Luukku 24: Jouluaatto

Rauhallista ja lämmintä joulunaikaa kaikille!

Luukku 23: Joulunviettoon

Tänä vuonna jouluvalmistelut ovat tuntuneet vähän oudoilta. On erikoista ajatella, että aikaa on kulunut jo näin paljon ja joulu tulee jo. Meitä tosiaan on tänä vuonna yksi vähemmän viettämässä joulua kuin ennen. Joulu tuntuu aika tyhjältä ajatukselta juuri nyt. Aikuistumisen myötä joulusta on muutenkin ehkä himmennyt se isoin hohto, vaikka edelleen pidän sitä vuoden parhaana juhlana.

Vuosien varrella myös monet muut asiat ovat muuttuneet. Ennen vietimme lähes aina jouluaaton äidin vanhempien luona ja joulupäivä isän sukulaisten kanssa milloin missäkin. Tänä vuonna joulua vietetään ihan oman perheen kesken kotona, kuten viime vuonnakin. Itse tulin Ulvilaan tosiaan jo viime viikonloppuna, veljeni tulee tyttöystävänsä (ja heidän kahden koiransa) kanssa huomenissa. Nykyään joulut ovat aiempaa rauhallisempia. Paikasta toiseen juokseminen on vähentynyt ja kotona löhöily lisääntynyt. Tosin tänäkin vuonna tulemme ainakin käymään isovanhempieni luona.

Jouluruuat ovat edelleen melko samoja kuin aiemminkin. Tosin pois on pudotettu ruokia, joita kukaan ei syö. Meidän joulupöytäämme ei nimittäin kuulu peruna- tai lanttulaatikkoa, rosollia tai pieniä kaloja (kaloja tosin muuten, mutta silakat, sillit ja vastaavat jäävät allergioiden takia kauppaan). Tänä vuonna toimme kuitenkin kaupasta bataattilaatikon ja Aura-juustokalaa. Itsetehty italiansalaatti on ehdottoman tärkeä osa jouluruokia, kuten on kraavilohi, kinkku ja kalkkunakin. Lihapullat tehdään tänä vuonna broilerista ja makaronilaatikko on edelleen harkinnassa. Joulupuurostakaan en osaa sanoa, tullaanko sitä tekemään.

Eräässä aiemmista postauksista puhuin joulun televisiosuosikeista, jotka ovat kutakuinkin pysyneet samoina vuosien vaihtuessa. Ikävämpi juttu on se, että televisiosta ei enää juuri tule niitä minun lapsuuteni lastenohjelmia, joiden joulujaksot olivat usein äärettömän hellyttäviä. Esimerkiksi Tiheikön väkeä oli aina mukava katsoa jouluaamuna.

Joululahjat meillä on yleensä jaettu aattoiltana, kun olemme tulleet kotiin sukulaisten luota. Lähdimme aina aamulla kotoa niin, että lahjoja ei kuusen alla ollut ja sitten illalla kun tulimme kotiin, ne olivat jotenkin sinne ilmestyneet. Kävimme monesti isovanhempien luota lähtemisen jälkeen kotona ennen haudoille menoa, jolloin jompikumpi vanhemmista kantoi lahjat olohuoneeseen, jotta saimme rauhassa uskoa joulupukkiin. Silloin, kun olimme veljeni kanssa jo hieman vanhempia vietimme usein oman perheen joulun jo aatonaattona, jolloin myös avasimme lahjat. Parasta siinä tavassa mielestäni oli se, että joulusiivous saatiin valmiiksi jo ennen aatonaattoa ja joulukuusikin pystytettiin ajoissa, eikä sitten tarvinnut enää stressata vaan sai vain nauttia. Nyt olemme jälleen palanneet jouluaattoon lahjojen jakamisessa, sillä mitään tarvetta aikaistamiseen ei enää ole.

Joulukirkko on kuulunut jouluaattoon lähes aina. Vain muutamana jouluna aamun perhekirkko on jäänyt väliin. Yhtenä vuonna se korvattiin Metsähautausmaan kappelissa pidetyllä iltakirkolla. Veljeni ja minä olimme silloin jo hyvin levottomia, eikä kirkkokäyttäytyminen ollut aivan parasta laatua... Hups. Yhtenä jouluna taisimme katsoa joulurauhanjulistuksen televisiosta, koska Ulvilan kirkko oli remontissa. Taisin puhua aaton perhekirkosta vähän ohimennen jo jossakin aiemmista postauksista, mutta kerrataanpa lyhyesti. Perhehartaushan on tavallista hartausta lyhyempi, ja se toteutetaan lasten ehdoilla. Jouluevankeliumi näytellään ja virret ovat tuttuja. Perhekirkko on kuitenkin tavallaan aika lapsellinen, enkä ole aivan varma, mihin hartauteen tänä vuonna menemme. Sen tiedän, että kirkkoon haluan.

Jouluna käydään tietenkin myös haudoilla. Hautoja on melkoisesti kierrettävänä, sillä käymme usein Käppärässä, Metsähautausmaalla ja Ulvilan uudella hautausmaalla. Lisäksi olemme toisinaan ajelleet isän kanssa Nakkilaan. Minulle tärkein hauta on aina ollut Metsähautausmaalla, jonne pappa ja mummi on haudattu ja jonne olemme vieneet muistolehtoon kynttilän. Pappaa en ehtinyt oikeastaan tuntea, mutta jostain syystä halusin aina olla mukana viemässä hänellekin kynttilää. Mummin kuoleman jälkeen Metsähautausmaalle oli aiempaakin suurempi tarve päästä. Tänä vuonna Ulvilan hautausmaa lienee vielä tärkeämpi. Vaikka isällä ei ole omaa hautaa, vaan muistoksi tulee vain pieni laatta muistolehtoon, viemme sinne silti kynttilän.




Huomenna on jo jouluaatto!

Luukku 22: Jouluelokuvia

Jouluna on yleensä aikaa katsella myös elokuvia, ja mikäpä virittäisi joulun tunnelmaan jouluelokuvia paremmin. Tällä kertaa siis sen pitemmittä puheitta tehdään katsaus mielestäni parhaisiin joululeffoihin.



Kaunotar ja hirviö – Lumottu joulu
Nuorempana en tästä juuri pitänyt, mutta koska satuin löytämään sen Prismasta halvalla joitakin viikkoja sitten, oli sille annettava uusi mahdollisuus. En kadu elokuvan ostamista, sillä vaikka se on jatko-osa, ja jatko-osat harvemmin toimivat, tämä on hyvä. Leffan pahis Forte on oikeasti aika pelottava.

Joulupukki ja noitarumpu
Lapsuudessa ei voinut olla joulua ilman noitarumpua. Perinteiset piirretyt ovat parhaita, ja Mauri Kunnas tekee niistä vielä parempia!

Joulutarina
Yksi parhaista uudemmista suomalaisista leffoista ehdottomasti. Näyttelijät ovat hyviä ja elokuva lämminhenkinen ja tarina koskettava.

Saiturin joulu
Jos totta puhutaan, tämä adaptio klassikkotarinasta on hitusen kummallinen. Animaatio ei tunnu kovin uskottavalta, mutta elokuva saa minut jopa pitämään Jim Carreystä, jota inhoan näyttelijänä syvästi.

Mitä tapahtui joulupukille?
En tiedä, voiko olla olemassa höpsömpää juonta, mutta ehkä se on tässä juuri se mikä kiehtookin. Lavastus on huikea, Charlien näyttelijä suloinen ja muutenkin näyttelijävalinnat ovat onnistuneita, vaikka lähtökohtaisesti Tim Allenista hirveästi pidäkään.

Napapiirin pikajuna
Kauniisti animoitu kaunis tarina. Tuo todellisen joulumielen. Ja Josh Grobanin Believe (josta puhuin aiemmassa postauksessa) on yksinkertaisesti upea.

Mikki Hiiri Olipa – kerran joulu
Kuten monissa Disneyn joululeffoissa tässäkin on kolme lyhytelokuvaa, jotka kaikki kertovat yhdenlaisesta joulusta. Hessu Hopon poika Max on yksi suosikeistani, ja siksikin elokuva on hyvä. Keskittyminenkään ei pääse aivan niin helposti herpaantumaan, kun tarinoita on enemmän.

Harry Potter ja viisasten kivi
Okei, ensimmäistäkään Harry Potter -elokuvaa tuskin voi täysin laskea jouluelokuvaksi, mutta tämä on jostain syystä aina minusta tuntunut hyvältä joulumielen nostattajalta. En tiedä, johtuuko se siitä, että elokuvan pohjavire on kaikesta jännityksestä huolimatta lämmin vai siitä, että joulu on aika olennaisessa osassa elokuvaa.



Mitkä ovat teidän jouluelokuvasuosikkejanne?

Luukku 21: Rocky Road

Olen aina ennen pitänyt hiukan erikoisena ajatuksena sitä, että tehdään valmiista suklaasta suklaata sitä sulattamalla. Sitten kuitenkin törmäsin reseptiin, joka vaikutti kiinnostavalta, ja sille tielle on jääty.

Meillä on ollut tapana jo muutamana vuotena tehdä jouluksi Rocky Road -suklaata. Ensimmäisen kerran sitä tehtiin Kinuskikissan ohjeita vähän sinnepäin noudattaen ja nyt myöhemmin oikeastaan ilman ohjetta, vahvasti summamutikassa. Tänä vuonna teimme kaksi erilaista Rocky Road -annosta. Toisen onnistuneisuudesta en vielä tiedä, koska tätä kirjoittaessani se ei ole ehtinyt vielä edes jääkaappiin asti vaan odottaa jäähtymistä keittiön pöydällä.

Kaikesta summittaisuudestaan huolimatta yritän nyt vääntää teille edes jonkinlaisen Rocky Road -ohjeen.

Rocky Road

Tätä ohjetta noudattamalla teimme kolmikerroksisen Rocky Roadin laatikkoon, jonka pohjan mitat ovat noin 8 cm x 27 cm. Määrää voi siis pienentää tai suurentaa astian koon mukaan.

Ainekset

2 levyä Taloussuklaata (tai muuta tummaa tai tummanväristä suklaata)
2 levyä valkosuklaata
2 levyä maitosuklaata
kookosrasvaa
täytteitä mielen mukaan (Meillä oli toisessa kuivattuja karpaloita, piparkakkuja ja mantelirouhetta ja toisessa minivaahtokarkkeja sekä Marianne- ja Turkin pippuri -rouheita.)

Ohje


1. Vuoraa valitsemasi astia leivinpaperilla.

2. Sulata Taloussuklaa pienen kookosrasvanokareen kera. Määrä kannattaa katsoa sen mukaan, mihin suklaa sulaa sopivan löysäksi. Ruokalusikallinen näytti sopivan hyvin kahteen kahdensadan gramman suklaalevyyn. Meillä oli käytössä haudutuskattila, joka varmisti sen, ettei palaminen ollut helppoa. Jos kuitenkin käytät tavallista kattilaa, muista sekoittaa tarkemmin. Haudutuskattila antaa hieman anteeksi laiskempaakin sekoittamista.

3. Kaada sulanut suklaa leivinpaperille. Nuolija on hyvä apuväline, kun suklaa pitää irrottaa kattilasta. Laita sulan päälle haluamasi täytteet tasaisesti.

4. Toista vaiheet 2–3, kunnes suklaasi on käytetty. Myös viimeisen kerroksen päälle voi laittaa täytteitä. Muista pestä kattila välillä, jos haudutat tumman suklaan jälkeen valkoista. Me teimme Rocky Roadista tosiaan kolmikerroksisen, eli sulatimme kaksi levyä aina kerralla.

5. Laita yöksi jääkaappiin hyytymään. Aamulla suklaan pitäisi olla valmista paloteltavaksi. Mikäli sitä ei ole tarkoitus syödä heti, on Rocky Road hyvä säilyttää jääkaapissa.



Vinkkinä voin sanoa sen verran, että Maraboun valkoinen suklaa oli aika huonoa tähän tarkoitukseen. Ensimmäiseen satsin kanssa toimi vielä kohtuullisesti, jäi tosin hieman paakkuiseksi. Toiseen annokseen jouduimme heittelemään sulkaan köntteinä tumman päälle, koska suklaa jähmettyi kattilassa kasoiksi ilman, että missään vaiheessa suli kunnolla. Vastaavanlaista ongelmaa en muista Pandan valkosuklaan kanssa kohdanneeni.



Pahoittelut heikoista kuvista. Yritän saada järkeviä otoksia, mutta ne harvemmin näyttävät enää tietokoneen ruudulla yhtä hyviltä!

Luukku 20: Minun maanantaini

Olen jo pitkään halunnut tehdä minun päiväni -postauksen. Koskaan ei ole vain osunut sellaista päivää, jolloin olisin muistanut ottaa riittävästi kuvia tai jaksanut illalla enää muistella mitä puuhasin. Maanantaina (19.12.) kuitenkin oli vihdoin sellainen päivä, että tämän toteuttaminen onnistuu.

Heräsin aamulla puoli yhdeksän ja yhdeksän välissä. Tarkoitukseni oli alun perin kiskoa itseni jo aiemmin pystyyn, mutta koska ilta venähti aika pitkäksi, piti nukkuakin vähän pidempään. Yhdeksän jälkeen vasta sain itseni tosi asiassa ylös vuoteesta, koska siihen asti räpläsin puhelinta (huono tapa, tiedän!). Noustuani lähinnä puin ja hoidin muita aamutoimia (en tosin syönyt aamupalaa vielä.)

Unohdin nykyiset lenkkarini matkasta, mutta onneksi olin jättänyt kotikotiin vanhat lenkkarini, jotka olivat edelleen juoksukuntoiset!

Olin jo edellisenä iltana päättänyt, että käyn aamulenkillä, tosin siitä tuli lähinnä aamupäivälenkki, sillä pääsin liikkeelle vasta kahtakymmentä vaille kymmenen. Hölkkäsin meiltä kotoa Friitalan puolelta Ulvilan kirkolle asti. Matkaa tuli nelisen kilometriä suuntaansa eli yhteensä kahdeksan. Ulkona oli järjettömän liukasta. Hiekoitus oli jalkakäytävillä jäänyt ilmeisesti jo jään alle, sillä paikoin maa oli aivan peilijäässä. Liukasteluksi se pitkälti menikin. Varsinkin Vanha-Ulvilasta kirkolle päin oli melko toivotonta juosta muualla kuin keskellä kevyenliikenteenväylää. (Ulvilassahan ei ole kovin monessa paikassa vain jalkakäytävää, vaan ne ovat yhdistettyjä jalka- ja pyöräilyteitä.) Pari kertaa meinasin kaatuakin, mutta onnistui onneksi pysymään pystyssä. Jatkossa tulen varmaan käyttämään äidin nastapohjia... Kotiin pääsin joskus puoli yhdentoista aikaan.

Kokemäenjoen sillalla oli kauniit näkymät, vaikka joenmutkan sumu ei ihan näykään kuvassa.

Kotona menin ensitöikseni aamupalalle. Jaloissani pyöri lähes koko ajan karvainen otus nimeltä Sisu. En olekaan täällä tainnut aiemmin mainita, että äitini otti toisen kissan. Sisu on todella sosiaalinen ja herttainen tapaus. Perso ruualle ja herkuille, ja mököttää, jos tehdään jotain mistä hän ei pidä. Sunnuntaina esimerkiksi veimme sen valjaissa pihalle. Ei meinattu terassilta alas päästä, koska katti halusi painua takaisin sisälle. Äiti kantoi sitä puolet ulkonaoloajasta. Sen jälkeen kissa paineli saunaan, eikä sieltä tullut ilmeisesti edes yöksi äitini makuuhuoneeseen nukkumaan kuten yleensä. Aamupalaa Sisu minulta tuli tosin kerjäämään. Päätyi kuitenkin istumaan keittiössä viereiselle tuolille, kun minä söin ruisleipiäni ja rahkaani. Sain siinä rauhassa silitellä kissaa toisella kädellä ja syödä toisella.

Aamupalan, suihkun ja lyhyen äidin kanssa pidetyn jutustelutuokion jälkeen sulkeuduin lähes kahdeksi tunniksi omaan huoneeseeni kahlaamaan poliittisen historian tenttikirjaa eteenpäin. Minun on tosiaan lähes pakko valmistua kandiksi tammikuussa, joten Globaalihistorian tentti on jo heti vuoden alussa. Tenttikirjoina ovat iki-ihanat International History of the Twentieth Century ja Transnational History.

Päivän lukusoppi ja Transnational History. Rakastan tuota sohvaa (tai tuolia.)

Luku-urakan valmistuttua oli kello jo puoli kaksi. Silloin aloitimme äidin kanssa paketointiurakan. Paketteja tuli jonkin verran tehtäväksi ja osa jäi vielä laittamattakin. En tietenkään ala tässä kertoa, mitä lahjoja paketointiin tai kenelle, mutta sen voin sanoa, että muutama erikoiseksi osoittautunut operaatio oli käsillä. Saimme kahdestaankin kulutettua puuhaan melko lailla tunnin, sillä meillä oli todella huonoa teippiä, joka ei suostunut katkeamaan, eikä tarttumaan minnekään. Paketointi on yleensä kivaa, mutta huono teippi tekee siitä yhtä kärsimystä.

Osa valmistuneista paketeista. Miellyin muutama vuosi sitten voimapaperiin lahjapaperina ja käytän sitä edelleen.

Kolmen aikoihin äiti lähti käymään asioilla ja hakemaan serkkua tarhasta piparien paistopuuhiin. Minä jäin kotiin siivoamaan ja onnistuinkin imuroimaan ja pesemään ruokahuoneen lattian sekä pyyhkimään pölyt lipastolta ja osasta tuoleja. Olen tänä vuonna taklannut joulusiivousta paloissa, sillä aikaa on kohtuullisen hyvin. Keskiviikon rupeama tosin tulee olemaan suurempi.

Kun äiti palasi serkun kanssa hiukan jälkeen neljän, etsimme serkkuni kanssa Sisun. Tyttö hiukan pelkäsi kissaa, mutta uskaltautui kuitenkin jonkin verran yrittämään tutustumista. Sillä välin, kun äiti jatkoi serkkuni viihdyttämistä kissojen kanssa, minä tein kanakeiton. Jostain syystä syön kotikotona yleensä melko paljon harvemmin kuin normaalisti.

Tässä Sisu, joka on syypää siihen, että kaikessa kestää. Sitä ei vain voi olla silittämättä, jos se osuu kohdalle.

Ruuan jälkeen itkufestivaalit olivat lähellä, sillä serkkuni äiti (joka siis on äitini nuorin sisko ja minun kummitätini), tuli meille. Pirpana oli aivan varma, että nyt tuli lähtö, eikä pipareita ehditä sittenkään leipomaan. Asiat kuitenkin saatiin puhuttua parhain päin ja piparitalkoisiin päästiin sittenkin. Minä jäin aluksi paistovastuuseen, mutta pääsin tekemään itsekin pari piparia, kun äiti ja täti lähtivät Sisun kynsiä leikkaamaan (kummitätini on jonkin sortin eläinekspertti.)

Neidin kanssa leipominen on melkoisen mielenkiintoista puuhaa. Hänellä on niin paljon energiaa ja asiaa, että kukaan meistä aikuisista ei pysynyt perässä. Hänellä oli myös kova halu aloittaa piparien painaminen aina keskeltä taikinaa, mikä ei oikein sopinut äitini suunnitelmaan (eikä minunkaan, jos totta puhutaan.) Äiti on opettanut minutkin jo melko pienestä pitäen siihen, että piparit painetaan taikinasta niin, että väleihin jää mahdollisimman vähän tyhjää tilaa, jotta taikinaa ei tarvitse kaulita niin usein. Neiti olisi mielellään myös syönyt puoli taikinaa, veulannut neljäsosasta käsin pipareita (=klönttejä) ja syönyt piparit suoraan uunista. Suurin osa aikeista pystyttiin estämään, mutta aika isoja kasoja taikinaa pieni tuli vedelleeksi. Uskoi onneksi melko hyvin, kun sanottiin, että nyt pitää pitää tauko syömisestä, ettei tule maha kipeäksi. Serkulle piti vielä koristella mukaan koko pinon isoin pipari, valtava sydän, jonka keskelle oli laitettu pieni piparikuusi.



Serkun ja tädin lähdettyä ilta sujui melko paljon rauhallisemmin. Koristelin hieman pipareita ja siivosin keittiön ja makoilin äidin huoneessa silittelemässä kissaa (joka painoi päänsä käteni päälle ja kehräsi, ah) ja kuuntelemassa, kun äiti luki uutisia. Saimme itsemme ylös vielä sen verran, että menimme keittiöön puuhaamaan Rocky Road -suklaata (siitä kuulette toivottavasti lisää huomenissa!) Kun keittiö oli jälleen siivottu, istuimme vielä syömään iltapalaa, kunnes oli jo aika suunnitella nukkumaan menoa (ja tämän kirjoittamista.)

Ja nyt jos ollaan rehellisiä, niin on tosiaan jo niin myöhä, että minunkin on pakko painua pehkuihin. Siispä, hauskaa joulukuun 20. päivää kaikille!