyy odotella, että kotimaisen kirjallisuuden aineopinnoista tulee kokonaisuusmerkintä... Miksi kaikki kestää? Globaalihistorian tentin tarkistamiseen meni kolme viikkoa ja olin koko sen ajan kuin tulisilla hiilillä, koska en tiennyt pääsinkö edes läpi. Onneksi tuli hyvä arvosana, eikä sitä tarvitse enää murehtia. Nyt kun vain saisi tutkinnon ulos vielä tässä kuussa. Nyt vasta oikeasti uskallan kirjoittaa tämän postauksen, kun poliittisen historian loppumerkintä on taskussa. Ei sillä, että kukaan tätä välttämättä lukisi, mutta ihan siksi, että en kiroa itseäni tai muuta. Huh.

Arvostan suuresti Suomen koulutusjärjestelmää. Yliopistomme eivät ehkä ole maailman huippuja millään alalla, mutta meillä on kaikilla yhtäläiset mahdollisuudet koulutukseen ainakin taloudellisesta näkökulmasta katsoen. Mahdollisuuksien tasa-arvo vallitsee, toisin sanoen. Olen ollut täydellisen tyytyväinen siihen, että hain ja pääsin yliopistoon. Olen ihan siellä, missä minun pitääkin, vaikka ajoittain epätoivo uhkaakin iskeä (en osaa mitään, en tajua mitään, en kuitenkaan saa töitä ja niin edelleen.) Olen kuitenkin tietyllä tapaa joutunut pettymään joihinkin tekemiini valintoihin, koska opetus tai tavoitteet eivät ole olleet aivan sitä, mitä odotin.

Isoin kana minulla on kynittävä poliittisen historian kanssa. Olen törmännyt perusopinnoissa paikoitellen sellaisiin tenttikysymyksiin ja tehtäviin, että en ymmärrä, minkä takia sellaiset asiat olisivat millään tavalla olennaisia. Minulle on ainakin koko viisitoistavuotisen koulu- ja opiskelu-urani aikana toitotettu sitä, että ulkoa opetteleminen ei kannata. Paitsi ehkä, kun puhutaan kielistä, matematiikan kaavoista tai joistain satunnaisista vuosiluvuista kuten 1809 ja 1917. Sitten yhtäkkiä minun pitäisi muistaa kuusisataasivuisesta tenttimateriaalista neljän virkkeen pätkä tai pystyä kirjoittamaan kahdensadan sivun tenttikirja tiiviiseen muotoon puolessatoista tunnissa (se oli tietysti vain toinen tenttikysymyksistä, jotta ei olisi liian helppoa.)

Suomalaisten maailmat -kurssilla kysyttiin, millaisia poliittisia muutoksia Suomessa on tapahtunut 1809 vuoden jälkeen. Pääsin läpi vasta kolmannella kerralla. Ideologioiden muotoutuminen -kurssin tentissä piti vastata kysymykseen Pjotr Kropotkinin ajattelusta. Kropotkinista oli muutaman sadan luentomateriaalissa kolme diaa, joista yhdessä oli kuva. Globaalihistorian tentissä piti pohtia alueen merkitystä transnationaalisessa historiassa Elsass-Lothringenin historian kautta. Elsass-Lothringenista oli kirjoitettu koko materiaalissa neljä virkettä sikäli, kun minä ne kaikki jälkeenpäin löysin. Tiesittekö muuten, että Elsass-Lothringen on englanniksi Alsace-Lorraine. Minä tiedän. Nyt. Onneksi tenttini ei kaatunut siihen, etten tiennyt mikä Elsass-Lothringen on, sillä olin ilmeisesti ymmärtänyt alueen merkityksen suurin piirtein oikein ja Afrikan dekolonisaatiota koskeva vastaukseni oli luultavasti melko hyvä.

Toki, jos olisin kunnollinen historianopiskelija olisin tiennyt mikä Elsass-Lothringen on. Itse asiassa minua hävettää, etten tiennyt, mutta joka tapauksessa pidän melko erikoisena sitä, että sivuaineopiskelijoilta odotetaan niin paljon harrastuneisuutta kuin tämä tentti tuntui vaativan. Ylipäänsä poliittinen historia on tuntunut vaativan todella pikkutarkkaa ja spesifistä osaamista. Yksi suurimmista syistä siihen, että en lopulta edes halunnut lähteä jatkamaan aineopintoihin on se, että en koe olevani riittävän hyvä tai tarpeeksi kiinnostunut selvitäkseni. En osaa tai edes halua opetella historian tapahtumia niin täsmällisesti, että oikeasti tietäisin kaikesta kaiken. Toki aineopinnoissa on erikoistumismahdollisuuksia, joten voisin tietää paljon esimerkiksi yhteiskuntahistoriasta tai kansainvälisestä historiasta, mutta silti ajatus hirvitti. Olen reputtanut koko elämäni aikana yhteensä viisi tenttiä. Kaikki yliopistossa, joista yksi oli suomen kielen, yksi sosiaalipolitiikan ja kolme poliittisen historian tenttejä. Jotenkin tuntuu, että yliopisto on tavallaan tappanut rakkauteni historiaa kohtaan. Se on lähes tappanut luovuutenikin.

Poliittisen historian tyyli opettaa opiskelijoita opettelemaan ulkoa tenttikirjoja on minusta huono ja tuntuu väärältä. Miksi opettelisin ulkoa jotakin, jonka löydän helposti kirjasta, kun sitä tietoa tarvitsen? Toki haluan vain tietää joitakin asioita, mutta ennen kaikkea haluan ymmärtää. Pohdin Globaalihistorian tentin jälkeen paljon sitä, miten tenttiä olisi ehkä voinut parantaa. Toki ongelmia tuottaa se, että lukemistani teoksista toinen oli pakollinen ja toiselle oli myös vaihtoehtoinen teos, mutta kuitenkin. Rehellisesti sanottuna, uskon, että parhaan käsitykseni osaamisestani olisi saanut kysymällä esimerkiksi sitä, miten alueen merkitys transnationaalisessa historiassa näkyy Afrikan dekolonisaatiossa. Olisin joutunut yhdistämään molempien tenttikirjojen tietoja. Se olisi vaatinut soveltamista ja ymmärtämistä sen sijaan, että minun olisi tarvinnut koettaa kaivaa jostakin muistini uumenista Elsass-Lothringen, josta ei ole ainakaan minun muistaakseni puhuttu ainakaan yliopistossa.

Toki ymmärrän, että tentaattoreille on helpompaa, kun ei tarvitse alkaa miettiä yhdistettyjä tenttikysymyksiä, mutta minulle tämä tyyli ainakin aiheutti aika isoakin ahdistusta välillä. En ole ihminen, joka opettelisi yksityiskohtia. Opettelen isoja kokonaisuuksia ja pyrin ymmärtämään. En usko, että ulkoa opetteleminen ylipäätään palvelee ketään kuin harvoin. Onnekseni voin kuitenkin sanoa, että se on nyt ohi.

Ja jos jollekin jäi epäselväksi, tarkoitukseni ei ollut horjuttaa kenenkään kiinnostusta poliittista historiaa kohtaan tai sanoa, että Turussa järjestelmä on täysin typerä. Voin käsi sydämellä sanoa oppineeni oikeasti paljon, mutta joskus tunsin joutuvani maksamaan opiskelusta henkisesti jonkin verran enemmän kuin oli hyväksi. Tarkoitukseni ei myöskään ollut vain valittaa vaan lähinnä tuoda esiin sitä, mikä minun mielestäni systeemissä mättää ja mitenm sitä ehkä voisi parantaa.



Ja kuvittelenko vaan, vai onko tämä biisi aivan mielettömän kova?

Maanantaimarinoita osa 2: Salirotat

Tänään maanantaimarinat ovat juurikin marinoita. Pahoittelut siitä.

Käyn salilla yleensä kolme kertaa viikossa. Treenaan Campussportin edullisuuden ja helppouden takia useimmiten yliopistolla. Educariumin salia kulutan keskeisen sijainnin vuoksi kaikkein eniten. Silloin tällöin käyn myös Åbo Akademin puolella ÅSA:lla, mutta melko harvoin. Ulvilassa käydessäni käyn Kaskelotilla.

Educariumin sali on ihan kiva. Siellä on oikeastaan kaikkea mitä tarvitsee, paitsi tilaa. Pieneen tilaan on ahdettu aika paljon tavaraa, eikä tilaa juuri toiminnalliselle harjoittelulle ole. Olen kuitenkin viihtynyt siellä jo yli kolme vuotta, ettei se kovin paha paikka ole. Isoin ongelma Educariumilla ja muillakin saleilla on minun mielestäni jälleen ihmiset. Minut ehkä pitäisi sulkea yksin korkeaan torniin niin kuin joku satujen prinsessa, jotta lakkaisin valittamasta näistä asioista, mutta ihmiset yksinkertaisesti ärsyttävät minua toisinaan.

1. Salinvaltaajat/Kiertoharjoittelijat
Tiedättekö ne tyypit, jotka tekevät kiertoharjoittelua ja valtaava useamman laitteen yhtä aikaa? Olin kerran salilla, kun joku teki kyykkyjä, maastavetoa ja penkkipunnerrusta vuorotellen. Siinä oli yhdellä henkilöllä kaikki salin tangot käytössä. Kai siihen väliin olisi päässyt tekemään, mutta henkilökohtaisesti en ainakaan tykkää painojen kanssa venkslata. Salinvaltaajat saattavat olla myös niitä tyyppejä, jotka jämähtävät tunniksi samalla laitteelle. Useimmiten tunti treenataan tankojen kanssa.

2. Läheltä kulkijat
Yhtenä päivänä tein bulgarialaisia askelkyykkyjä (tiedättekö sen, kun takimmainen jalka nostetaan esimerkiksi penkille ja tehdään siitä askelkyykkyjä?) salin reunassa. Edessäni ei ollut hirveästi tilaa, koska sali on sen verran ahdas että olin melko lähellä yhtä laitetta. Laitteen toisella puolella olisi ollut tilaa kulkea, mutta kiertäminenhän on hirvittävän raskasta puuhaa. Siitä sitten eräs kanssatreenaaja paineli menemään sen verran läheltä, että minun oli pakko keskeyttää oma tekemiseni, jotta en tönäisisi häntä tai hän minua. Myöskään keppiä ihmiset eivät osaa varoa, jos sillä lämppää. Kaikista ärsyttävintä kuitenkin ehkä on se, kun teen heittoliikettä levypainolla ja joku kävelee takaa tai pahimmillaan jää siihen seisoskelemaan. Vaikka ihmiset joskus ärsyttävät, en heitä silti haluaisi lyödä!

3. Haahuilijat
Haahuilijat kaikissa olomuodoissaan ovat minulle kuin punainen vaate härälle. Miksi on vaikeaa päättää, mitä treenaa tai missä treenaa? Entä miksi pitää harhautua käyttämältään laitteelta monen metrin päähän ja sitten hiukan mulkoilla muita, jotka menevät laitteelle, kun siinä ei mitään elonmerkkejä näy? Haahuilijat kuljeskelevat yleensä ympäri salia lasittunut katse silmissään. Toisaalta tuntuu, että he tarkkailevat, toisaalta että he vain haahuilevat.

4. Sotkijat
Miksi, oi miksi, täytyy jättää käsipainot lojumaan siihen, mihin ne sattuvat putoamaan, jättää levypainot laitteisiin tai tankoihin tai laitteiden eri kahvat juoksentelemaan pitkin lattioita, jos niille on oma paikka? MIKSI? Ymmärrän kyllä, että joskus on kiire ja joskus kaikki telineet ovat täynnä, mutta voisihan ne tavarat silti nostaa vaikka telineiden tai seinän viereen, jotta kukaan ohikulkija ei joudu kompastelemaan niihin. Erityisen ikävää on se, kun levypainot jätetään laitteeseen, koska mistä sitä sitten tietää, käyttääkö joku sitä vai ei.

Myönnettäköön, että itsekin sorrun välillä kaikkiin paitsi salinvaltaukseen, joten minulla ei oikeasti ehkä olisi oikeutta valittaa, mutta valitan kuitenkin. Seuraavalla kerralla toivottavasti Maanantaimarinoissa päästään vähän syvällisempiin aiheisiin.