5 asiaa yliopistosta

Olisi ehkä väärin sanoa, että elämä alkaa taas tuntua normaalimmalta. Oikeastaan nyt se tuntuu vielä vähemmän tavalliselta kuin aiemmin. Alan vihdoin tajuta, mitä isän menettäminen oikeasti tarkoittaa. On hetkiä, jolloin tajuaa, miten suuri pala kaikesta on pudonnut pois, mutta silloin ei auta kuin ajatella, että nyt isällä ainakin kaikki on hyvin.

Mutta koska aika ei pysähtynyt vaan elämä jatkuu, on bloginkin jatkettava eteenpäin.

Aloin tässä yhtenä päivänä pohtia asioita, joita en oikeastaan missään vaiheessa olisi yliopistosta uskonut. Pidin niitä ehkä urbaanilegendoina tai vain sanahelinänä, mutta tässä reilun kolmen vuoden aikana on saanut huomata, että on kyse aika lailla eri maailmasta kuin esimerkiksi lukio.

Tämän kliseisempää kuvaa Turusta ei saa, mutta onhan noi näkymät aika ihanat.

Tässä siis viisi asiaa yliopistosta, jotka vieläkin välillä hämmentävät.


1. Olemme kaikki osa tasa-arvoista, akateemista yhteisöä.

Minä ja harjoitteluparini olimme tänään puhumassa harjoitteluumme liittyvistä asioista tiedekunnan viestintäsuunnittelijan ja laitoksen sihteerin kanssa. He olivat selkeästi asiantuntijan asemassa meihin verrattuina, mutta silti uskalsin puhua vapaasti ja esittää omia ajatuksiani. Sama tilanne oli harjoittelun ohjaajien kanssa.

Yliopistossa olen oppinut siihen, että omatkin mielipiteet ovat oikeasti tärkeitä, ja että ne saa tuoda esiin. Me (ainakin humanistisessa tiedekunnassa ja meidän oppiaineessamme) olemme oikeasti jo opiskelijoina akateemisen yhteisön tärkeitä jäseniä. Peruskoulussa tai lukiossa ei tullut samaa tunnetta, sillä opettaja oli aina selkeästi auktoriteetti. Totta kai oli, mutta jotenkin pidän yliopiston tyylistä enemmän.

Tosin, kun olimme ensimmäisen vuoden opiskelijoita, ja Kaisa Häkkinen oli professorimme, oli hänelle lähetty sähköposti johdantokurssin numeroarvioinnista äärimmäisen ystävällinen, kunnioittava ja kaikin puolin korrekti. Ihan koska hän oli Kaisa Häkkinen.


2. Yliopistossa pitää osata olla itsenäinen.

Kun yläkoulu oli päättymässä meille varoitettiin, ettei lukiossa kukaan enää sitten vahdi teidän tekemisiänne. No, kuinkas kävi. Aina siellä oli joku kurkkimassa olan takaa ja katsomassa, että teet kaiken ja opit sen mitä pitää. Kurssien valinnassa autettiin ja lukujärjestys jopa tehtiin valmiiksi, jos et sitä itse saanut tehtyä. Yliopistossa tällaista huolenpitoa ei harrasteta. On oma vika, jos ei ilmoittaudu kursseille tai laske opintopisteitään. On oma vika, jos ei pääse tentistä läpi. Oma vika on myös se, jos valmistumiseen menee tuhottoman pitkään. Kukaan ei vahdi, että olet suorittanut kaiken tarvittavan (ennen kuin siinä vaiheessa, kun koetat oikeasti saada paperit kasaan). Kukaan ei myöskään todellakaan (muutamia poikkeusaloja lukuun ottamatta) tule osoittamaan sinulle, mitä aineita ja kursseja sinun pitää suorittaa. Pakolliset kurssit ovat pakollisia kursseja, mutta muuten saa olla aika vapaasti, kunhan vähimmäispistemäärät täyttyvät, ja tutkintoon tulee edes yksi kokonaisuus.

Syksy on saapunut Turkuun! Eilen sateli tosin jotain lumen tapaista, vaikkei maahan asti selvinnytkään.


3. "Ihan sama" saa aivan uuden merkityksen.

Mikään työ ei ole pieni tai merkityksetön. Kaikki otetaan hyvin vakavasti ja tehdään tosissaan. Ihan sama onko kyseessä kandi, gradu vai kurssin välityö. Lähteiden on oltava luotettavia ja tarkistettuja. Ne pitää merkitä oikein, ja kaiken pitää olla linjassa. Virkerakenteita käännetään ja väännetään, jotta niistä tulisi järkevämpiä. Pilkut tarkastetaan sen seitsemän kertaa.

Aiemmin "ihan sama" on ollut sanapari, jolla tarkoitetaan ihan oikeasti sitä, ettei kiinnosta. Ei ollut merkitystä sillä, olivatko pilkut oikeissa paikoissa tai oliko lähde luotettava eikä esimerkiksi Wikipedia-sivu. Ei ollut väliä, olivatko työn värit ja fontit linjassa keskenään tai oliko dialla liikaa tekstiä. Nykyään "ihan sama"-ratkaisut ovat useimmiten sellaisia, että asian eteen on tehty työtä joskus toistakin tuntia tuloksetta, ja se jätetään parhaaseen mahdolliseen kuntoon ja toivotaan, etteivät opettajat rankaise. Useimmiten "ihan sama"-ratkaisuja tehdään kello kuuden ja kahdentoista välissä illalla.

Kulutimme eilen ryhmätyötä tehdessämme puoli tuntia siihen, että yritimme tuloksetta metsästää kunnollista lähdettä väitteelle, että toisen kotimaisen kielen opetus alkaa uuden opetussuunnitelman mukaan jo kuudennella luokalla. Lopulta "ihan sama"-ratkaisumme oli Helsingin kaupungin sivut, koska kunnollista opetussuunnitelmaa emme saaneet mistään käsiimme. Luulimme hoitavamme ryhmätyön lopun kahdessa tunnissa. Istuimme kirjastossa eilen neljä tuntia ja tänään vielä hoidimme viimeistelyä. Nyt on värimaailma kunnossa, laatikot oikeissa paikoissa ja rivivälit tasattuja. Lähdeluettelokin on kunnossa. Työ menikin hetki sitten palautukseen.¨


Feeniks-kirjaston sohvat ovat ylivoimaisesti suosikkilukupaikkojani yliopistolla.

4. Yliopiston "kouluruoka" on oikeasti hyvää.

En oikeastaan tiedä voiko yliopiston ruokaa sanoa kouluruuaksi. Mehän emme ole enää koulussa ja joudumme ihan itse ruokamme maksamaan. On se silti sen arvoista. 2,60€ useimmiten herkullisesta ja terveellisestä ateriasta ei todellakaan ole liikaa. Sitä paitsi, täällä saa itse valita, mitä syö! Unican ravintoloita on lähes joka kulman takana, kaikissa eri ruokalistat ja sama edullinen hinta. Joskus tosin juoksuruuille ehtii vain johonkin tiettyyn ravintolaan matkan varrella, mutta ravintoloissakin on aina tarjolla useampaa sorttia. Ja juoksuruuilla tarkoitan luentojen välissä pikapikaa huiviin kiskaistu ateria. Kiitos akateemisten varttien syömiseen ja siirtymiseen on aikaa kokonaiset puoli tuntia.


5. Luentojen häiritseminen on todella ärsyttävää

Olin ensimmäisenä vuonna itse toisinaan luennoilla hieman levoton ja saatoin supista vieruskaverin kanssa jotakin. Meillä oli kuitenkin niin pienet luennot, että siitä harvemmin syntyi mitenkään hirveän suurta ongelmaa, vaikkei se tietenkään hyväkään asia ollut. Opin kuitenkin melko nopeasti siihen, ettei luennoilla tai tunneilla jutella.

Saatan edelleen olla luennoilla se, joka tekee jotain aivan muuta kuin keskittyy asiaan. Useimmiten teen tätä niillä luennoilla, joiden sisällön olen kuullut moneen kertaan aiemminkin tai jotka eivät yksinkertaisesti vain tippaakaan kiinnosta (esimerkiksi akateeminen kapitalismi hurahti yli niin, että olisin taittanut niskani, jos olisin sitä koettanut seurata). Mutta sen verran olen oppinut, että luennoilla ei puhuta. Minulle on periaatteessa ihan sama, mitä luennolla tekee, mutta hiljaa pitää olla. Höpöttäminen on paitsi häiritsevää niille, jotka oikeasti haluavat kuunnella myös äärimmäisen epäkunnioittavaa luennoitsijaa kohtaan. Ihan sama, saako hän palkkaa opettamisesta, me emme ole enää peruskoulussa, jossa tyhmyys meni nuoruuden piikkiin. Sosiaalitieteissä minua varmaan vihataan, koska välillä mulkoilen supisevia ihmisiä pahasti, vaikka teen itse jotain muuta ja kuuntelen puolihuolimattomasti.

Myös ihmiset, jotka alkavat pakata ennen kuin luento on päättynyt, ovat raivostuttavia. Ihan sama, vaikka kello olisi jo varttia vaille. Jos luennoitsija ei ole sanonut, että nyt lopetetaan, me emme lopeta. Jos luennoitsija kysyy, onko jäänyt jotain epäselvää, ja joku kysyy jotain, silloin ei pidä rapistella ja jutella ja riehua. Mitä jos joku muu haluaa kuulla vastauksen samaan kysymykseen, eikä satu istumaan etupenkissä?





Niall Horan - This Town. Olen kuunnellut tätä ihan liikaa.

Isä

Edellisestä postauksesta on vierähtänyt jo hyvä tovi, mutta kerrankin sille on oikeasti hyvä selitys. Kiirettä voi toki syyttää, mutta isomman loven kirjoitusintoihini teki rakkaan isän menettäminen lokakuun seitsemäntenä päivänä.

Voisin tässä kertoa teille isän taistelusta aivoissa riehunutta syöpää vastaan. Siitä, miten se alkoi jo, kun minä olin vielä äitini sisällä lekottelemassa, tai siitä, miten se palasi ensin kun olin viisivuotias, toisen kerran kun olin kahdeksantoista ja kolmannen kerran vuoden 2014 keväällä kaksi ja puoli vuotta sitten. Voisin kertoa siitä, miten oudolta ja vaikealta tuntui käydä kotona näiden viimeisten vuosien aikana, kun isä oli joka kerta hieman huonommassa kunnossa ja omaishoitajana häärännyt äitini joka kerta hieman väsyneempi ja ärtyneempi. Voisin kertoa miten pieni isä oli, kun näin hänet viimeisen kerran.

Mutta mikään mainitsemistani asioista ei ole tärkeä. Vaikka pidän vanhempiani vahvoina ja rohkeina enkä voi mitenkään kuvailla sitä arvostusta, jota tunnen heitä kohtaan tämän kaiken jälkeen, isän taistelu ei ole tarinana enää tärkeä. Tärkeämpää kuin se, miten isä kuoli on se, miten isä eli, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

En ole tuntenut elämässäni montaa yhtä kilttiä, herttaista ja pitkäpinnaista ihmistä kuin isä. Silti otimme toisinaan yhteen, mutta usein vasta pitkän ärsyttämisen tai huonosti tehtyjen kotitöiden jälkeen. Isä jaksoi aina saarnata pöydille jätetyistä Aku Ankoista, astioista tiskialtaassa, vaikka astianpesukone oli tyhjä ja sohvalla lojuneista sukista. Isä tosin jätti itse aina eniten sukkia ympäriinsä, joten en ole aivan varma, mihin hän saarnansa pohjasi. Isä muistutteli meille aina myös siitä, miten "just joo", "just" ja "joo" eivät ole kunnon sanoja, eikä niitä saa käyttää, koska ne eivät tarkoita mitään.

Siitä huolimatta, että en muista isän olleen ikinä mitenkään suuri lukijaihminen tai millään tavalla kielellisesti lahjakas, monet parhaista häneen liittyvistä muistoistani koskevat juuri kirjoja tai lukemista. Ikävintä tässä ehkä on se, että en ole sitä aiemmin tajunnut.

Kun olimme nuorempia, isä ja äiti lukivat veljelleni ja minulle aina iltasatuja. Makasimme poikittain äidin ja isän sängyllä, lukija aina keskellä ja lapset molemmissa reunoissa. Useimmiten iltasatu oli joko Pieni sininen auto (Riston suosikki) tai Kanien kuumatka (minun suosikkini). Samojen satujen lukeminen alkoi vanhempiani jossain kohdin hieman puuduttaa, ja heillä olikin tapana koettaa hiukan oikaista. Äiti ilmeisesti oikoi joitakin sanoja tai lauseita, mutta isä käänsi tylysti useamman sivun kerrallaan. Tai yritti, sillä me halusimme aina kuulla koko tarinan, ja totta kai me osasimme ne ulkoa. Eivät siis päässeet oikaisemaan. En muista asian todellista laitaa, mutta annan ajan kullata muistot ja väitän, etteivät he kovin usein yrittäneet oikaista.

Kun oli noin kuusi- tai seitsemänvuotias, minulla oli pahvikirja, joka kertoi karhuperheestä, jonka lapset söivät kaikki mansikat komerosta ja saivat vatsavaivoja. Luin sitä yhdessä isän kanssa ja koetin oppia lukemaan. Lukemaan en oppinut, mutta opin jälleen yhden kirjan ulkoa, vaikka kuvittelinkin lukevani sitä. Mutta lukemista tärkeämpää oli isän kanssa vietetty aika. Sitten, kun opin itse lukemaan, luin melko usein isälle ääneen. Hän kuunteli mielellään äänikirjoja tai kun muut lukivat. Oli kuulemma nuorempana lukenut melko paljonkin, mutta ensimmäisen leikkauksen jälkeen lukemisesta oli tullut aiempaa hitaampaa ja hankalampaa.

Meidän perheellä oli myös tapana pitää elokuvailtoja aina, kun kerkesimme. Katsoimme milloin mitäkin elokuvia. En ikinä tule unohtamaan sitä, miten isä väisteli ruudussa lenteleviä esineitä tai irvisti aina tietyllä tavalla, kun tapahtui jotain jännittävää. Isä seurasi elokuvissa usein myös taustahenkilöitä ja -tapahtumia ja saattoi hyvinkin spontaanisti alkaa nauraa niitä (tapa, jonka minä olen perinyt). Ja isän nauru! Se oli yksi parhaista asioista koko maailmassa. Ai niin, isä oli meistä myös ainoa, joka oli oikeasti sitä mieltä, että kaikki Harry Potter -elokuvat pitäisi joskus katsoa ensimmäisestä viimeiseen yhdellä istumalla.

Kirjojen, lukemisen ja elokuvien lisäksi meidän perhettä, ja minua ja isää, on aina yhdistänyt myös urheilu ja liikunta. Kun olimme pieniä, kävimme usein pelailemassa jalkapalloa, lyömässä, pulkkailemassa, hiihtämässä tai luistelemassa. Isä oli aina kärsivällinen ja jaksoi tehdä monetkin asiat kahteen kertaan, jotta sekä minä että kaikessa paljon parempi Risto (totta kai, meillä on lähes kolme vuotta ikäeroa) saimme viettää isän kanssa aikaa. Hiihtäminen oli monena talvena ihan isän ja minun yhteinen juttu. Vedimme monot jalkaan ja pyrähdimme joko läheiselle pururadalle tai Massille hiihtämään. Kesäisin ja silloin kun ei ollut lunta, kävimme paljon kävelemässä. Mäet oli aina juostava kilpaa ylös, ja voin kertoa, että sain pistää kaiken peliin, jotta voitin kisat. Kävelylenkit olivat useimmiten täynnä puhetta, sillä olen lähtökohtaisesti hyvin puhelias, ja isä oli hyvä kuuntelija. Pesäpallo oli monien keskustelujen aihe. Pesäpallo muutenkin lähensi meitä. Isä oli maailman huonoin lukkari, eikä lopulta osannut kunnolla enää heittääkään, mutta kävimme siitä huolimatta harjoittelemassa yhdessä vielä silloinkin, kun olin kotona jo lähtökuopissa saatuani hyväksymiskirjeen yliopistoon.

Olen hyvinkin perillä siitä, että isä näyttää siltä, että hänen päässään olisi tötteröhattu. Ei ole minun kuvaustaidoistani ollut kiinni.

Isä oli paras isä, jonka olisin koskaan voinut kuvitella saavani. Olin isän pikku prinsessa, ja vaikka joskus epäilinkin sitä, tiedän sen nyt. En olisi koskaan voinut kiittää häntä kylliksi kaikesta siitä, mitä hän on minun vuokseni tehnyt ja mitä hän on minulle opettanut.





Täytyy vielä kiittää kerran kaikkia, sillä tuki, jota olen saanut on ollut aivan uskomatonta. Kiitos siis kaikille.

Little Princess Trust ja -30 cm

Minulla on ollut pitkät hiukset aina siitä asti, kun ne lähtivät kasvamaan. Pikku-Hannahan oli syntyessään kalju, eikä yksivuotiskuvassakaan rusetti meinaa pysyä paikallaan, koska hiuksia on niin vähän. Sitten jotain tapahtui ja jo parivuotiaana päätä koristi aikamoinen pehko. Kerhoiässä minulla oli jo hyvinkin pitkät hiukset.

Ensimmäisellä luokalla kasvatin otsatukan pois ja sen jälkeen meni monta vuotta niin, että hiuksista nipsittiin vain latvoista pari senttiä kerran, pari vuodessa ihan tasoittamismielessä. Peruskoulun aikana hiukseni taisivat lyhimmillään olla puoleen selkään ja pisimmillään reilusti takapuolen päälle. Taisin olla jo lukiossa, kun hiuksista viimein napattiin useampi kymmenen senttiä pituutta, minkä jälkeen latvat ylsivät enää lapaluiden alle. Sen jälkeen hiukset ovat sitten aina yltäneet jonnekin lapaluiden puolivälin ja puolenselän väliin.

Hiusten leikkaaminen on minulle jostain syystä tosi iso asia. Olin pohtinut sitä aiempina vuosina jo satunnaisesti, mutta en ollut koskaan tarttunut toimeen. Pikku hiljaa hiusten leikkauspituus oli lyhentynyt, mutta kovin radikaalia muutosta en ollut missään vaiheessa tehnyt.

Pitkät hiukset ovat ehkä aina olleet tavallaan osa identiteettiäni. Siinä vaiheessa kun useimmat alkoivat leikata hiuksiaan lyhyiksi, minä pidin omani pitkinä. Ehkä ne symboloivat tavallaan sitä, että halusin olla vain tavallinen, kiltti naapurin Elovena-tyttö. Hiukset ovat aina olleet myös yksi niistä harvoista asioista, joista olen itsessäni pitänyt oikeasti kauniina. Lisäksi isälleni on ollut aina tärkeää, että minulla on pitkät hiukset, sillä se on hänestä todellinen naisellisuuden symboli. Ehkä ne olivat myös tavallaan osa lapsuuttani. Äiti letitti hiukseni usein. Harrastin kansantanssia ja Helkanuoria, joissa molemmissa puettiin kansallispuku päälle ja letitettiin hiukset nätisti.

Sitten kuulin Little Princess Trustista ja kävi näin:

Tässä on hiuksia vähän päälle 20 senttimetrin edestä.

Little Princess Trust on brittiläinen organisaatio, joka paitsi kerää rahaa myös valmistuttaa peruukkeja lapsille, jotka kärsivät esimerkiksi syövästä tai muista syistä hiuksettomuudesta. Little Princess Trustin kautta hiuksia voi lahjoittaa toki vain brittilasten tarpeisiin, mutta se tuntuu järkevältä ratkaisulta, koska Suomessa ei ainakaan minun tietääkseni hiuslahjoituksia oteta missään vastaan.

Little Princess Trustin hiusten lahjoitusohjeet ovat aika helpot. Hiusten pitää olla kuivat ja hyväkuntoiset. Sillä ei ole väliä, miltä sukupuolelta hiukset tulevat, mutta niiden pitää olla luonnollisen väriset (saa olla myös värjätyt.) Hiukset saavat olla muuten käytännössä millaiset tahansa: suorat tai kiharat; saa olla permanentti tai kemikaaleilla suoristettu (mitä tämä on???). Hiuksissa saa olla hiukan harmaata, kuitenkin alle 10 prosenttia. Eikä haittaa, vaikka hiukset olisivat olleet pitkäänkin säilössä, kunhan ovat poninhännällä tai letillä, eikä niitä ole käsitelty jälkeenpäin. Lähetettävien hiusten pitää olla vähintään 17 cm pitkiä (kerrostetuissa hiuksissa lyhimmät hiukset!).

Hiukset tosiaan pitää pestä ja kuivata, ja laittaa letille tai poninhännälle niin, että molemmissa päissä on kumi- tai hiuslenkki. Hiukset pitää lähettää läpinäkyvässä muovipussissa ja pakatussa kirjekuoressa. Kuoreen laitetaan mukaan myös lipare, johon on kirjoitettu omia tietoja, ja jonka perusteella sitten saa sähköpostiinsa "kunniakirjan". Toivon kovasti, että saan omat hiukseni tällä viikolla lähtemään, ja että ne ovat sellaiset, että ne kelpaavat.

Little Princess Trust antaa tavallaan mahdollisuuden tehdä itselleen jotain kivaa, mutta samalla auttaa muita. Kaipaan välillä elämässäni sitä auttamisen mahdollisuutta ja olen onnellinen, että tämä löytyi.

Tiesittekö, että kun peruukkeja tehdään, jopa kymmenen senttiä hiuksista menee ihan vain siihen kiinnittämiseen, eli peruukista ei tule läheskään yhtä pitkä kuin lähetetyistä hiuksista! Lisäksi yhden ihmisen lahjoitus ei yleensä riitä kokonaisen peruukin tekemiseen, vaan lahjoituksia voidaan käyttää kuusikin yhtä peruukkia varten.

Tavoistani poiketen tässä ihan omasta naamasta kuva. Pahoittelut kuvan kapeudesta.

Olen hurjan tyytyväinen näihin "uusiin" hiuksiin. Pituus on superkiva, joskin hiukan lyhyempi kuin mitä odotin, ja tukka tuntuu kevyemmältä kuin ikinä. Luulen, että tätä voi jopa olla hauska pitää auki. Syöminen hiukset auki oli tosin aika tuskaista, sillä kuontalo tuntui haluavan oman osansa keitostani. Se pyrki lautaselle, vaikka miten olisi koettanut piilottaa selän tai korvien taakse.

Huomista odotan hiukan kauhunsekaisin tuntein, sillä hiukseni ovat oikeastaan luonnonkiharat. Sitä ei juurikaan ole aiemmin nähnyt, ja luulin itsekin hyvin pitkään että ne ovat vain "taipuisat", kunnes pikkuserkkuni alkoi puhua kiharoista, kun hän leikkasi hiuksiani. Hiukset taipuvat jo nyt paljon enemmän kuin mihin olen tottunut, ja saa nähdä, mitä aamu tuo tullessaan. Äiti ainakin maalaili jo uhkakuvia kesyttämättömästä pehkosta. Toisaalta voi olla, että ne jäävät vain taipuisiksi.



P.S. Kävin muuten eilen uudelleen Kullaanvuorella. Olihan siellä näkötornillakin viitat. Ei vaan innokkuuksissamme oltu niitä huomattu. Hups!

Luontoseikkailu Kullaanvuorella

Vihdoinkin! Olen halunnut kohta viikon kirjoittaa tämän postauksen, mutta tämä viikko on ollut melko hektinen.

Sunnuntaina ja maanantaina olin yksinkertaisesti liian laiska, mutta tiistaina ja keskiviikkona olen molempina päivinä lähtenyt kouluun jo aamupäivällä ja tullut kotiin vasta puoli yhdentoista jälkeen, tiistaina kun oli Sportapprot (Campussportin järjestämä liikuntatapahtuma, jossa on normaalien ryhmäliikuntojen lisäksi paljon lajikokeiluja ja liikunta/terveysluentoja ja keskiviikkona fuksien kastajaiset. Sportapproille olisi pitänyt ilmoittautua jo ensimmäisen kahden minuutin aikana, jotta olisin päässyt kaikille niille tunneille, joille olisin halunnut, sillä ilmoittautuminen alkoi 12.00 ja 12.12 oli jo yli puolet tunneista täynnä ja kaikki loput ilmoittautumista vaativat tunnit menivät päällekkäin luentojeni kanssa. Keskiviikkoiset fuksikastajaiset taas on jo perinne. En kovin usein haalareitani ulkoiluta, mutta kastajaisiin pitää aina mennä. Tänä vuonna meillä aloitti niin vähän fukseja, että neljännenkin vuoden opiskelijat laskettiin jo vanhoiksi. Oli tosi outo fiilis olla "vanha".

Eilen pamahti vielä illaksi neljän tunnin luento. En muistanut sitä yhtään ja meinasi tulla pieni paniikki neljältä, kun istuin luentosaliin ja luennoitsija sanoi, että nyt tuleekin pitkä rupeama ja että kahdeksan aikoihin sitten päästään. "Eikä, mulla on vaan yksi banaani. Kuka nyt menee Kupittaan Liigaan tuomariksi?" Onneksi mulla on parhaita joukkuekavereita, jotka hoisivat mun velvollisuudet ja onneksi oli se yksi banaani, enkä kuollut nälkään.



Joka tapauksessa, tarkoitukseni oli kirjoittaa viime lauantain luontopolkuseikkailusta. Janina istui perjantaina bussiin ja matkasi tänne viikonloppuvierailulle. Oltiin jo aiemmin päätetty, että lähdetään luontopolulle aamupäivällä. Raisiossa on paljon kaikenlaisia kivoja luontopolkuja (täällä voi tutustua niihin) ja oltiin käyty yhdellä lyhyellä jo vuosi takaperin, mutta nyt kaivattiin hiukan pitempää reittiä. Ei oltu ihan varma, minne päin haluttiin mennä, mutta pienen pohdinnan jälkeen päätettiin kipaista Kullaanpolulle. Kullaanpolku tai Kullaanvuoren luontopolku on osa Kuhankuonon retkeilyreitistöä. Se on pituudeltaan, lähteestä riippuen, noin 11-13 kilometriä ja sen korkein kohta on hieman päälle 70 metrin korkeudessa Kullaanvuoren huipulla. Hieman hajontaa oli siinä, minkä verran aikaa kannattaa reissuun varata. Tai oikeastaan ajaksi sanottiin aina 4-5 tuntia, mutta toisessa paikassa väitettiin, että reissu on hankalakulkuinen ja siksi pitää varata pitkä aika ja toinen väitti reitin olevan helppo, mutta pitkä. En ole varma, kumman näistä allekirjoittaisin, mutta jotain neljän ja viiden tunnin välistä meidänkin retkemme kesti. Oltiin aika väsyneitä, kun päästiin takaisin kotiin, mutta oli kyllä aika hyvä fiilis kipeistä jaloista huolimatta.

Hämähäkit olivat seiteillään vallanneet aika monet kanervamättäät.

Luonnolla liikkumisessa on jotain ihanaa. Rauhallista ja kaunista. Ilma tuntuu paljon puhtaammalta ja raikkaammalta. Ja jostain syystä on kiva kompuroida kiviin ja juuriin ja liukastella mudassa ja sileillä kallioilla. Kullaanpolku oli siitä vähän ikävä, että saatiin kävellä metsässä vain muutama kilometri ennen kuin tultiin Raision ABC:lle. KYLLÄ! Luontopolku kulki ABC:n vierestä asfalttiviidakosta. Oltiin vähän harmistuneita, vaikka sitten suunnilleen reissun puolivälissä oltiin melko tyytyväisiä, koska piipahdettiin hakemaan liikennemyymälästä vähän matkaevästä. Onneksi päästiin vajaan kymmenen minuutin kävelemisen jälkeen takaisin polulle, joskin autojen äänet kuuluivat vielä valitettavan pitkään.

Näkeekö tässä joku muu pitkänenäisen siilin tai norsun??

Kullaanpolulla oli todella paljon isoja kiviä ja kalliota, ehkä juuri sen takia, että kiivettiin Kullaanvuorelle. Mistään oikeasta vuorestahan ei tietenkään ole kyse, koska Suomessa ei ole vuoria, mutta 70 metrin korkeudesta oli jo aika mahtavat näköalat. Siellä oli kuitenkin paljon kivaa kasvillisuuttakin, siitä todisteena olkoon tuo söpö kärpässieni (joo, ei sinänsä ehkä kiva, eikä sinänsä kasvillisuutta). Ja siellä oli parissa paikassa enemmän ja erilaisempia jäkälälajeja kuin olen ikinä nähnyt! Jäkälää ei kovin usein ole tullut nähtyä, ja olin siitä ehkä jopa luvattoman innoissani.





Vajaan kahden tunnin talsimisen jälkeen päästiin tosiaan vuoren huipulle asti. Kiivettiin siellä vielä näkötornin päälle ja näkymät olivat kyllä aivan tajuttoman hienot. Näkötorni oli hiukan huteran oloinen aivan huipulta. Tornissa nimittäin oli välitasanne, jolle pääsi portaita pitkin ja sen päälle oli rakennettu vielä toinen kerros, jonne täytyi kiivetä tikkaita pitkin. En varsinaisesti pelkää korkeita paikkoja, mutta pelkään putoamista ja vähän ahtaita paikkoja, minkä takia tikkaita pitkin kiipeäminen huteralta alustalta huteralle alustalle ei ole lempipuuhiani. Ylös kiivettiinkin lähinnä sitten kuvailemaan, koska ei sinne kärsinyt muuten vain jäädä hengailemaan.

Jäätiin sitten siihen alatasanteelle syömään ja hengähtämään ja alettiin kuunnella, että nyt on muitakin matkaajia tulossa. Jotain vanhempia naisia siellä kiipesi kalliota pitkin näkötornille päin. Olin ihan varma, että tulijoita on kaksi, Janina veikkasi neljää ja yhtäkkiä mummokerhon päiväretkeläisiä olikin paikalla lähemmäs kahtakymmentä. Hilpaistiin aika hätäiseen alas tornista ja jatkettiin matkaa siihen suuntaan, mistä rouvat olivat tulleet. Nauratti ja hämmensi melko lailla heidän retkikohteensa, sillä sileää kallionreunaa pitkin kiipeäminen ei ollut edes meille helppoa, saati sitten vanhemmille ihmisille!





Osoittautui sitten virheeksi lähteä siihen suuntaan, mistä retkikunta oli tullut, sillä reilun kahden kilometrin kävelemisen jälkeen todettiin, että oltiin paineltu näkötornilta väärään suuntaan ja jouduttiin palaamaan takaisin omia jälkiämme pitkin. Oltiin melko närkästyneitä, sillä reitistö oli huonosti merkitty. Me metsästimme vain puihin kiinnitettyjä lipareita, joiden mukaan reitti jatkui siihen suuntaan, mihin näkötornilta lähdimme. Jos olisimme tutustuneet karttaan tarkemmin, olisimme ehkä huomanneet, että reitti haarautuu tornilta kahteen suuntaan, ja kävelimme ensin Karevan kierrolle, vaikka Kullaanpolkua tosiaan olimme kiertämässä. Rehellisesti sanottuna olen sitä mieltä, että vaikka karttaan toki olisi voinut kiinnittää enemmän huomiota, myös näkötornilla olisi voinut olla viitat, että tämä reitti lähtee tähän ja tämä tähän suuntaan. Talsittiin siis ainakin neljä kilometriä ylimääräistä ja löydettiin lopulta oikea reitti. Kyltit olivat noin viidenkymmenen metrin päässä tornista, keskellä metsää mäen alla. Ei siis todellakaan nähty niitä tornilta tai edes tornista.

Tyhmä lehmä työnsi päänsä tolpan taakse (ehkä kuvaajassa oli vika?)



Loppureitistä aika pitkä matka kuljettiin sitten ihan maantiellä ja peltojen ja joen reunaa. Meni melko lailla maatilamatkailuksi ja saatiinkin parit kuvat lehmistä aika läheltäkin. Reitti kulki siis jonkin maitotilan läpi. Siellä oli aivan jumalattomasti lehmiä! En ole aikuisiällä tainnut kertaakaan nähdä lehmää oikeasti läheltä, joten kokemus oli aika vieras.

Ihan loppumatkasta kuljettiin keskellä teollisuusaluetta ja lähiötä, mikä ei todellakaan enää tuntunut luontopolulta ja retkestä jäikin siinä suhteessa (ja kipeiden jalkojen takia) hiukan paha maku. Muuten retki oli kyllä oikeinkin mukava, mutta olisi sitä luontoa voinut olla vähän enemmänkin ja asutusta vähemmän.

Tässä vielä kuva siltapadon toiselta puolelta, näyttää kiehtovasti luonnon ja urbaanin sekoitukselta.

Ehdottomasti tahdon uudelleenkin luontopolkuilemaan, toivottavasti vielä tänä syksynä! Kova hinku olisi käydä kiertelemässä Raisionlahdella tai etsiä Turusta jokin hauska luontopolku. Jos on ehdotuksia, otan mielelläni vastaan!

Opiskeluahdistusta jo nyt!

Nyt on polkaistu käyntiin kaikki ensimmäisen kahden viikon aikana alkavat kurssit. Kuten jo aiemmin kerroin, lukujärjestykseni tosiaan vaihtelee kolmen viikon välein, joten kursseja alkaa ja loppuu aika tiuhaa tahtia koko syksyn. Marraskuussa on käynnissä enää viisi kurssia ja joulukuun kahdella ensimmäisellä viikolla neljä. Sitten siirrytäänkin jo joululoman viettoon.

Olin ja olen edelleen todella innoissani siitä, että syksyyn mahtuu paljon luentokursseja. En ole edes laskenut, montako niitä ihan tosissaan on, mutta teen joka tapauksessa vain yhden kirjatentin (se ratkaiseva tentti, joka vielä erottaa minua kanditutkinnosta). Siitä huolimatta opintopisteitä tulee syksyltä kertymään nelisenkymmentä. Ihan perspektiiviksi niille, jotka eivät tiedä, Kela vaatii yhdeksän kuukauden opintotukien nostamiseksi 45 pistettä. Kevätpuolelle minulle ei tosin kovin montaa kurssia enää sitten jääkään, vaikka kaipa päälle kuudenkymmenen opintopisteen tänäkin vuonna päästään.

Neljässäkymmenessä opintopisteessä on se huono puoli, että puhutaan yli tuhannesta työtunnista. Rehellisesti sanottuna, minä en ainakaan käytä aivan niin paljon aikaa opiskeluun, mutta silti määrä on aika raju, varsinkin kun siihen päälle lisätään treenit ja työt. Mutta jos tätä matemaattisesti lähtee tarkemmin ratkomaan, niin alkaa hiukan huvittaa. Yksi opintopistehän vastaa noin 27 työtuntia eli 40 opintopistettä vaatii 1080 tuntia. Syyslukukauden aikana opiskellaan (tai minä ainakin) yhteensä noin 15 viikkoa. Jos 1080 tuntia jaetaan viidellätoista, tulee 72. Eli viikkotyömäärän "pitäisi" olla 72 tuntia. Jos työviikko on viisipäiväinen, joka päivälle pitää mahduttaa 14,4 tuntia opiskelua. Loput kymmenen tuntia saakin sitten käyttää miten huvittaa. Jos taas työviikko on oikeasti viikko,ei puhuta kuin 10,3 tunnista. Kukaanhan ei toki pakota olemaan sellainen sekopää opintojen suhteen kuin minä olen. Ja minähän tosiaan en tule käyttämään yli tuhatta tuntia opiskeluun syksyn aikana. Mutta silti. Haluan kaiken tässä heti nyt, koska ei ole mitään tietoa, pidetäänkö kaikkia tahtomiani kursseja ensi vuonna, joka kuitenkin on viimeinen kokonainen yliopistovuoteni, ellei jotakin erikoista tapahdu.

Luettavaa ja aikaa vieviä tehtäviä näihin kursseihin toki liittyy. Puhutaan yli tuhannesta tekstisivusta, kolmesta itse tehtävästä projektista ja muutaman tarkistamisesta. Toki löytyy listalta myös tenttejä ja luentopäiväkirja. Hommaa siis riittää. Nyt vain pitäisi aika nopealla tahdilla alkaa tehdä päätöksiä.



Tässä kohtaa on menossa hieman sormi suuhun. Olisi kaksi kiinnostavaa projektikurssia, joista olisi hyötyä työelämässä ja joista toista en enää voi jättää pois. Olisi sosiaalitieteiden kursseja, joita en todellakaan halua jättää pois. Ne vain valitettavasti kaikki täytyy tehdä näin syksyllä kirjatenttejä lukuunottamatta, koska ne on laskettu niin, että pääaineopiskelijat pääsevät siirtymään erikoisaloilleen yhteisistä opinnoista. Olisi kielipolitiikkaa ja mediakurssia. Jotain pitäisi ehkä jättää pois, jotta oikeasti jaksaisi ja selviäisi kaikesta, varsinkin jos aikoo pärjätä myös taloudellisesti eli tehdä töitä ja henkisesti eli ottaa vähän omaakin aikaa. Kielipolitiikka ja kielisuunnittelu sekä Uusi media ja vuorovaikutus -kurssit ovat luultavasti ensimmäisiä lähtölistalla, mutta mikäli päädyn jotakin jättämään pois.

Pieni ongelma on se, että mikäli tässä kohtaa jättää jonkin kurssin pois, on kevään kursseja laskettava tarkkaan, jotta opintopisteitä kertyy riittävä määrä. Kelan vaatimiin pisteisiin on melko helppo päästä, mutta aikataulussa valmistuminen vaatisi sen 60 opintopistettä vuoden aikana. En ole asiaan sen enempää vielä perehtynyt, mutta ei näytä erityisen lupaavalta, sillä kevään kurssitarjonta on melkoisen heikko, ellen sitten yritä saada jostakin harjoittelupaikkaa.



Samalla kaiken tämän hullun "minä luen kaiken mahdollisen"-kunnianhimoni keskellä, mietin sitä, miten voin olla niin lusmu, että en ole vielä saanut kandia ulos tai aloittanut gradun kirjoittamista. Monet vuosikurssilaiseni nimittäin kirjoittavat jo gradujaan ja ovat kovalla vauhdilla menossa kohti maisterintutkintoa tai opiskelevat pedagogisia valmistuakseen joskus ihan oikeasti ammattipätevyyden kera. Toisaalta, mikään kiire kandin ulossaamiseen ei sinänsä ole, koska opinnot etenevät näinkin, mutta helpottaahan se työnhakua. Ja toisaalta en halua kirjoittaa gradua ennen kuin tiedän, mistä ihan oikeasti haluan sen vääntää. Ja toisaalta, minä en edes aio lukea pedagogisia.

Ehkä tässä kaikessa on vain kyse minun halustani tietää ja osata kaikki? Joskus (mahdollisesti jo nyt) olisi ehkä vain parempi keskittyä joihinkin asioihin ja tehdä ne hyvin. Projektilaboratorio ja Kieliasiantuntija yhteisöviestinnän tukena ovat varmasti sellaisia kursseja, joiden arvo tulee olemaan korvaamaton tulevaisuuden työtehtävissä. Onhan kuitenkin olemassa täysin realistinen mahdollisuus siihen, että työskentelisin jonain päivänä esimiestehtävissä, niin kuin monet kielten ja viestinnän asiantuntijat.

Juuri nyt kurssitaakka ei toki ole erityisen paha, koska toinen projektikurssi on vasta aluillaan ja toinen alkaa ensi viikolla, eikä tähtäimessä ole seuraavan kuukauden sisään kuin yksi tentti, johon vaaditaan kirjamateriaaliin tutustumista, toinen kurssi täytynee jättää myöhemmälle, vaikka se tietää kandin lykkäämistä edelleen. Miksi valitseminen ja päätösten tekeminen on näin vaikeaa?